Väri vastaan valkoinen?

Muutimme naisystäväni kanssa nykyiseen kotiimme 4. syyskuuta päättyvänä vuonna. Jo elokuussa, käydessäni katsomassa asuntoa, huomasin sen omaan ja kumppanini makuun aivan liian valkoiseksi. Lattia on vaaleaa muovimattoa, makuuhuoneen seinässä on niin vaaleaa sinistä ettei huonossa valossa edes erota siniseksi, keittiön kaapeissa on puulistareunukset. Kaikki muu on valkoista. Vaikka väripsykologit lienevät yhtä mieltä siitä, että valkoinen luo tyhjyyden tunteen, valitaan vuokra-asuntoihin varmuuden vuoksi valkoinen kaikkien pintojen perusväriksi. Sehän on kuin puhdas, tyhjä pinta, jonka päälle asukas voi asetella omia värejään. Sitä olemme myös tehneet.

Vaikka pitäisimmekin enemmän vihreäksi ja oranssiksi maalatuista seinistä kuin mitäänsanomattoman valkoisista, on suurten vuokranantajien asunnoissa edes periaatteessa perusteltua käyttää valkoista: se on konservatiivinen valinta, joka ärsyttää ihmisiä vähemmän todennäköisesti kuin värien käyttö. Mutta entistä mutkikkaammaksi asia muuttuu, kun vilkuilee sisustus- ja tyylilehtiä. Niissä tuputetaan valkoista suorastaan itsestäänselvyytenä. Toimittaja saattaa peräti hehkuttaa jonkin kodin asukkaiden "räväkkää värienkäyttöä", jos kaikki seinät ja katot ovat valkoiset ja verhoissa, matoissa, kalusteissa ynnä muissa on kunnon värejä. Muistan myös törmänneeni artikkeliin, jossa pohdittiin, haastavatko värit valkoisen. Ei siltä näytä vieläkään. Ikea myy kyllä värikkäitä huonekaluja ja sisustusesineitä, mutta sen julkaisema Live-lehtikin käyttää valkoista standardivärinä.

Oma lukunsa on ilmiö, joka kuulemma tunnetaan nimellä "ranskalainen maalaisromantiikka". Kyseessä on fuula: tyylillä ei ole juuri tekemistä Ranskan eikä maalaisuuden kanssa, enkä itse tunnista siitä edes romantiikkaa. Käsitykseni mukaan tyyli-ilmiö on lähtöisin iki-ihanista Amerikan Yhdysvalloista, missä ilmeisesti on laskelmoitu ranskalaisuuden myyvän paremmin tyylitietoisille kuin amerikkalaisuuden. Ja oikeassahan he ovat. Näennäisranskalaista tekomaalaisromantiikkaa näkee tungettuna niin joka sopukkaan, että pännii. Sisustus Severiina, pieni puoti Pispalassa on hinnoistaan huolimatta muuten tosi mukava paikka, mutta voisivat ne vähän feidata sitä kliseetä. Pointtini tässä yrittää olla, että käytännössä ainoa tekoranskalaisen näennäismaalaisromantiikan tuntema väri on valkoinen (hiekan ja beigen sävyjä voi joskus pilkahdella tukena), ja mihin tämä ilmiö tunkeutuukin, siellä kyllästyttävä valkoinen vahvistaa yhä asemiaan.

Miksi valkoisen suosio sisustuksessa on niin ylivoimainen? Minun pitkäaikaisin oma huoneeni (jossa asuin noin 1983–96) oli lähes kauttaaltaan valkoinen, enkä oikein viihtynyt siellä. Tuntui kuin olisi tyhjyyden keskellä. Monilla tulee vielä värikkyydestä mieleen 1970-luvun lähiökämpät, ja koska lähiö edustaa kokonaisuudessaan antityyliä ja seitkytlukukin jotain ummehtunutta, värikkyyteen tuntuu ehkä vieraalta palata. Minä pidän sellaisestakin värikkyydestä. Välillä tuntuu, että 1970-luvun – tai ainakin 1990-luvun alkuvuosien – jälkeinen maailma on pysähtynyt johonkin tyhjänpäiväisyyden tilaan, jota väitetään parhaaksi ikinä, mutta joka ei ihan oikeasti kenestäkään tunnu yhtään miltään. Nyt tarvittaisiin se lapsellinen ääni, joka riisuu keisarin puhtaat, tyhjät vaatteet olemattomiin.

Mitä oletat, sitä...

Joulun taas lähestyessä saattaa tulla mieleen sellainenkin asia kuin joululaulut. Yksi lapsesta asti kuulemani amerikkalaisperäinen joululaulu on Kun joulupukki suukon sai (I Saw Mommy Kissing Santa Claus). En pitänyt sen sanoituksesta, kun sehän paljasti, että joulupukin punanutun alla olikin oikeasti oma isä. (Vaikka tiesin, ettei yhtä ja ainoaa joulupukkia ole olemassa, sen tekeminen näin selväksi tuntui jotenkin kiusalliselta.) Tämä tulkinta lauluntekstistä oli luonnollisesti ainoa, jonka tunsin, eikä sitä ole ollut tarvetta kyseenalaistaa.

Viime vuosina olen kuitenkin törmännyt hämmentävään ilmiöön. Olen alkanut kohdata itseäni tuntuvasti nuorempia (täysi-ikäisiä) ihmisiä, joita laulun sanoitus ärsyttää ihan muusta syystä. Se näet kertoo kuulemma äidin syrjähypystä tai rakastajasta – mistä lie naapurin sedästä, joka on sonnustautunut joulupukiksi ja jonka kanssa kertojan äidillä on salasuhde. Tämä (väärä) tulkinta on todella kyyninen, ja sen esittämä elämänkuvakin on melkoisen kyyninen (ts. se, että äiti suutelee naapurin setää, on vain hassua eikä mitään rakkautta enää ajatellakaan). Minut asia tekee surulliseksi. Nämä väärintulkitsijat elävät niin tylyssä maailmassa, että lasten joululauluissakin lauletaan syrjähyppelystä. Voi luoja.

Parisen viikkoa sitten tutustuin Steve Winwoodin kokoelma-albumiin ja siinä yhteydessä kappaleeseen nimeltä Valerie. (Kyseessä on se Winwood-biisi, josta Eric Prydz poimi tunnetun Call on Me -samplensa.) Sen kertosäkeen lopussa sanotaan nopeasti jotakin. Onkohan se "I'm not the same boy I used to be"? Olemme jo tottuneet siihen, että laulaja vakuuttaa rakkauden kohteelle olevansa muuttunut, eikä enää se kusipää tai typerä hupakko, joksi kohde häntä yhä luulee. Oletamme siis – ja minäkin oletin Valerien tapauksessa – että taustalla on jotakin epämiellyttävää kökköä, josta halutaan nopeasti ja tehokkaasti irti. Mutta katin kontit! Winwood laulaakin: "I'm the same boy I used to be." Laulun sanoissa viitattu menneisyys onkin jotain hyvää ja kaunista! Hämmentävä kulttuurisokki.

Valerien julkaisemisesta on tätä kirjoittaessani kulunut 30 vuotta. Samaan aikaan minä tiesin jo, mistä Kun joulupukki suukon sai kertoo. Maailma taitaa tosiaan olla muuttunut, eikä alkuunkaan paremmaksi. Jos me aiomme muuttaa maailmaa nykyistä paremmaksi, meidän on myös opittava – ja opetettava toisiamme ja lapsiamme – olettamaan asioista hyvää.

Käytävän kutsu

Myöhään lauantai-iltana lipsahti telkkarista päälle jokin hömppään erikoistunut kanava, joka sattui esittämään eroottista elokuvaa. Tuumasimme rakkaani kanssa varsin pian, ettei rainassa selvästikään ollut mitään kiihottavaa tai edes kiinnostavaa. Eräässä kohtauksessa kaksi henkilöhahmoa käveli pitkää käytävää pitkin, mikä sai minut toteamaan, että tämä on elokuvan jännittävin kohtaus. Tämä sopii tietysti kuvaamaan leffan tasoa. Ei silti savua ilman tulta, joten jokin minua käytävissä viehätti tai viehättää. Mikä?

Aloin läpikäydä tähänastista elämääni. Pikkulapsena sairastelin ja jouduin olemaan paljon sairaalassa. Onkohan Oulun yliopistollisessa sairaalassa aika paljon käytäviä?

Äitini taas opiskeli Oulun yliopistossa – ei silloin vielä päärakennuskompleksissa Linnanmaalla, vaan niin sanotussa vanhassa Snellmaniassa lähellä kaupungin keskustaa. Sielläkin käytäviä riitti. Ja vaikka muistan myös sairaalan käytävät – tosin vasta mummini ja pappani kuolinkeväältä 1979 – niin yliopiston Snellmanian käytäviinhän vasta muistoja liittyykin. Olen muistellut monta kertaa sitä lapsuuden vaihetta, jolloin vanhempien työmaailmat tuntuivat salaperäisen kiehtovilta. Isän töistä tulee niiltä ajoilta mieleen piirustuspöytä ja kirjahylly. Äidin töistä tulee mieleen Snellmanian neljännen kerroksen käytävä, jonka varressa tiettävästi myös Kirsti Simonsuuri tuolloin tuherteli Pohjoista yökirjaansa. Äidin opiskelusta tuli nimittäin työ. Vaikka hän käväisi välillä kauppaoppilaitoksessakin (opettamassa), varsinaisen työuransa hän teki yliopistolla. Snellmania pysyi entisellä paikallaan vuoteen 1992. Viimeiset parikymmentä vuotta hän työskenteli Linnanmaalla. Äitini jäi eläkkeelle viime keväänä, viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen opetushenkilökunnalle "laittoman" 64 vuoden täyttämistä.

