tag:blogger.com,1999:blog-50036119099412828862024-03-22T02:00:46.043+02:00Käyttämättömien ajatusten tunkioJokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.comBlogger113125tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-71929868647652847042023-02-14T15:06:00.001+02:002023-02-14T15:12:21.662+02:00Rakkaus, ihmiskunnan paras keksintöKaikkihan me joskus mietimme, mikä on paras keksintö, mitä on koskaan tehty. Tulenteko, pyörä, lämmin ruoka? Puhuttu kieli, taide, järjestäytynyt yhteiskunta? Varmasti jonkun mielestä kaikkein paras keksintö on televisio tai internet, tai alkoholi tai rock & roll. Mahtavuutta edustaa se teinivuosien kaverini kommentti, että suomalainen sauna on maailman paras keksintö; toiseksi paras on kuulemma sukset.<div><br /></div><div>Näin ystävyyden ja rakkauden päivänä uskallan väittää, että ihmiskunnan historian paras keksintö on <i>rakkaus</i> – aikuisten ihmisten rakkaus sellaisena kuin me tunnemme. Usein kuulee väitettävän, että rakkaus on luonnollinen vaistonvarainen toiminto eikä näin ollen mikään keksintö. Olen tullut pohdiskeluissani toisenlaiseen johtopäätökseen. Tämä kirjoitelma pohjautuu siis ainoastaan inhimilliseen pohdiskeluun eikä sisällä viittauksia tieteellisiin tutkimuksiin.</div><div><br /></div><div>Oletan, että ihmislajin täysin luonnollisiin vietteihin kuuluvat lisääntymisvietti ja hoivavietti. Käytännössä villi-ihmisellä lisääntymisvietti on hyvin todennäköisesti ilmennyt pelkkänä fyysisenä paritteluna (mies aktiivisena toimijana) ja toisaalta hoivavietti pelkkänä jälkeläisten hoivaamisena (nainen aktiivisena toimijana). Mutta jossain vaiheessa on syntynyt valtava, hätkähdyttävä yhteys näiden kahden vietin välille. Arvelen tapahtuman liittyvän vaurauden kasvuun ja asumisen vakiintumiseen: kun ravintoa ei ole jatkuvasti tarvinnut etsiä, on voitu omistautua tarvehierarkian sekundaarisiin asioihin ja tehdä asioita, joita tehtäessä ei ole tarvinnut olla varuillaan.</div><div><br /></div><div>Ihmiskunnan kaunein harppaus on tapahtunut, kun aiemmin lähinnä äidiltä lapseen kohdistunut hoiva ja aiemmin vain fyysisenä (mahdollisesti jopa väkivaltaisena) aktina toteutunut parittelu ovat kohdanneet toisensa. Ehkä poikalapsen on annettu oppia hoivaa ja aikuistunut mies on näyttänyt hoivataitonsa naiselle. Ehkä nainen on lakannut juoksemasta pakoon ja ottanut parittelussa aktiivisemman roolin. Lapsenteko on entistä useammin johtanut kiinteän perheen perustamiseen, ja lapset ovat entistä useammin kasvaneet rakastavassa ilmapiirissä tunteettoman survival-meiningin sijaan. Aikuistuvilla pojilla ja tytöillä parittelu- ja lisääntymiskumppanin etsintä on sisältänyt lupauksen myös hoivatarpeen, ei vain parittelu- ja lisääntymistarpeen täyttämisestä. On syntynyt jotain, mitä kutsumme romantiikaksi, ja myös jotain mitä kutsumme rakasteluksi.</div><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjamDGOtA7NtpAsSz3DfEE9A0lbyT7-VHpOiHnnNoWyWoRZpcqOLq1cU0O1W-6OTtFhAhA6ytMbYeG_QSXkhrY0WY8zoI3uzuYmhq9Joy1sEDFwtAxasxImbs167aZKIo85A1kfzkZ7kZQWjUvXkvyrESpbmTfCx6Pjs8Q_Q9CNd8et1dgaeM9V1of5cA/s500/lavreko%CC%88o%CC%88ds.