Kaikkihan me olemme siihen törmänneet. Joukko keski-ikäisiä miehiä mesomassa, kuinka feministit ovat pilanneet suomalaisen yhteiskunnan miehistämällä naiset ja naisellistamalla miehet. Käsittämätöntä tuubaa, mutta näkemyksen suosio, tai ainakin huomio, on kasvussa. Ajattelin tässä pohdiskella, mikä on miesasiamiesten naiskuva ja mitä sen taakse kätkeytyy.
Vaikuttaa selvältä, että miesasiamiehet haluavat palauttaa naiselle roolin, joka oli hallitseva ennen feminismin (varsinaisessa merkityksessä; ts. 1960-luvulla käynnistyneenä ilmiönä) nousua. Mieleeni putkahtaa laulunteksti, jonka Eurythmics ja Aretha Franklin levyttivät vuonna 1985. Se kuuluu olennaisilta kohdiltaan näin:
"Now there was a time when they used to say
That behind every great man there had to be a great woman
Now in these times of change you know that it's no longer true
So we're comin' out of the kitchen
'Cause there's something we forgot to say to you
We say, sisters are doin' it for themselves"
Totta kai on ääriaineksia, jotka haluavat viedä naisilta kaiken arvon, mutta yllä on esitetty mielestäni se olennainen ero. Aikakaudella, johon feminismi on vaikuttanut, naisella on arvo itsenään ja itsessään. Sitä ennen naisella oli arvo miehen (aviomiehen, isän, johtajan) kautta: palvelijana, tukijana, hoivaajana. Tämä oli myös rooli, johon tytöt kasvatettiin. Tyttöjä ei lisäksi kasvatettu aktiivisiksi seksuaalisessa tai seuranhakumielessä. Tytön, ja myöhemmin naisen, oli oltava nöyrä miesten tahtoa ja haluja kohtaan, sillä hyvin miestään palveleva ja tukeva nainen saattoi nousta arvoon ja kunniaan miehensä menestyksen kautta. Miehen "tossun alle" alistanut nainen oli "pirttihirmu", jonka käteen saattoi kuvitella kaulimen. Sellaisia akkoja paheksuttiin. Porvarispiireissä (tämä on myös huomionarvoinen kohta: maatalouskulttuurissa tai edes työväenluokassa samanlaista asetelmaa ei ollut!) oli paljon suuremmassa kunniassa pikku nainen, little woman, jonka hentouden ja kainouden rinnalla mies saattoi tuntea itsensä vahvaksi ja tärkeäksi. Ei ole sattumaa, että pikku naisen myytin kumoaminen oli yksi feminismin alkuvaiheen avainkysymyksiä.
Palaan populaarimusiikkiin. Omasta nykyperspektiivistäni joidenkin 1950-luvun rock & roll -lauluntekstien naiskuva tuntuu käsittämättömältä. Toisiaan kovasti muistuttavat Good Golly Miss Molly ja Dizzy Miss Lizzy kuvaavat, kuinka kiltiksi luultu tyttö yllättäen tanssii ja bailaa tehden miehen villiksi. Kuinka mies reagoi siihen? Good Gollyn mukaan "I'm going to the corner, gonna buy a diamond ring", kun Dizzy sanoo asian vielä selväsanaisemmin: "Girl, I wanna marry you." Tyttö siis tanssii ja bailaa sen yhden kerran, että mies hullaantuu häneen – sitten mies rengastaa hänet ja hänestä tulee kiltti pikku vaimo. Amerikkalaisissa vanhemmissa kirjoituksissa törmää myös ilmaukseen "tuhma ulkona – kiltti kotona": kun tyttö on sen yhden kerran tuhma, että vaimoa etsivä mies kiinnittää siihen huomionsa, hän päätyy olotilaan, jossa sekä hänen hyveensä että tehtävänsä on olla kiltti. Tämä on tietysti jenkkilän kulttuuria, joka Suomen kaltaisessa periferiassa on koskenut enintään porvaristoa, mutta historiattomalle ja muutoinkin ymmärtämättömälle miesasialiikkeelle se voi hyvinkin riittää. Naisen rooli on heille siis "vaieta seurakunnassa", pyörittää keskiluokkaista ja porvarillista kotia kiltisti ja tyytyväisenä aviomiehen eli talon isännän eduksi ja kunniaksi. Tyttökin on kasvatettava kiltiksi, kunnes luonto ajaa hänet esittäytymään lyhyen hetken puoleensavetävänä, mistä mies, Perheen Kuningas ja Jumalan Sijainen, voi hänet poimia.
Dizzy Miss Lizzyn esitti cover-versiona myös The Beatles. Yhtye oli jo siksikin epäilyttävä, että se tuli työväenluokasta, eikä kyseessä ollut mikään Elvis Presley taustabändeineen vaan demokraattinen yksikkö. Arveluttavaa oli sekin, että bändiä fanittivat alusta alkaen kaikkein äänekkäimmin nuoret tytöt, joita pojat monessa tapauksessa seurasivat perässä; ts. pojat antoivat tyttöjen, ainakin osittain, näyttää suuntaa. Kun yhtye sitten hylkäsi dizzymisslizzynsä ja omatekoiset Run for Your Lifensa alkaen laulaa psykedeelisiä ja mystisiä – puhumattakaan siitä, että John Lennon vaihtoi kunniallisen Cynthia-vaimonsa itseään vanhempaan japanilaiseen käsitetaiteilijaan, jota hän palvoi ja jonka kanssa leikki symbioosia! – oli ilmiselvää, että The Beatles samastuu vanhakantaisen yhteiskunta- ja naiskäsityksen vaalijoiden mielessä pysyvästi (suomalaisen) yhteiskunnan pilalle menemiseen. Kirjassa Suuret ikäluokat (toim. Antti Karisto) taisi olla viittaus henkilöhaastatteluun, jossa suurten ikäluokkien edustaja kertoi nimenomaan 1950-luvun yhdistävän omaa sukupolveaan. Missä esimerkiksi 1950-luvun tyylisiä esineitä huutokaupattiin, siellä näki aina vanhoja tuttuja yli tuttavapiirirajojen. 1960-luvulla sen sijaan vanha yhtenäisyys hajosi. Ja ihan erityisenä nimenä, hajoamisen (osa)syyllisenä, mainittiin The Beatles.
Radikaali kulttuurieliitti, joka oli kuunnellut Beatlesia ja kuunteli ehkä myöhemmin Agit-Propia, tai progea tai David Bowieta tai soulia ja reggaeta, varasti suurten ikäluokkien äänen ja kätki taakseen katkeroituneiden joukon. Vasta Urho Kekkosen kuoltua ja Neuvostoliiton kaaduttua katkeroituneet alkoivat sisuuntua ja löytää oman äänensä. Internetin, joka tuli heidän koteihinsa paljon eliittiä myöhemmin, ansiosta he oivalsivat, että heitä on muitakin – jopa yli valtionrajojen. He janosivat kostoa: kulttuuriradikalismin, vasemmistolaisuuden, vihreyden, kansainvälistymisen, monikulttuuristumisen ja tietysti feminismin kaikkien vaikutusten alasajoa. Syntyi perussuomalaisten massasuosio, maahanmuutonvastainen liike, uuskonservatiivinen oikeistohegemonia – ja antifeministinen miesasialiike.