Seitsenvuotiaana alkoi tietysti koulu. Kaikkihan me tunnemme nokkeluuden "koulussa on käytävä". Mutta minunpa ala-asteen koulussani ei ollutkaan käytäviä. Koulun käytävät tulivat varsinaisesti tutuiksi vasta, kun kesken kuudennen luokan syksyn siirryimme vasta remontista valmistuneeseen Herukan koulurakennukseen. Yläasteen ja lukion koulurakennuksessa oli kyllä käytäviä, lukioaikana niillä jopa maleksittiin välitunteja. Ja sitten pääsinkin itse yliopistoon, opinahjoon, johon varmaan kuka hyvänsä älynjättiläinen olisi aina osannut ennustaa minun aikanani päätyvän. Käytävien paratiisiin?

Tähän täytyy vielä lisätä kerrostalojen rappukäytävät (asuin kerrostalossa muutaman ensimmäisen ikävuoteni ja pääasiallisesti uudelleen 1990-luvun puolivälin jälkeen), kirjastojen käytävät (työskentelin kirjastossa vuosina 2006 ja 2007 oltuani jo kauan kirjaston suurkäyttäjä – sen talon käytävät näkee kunnolla vasta työssä ollessaan) ja kauppakeskusten sisäkäytävät (jostain syystä rakastin katettuja kauppakortteleita lapsena, miksihän?). Kai elämässäni on käytäviä riittänyt. Enid Blytonin Viisikko-kirjoissakin pidin aina eniten seikkailuista salakäytävissä. Joku pieni linnaromantikko olisi saanut niitä lukiessaan päähänsä vanhojen linnojen pimeitä, salamyhkäisiä kivikäytäviä. Minä tiesin lähinnä yliopiston käytävät, joten ajattelin niitä. Ehkä ne sentään olivat mielessäni hieman hämyisempiä.

Luin vastikään sosiologi Antti Eskolan romaanin Mies ja ääni (1973). Lukukerta oli toinen, edellisestä kerrasta tulikin 17 vuotta. Silloin opiskelin yliopistossa ja liikuskelin aktiivisesti käytävillä. Nyt en opiskele ja liikuntanikin tapahtuu kodin lisäksi lähinnä ulkoilmassa. En voi mitään sille, mutta tunsin lukiessani jälleen ikävää yliopiston käytäviin. Käytävän idea liittyy paikasta toiseen pääsemiseen, kulkemisen välivaiheeseen tärkeämpien kohteiden välillä. Joku viisas on joskus filosofoinut, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Yliopiston käytävillä olen odottanut, lueskellut ja keskustellut. Ehkä niille sijoittuu muutama romanttinen tai eroottinenkin tunne-elämys. Yliopiston käytävä on minulle käytävistä käytävin.

† 27.10.2012

MQTh KTzNZTT oli hämäläisessä maalaiskunnassa kasvanut, mutta Tampereella nuoren aikuisikänsä viettänyt nainen. Hän syntyi vuonna 1986 ja sai elää melkein yhtä vanhaksi kuin liuta kuuluisia poptähtiä James Deanista Amy Winehouseen. Siinä missä poptähdillä on tapana elää itsetuhoisesti tai riskialttiisti, MQTh oli yhtäältä viisas ja harkitseva, toisaalta elämäniloinen ja -haluinen. Psyykkisten tekijöiden vaikutuksesta sairasteluun ja kuolemiin voi olla monta mieltä, mutta tämä tapaus on päivänselvä: jos psyykkiset tekijät ratkaisisivat, MQTh olisi elänyt vähintään satavuotiaaksi.

Vuonna 2003 MQTh KTzNZTTilla diagnosoitiin Hodgkinin lymfooma. Standardinmukainen valtavirran hoito ei koskaan parantanut häntä pysyvästi tai kokonaan. Välillä syöpä pysyi poissa vuoden tai kaksikin, mutta aina se otti ja uusiutui. Minulla oli kunnia tutustua MQThiin vuonna 2008 (joskin olin lukenut muutamia hänen nettitekstejään jo vuosia aiemmin), jolloin hänen tautinsa näytti parannetulta. Kesäkauden työ Särkänniemessä ja opiskelut pitivät tytön vireessä ja liikkeessä. Seuraavana kesänä lainasin häneltä sähkökitaraa äänittääkseni kitaraosuuksia joihinkin väsäämiini demoihin. Olen tuottanut joitakin silloisista äänityksistäni pidemmälle, mutta en koskaan varsinaisesti julkaissut. Mikäli saan joskus levyn valmiiksi, ilmaisen samalla kiitosta ja kunniaa MQThille hyvän kitaran lainaamisesta ja mainiosta äänitystilaisuudesta.

MQTh KTzNZTTin syöpä ei kuitenkaan nujertunut. Se ei pystynyt nujertamaan hänen jaksamistaan. Uskoa riitti muun muassa kantasoluhoidon parantavuuteen verrattuna tavanomaiseen Tampereella tarjolla olleeseen hoitoon. Kantasoluhoidon "piti" parantaa MQThin lopullisesti, mutta kävi päinvastoin. Tosin kuolema tuli ajankohtana, jolloin kukaan hieman etäisempi ihminen ei todellakaan odottanut sitä. MQTh näytti siihen mennessä lähteneen lopultakin paranemaan. Yöllä 27.10. tapahtunut poismeno tuli muiden muassa minulle kauheana järkytyksenä.

Asiaan liittyy sellainenkin kiusallinen episodi, että keväällä 2011 uuden syöpämöykyn löydyttyä MQThin kehosta uskaltauduin suosittelemaan hänelle vaihtoehtoisia hoitomenetelmiä, ainakin siihen nykyisten rinnalle. Seuraus: MQTh ei vastannut asiaa koskevaan viestiini ikinä, enkä ole hänen siskostaankaan kuullut sen koommin. Toki oli aika provosoivaa kirjoittaa syöpäpotilaalle sähköpostilla valtalääketieteen haukkumisluento. Valitettava ongelma kuitenkin on, että MQThin kaltaiset potilaat voisivat olla pelastettavissa, mikäli vaihtoehtolääketieteestä (homeopatia, kiinalainen lääketiede ym.) otettaisiin tehokäyttöön muuan oivallus: ihminen on kokonaisuus. Karkeasti sanoen, missä nykyään silmälääkäri tutkii silmiä ja suolilääkäri suolia, vaihtoehtolääkäri tutkii ihmistä ja uskoo, ettei silmävaivan syy löydy pelkästään silmistä tai suolivaivan ainoastaan suolista. Syöpää ei kerta kaikkiaan ole viisasta hoitaa niin, että poistetaan vain syöpämöykyt sieltä missä niitä havaitaan, vaan ihmiskehon on alettava hoitaa itse itseään. Muuten se uusiutuu, koska se prosessi, joka on sallinut tai synnyttänyt kasvaimen, on parantamatta.

MQTh KTzNZTT on poissa. Kauan ja kiitollisina eläköön jokainen meistä, jotka olemme yhä hengissä ja suurin piirtein terveinä. Kun olin kirjastotöissä, silmiini osui monta kertaa Inga-Lill -nimisen artistin cd-levy Kun elää saa! Nimenomaan. Kun vain elää saa.

Jotenkin se vain näyttää hyvältä

Finnish design ja Scandinavian design ovat käsitteitä, jotka helistelevät kelloja lukuisissa osoitteissa ympäri maailmaa. Suomalaista arkkitehtuuria pidetään myös arvostettuna. Onhan "meillä" Alvar Aalto, Eliel ja Eero Saarinen, Reima Pietilä ja lukuisat muut suurnimet, joskin heidän ajoistaan on ehtinyt vierähtää jokunen vuosikymmen. Osa yllä mainituista tunnetaan sekä arkkitehteina että muotoilijoina. Mikäpä olisi suomalaisempaa kuin Aallon suunnittelema talo, joka on sisältä pullollaan suomalaista designia? Ehkä punainen tupa ja perunamaa tai harmaa hirsinen saunamökki.

Minä olen suomalaisen arkkitehdin jälkeläinen, enkä ole ikinä erityisemmin palvonut isäni suunnittelujälkeä. Vanhempieni nykyinen asuintalo valmistui asuntomessuille vuonna 2005, ja se on vieraannuttavaksi eliittikodiksi ihan jees. Joskus myöhäisessä teini-iässä tai ehkä niukin naukin parikymppisenä löysin eräältä oululaiselta kujalta omakotitalon, joka näytti silmääni 70-lukulaisella tavalla ihan erityisen hyvältä. Kun mainitsin asiasta isälleni, minulle kauheaksi hämmennykseksi tuli ilmi, että se oli hänen suunnittelemansa talo. Kiinnostukseni ja pakkomielteeni 70-lukuun on hiipunut ja tullut takaisin muutamaan otteeseen, mutta edelleen kyseinen omakotitalo – ainakin sellaisena kuin se oli Oulussa asuessani – näyttää silmääni varsin miellyttävältä. Tänä päivänä voin ehkä käsittää rakennuksen heijastelevan ihan eri lailla klassisia "aaltomaisia" suomalaisen arkkitehtuurin piirteitä kuin isäni myöhemmät työt.