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="200" data-original-width="500" height="128" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjamDGOtA7NtpAsSz3DfEE9A0lbyT7-VHpOiHnnNoWyWoRZpcqOLq1cU0O1W-6OTtFhAhA6ytMbYeG_QSXkhrY0WY8zoI3uzuYmhq9Joy1sEDFwtAxasxImbs167aZKIo85A1kfzkZ7kZQWjUvXkvyrESpbmTfCx6Pjs8Q_Q9CNd8et1dgaeM9V1of5cA/s320/lavreko%CC%88o%CC%88ds.jpg" width="320" /></a></div><br /><div>Aikuisten ihmisten rakkaus on innoittanut häkellyttävän isoa osaa ihmiskunnan taiteesta ja kulttuurista. Tanssi on aina liittynyt parittelumenoihin ja hyvin kauan myös jäljitellyt tai heijastellut paritteluliikkeitä – nimenomaan sellaisia, jotka kuuluvat vain kahden ihmisen vapaaehtoiseen yhdyntään, mitä voimme nimittää rakasteluksi. Rakkauslaulut ovat loputtoman pitkään olleet olennainen osa tuntemaamme musiikkia, rakkaustarinat ja -runot olennainen osa tuntemaamme kirjallisuutta, ja sama rakkauspainotus koskee myös modernimpia taidemuotoja kuten elokuvaa ja televisiota. John Lennon osasi pukea sen sanoiksi (The Beatles – <i>The Word</i>, 1965): "Everywhere I go I hear it said, in the good and bad books that I have read." Kauneusaistimme on kehittynyt viehättymään asioista, jotka liitämme rakkauteen. Jopa pukeutuminen on muuttunut pelkästä lämmittämisestä ja ihmiskehon herkkien kohtien suojaamisesta tunteiden herättämiseksi, ja keskeisiä heräteltäviä tunteita ovat ihastuminen ja yhteenkuuluvuus – jotka molemmat liittyvät rakkauteen. Maailmaa, jossa elämme, ei yksinkertaisesti olisi olemassa ilman rakkautta.</div><div><br /></div><div>Nykyihminen on unohtamassa aikuisten ihmisten rakkauden unohtaessaan paritteluvietin ja hoivavietin välille luodun mullistavan yhteyden. Nykyaikuiselle yhdyntä on valitettavan usein pelkkää "panemista" rakastelun sijaan, toisaalta rakkaus jotain henkistä tai vaihtoehtoisesti holhoavaa – jotain, mihin fyysinen yhtyminen ei tunnu sopivan. Platoninen "rakkaus", samoin kuin pelkkä hoiva, vaikuttaa olevan ihan hengissä, kun taas seksuaalisuutta rakkauden indikaattorina vähätellään ja holhoamistoimintoja yritetään soveltaa toiseen samanarvoiseen aikuiseen ihmiseen. Ihmisten ei ole hyvä kadottaa kaikkein kauneinta ja järisyttävintä ulottuvuutta, hellän hyvänä pitämisen ja fyysisen yhtymisen pyhää liittoa, siihen liittyviä tunteita ja tunteiden synnyttämiä sanoja, kuvia ja säveliä. Ihmiskunta ei ansaitse parhaan keksintönsä unohtamista.</div>Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-64083926862560339582021-10-13T11:04:00.003+03:002021-10-13T11:04:49.779+03:00Aikuisten maailma, katteeton lupaus<p>Muistan yhä todella hyvin sen ajan ja tunnelman. Ikää alkoi jo olla, samoin elämänkokemusta, ja seisominen omilla jaloilla onnistui entistä paremmin. <i>Aikuisikä</i> häämötti. Ja meidän sukupolvellamme, tai sosiaalisella segmentillämme, tai ainakaan <i>minulla</i> siitä ei ollut tulossa tylsää ja keskinkertaista niin kuin valtaosalla silloisista aikuisista näytti olevan. Teini-ikä oli täynnä viitteitä elämästä, jota pian päästäisiin elämään oikeasti, kun nyt sillä leikiteltiin. Maailma oli pullollaan asioita, jotka olivat kiehtovia, kiinnostavia, rankkoja, rajuja, inspiroivia, houkuttelevia, puoleensavetäviä ja cooleja. Yhdestä sellaisesta asiasta tulisi minulle ammatti, monesta muista harrastuksia ja lopuista osa elämää, jos vain niin haluaisin. Pian elämä on sellaista kuin minä haluan!