Ilmeisesti suomalainen omakoti- ja rivitaloarkkitehtuuri sai 1950–70-luvulla aika paljon vaikutteita Alvar Aallolta ja muilta isoilta nimiltä. Tavallinen "lafkalta" valmistunut toimistoarkkitehti saattoi sijoittaa suunnitelmiinsa puhtaan valkoisia julkisivuja, tummasävyisiä puuosia, lasiseiniä tai korkeita ikkunoita sekä tietysti iki-ihanaa punatiiltä. Yhdessä korkeiden humisevien honkien kanssa ne muodostavat eräänlaisen paikattoman kansallismaiseman – sikäli paikattoman, että lopputulos näyttää samalta ja yhtä lailla Kekkosen ajan suomalaiselta Espoossa kuin Rovaniemellä. Viime vuosisadan loppuvuosikymmeninä tuttu tyyli hävisi jonnekin. Ehkä siihen kyllästyttiin (minkä oikeastaan ymmärrän!) tai suunnittelumaisema muuttui ennen kuin kukaan huomasikaan. Joku 2000-luvulla kasvanut, joka on nyt myöhäisessä teini-iässä tai niukin naukin parikymppinen, ei ehkä tunnista sitä kansallismaisemaksi eikä hyväksi tai miellyttäväksi. Hänelle punaisen tuvan & perunamaan ja Helsingin arvokortteleiden välimaastosta ei välttämättä tule mieleen muuta kuin lähiöitä, supermarketteja ja muutama rintamamiestalojen reunustama, sauvakävelijöiden kansoittama kuja.

Pyöräilin tänään Lentävänniemeen. Matkalla osui silmään Lielahden kirkko. Se on näemmä Pentti Turusen, kuka lieneekään, suunnittelema ja valmistunut vuonna 1961. En ole modernin kirkkoarkkitehtuurin ylin ystävä, ja pyhimmän kirkkokokemukseni lienen kokenut Pihlajaveden erämaakirkossa, jossa kävin yksin eräänä kesäpäivänä soittamassa urkuharmonia. Lielahdessa riitti kuitenkin yksi silmäys kohti punatiilistä kirkkorakennusta ja sitä reunustavia mäntyjä, ja tuntui jotenkin niiiiin kotoisalta. Jotenkin se vain näyttää hyvältä.

Tampere

Muutettuani 4. syyskuuta alkaen ihan kaupungin toiselle puolelle, jota en vielä jokin aika sitten tuntenut nimeksikään, ymmärrän asian vihdoinkin. Tampere on kaksoiskaupunki. Se on vähän kuin Kouvola ja Kuusankoski, tai Kotka ja Karhula. Edelliset yhdistyivät viime vuosikymmenellä ja jälkimmäiset jo 1970-luvulla, joten siinä ei ole mitään outoa, että kaksoiskaupunki on yhtä kuntaa. Tampereen länsiosalta tosin puuttuu oma nimi, eikä nimen valitseminen olisikaan helppoa. Niinpä kutsun sitä omavaltaisesti nimellä Pistesomalahti. Toki alueelta puuttuu myös hieman omaa identiteettiä, mutten nyt puutu siihen. Kyseessä on siis puolittainen ajatusleikki.

Tampereella on iso, vetovoimainen ja vaikutusvaltainen keskusta. On siis selvää, että kaksoiskaupungin länsipuolen asukkaat – pistesomalahtelaiset – hoitavat siellä ison osan kaupunkiasioistaan. Jos keskusta olisi vähemmän vetovoimainen, pistesomalahtelaiset kääntyisivät palveluntarpeessaan toiseen suuntaan. Pispala ja Pyynikki muodostavat luonnollisen vedenjakajan, ei ainoastaan etelä-pohjoissuunnassa, vaan myös itä-länsi-akselilla. Jo tahmelalaisilla on edessään melkoinen luonnonmuuri, mikäli mielivät lähteä itään. Paljon luontevampi suunta olisi länteen. Sieltäpäin löytyy Hyhky, joka on jo kivenheiton päässä Epilästä – ja myös Lielahteen pääsee luikahtamaan mukavasti. Epilästä taas on enää pieni matka Raholaan ja Tesomalle. Mikäli Lielahti on Pistesomalahden palvelukeskus, Tesoma on suurin asutuskeskittymä. Pispala on oma friikkialueensa, kaupunki kaupungissa ja kaupunkien välillä. Koska itse tarkkailen maailmaa harjun länsipuolelta, paikasta joka kuitenkin ilmiselvästi kuuluu samaan asutusryhmään, minusta tuntuu vieraalta ajatella Pispalaa edes mahdollisena osana samaa kaupunkikokonaisuutta, johon kuuluvat Hervanta ja Kaukajärvi.

Minusta tosiaan tuntuu kuin olisin muuttanut uudelle paikkakunnalle. Tästä kaupungista – Pistesomalahdesta – on lyhyt matka Tampereelle, mutta jotenkin se silti on ihan toinen maailma. Kun lähden kodistani ja kävelen puolisen kilometriä, saavun Pyhäjärven rannalle paikkaan, jossa on muhkuraista kalliota ja lehtometsää sekä viiden metrin päässä järvessä jokin betoninen pömpeli, joka kasvaa heinää. Tämä paikka yhdessä läheisen Pispalan uittotunnelin arvoituksen kanssa on aivan silkkaa Enid Blytonia. Ei tällaista ollut entisessä kaupungissa, ei missään.

Yöpyöräilyä kaupungissa

Valto Ensio (http://kivaniemi07.blogspot.fi) kirjoitti mainiosti pitkästä pyöräretkestään. Minäkin kirjoitan pyöräretkestä, mutta hieman toisenlaisesta. Olin nauttinut pari lasillista viiniä (muun muassa kuunnellen Genesis-albumia Duke, ilmestynyt 1980), kun hyppäsin polkupyörän selkään. Samaa ainetta oli mukana taskumatissa. Kello näytti tässä vaiheessa noin 20.30. Ajatuksissa pyörälenkin maalina häämötti Rustholli, syrjäinen ruokaravintolan, pubin ja terassin yhdistelmä (taitaapa yritys harjoittaa pienimuotoista majoitusliiketoimintaakin). Sinne on nykyisestä asuinpaikastani Hallilasta ehkä kymmenkunta kilometriä.

Siinä pyöräillessäni eteenpäin, katsellessani Kaukajärven, Leinolan ja Atalan maisemia, aloin tuntea olotilani varsin mukavaksi. Ilta oli lämmin, t-paidassa tarkeni eikä sateen uhkaa ollut. Pitäisikö polkea Rusthollista vielä Lapinniemeen, jossa on suosikkipubini Tampereella eli Pub Vinyyli? Ehkä. Istuskelin valkkarilasin kanssa Rusthollin terassilla ainoana asiakkaana (tosin vessassa käydessäni, baarimikon jo suljettua ulko-oven puoli kymmenen jälkeen, kuulin joidenkuiden rynkyttävän ovea ja toteavan "sehän on kiinni"). Viereisellä Näsijärven "vuonolla" prutkutti moottorivene ja kauempaa osui silmään 9-tien autovirta. Taivaalla näkyi lilan ja lohen sävyjä.

Pyöräilin Atalan sivuitse kohti Linnainmaata. Reipas myöhäisillan liikunta maittoi niin, että mieleeni tuli ajatus: "Kesä on lopuillaan. Muutan Itä-Tampereelta syyskuun alussa pois. Nyt poljen läpi ne reitit, joita voi myöhemmin tulla ikävä." Hylkäsin ajatuksen suorasta siirtymisestä Lapinniemeen ja pyöräilin sen sijaan Pappilan, Ristinarkun, Takahuhdin ja Ruotulan reunustamalle puistoväylälle. Tähän seutuun ihastuin heti ensimmäisenä Tampereen kesänäni. Alavalla vihervyöhykkeellä oli sen verran viileää, että kaivoin jossain vaiheessa repustani kevyen takin ja puin sen päälleni. Pyöräily muuttui heti tahmeaksi ja aloin hikoilla enemmän. Tämän luontaisena seurauksena otin takin jälleen pois yltäni ja poljin taas loppumatkan t-paidassa. Jatkoin TAYSin sivuitse Petsamoon reittiä, jota menneinä vuosina jostakin syystä liikuin aika paljon. Sieltä olikin enää viimeinen pinnistys Lapinniemeen.

Pub Vinyyli on siitä mukava paikka, että musiikki soitetaan vanhoilta vinyylilevyiltä ja sen kaveriksi voi lueskella 1970–80-luvun musiikki- ja teinilehtiä, Introa, Helpiä, Suosikkia ja Soundia. Terassikin on harvinaisen mukava, ja siellä istuskelee usein yksi tuttavani, jonka vakituisiin terassikavereihin olen niin ikään tutustunut. Nyt heistä ei ollut läsnä kuin yksi, joka lähti melkein heti saavuttuani, ja mikä pahempaa: musiikki ei tullut koko ajan vinyyliltä. Onneksi asiakkaan (siis minun) vinyylitoivomuksia otettiin vastaan ja toteutettiin. Ihmetyksekseni terassi oli täpötäynnä keski-ikäistä väkeä, jolla vieläpä näkyi olevan paperisia drinkkilippuja. Mikähän siellä oli meneillään? Ihan mukavissa tunnelmissa he siellä istuskelivat, ja touhun yleistä rentoutta kuvaa, että muuan nainen tuli (epähuomiossa ikivanhasta muistista?) tupakkaa poltellen baaritiskille eikä häntä tai edes hänen savukettaan käännytetty ulos. Näin täytyisi minusta ollakin; en ole missään vaiheessa hyväksynyt nykyistä tupakkalakia, ja tiukoista säännöistä on paras luistaa ihan ruohonjuuritasoisesti.

Vielä oli edessä viimeinen osuus: paluu Hallilaan. Alkumatka Petsamon, Kissanmaan, Kalevan ja Palvaanniemen maisemia katsellen sujui niin kuin pitääkin. Muotialasta Korkinmäen kautta Hallilaan kulkeva ylämäkiosuus sen sijaan oli jo tässä vaiheessa lievää kidutusta. Kolmisenkymmentä kilometriä ja lähes litra viiniä yhdelle illalle on ihan tuhti uuvutustekijä. Kaikki pitkät alavat osuudet olivat menneet melkein kuin tyhjää vain, mutta se viimeinen ylämäki oli taas horroria. Tunsin jälleen tyytyväisyyttä siitä, että olen muuttamassa pois täältä. Yö oli entisestään viilentynyt, mutta takki piti vielä kerran riisua. Ulkolämpömittari kotona näytti edelleen 17 astetta, joskus seitsemän aikoihin oli ollut 22. Kyllä tällaisilla kesäkeleillä kelpaa, ja kelpaisi vielä sittenkin, kun olen siirtänyt maallisen peruskalustoni Pispalanharjun tuntumaan.

Kulttuurivallankumous

Vuonna 1995, sanoo päiväkirja, kun osallistumiseni edes oululaisten anarkistien edesmenneen pienlehden toimittamiseen vasta häämötti, keksin päässäni idean lehdestä nimeltä Kulttuurivallankumous. Anarkistilehteen en kirjoittanut yhtä juttua enempää, mutta 1997 olimme jo riippumattomien vasemmistoaktiivien kesken väsäämässä omaa lehdykäistä. Sen nimeksi tuli Punos, ja lehti ilmestyi vappuna, jolloin sitä jaettiin ilmaiseksi marssilla. Saimme kuulla, että Punos-niminen lehti oli jo olemassa, joten seuraava, vuoden lopussa valmistunut numero sai nimen Punnus. Saman otsikon alla ilmestyi myös kevään 1998 lehti, joka ei aikomuksesta huolimatta levinnyt pientä piiriä laajemmalle, kun lehtinippuja hallussa pitänyt toimittajakaveri unohti ne krapulassa jonkun tuttavansa kämpille vappuaamuna.

Kulttuurivallankumousta alettiin valmistella vuonna 1999 kommuunikämpässä, jossa asui muun muassa yksi lakkautetun Punnuksen toimittaja. Lehteä ei kuitenkaan saatu heti valmiiksi, joten ensimmäinen numero tupsahti – jälleen vappuna – vuonna 2000. Jälkikäteen ajatellen ensinumero oli pelkkää tunnustelua tulevaa ajatellen, vaikka siinä on pari mukavaakin juttua. Maunun Antti kirjoitti aika kuolemattomia 90-luvun [lopun] kulttuuritrendeistä ja allekirjoittanut Oasis-levyarvostelun (Standing on the Shoulder of Giants) nousuhumalassa. Saman vuoden lopussa valmistunut kakkosnumero oli jo tunnelmaltaan valmiimmin "kulttuurivallankumouksellinen". Sivuja oli peräti 40. Osa jutuista ja juttuideoista ei ollut kovin hyviä, mutta Mielisairaan hoidon tarinoita (sic) osui kohdalleen. Valitettavasti tämän kirjoittaja oli tuona syksynä ainoa, jota Kulttiksen väkerrys oikeasti innosti, mikä tilanne toistui myöhemmin monta kertaa.

Lehteä julkaisi muuten alkuaikana nimellinen Kulttuurivallankumous-yhdistys, jota yritettiin saada jopa yhdistysrekisteriin. Hakemus tuli kuitenkin bumerangina takaisin, eikä toista kertaa jaksettu yrittää. Ensimmäisten vuosien aikana lehteä myös myytiin ja siitä pyydettiin pientä hintaa. Kai sillä tuli kustannetuksi monta 0,6-litraista nelostuoppia edesmenneessä ravintola Linnan Krouvissa.

Eräs ystävätär piirsi erinomaisen psykedeelisen kannen Kulttiksen kolmosnumeroon, josta tuli valmista kamaa vappuna 2001. Nyt liikuttiin jo selvemmillä vesillä. Lehti ei vieläkään ole erityisen hyvä, mutta sen kulttuurivallankumouksellinen linja on selkiytynyt ja toimitusvastuu jakautunut himpun verran paremmin. "Kulttuurivallankumouksellisen keittokirja" sisältää ruokavinkkien lisäksi kulttuurivallankumouksellisen tekstin kirjoitusohjeen, joka on luettavissa takaperin. Pidän omaa pääkirjoitustani lehden historian tärkeimpänä. Sitä siteerasi myös Oulun Sanomien toimittaja, joka teki lehdestä ja sen päätoimittajasta pienen jutun. Noin kaksi viikkoa minut sitten tunnettiin baarissa ja tultiin juttelemaan. 15 minuuttia?

Tätä myöten päädytään legendaariseen, lehden historian laajalevikkisimpään numeroon 2/2001. Jos Kulttiksessa on yksi klassikkojuttu, se on Sankilammen Samin ja allekirjoittaneen yhteinen festariraportti Oulun musiikkivideofestivaalin lauantai-illasta, jolloin Kuusisaaressa kuultiin bändejä (Don Johnson Big Band ja Tulenkantajat) sekä ratkaistiin ilmakitaransoiton maailmanmestaruus. Raportti kirjoitettiin illan edetessä pienille paperilappusille, joihin merkittiin myös kellonaika. Festarimeiningin mukaisesti päihteitä oli nautittu runsaanlaisesti ja se näkyi hillitsemättömänä. "Fiilarit mainostavat tulta – tosi hyvä rree!" päätyi otsikoksi. Muuten lehti voisi olla parempikin. Vaikka toimittajia oli määrällisesti historian eniten, valtaosan jutuista laati edelleen päätoimittaja. Ongelma helpottui ehkä aavistuksen verran numeroon 3/2001, joka muutoin on kahteen edeltäjäänsä verrattuna lässähdys. Samin Vertical Limit -elokuvateilaus naurattaa kyllä edelleen.

Kevään 2002 Kulttista selatessa tulee mukava fiilis. Linja oli tässä vaiheessa tasapainottunut, eikä toisaalta vallankumous ollut kadonnut touhusta minnekään. Saman vuoden syyskesän numero näyttää myös mukavalta, mutta pinnan alta paljastuu, että kyseessä on jälleen kerran hyvin paljon tämän kirjoittajan lehti. Kolmaskin Kulttis luvattiin samalle vuodelle, mutta lehti ei valmistunut edes puoliksi. Kyseisen vuoden tunnelmat, eritoten kesän osalta, olivat niin silkkaa "chillailua", että se jokin oleellinen siinä samalla katosi.

Kevät 2003 oli radikaalisti erilainen kuin edeltäjänsä, sillä rauhanliike toi kaupunkiin tuhatpäiset mielenilmauskulkueet. Olin mukana niiden järjestelyissä, muu toimitus ei. Rauhanliikkeen tekstit olivat silkkaa asiaa, mutta muutoin Kulttiksen linja näyttää olleen hienoisesti hukassa. Toisaalta numero 1/03 sisältää kaksi pientä Kulttis-klassikkoa eli Maunun Antin poliisirunon* ja allekirjoittaneen Juri Komissarov & Martti Ahtisaarov -pakinan. (*Kolme vuotta aiemmin muuan satunnaisempi toimittaja oli vannottanut, ettei Kulttiksessa koskaan julkaistaisi runoja.) Saman vuoden toinen numero ei ole niinkään hyvä. Olin silloin höpsähtänyt Intiaan ja Aasiaan (käymättä paikan päällä vieläkään), mikä näkyy lehdessä enemmän kuin minkään lajin vallankumous. Filosofointiryhmämme Seurakunta Pienin Wiiri tosin tuli talletetuksi historian lehdille, mikä on kullanarvoinen asia.

Vuonna 2004 Kulttuurivallankumous ilmestyi vain vappuna, ja tuloksena oli lehden historian tyhjänpäiväisin inkarnaatio. (Kulttiksen sanottiin näihin aikoihin ilmestyvän "vappuna ja silloin tällöin".) Sen myötä päätoimittaja päätti diktaattorimaisesti lakkauttaa lehtensä. Vappuna 2005 muistan kuitenkin saaneeni asiasta eräiltä toimitustyöhön osallistumattomilta lähipiiriläisiltä varsinaista vinkunaa, ja kun seuraavan vuoden keväällä oli taas ihan eri lailla fiilistä, Kulttis teki paluun. Sami otti vastuun lehden ulkoasusta, jutut olivat ylipäänsä aika hyviä, ja vielä sai ensiesityksensä yksi lehden historian klassikko: Sami arvioi leffoja, joita hän ei ollut nähnyt. Vuoden 2006 kulttuurivallankumouksen idea tuntuu olleen aika psykedeelinen. Pelkkää hyvää ei sen kevään toimitustyöstä ole sanottavana. Muistan nimittäin olleeni aivan räjähdyspisteessä, kun eräs henkilö ei oikein piitannut toimitusaikataulun noudatuksesta.

Asiaan palattiin vapuksi 2008. Edellinen kevät jäi väliin, sillä päätoimittaja oli – täysin poikkeuksellisesti – kokopäivätöissä. Nyt lehdellä oli hyvin eheä konsepti, ja lopputulos onkin melko hyvä. Ongelma on kuitenkin selvä: tämän kirjoittaja oli toimittanut paketin lähes yksin. Tämä sopii jälkikäteen ajatellen harvinaisen hyvin yhteen sen kanssa, että muutto Tampereelle oli ihan ovella. Yhteyttä toimittajien kesken ei enää juuri ollut. Sama seikka näkyy myös seuraavankeväisessä "lamanumerossa", jossa siinäkin oli konseptuaalista ideaa. Lehti on ehkä yksi Kulttis-historian hauskimmista, mutta samalla myös kulttuurivallankumouksellisesti vähäpätöisimmistä. Sen jälkeen ilmestyi enää neljästoista ja toistaiseksi viimeinen, vuoden 2010 numero, jossa on kyllä paljon sivuja ja lehden omat klassikko-osiot ihan "keittokirjaa" myöten läsnä, mutta jutuista puuttuu pontta. Olen viimeiset puolisentoista vuotta jo hävennyt pääkirjoitusta, joka tekee politiikkaa, muttei tiedosta poliittisesti melkein ollenkaan. Uusi vimmainen politisoituminen käynnistyi päässäni nimittäin jo seuraavana alkusyksynä.