</p><p>Kolme vuosikymmentä myöhemmin näiden asioiden ympärillä leijuu väkevä disilluusion löyhkä. Kiinnostava yliopistollinen ala, jota päädyin opiskelemaan, ei johtanutkaan yliopistolliseen työhön; minusta ei tykätty yliopistolla, koska puhuin mitä halusin. Muilla minua kiinnostaneilla aloilla ei ollut enää töitä. Ne ehkä tointuivat hetkeksi 1990-luvun lamasta, mutta rahahanat ottivat omalla kierolla tavalla opikseen: jokainen menoerä, joka voitiin säästää, säästettiin. Valtava joukko työpaikkoja katosi. Yksi toimittaja kullekin erityisalalle riitti koko keskitetylle mediakonsernille, kun aiemmin jokaisella medialla oli ollut oma toimittajansa. Kulttuuritapahtumaan ei enää työllistetty tapahtuman johtajaa, lehdistösihteeriä, teknikkoa, logistia ja esiintyjien yhteyshenkilöä erikseen, vaan yksi palkkaa nauttinut henkilö sai vastata kaikista tehtävistä. Aikuisten maailmassa olikin tarjolla vain mälsiä töitä.</p><p>Entäs sitten kiehtovat harrastukset? Niissä olen päässyt toteuttamaan itseäni, mutta tulos ei aiheuta huutomyrskyä. Luulin olevani vielä jonain päivänä uskottava rakastamieni asioiden tekijä, mutten tajunnut eläväni "who cares" -maailmassa. Peruskoulussa olin kiusattu, mutta lukiossa nuori tyyppi melkein siinä missä muutkin. Ja kun lopulta oivalsin sanan "melkein", löysin uusia ihmisiä, jotka ensin näyttivät ottavan minut tosissaan. Lopulta kukaan ei ottanut, kun olin sekoillut muutaman vuoden avoimesti ja pidättelemättä heidän kanssaan. Jos joskus luulin tapakulttuurin muuttuvan oman sukupolveni myötä, olin väärässä: oma sukupolveni muuttui tapakulttuurin myötä. Keskiluokkainen keskinkertaisuus piti otteensa sittenkin. Lopputulemana olen toteuttanut ja julkaissut paljonkin omaa musiikkia, mutta vain harvoja on kiinnostanut (vahvalla <i>a priori</i> -vaikutuksella) ja omaa bändiä ei ole vieläkään ollut ikinä. Kirjoittaminen on jäänyt huviksi, kun leipäpuun löytämiseksi olisi pitänyt ensin opetella, millainen kirjallisuus myy juuri kyseisenä ajankohtana. Tai sosiaalistua kulloiseenkin aikaan.</p><p>Kai nyt sentään olen reissannut, nähnyt maailmaa ja kokenut kaikenlaista jännittävää? Hyvin kauan jumitin aika lailla (silloisessa) kotikaupungissa ja enintään satunnaisesti reissasin kotimaassa yöpyen jonkun kaverin tai sukulaisen luona. Syy on yksinkertainen: ei ollut rahaa. Joskus vuosituhannenvaihteen maissa omaksuin maailmankatsomuksen, jonka mukaan yksityisauto on paha ja väärin. Niinpä olin riippuvainen joukkoliikenteestä – paitsi, että harrastin pitkän aikaa myös satunnaista liftailua, joka oli kyllä ihan jännittävää, kunnes alkoi tuntua työläältä. Ulkomaille ei niillä konsteilla ollut asiaa. Asia olisi muuttunut helpommaksi, jos olisi lähtenyt jonkun kaverin kanssa, mutta reissukavereita ei kasva puussa. 2010-luvun jälkipuoliskolla, niin ulkoisen kuin sisäisenkin todellisuuden muututtua, minulla oli sekä enemmän rahaa että yksityisauto, minkä ansiosta ehdin nähdä pikku siivut kuudesta ulkomaasta ennen kuin koronarajoitukset iskivät.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEitu5kofx0SMjjInZbh1t_agr6Dd3zOHWGEksHexNGoAg-m0xZJAvFriY0HGk-AbK-IxP0ZRgQNnTIuxVWSJFf3YugInqpZWIoQSfLj2t8lKntQt2EtsifjjHJLKiiCKIykILwtEnZP3kYZ/s950/ISaksa.