Viimeisessä lehdessä luvataan: "Jos Halitaan ja ymmärretään toisiamme -festari joskus järjestetään, Kulttis ilmestyy ja sisältää sen viimeisenkin klassikon eli festariraportin." (Lehden klassikoihin kuuluivat myös Antin Aatteellisia kytkentöjä -kolumni ja allekirjoittaneen Punaiset Kansiot -pakina, joka löytyi jo Punoksesta ja Punnuksesta.) Millainenhan Kulttuurivallankumous – festariraportista puhumattakaan – olisi esimerkiksi vuonna 2016? Olen lehden tavanomaisista toimittajista nykyään ainoa, jolla ei ole lapsia (niitä ei ole tulossakaan), ellei lasketa muuatta heppua, joka on nykyään vihreiden mandaatilla Oulun kaupungin kulttuurilautakunnassa. Ensin minun sukupolveni ei pitänyt aikuistua tai sovinnaistua, sitten tietyn osan siitä ei pitänyt. Mikä on lopputulos? Muut enemmän tai vähemmän kyllä. Minä en, tai ehkä väliaikaisesti juu, mutta se meni jo. Mikä ihme minua vaivaa? Ehkä vastaus kysymykseen kuuluu: "Kulttuurivallankumous."

Tyhmyyden ylistys

Norjalaisen Erlend Loen romaaneissa törmää yhä uudestaan ihmishahmoon, joka on perusteellisesti kyllästynyt olemaan fiksu sekä toisten ihmisten fiksuuteen ja fiksuuden vaatimuksiin. Itse olen päätynyt sellaiseen elämänvaiheeseen, jossa ymmärrän Loen [henkilöhahmojen] "trauman" harvinaisen hyvin. Itse asiassa huomasin eräänä päivänä, että olen ollut ihan liian kauan aivan perusteellisen fiksu.

Tahdon siis käyttäytyä entistä tyhmemmin. Sou vot, sanoi Kouvolan Kouvot? Eivätkö kaikki ihmiset käyttäydy nykyään hemmetin tyhmästi? Toisia ei oteta huomioon eikä paljon itseäkään, ajatellaan hämmentävän lyhyellä aikaperspektiivillä, ei ylipäänsä ymmärretä mitään eikä olla siitä edes kiinnostuneita. Njoo, tietysti. Onko kyse siitä, että haluan samastua heihin ja olla yksi heistä? Ei todellakaan.

Aivan erityisen tyhmä asia on heittäytyä mukaan johonkin kiihkomieliseen liikehdintään. Norjalaisen (taas!) elokuvan Lehtori Pedersen päähenkilö ryhtyy 1970-luvun alussa maolaiseksi. (Suomessa maolaisuus jäi pidemmän päälle niin kutsutun "taistolaisuuden" jalkoihin, mutta vuonna 1972 siitä puhuminen oli ajankohtaista. Antti Eskolan Yhteisiä asioita -kirjan mukaan eräät vanhemmat oikeistolaiset olivat huolissaan "suomalaisen elämänmuodon" tuhoamiseen pyrkivistä pienistä punaisista maolaisista, jotka kävivät "informaatiosotaa".) 2000-luvulla Pedersen muistelee maolaisvuosiaan kriittisesti, todeten että "kommunistipuolueen kanssa ei kannata leikkiä". 70-luvun Pedersen on siis kuvattu tyhmäksi ja 2000-luvun Pedersen fiksuksi.

Kiihkomielistä liikehdintää löytyy politiikan lisäksi luonnollisesti uskonnosta. Asunnossani ei näy televisio, mutta 24. kesäkuuta satuin olemaan ystävättäreni luona, missä katsoimme Teemalta (kai?) tulleen dokumentin 1960-luvun "heinoslaisuudesta" eli Oulun profetiasta. Uusintana esitetyssä dokkarissa jututettiin myös ruotsalaismiestä, joka oli imaistu täydellisesti mukaan lahkon toimintaan ja jopa yhdeksi sen keskushahmoista. Fiksusta perspektiivistä lahkolaiseksi ryhtyminen on tietysti totaalista idiotismia, ja voi olettaa, että dokkarin oli tarkoitus kuvata, kuinka tyhmiksi voivat kehittyä ihmiset, joilla on kapasiteettia vaikka minkälaiseen fiksuuteen.

Fiksu ihminen tiedostaa päivin ja öin, että puolueen tai lahkon, aatteen tai uskon kanssa ei kannata leikkiä, koska sillä saattaa tehdä hallaa itselleen ja pilata tulevaisuutensa. Voi joutua osaksi sellaista asetelmaa, joka ei alun perin ole tullut mieleenkään. Voi eräänä päivänä olla jossain yhteydessä persona non grata. Voi joutua häpeämään menneisyyttään. Voi joutua maksamaan sakkoja tai peräti vankilaan. Voi saada aikaan, paitsi itselleen, myös ympäristölleen jotain, mistä toiset eivät pidä ja mistä itsekään ei fiksummaksi tultuaan pidä.

Minä en enää ole fiksu ihminen. Tahdon tulla maolaislahkolaiseksi uskovaispunakaaderiksi, tehdä paljon tyhmää itselleni ja ympäristölleni, saada toiset myötähäpeämään tulevaa menneisyyttäni ja olla avoimesti se persona non grata, joka tähän astikin olen ollut salaa.

(Tyhmyyden ylistys on Erasmus Rotterdamilaisen 1500-luvulla kirjoittama essee, jonka alkuperäisnimen Moriae Encomium voidaan ymmärtää tarkoittavan myös "Moren ylistystä". Thomas More oli Erasmuksen ystävä, joka kirjoitti klassikkoteoksen Utopia.)

70-luvun musiikkilehdet

Löysin kokoelmani ensimmäiset 70-luvulta periytyvät musiikkilehdet jo 90-luvun alkupuolella. Kyseessä on varmasti ollut jostain divarista löydetty pieni nippu Suosikkeja. (Juu, Suosikki oli leimallisesti musiikkilehti aina 90-luvun alkupuolelle saakka.) Sittemmin olen löytänyt sitä ja tätä, ja mitä en ole löytänyt, olen onneksi kirjaston sekä erään tamperelaisen ravitsemusliikkeen avustuksella lukenut.

70-luvun lehtikokoelmani aarteina pidän Musa-lehtiä, joita minulle on siunaantunut 22 kappaletta. Musa ilmestyi vuosina 1972–78. Sen alkuperäisiin toimittajiin kuuluivat Jukka "Waldemar" Wallenius, Pekka "Pipin" Markkula ynnä muut, jotka lähtivät vuodenvaihteessa 1974–75 perustamaan Soundia. Jäljelle jäänyt Musa sinnitteli vielä nelisen vuotta ja näytti pääsevän viimeistään 1977 uudelleen täysin jaloilleen. Musan kohtaloksi koitui nk. uusi aalto, jota lehden toimittajisto ei oikeasti ymmärtänyt, vaikka sitäkin yritti. En usko pienentyneiden lukijamäärien tappaneen Musan, vaan kyseessä lienee pelonsekainen reaktio tyyliin "meiltä viedään syy kirjoittaa siitä musiikista, jota nimenomaan rakastamme". Vuosien 1975–78 Musa oli ennen muuta progelehti. Yes, Genesis ja Pink Floyd olivat in, joskin myös Dr. Feelgood, Graham Parker ja Sensational Alex Harvey Band miellyttivät. Jazziakin käsiteltiin harvinaisen kiinnostavasti; mikäli pääsen joskus sisälle jazziin, se tapahtunee Musan ansiosta. Sex Pistolsin albumi uskallettiin lytätä, mitä pidän suorastaan kulttuuritekona – vaikken kielläkään sitä, että levyllä on oma arvonsa.

Myös vuosien 1972–74 Musa käsitteli ja kehui progea (ja jazzia ja rockia), mutta oli selvemmin musiikin yleislehti. Suurin arvo näillä vanhoilla numeroilla, joista kahdelta ensimmäiseltä ilmestymisvuodelta omistan vain yhden kummaltakin, on aikakauden vielä ihan mullistavien kulttuuri-ilmiöiden heijastaminen. Vuoden –72 numerossa on artikkeli Tampereen Popteatterin Jeesus Kristus Supertähdestä (Lloyd Webberin Jesus Christ Superstar), raportit kesän Keimola- ja Ruisrockista (MC5-haastatteluineen) sekä mm. Bowien Ziggy Stardustin arvostelu (seuraavan vuoden lehdykässä taas on arvioitu George Harrisonin Living in the Material World). Keväällä –74 on samalle sivulle sijoitettu kaksi livearviota Tampereelta: Ella Fitzgerald ja Edwin Hawkins Singers. Voi luoja!

Musasta erkaantuneen Soundin numerot kokoelmassani alkavat syksystä 1977. Siinä vaiheessa lehti oli höpsähtänyt Walleniusta myöten täydellisesti punkkiin. Innostus oli niin kaistapäinen, että se vaikuttaa miltei ylinäytellyltä. (Mielenkiintoinen havainto: selkeimmin punk-skeptinen toimittaja koko lehdessä tuolloin oli Juho Juntunen.) Kokonaisuutena vuosien 1977–78 Soundista tulee aika "fasistinen" vaikutelma, vaikka punk sinänsä edustikin fasisminvastaisuutta eikä ollut ilmiönä täysin tarpeeton. On kuitenkin surullista, miten progea ja jazzrockia väheksyttiin Soundissa ihan vain siksi, että ne olivat progea ja jazzrockia – eivätkä muka enää kuuluneet 70-luvun loppuvuosiin. Toisaalta on koomista, kuinka vuosien 1979–80 mittaan toimittajakunta heräilee punk-pöhnästään ja alkaa tajuta, ettei vanha musiikkimaailma sittenkään täysin kadonnut, että on muutakin musiikkia kuin punkkia ja usein se muu on vieläpä parempaa. Soundi oli parhaimmillaan 80-luvulla, jolloin siinä vielä julkaistiin pitkiä levyarvioita ja rönsyileviä juttuja (Walleniuksen keskenjäänyt Hawkwind-historiikki on ihan klassikko!) ja musiikillinen skaala laajeni käsittämään mm. Abban kokoelman, jota Asko Alanen peräti kehui.

70-luvun jälkipuoliskolla vaikutti kyllä sellainenkin lehti, jossa Abba sai vielä kielteisempää huomiota kuin Soundissa ja Musassa. Enkä edes käsittele tässä yhteydessä klassisen musiikin julkaisuja. Uusi Laulu aloitti vuonna 1975 ja jatkoi 80-luvun puolelle – joskin hukkasi alkuperäisen ideansa viimeistään vuoteen 1978 tultaessa. Uusi Laulu oli vasemmistolaisen laululiikkeen lehti. Sen ensimmäiset numerot olivat pelkkiä lauluvihkoja, eikä niillä ole juuri lukuarvoa. Loppuvuodesta –75 alkaen lehdessä kuitenkin julkaistiin myös artikkeleja. Vuotta –76 voi hyvällä syyllä pitää Uuden Laulun huippuvuotena. Kaj Chydeniuksen haastattelu on jäänyt mieleeni erinomaisena, samoin useat levyarviot. Uuden Laulun kohdalla on minun tosiaan puhuttava "mieleen jäämisestä", sillä en omista ainuttakaan lehden numeroa. Sen kerran, kun jossain divarissa on tullut vastaan Uutta Laulua, se on ollut epäkiinnostavalta kaudelta 80-luvun alusta. Asuessani vielä Oulussa lainasin lehden vuosikerrat 1975 ja 1976 viimeksi seitsemisen vuotta sitten. Tietäisikö kukaan, mistä muutamia Uusia Lauluja (vm. –75–77) voisi ostaa? Muutama Musakin menisi kylkiäisenä vallan mieluusti.

Siinä, missä Musalle oli olemassa lähinnä progea, jazzia ja rockia, Soundille "punkkia, uutta aaltoa, reggaeta ja rhythm & bluesia" (Juntusen sanoin) sekä Uudelle Laululle poliittista, laulu- ja kansanmusiikkia, Suosikki tietysti esitteli vain sitä, millä oli asiaa listoille. Huomiota saivat Abba (no nysse tuli!), Bay City Rollers, Boney M., Baccara, Saturday Night Fever, Elvis Presley (kuolemansa jälkeen), Hurriganes, Mikko Alatalo, Teddy & the Tigers ja Eppu Normaali. Mielenkiintoista on myös seurata Karvapäägalleriaa, johon teinit saattoivat äänestää kotimaista lempitähteään. Millainen oli Bamboo, teiniyhtye, joka kiilasi vuosina 1977–78 säännöllisesti kärkiviisikkoon? 50-luvun diinari- ja teddyilmiön laajuutta ei käsitä, ennen kuin on vilkaissut 70–80-luvun vaihteen Karvapäägallerioita. Levyarvostelut kirjoitti vuosikymmenen jälkipuolella Juho Juntunen, ja ilokseni esimerkiksi Electric Light Orchestran Out of the Blue sai paljon suopeamman kohtelun kuin Musasta tai Soundista (Mikko Montonen, tarjoaisitko viinipullon korvaukseksi yhä jatkuvasta kivusta ja särystä?). Suosikkiakin teinimpänä pidettiin Help-lehteä, jota taitaa löytyä kokoelmistani pari numeroa. Sen edeltäjä Intro oli hieman asiallisempi. Introa ei ole hyllyyni kertynyt, vaikka Tampereen Hämeenpuiston antikva myykin sen vanhoja numeroita (kiskurihintaan – erkat ovat muuttuneet mauroiksi vai miten se olikaan?).

Vaikka Musa on lempparini ja Uusi Laulu vasemmistolainen innoitukseni, pätevän kokonaisvaikutelman 70-luvun musiikkikulttuurista saa vain lukemalla kaikkia yllä mainittuja lehtiä. Kyllä minä Abbastakin pidän aivan hurjasti ja myös Ramonesista ihan mainittavasti. 70-luvun ainutlaatuisuus ei kuitenkaan ole pelkästään musiikissa, vaan myös musiikkijournalismissa. Kaipaisin ihan oikeasti nykymaailmaankin samanlaista lähestymistapaa kuin oli Musalla ja Uudella Laululla sekä Soundilla punk-hurahduksen molemmin puolin. Pitkiä levyarvioita, rönsyileviä asiantuntevia juttuja, keskittymistä rock-kultin ja markkina-arvon sijaan itse musiikkiin. Ehkä sellainenkin päivä vielä nähdään.

Oliko ennen kaikki paremmin?

Olemme saaneet tottua jo koko 2000-luvun ajan siihen, että kaikkialla kaupitellaan koko ajan "retroa" ja "vintagea". Uusi musiikki ei tahdo mennä kaupaksi, samalla kun menneiden vuosikymmenien matskua hamutaan himokkaammin kuin koskaan ennen. Perussuomalaiset siirsivät menneen haikailun poliittiselle tasolle. Nykyiset hipitkään eivät intoile elämäntapatasolla uudesta ajasta niin kuin paluusta vanhaan. Onko todella niin, että asiat olivat ennen paremmin?

Lähden seuraavassa liikkeelle 1970-luvusta, koska se on omalla kohdallani aina eräänlainen alkupiste. En ainoastaan ole syntynyt tuolla vuosikymmenellä, vaan myös harrastan 70-luvun taidetta ja kulttuuria ja samastan itsenikin jollain lailla siihen aikaan. Ikäni perusteella minun pitäisi olla paljon enemmän 1980-lukulainen, mutta sitä nimenomaan en ole tippaakaan.

Mikä on tänä päivänä ehdottomasti paremmin kuin synnyinaikoinani? Yksi ilmiselvä juttu tulee mieleen välittömästi. Nainen ei nimittäin ollut vielä lähelläkään tasa-arvoa miehen kanssa. Eivät sukupuolet – saati sukupuolisuudet – vieläkään ole tasa-arvoisia, mutta kokonaiskehitys on ollut tuntuvan myönteinen. Tosin nyt täytyy tehdä täsmentävä huomio: 2000-luvulla tasa-arvoasia ei käytännössä ole enää parantunut, vaan myönteisen kehityksen rinnalle on ilmaantunut kielteisiä kulttuurisia vastaprosesseja. Näin ollen, jos tässä suhteessa 35–40 vuotta sitten olivat asiat huonommin, niin 10–15 vuotta sitten ehkä hieman paremmin. Lisäksi, mikä naisen emansipaatiossa on edistytty, se arjen moniarvoisuudessa on hieman taannuttu. Jos osa naisista on luopunut "feminiineistä" arvoistaan, takuulla pienempi osa miehistä on omaksunut ne. Yhteiskunta on maskuliinistunut. Ja se ei tietenkään minunlaistani "feminiinistiä" miellytä lainkaan.

Toinen asia, johon nykyajan myönteisyydessä usein vedotaan, on ympäristötietoisuus. On totta, että 1970-luvulla elettiin vielä aika lailla sitä ympäristöntuhoamiskautta, jonka jälkiä olemme myöhempinä aikoina korjanneet. Muistamme Suomestakin ympäristökatastrofeja: Lievestuore, Dragsfjärd, Talvivaara... ohoh, nyt lipsahti mukaan ajankohtainen tapaus. Asiat eivät siis ole kunnossa vieläkään. Toki tässäkin on menty parempaan suuntaan: vesakkoa ei enää myrkytetä, teollisuus ei enää tapa säännöllisesti lähiympäristönsä metsiä eikä autokaan suolla samanlaisia haittapäästöjä kuin ennen. Tosin autoja on aivan hirvittävästi enemmän (huom. vielä vuonna 1985 Suomessa oli ompelukoneita yhtä paljon kuin autoja!). Ja missä paikalliset ympäristöongelmat ovat Suomessa vähentyneet, globaalit ongelmat ovat vain lisääntyneet. Ilmastonmuutos oli käynnistynyt jo 70-luvulla, mutta 2010-luvulla se on niin pitkällä, että vaadittaisiin paljon nykyistä laajempaa ympäristötietoisuutta.

Kolmas asia, jonka moni muistaa mainita, on nykyisen elintason paremmuus. Itseäni tämä asia ei miellytä lainkaan. Suosittelen kokonaisvaltaista downshiftingiä kaikille, jotka ovat eristäneet itsensä luonnosta ja muista ihmisistä omiin ylisuuriin, teknisillä laitteilla vuorattuihin norsunluutorneihinsa. Neljäntenä otetaan usein esiin suvaitsevaisuus. On totta, ettei sormella osoitettavia vähemmistöjä – erityisesti seksuaalivähemmistöjä – kohdella enää ollenkaan niin yksiselitteisen huonosti kuin vielä kolme-neljä vuosikymmentä sitten. Homot eivät enää tapaile salaisissa metsiköissä, joiden koordinaatit kulkevat huhuina piireissä, vaan ihan avoimesti missä sattuvat kulkemaan. Toisaalta esimerkiksi tupakoinnin kaltaisia elämäntapa-asioita suvaitaan aivan giganttisen paljon huonommin kuin ennen. Hygienian ja terveyden suhteen ollaan usein aika hysteerisiä, ja kaikkein karmeimpana esimerkkinä voisi ottaa esiin naisille tuputetun kauneusihanteen fasistisen yksipuolistumisen. Se siitä moniarvoisuudesta, valitettavasti.