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="671" data-original-width="950" height="226" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEitu5kofx0SMjjInZbh1t_agr6Dd3zOHWGEksHexNGoAg-m0xZJAvFriY0HGk-AbK-IxP0ZRgQNnTIuxVWSJFf3YugInqpZWIoQSfLj2t8lKntQt2EtsifjjHJLKiiCKIykILwtEnZP3kYZ/s320/ISaksa.jpg" width="320" /></a></div><p>Niin, se yksinäisyys. Teini-ikä, joka lavensi elinpiiriä oman koulukaupunginosan ulkopuolelle, johdatti opiskeluaikaan, jolloin kaikenlaisten uusien tuttavuuksien lisäksi ilmestyi ulottuville nettiyhteyksiä ja nettituttuja. Joskus 25 ja 28 ikävuoden välillä oli elämänvaihe, jolloin ystäviä, kavereita ja hyviä tuttavia näytti ihan oikeasti riittävän ja nuoruusiän sosiaalinen lupaus täyttyvän. Sen jälkeen ihmiset alkoivat yllättäen kadota elämästä. Yksien ihmisten kanssa menivät särmikkään ihmisen välit poikki. Toisista ei vain yhtäkkiä kuulunut mitään. Kolmannet löysivät vakikumppanin, perustivat perheen ja asettuivat aloilleen juuri siihen tylsään ja keskinkertaiseen elämään, josta oman sukupolven tai ainakin sosiaalisen segmentin piti olla vapaa. Tilalle ei virrannut uusia ihmisiä niin kuin ennen. Jossain vaiheessa näytti aktiivisia Y- eli millenniaalisukupolven ihmisiä pyörivän kanssani samoissa kuvioissa ihan kaveripiiriksi asti. Vaan ei: he olivat eri ajan, eri realiteettien, suunnitelmien ja unelmien kasvatteja, jotka eivät tunnistaneet minua yhdeksi heistä. Vain ani harvoin yksilötasolla saatamme toisen ihmisen kanssa todella kohdata.</p><p>Mutta kai minun aikuiselämääni on sentään kuulunut rakkauden ja seksin jännittävä, ihana maailma? No kyllä ja ei. Lukioiässä ja vielä varhaisina opiskeluvuosinakaan ei tyttöjä riittänyt kuin ihastuksiksi ja kiinnostaviksi juttukavereiksi. Nettiyhteydet sentään tekivät mahdottomasta mahdollisen, ja jossain vaiheessa vierelleni ilmestyi ensimmäinen tyttöystävä, jonka kanssa päädyimme yrittämään jopa yhteisasumista. Mutta kahdesta erihenkisestä ihmisestä ei väkisin synny toimivaa kokonaisuutta. Hänen jälkeensä seurasi pitkä epätoivoisten yritelmien vaihe, jolloin kosketus ja läheisyys olivat harvinaista herkkua. Yritelmät olivat usein täysin mahdottomia jo lähtöasetelmiensa puolesta. Saatuani vihdoinkin tarpeekseni entisestä kotikaupungista on elämässäni sentään ollut pari pidempiaikaista naisystävää, ja hyvästä rakkaus- ja seksielämästäkin olen välillä nauttinut – kunnes jokin voima on taas ajanut meidät erillemme, eikä tilalle ole tullut vireän sosiaalisen elämän tarjoamaa uutta naissuhdetta, vaan lamaannuttava tyhjyys.</p><p>Kaikki yllä olevat ovat asioita, jotka määrittävät lähinnä omaa aikuiselämääni. Monilla muilla asia on tietysti toisin. Ikävä kyllä nimenomaan <i>aikuisten maailmaan</i> kuuluu yksi laaja, kokonaisvaltainen ilmiö, joka yhdistää minua ja useimpia muita – jopa sikäli, että ilmiö toistaa, aiheuttaa ja pyörittää itse itseään. Sen voisi tiivistää sanoihin "ei kai sitä nyt sentään". Aikuiset ihmiset karttavat liian radikaaleja ideoita. Tämä ei tarkoita vain politiikkaa, yhteiskuntaa, kulttuuria ja taidetta. Ihmiset yksinkertaisesti pidättyvät tekemästä asioita, jotka poikkeavat liikaa siitä keskinkertaisuudesta, johon he ovat urautuneet tai heidät on urautettu. Niinpä illallista ei nautita kynttilänvalossa, koska niin ei tehty eilenkään; taidetilaisuuteen ei lähdetä, koska kotonakin voidaan katsoa jokin sarja Areenasta; aurinkoisena yli 20-asteisena päivänä ei mennä ulos sortseissa, jos sattuu olemaan syyskuu, koska niin kevyt ja paljas pukeutuminen kuuluu kesään.</p><p>Mihin katosi se aikuisten maailma, jossa saa tehdä mitä haluaa, kun kukaan ei enää holhoa? Se katosi rahanpuutteeseen, kavereiden ja kumppaneiden puutteeseen, mahdollisuuksien puutteeseen yhteiskunnassa, muiden kiinnostuksen puutteeseen ja loppujen lopuksi myös oman uskalluksen, jaksamisen tai viitsimisen puutteeseen. Ja nyt, kun tiedostan asian ja olisin valmis tekemään sille jotain, paljastuu, että aikuisten maailmassa myös holhous elää ja voi erittäin hyvin. Koronarajoitusten myötä ei ole välillä saanut mennä edes kirjastoon (saati oleilla siellä pidempään), ja ulkomaiden näkemisestä on tullut yhtä etäinen haave kuin rutiköyhimpinä aikoina. Jos yhteiskunta joskus ennen suhtautui aikuisiin jokseenkin aikuisina, nykyään se suhtautuu meihin keskenkasvuisina penikoina, joiden ei missään tapauksessa saa antaa tehdä mitä he haluavat.</p>Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-3834586099862781492021-05-19T18:22:00.005+03:002021-05-19T18:38:38.464+03:00Omaelämäkerrallinen panokseni sukupuolikeskusteluun<p>Olen syntynyt aikakaudella, jolla sana "sukupuolikeskustelu" olisi viitannut seksuaalisuuteen tai seksiin. Silloin ihmiset olivat ihmisiä ja jokaisella oli sukupuoli, joka määriteltiin biologian ja anatomian kautta. Yksittäisiä transsukupuolisia on ollut jo ennen minun aikojani; he ovat olleet luonnonoikkuja, mikä ei tietenkään ole maailman ystävällisin lähtökohta. Mutta voisin painottaa yhdyssanan alkuosaa "luonnon". Kysymyksen oletettiin olevan luonnosta. Sellaista asiaa kuin <i>sukupuoli-identiteetti</i> ei vielä 1970-luvulla ollut olemassakaan.</p><p>Nykypäivänä "sukupuolikeskustelu" viittaa erityisesti sosiaalisissa medioissa vellovaan vääntöön, johon osallistuu sellaisia käsitteitä kuin muunsukupuolisuus, transsukupuolisuus, cissukupuolisuus, gender, gender-ideologia, gender-identiteetti, gender-identiteetti-ideologia, sukupuoli-identiteetti, biologinen sukupuoli, anatominen sukupuoli, syntymässä määritelty sukupuoli ja mitä ikinä keksitäänkin. Toki seksilläkin on oma osansa asiassa: viimeisin väittely "superheteroiksi", "superhomoiksi" ja "superlesboiksi" taivutettujen klassisten heteroiden, homojen ja lesbojen "transfobiasta" on transihmisten äänen kaapanneiden aktivistien silmissä tärkeää sukupuolikeskustelua – muiden silmissä omituista ylösalaisin käännettyä seksikeskustelua.</p><p>Sukupuolesta tuli minullekin kiinnostava keskustelunaihe 1990-luvulla. Toki sitä oli edeltänyt joukko epäilyjä, tykkäänkö kuulua siihen ryhmään johon olen <i>syntynyt</i>. Minulle oli lipsautettu lapsena, että perheeseen oli oltu tekemässä pojan sijaan tyttöä. Äiti pahensi asiaa ilmoittamalla olevansa hyvillään, kun kävi näin, sillä tytöt on usein vaateliaampia ja tulevat kalliiksi. En hyväksynyt perustelua, koska oivalsin, että minun luonteiseni <i>ihminen</i> ei vaatisi sen enempää tyttönäkään. 1980-luvun Dingo-aikana piirsin itsestäni kuvia tulevaisuuden pop-idolina, joka näytti tytöltä ja jolla oli jopa tytön nimi. Koska minulla ei ollut siskoja, tuo ajanjakso oli sikäli tärkeä, että saman bändin fanitus antoi minulle ensimmäisen todellisen kontaktin tyttöjen ryhmään. Tunne oli siksikin jännittävä, ettei <i>sukupuolinen</i> kiinnostukseni tyttöjä kohtaan ole koskaan ollut epäselvä.