Ehdottomasti myönteinen asia on nuorisokulttuurin väkivaltaisuuden katoaminen siinä mitassa kuin se 1970-luvulla ilmeni. Enää ei nuorten kokoontumisiin ja tanssitilaisuuksiin lähdetä nimenomaan tappelemaan. Mutta toisaalta kiusaaminen ja syrjintä eivät ole kadonneet, vaan saavat nettiyhteisöissä paljon aiempaa totalitaarisempia muotoja. Kiusaaminen työntyy kaapeleita pitkin myös sisälle koteihin, joiden ulkopuolelle se kolme-neljä vuosikymmentä sitten voitiin sentään sulkea.

Kyllä nykyajassa on myönteisiäkin puolia. Se on päivänselvää. Niiden rinnalla kulkee kuitenkin valitettavan usein kielteisiä ilmiöitä, joita nykyaikaa hehkuttavat tämän päivän menestyjät ja kaikenlaiset edistyksellistä leikkivät ihmiset eivät vaivaudu noteeraamaan. Enkä ole edes kirjoittanut nykykulttuurin läpikaupallisuudesta, ihmisten tyhmentymisestä (tai tyhmentämisestä), demokratian kaventumisesta, sivistyneistön lamasta, luonnosta vieraantumisesta, asenteiden kyynisyydestä...

Retro- ja vintageilmiöiden sekä 60- ja 70-luvun musiikin keskellä tulee välillä mieleen ajatus, etteikö elämiemme aikakausien parhaita puolia voisi transmodernisti yhdistellä. Miten olisi tasa-arvoiset sukupuolet + arvojen feminiinistyminen? Laajempi ympäristötietoisuus + paikalliset JA globaalit ympäristöongelmat kuriin? Parempi vähemmistöjen suvaitseminen + parempi erilaisten elämäntapojen ja ihanteiden suvaitseminen? Väkivallan vähentyminen + kiusaamisen ja syrjinnän vähentyminen? Ihmisten uussivistyminen ja luonnonmukaistuminen, kulttuurin kaupallisuuden ja asenteiden kyynisyyden vähentyminen?

Sitä jäämme odottamaan.

Musiikkia, joka oikeasti merkitsee jotain

Astelin maanantaina alkuillasta tamperelaiseen, aseman lähellä sijaitsevaan ruokakauppaan. Kevätfiilis leijui ilmassa, ja matkakeskustunneliin olisi voinut kuvitella katusoittajan. Kaupassa soi taustalla radiomusiikki, jota jäin ihmettelemään. Ensimmäisessä kappaleessa oli jotain tuttua – melodianpätkä tai riffi, joka oli selvästi pöllitty jostain vanhemmasta hitistä. En muista. Naislaulajalla oli autotunella käsitelty keskinkertainen ääni. Toinen kappale oli tunnistettavaa Rihannaa ja nimeltään Rude Boy. Kolmas kappale oli käsittämättömän surkea autotune-naislaulajan versio Heartin kasarihitistä Alone. En ole 1980-luvun aikuisrockin ystävä, mutta sekin on originaalimuodossaan edes jollain lailla aitoa musiikkia.

Jäin miettimään. Miksi ihmeessä ne kappaleet soivat siellä kaupassa? Senkö takia ne soivat, että joku pitää niistä? Rihanna on kyllä silloin tällöin listoilla, korkeallakin, mutta itse en tunne yhtään ihmistä, jonka suhtautuminen hänen musiikkiinsa ei olisi ainakin joltain osin kielteinen. Miksi kaupassa joutuu kuulemaan musiikkia, josta huomattava osa potentiaalisia kaupassakävijöitä suorastaan inhoaa? Kaiken lisäksi yllä mainittu Rihanna-hitti on varsin siedettävä, jos sitä vertaa tuohon Heart-coveriin. Radiot siis suoltavat yleisten paikkojen taustaääneksi musiikkia, jota inhotaan. Tähän nyt joku voi vikistä, että kai siitä nyt tykätäänkin, kun hittejä ovat. Senkin uskallan kyseenalaistaa: vuonna 2006 huomasin Belle & Sebastianin ja Flaming Lipsin – ihan kohtalaisia bändejä sentään – uuden levyjen sijoittuvan Suomen albumilistalla Beyoncén kanssa samoille sijoille. Belle & Sebastiania ja Flaming Lipsiä ei kuule missään. Beyoncé soi kaikkialla.

Jos nyt joku väittää, ettei meille ihan tarkoituksellisesti suunnata kaikkein sisällöttömintä ja turruttavinta huttua vaan kaikki tapahtuu "demokraattisesti" – sitä saa mitä haluaa – niin arvaa mitä? En usko.

Systeemille on kauhistus, jos musiikilla on jotain muutakin merkitystä kuin turruttava ja enintään viihdyttävä merkitys. Lady Gaga on "shokeeraava" tähti. Hän "shokeeraa" tavoilla, jotka ovat systeemin kannalta ihan kilttejä, mutta antavat ihmisille heidän tyhjänpäiväiseen elämäänsä kaipaamiaan säväreitä. Lady Gagan musiikki? Tietysti ihan mitäänsanomatonta. On ehkä oireellista, että Lady Gagan hiteistä oikeasti parhaassa pop-biisissä on oikeasti paras sanoma: Born This Way vaatii ihmisille oikeutta olla sitä mitä ovat. Hyvä niin.

Mutta otetaanpa vertailukohdiksi Bob Dylan, Simon & Garfunkel, Donovan, Buffy Sainte-Marie, Joni Mitchell, Stevie Wonder, Marvin Gaye, David Bowie, Pink Floyd, Wigwam, Agit-Prop, Pelle Miljoona, Juice Leskinen. Ja tietysti The Beatles, John Lennon, George Harrison, osa Paul McCartneyn ja Wingsin tuotannosta sekä muutama Ringo-biisi. Mietitään, mitä eväitä meille antaisi käynti kaupassa, jossa soisivat Blowin' in the Wind, Oppimisen ylistys ja All You Need Is Love. Tai The Boxer, Living for the City ja Imagine. Tai vaikka The Universal Soldier, Myrkytyksen oireet ja Give Me Love (Give Me Peace on Earth). Turrutusta? Ei, vaan ajattelun ja tunteiden vilkastumista. Viihdyttävyyttä? Sopivasti.

Okei, tämä aikaskaala päättyy 1980-lukuun. Missä ovat nykymaailman Dylanit, Marvinit, Bowiet, Pellet ja Lennonit? Takuulla heitäkin on. He pääsevät tuskin edes levyttämään, koska ovat levy-yhtiöille "epäkaupallisia" ja musiikkimedialle "epäuskottavia". Joku saattaa päästä levylle asti, mutta radiot eivät soita hänen musiikkiaan, sillä se on kaikin puolin vääränlaista. Emmekä me tiedä siitä mitään. Näin kehittyy viihdeturrutuksen viimeinen pykälä: sen musiikin, joka oikeasti merkitsee jotain, pakkomielteinen nostalgisointi. Sehän musa on peräisin aikakaudelta, joka on päättynyt, eikä sellaista musaa enää tehdä! Vai tehdäänkö?

Nettihäiriköt

Sama on tapahtunut monta kertaa, asiayhteys on vaihdellut. On nettisivu, jonka puitteissa käydään keskustelua. Ehkä kyseessä on blogi – vähän kuin tämä, mutta avoimempi – tai keskustelufoorumi. Keskustelu on hedelmällistä kaikille osapuolille ja tapahtuu mukavassa sopusoinnussa. Toki yksityiskohdista saatetaan olla eri mieltä, mutta osapuolet kunnioittavat sen verran toisiaan, ettei synny eripuraa. Yhtäkkiä nettisivulle ilmestyy riidanhaastaja. Hän on kategorisesti eri linjoilla kaikissa käsiteltävissä asioissa, eikä kukaan aiempi osallistuja oikeasti ymmärrä, miksi (tai edes miten) tulokas on liittynyt keskusteluun. Hänen tyylinsä ja puhetapansa poikkeaa jyrkästi koko siihenastisesta keskustelusta, eikä hän itse tunnu ollenkaan hyväksyvän, että häneen aletaan välittömästi suhtautua silmätikkuna. Hän syyttää toisia "suvaitsemattomuudesta", "vihamielisyydestä" ja "sananvapauden loukkaamisesta" verraten toisia mielellään mafiaan tai natseihin. Tulokkaan sananjulistus ja reaktion vastareaktiona kehittyvä tyypillinen suomalaismiehen vollotus torpedoivat kaiken muun keskustelun, kunnes riidanhaastaja saa tarpeekseen ja siirtyy – luultavasti seuraavaan samanlaiseen kohteeseen.

Mitä on tapahtunut suomalaiselle kulttuurille? Itse olen vastareaktiona (sic) liukunut päinvastaiseen suuntaan. Missä vielä viisi vuotta sitten osasin väitellä paremmin kuin keskustella, nykyään olen suorastaan allerginen kaikille aktiivisille ja hedelmättömille konfliktitilanteille. Joskus ajaudun niihin, mutta se tuntuu pahalta. On tietysti henkistä edistymistä oppia keskustelemaan kunnioittavasti ja hedelmällisesti, mutta totuuden nimessä en usko että olisin sitä edes oppinut, ellei ympärillä yltyvä väittelyvimma olisi muuttunut niin päällekäyvän ahdistavaksi.

Mikä tekee tavallisesta Jussi Korhosesta, Pekka Virtasesta tai Matti Hämäläisestä uhmakkaan nettihäirikön, jonka näppäimistöltä sinkoilevat kipinät täysin siitä piittaamatta, kuinka paljon täysin turhanpäiväistä huonoa stressienergiaa hänen ryöpsäyksensä synnyttävät kanssanettailijoissa, jotka vuorenvarmasti eivät ole käännytettävissä?

Tjaa. Aihe sinänsä synnyttää minussa sen verran huonoa stressienergiaa, että jätän analyysin tähän.

Laubias taivas! Bula-aika teki baluun!

1980-luvun lopussa oli voimissaan juppiliike. Siihen aikaan ei tosin puhuttu liikkeestä, mutta eiköhän myös käsite 'hippiliike' ole uudempaa kulttuurisosiologista perua. Juppi – englanniksi yuppie – oli johdettu sanoista 'young, urban, professional' (YUP), ja sitä imitoiva ihmisihanne alkoi näkyä myös teinikulttuurissa. Jupeilla oli varaa käydä viikonloppuisin laskettelemassa, joten lasketteluvaatteista tuli teinien huippumuotia. Tämä oli tietysti väärintulkinta, sillä oikeat jupit eivät koskaan pukeutuneet laskettelutamineisiin muuten kuin rinteessä ja enintään afterskissä; mutta "edistys syntyy väärinkäsityksistä", on joku minua viisaampi joskus tölväissyt. Yksi teinien hittituotteista oli Bula-hattu, ikään kuin muotoon ommeltu kangasvuorillinen pipo. Kun kevättalvi suli kevääksi, pipot vaihtuivat niin ikään Bula-merkkisiksi huiveiksi. Merkkiasusteet olivat ylipäänsä must – Levi's, Lacoste, Mexx, Benetton, O'Neill, Reebok ja Nike loistivat kaikkialla – mutta ohikiitävän hetken ajan Bula oli se kaikkein säkenöivin juttu.

Seuraavalla vuosikymmenellä opin vihaamaan juppikulttuuria. Yhteiskunnallista pontta juppivastaisuudelle antoi lama. Oli yleisesti tunnettu tosiasia, että kasinopeli aiheutti laman niin pitkälti kuin yksi ilmiö voi aiheuttaa, ja kasinopeli oli leimallisesti juppien hommaa. (Tämäkin on kiintoisa yleistys: kasinopeli oli alkuperäisessä kirjaimellisessa merkityksessä juppikulttuurin mukaista, joten kun varsinaista juppisukupolvea vanhempi bisnesväki tuhlasi rahansa kasinopeliä muistuttavassa pörssikeinottelussa, siitä syytettiin juppiliikettä.) Toisaalta Nokia-uskoinen yksisilmäinen teknohysteria muistutti juppikulttuuria ja sen huonoista puolista – olivathan jupit tunnetusti (ja tosiasiassakin) höpsähtäneet kehittyvään tietokone- ja mobiiliteknologiaan ja syytäneet teknisiin laitteisiin huikeita summia. Kirjoitin vuonna 1997 Oulun ylioppilaslehteen pakinan, jossa tuomitsin jupit alimpaan halvattuun, nappasin kaikista asustemerkeistä esimerkiksi Bulan ja ilmoitin 80-luvun lopussa eletyn 'henkistä bula-aikaa'.

Tuli 2000-luku. Eräänä keväänä minulle kirkastui yhdessä hetkessä, että siihen asti inhoamani neonvärit eivät olleetkaan pahinta, mitä 80-luku oli tarjonnut, vaan hiukan psykedeelinen, aistit räjäyttävä keino yrittää mullistaa tylsä 80-lukulainen bisnesorientoitunut tajunta. Ehkä sen ajan asustekulttuurissa olikin toinen puoli: se ei ollut pelkkää hyväosaisten keikarointia, vaan värin ja säihkeen tuomista keskelle aikakautta, jolloin musta ja metallinharmaa olivat eittämättömästi in. Pidemmän päälle minua alkoi erityisesti mietityttää tapaus Bula. Tuotemerkit ovat tuotemerkkejä, mutta come on: muotoonommeltu hattu? Huivi? Eikö se kuulosta juppimeiningin sijaan hippimeiningiltä? Aloin pitää 1990-luvun ja 2000-luvun alun itseäni typeryksenä – hyväntahtoisena ja inhimillisen ymmärrettävänä, mutta silti typeryksenä. Olin käsittänyt tien tähtiin tieksi Hollywoodiin!

Nyt tammikuussa 2012 kävelin Tampereen Sokoksen urheiluvaateosaston läpi miesten kenkäosastolle. Huomioni kiinnitti liuta kirkuvan värikkäitä pipoja, joista osa oli malliltaan hyvin klassisia talviurheilupipoja, toiset taas ulkoa perinteisiä neuleita ja sisäpuolelta kangasvuorillisia (fleeceä?). Ja luojan tähden: niissä luki näkyvästi BULA. En oikein tiedä, parahtiko sydämeni vai hypähtikö. Pipot olivat kalliita, sillä tuotemerkillä on tapana maksaa. Se on kabitalismia. Miksi Bula-aika teki paluun nyt, kun on vastikään selvitty edellisestä pikkulamasta ja pelätään tulevaa hirmuista pulaa?

Tätä kirjoittaessani olen kuunnellut The Stone Rosesin debyyttialbumia The Stone Roses (1989).

Tupakoinnista

Elämme käsittämättömän suvaitsematonta aikaa. Ihmiset kuvittelevat olevansa suvaitsevia, kun sallivat toisten näin karkeasti olla sellaisia miksi he ovat joko syntyneet tai "luonnollisesti" kasvaneet. Tähän kohderyhmään kuuluvat ei-valkoihoiset ja seksuaalivähemmistöt. (Tiedän kyllä oikein hyvin, että monet eivät suvaitse heitäkään, mutta se ei kuulu tämän kirjoitelman piiriin...) Mutta jos kysymys on asioista, jotka aikuinen ihminen itse valitsee, suvaitseminen tyssää kuin seinään. On täysin yleistä ajatella, että "kun en itse tekisi niin, en salli toistenkaan tehdä niin". Toisaalta ollaan valmiita kieltämään ihmisiltä asioita siksi, että "niistä koituu menoja kansantaloudelle". Tämä ei tietenkään kata tasapuolisesti kaikkia menonaiheuttajia. Asioista on tolkku kadonnut jo vuosikausia sitten.

Kun olin 11-vuotias, vastustin tupakointia ankarasti. Kun nykyään törmään aikuisikäisiin ankariin tupakanvastustajiin, en voi olla ajattelematta, että he ovat henkisesti samalla tasolla kuin minä 11-vuotiaana. Kaiken lisäksi tämä vertaus ei edes päde. Vuonna 1985 tupakoitiin melkein kaikkialla: tavallisissa kahviloissa, ravintoloissa, läpikuljettavilla junaosastoilla, takseissa, työpaikoilla, lukuisissa kodeissa. Vuonna 2012 ei tupakoida juuri missään muualla kuin ulkoilmassa. Silti tupakoinnin vastustusta perustellaan usein samoilla periaatteilla kuin vuonna 1985: se on kamalaa, kun se aiheuttaa toisille terveyshaittoja. Ai missä? Kadulla, jossa vastaantulija ajatuksissaan hengittää häviävän aavistuksen savua? Naapurin parvekkeelta kantautuvana tuoksuna? Höpö höpö. Tämä näkökulma ei perustele enää yhtään mitään. Niinpä tupakoinnin vainoa ei selitä mikään muu kuin ihmisten halu kieltää toisia tekemästä jotain, mitä he itse eivät tee, tai asian näkeminen pelkkinä talouslukuina (joiden suora yhteys kansanterveyteen on varsin kiistanalainen).

Viitisen vuotta sitten kyllästyin silloiseen tupakkakeskusteluun ja kirjoitin paikallislehden yleisönosastolle mielipidetekstin, joka sai myönteistä palautetta. Siinä leimasin avoimesti tupakanvastustajat suvaitsemattomiksi ja lisäsin, että vaikken itse ole tupakoitsija, ottaisin mielelläni tupakoivan puolison tai kumppanin ja antaisin hänen tupakoida sisälläkin. Tämä on siltä osin toteutunut, että seurustelin pitkälti yli kaksi vuotta säännöllisesti tupakoivan naisen kanssa ja annoin hänen polttaa sisällä jälkimmäisessä senaikaisista kodeistani (ensimmäisen vuokrasopimukseen kuului tupakointikielto). Nykyinen ystävättäreni on satunnainen tupakoitsija. Tällainen asetelma – ihmissuhteen osapuolista yksi polttaa ja toinen ei – oli menneinä vuosikymmeninä täysin arkipäivää. Se oli myös arkipäivän suvaitsevaisuutta: toinen ei ehkä ollut kaikilta osin täydellinen, mutta hän oli rakas, joten eläköön niin kuin haluaa – if you love somebody, set them free. Ehkä ihmiset rakastivat yleensäkin enemmän toisiaan, ihmistä kussakin ihmisessä. Nyky-yhteiskunnassa toiset opetetaan näkemään alusta lähtien vihollisina. Sen myötä tupakoitsijat olivat jo viisi vuotta sitten tupakoimattomien vihollisia, eikä vihollisten tapoja tietenkään suvaita niin kuin rakkaiden. Ja vasta sen jälkeen olemme saaneet tutustua Maria Guzenviinaan-Richardsonin tupakointimielipiteisiin.

Tätä en joka päivä uskaltaisi sanoa ääneen: ehkä joskus vielä tulee se päivä, jolloin kokoan ryhmän kaltaisiani ja lähden tästä vainoojien ja ihmisvihaajien maasta niin kauas kuin pääsen.