</p><p>Ollessani 18-vuotias oli muodissa 1970-luvun musiikki ja tyyli. Valikoin kangaskaupasta kukikkaan kankaan, josta teimme yhdessä äidin kanssa minun haluamani leveälahkeiset housut. Laitoin ne jalkaan juhannuksena. Alkuillasta sain ihailevia kommentteja vierailta tytöiltä, mutta loppuillasta homottelua vierailta pojilta. Tämä vitutti siinä määrin, että avauduin lähipäivinä äidille ihan kunnolla halustani olla tyttö ja laittautua nätiksi ilman, että minua sen johdosta leimataan joksikin mitä en ole. Äiti keskittyi tyynnyttämään tunnekuohuni – ja se siitä. Koska sävelsin jo siinä vaiheessa omia biisejä, aihe päätyi pian kynäilemiini sanoituksiin. Erityisen kuvaava oli rivipari "when I was a child I used to be sensitive / almost the way a girl should be". <i>Sukupuolitin</i> ominaisuuksiani. Toinen teksti kertoi – nykykeskustelua ajatellen kiinnostavasti – ryhtymisestä tytöksi, kun oman rakkauden kohde ei tykkää miehistä.</p><p>Aloitettuani yliopisto-opinnot pääsin tutustumaan myös internetin ihmeisiin. Erityisen tärkeä oli yksi kesä, jonka sateisen alkupuoliskon vietin kohtuullisen isolta osin tilastotieteen atk-luokassa. Löysin chatit, joissa olimme tietysti anonyymejä. Huomasin, että käyttäessäni sukupuolineutraalia nimimerkkiä toiset pitivät minua vähintään yhtä todennäköisesti nais- kuin miespuolisena. Olin ajatellut, että sukupuolikokemukseen liittyy jotain salaperäistä, mitä ei voi tuntea yli rajan. Yhtäkkiä se raja oli muuttunut häilyväksi. Muuan kurssikaverini oli feministi, ja sekin alkoi kiinnostaa. Opiskellessani yhteiskuntatiede-nimistä sivuaineopintokokonaisuutta minulle kerrottiin, että voisin halutessani korvata <i>Sosiaalinen sukupuoli</i> -kirjatentin jollain muilla sovituilla opinnoilla. Ilmoitin, ettei tule kuuloonkaan: tämän nimenomaan halusin lukea. Feministiset käsitykset naisesta yhtäältä <i>toisena</i> sukupuolena, toisaalta <i>alkuperäisenä</i> sukupuolena uivat tietoisuuteeni.</p><p>Teini-iässä minulla ei ikinä ollut tyttöystäviä. Kun sellainen opiskeluiässä oli, eikä seurustelusuhde jäänyt lyhyeksi, minussa vapautui jotain valtavaa. Tunsin itseni kelpaavaksi. Se käynnisti prosessin, joka ajan myötä paradoksaalisti tuhosi ihmissuhteen. Uskalsin kuvata itseäni nimellä "tyttöpoika". Siihen aikaan se oli radikaali siirto. Lähipiiri reagoi kielteisesti. Minun, änkyräsielun, vastareaktio oli entistä rajumpi: tyttöpoikuus ei riittäisi, vaan halusin olla tyttö ja kelvata tyttönä. Naistutkimuksen peruskurssin, jonka ainoa loppuun asti luennoilla istunut miespuolinen olin, vapaamuotoisessa palautteessa ilmaisin kiitollisuuteni siitä että minua oli kohdeltu yhtenä tytöistä. Ajatus sukupuolen "korjauksesta" tuskin pyörähti päässäni yhtä kertaa enempää, mutta keksin sanan "transgender", joka netin avulla osoittautui ihan oikeaksi termiksi. Siihen aikaan sillä tarkoitettiin ihmistä, jonka sosiaalinen sukupuoli on biologiseen sukupuoleen nähden käänteinen. Nykyään samaa nimitettäisiin sukupuolesta riippuen "transfeminiiniksi" tai "transmaskuliiniseksi".</p><p>Kesällä 2000 ilmoitin useimmille lähipiirini ihmisille olevani tyttö. Aika tyttömäinen minusta oli tullutkin. Puhuin eri äänellä kuin ennen, liikuin ja elehdin eri tavalla, pukeuduin erinäköisiin vaatteisiin (silti aina housuihin, lukuun ottamatta joitakin Setan bileitä), hiukset olivat pidemmät ja naisellisemmat, kulmat nypityt, lakkasin kynsiäni ja opettelin meikkaamaan silmiäni. Kainalo tuoksui naiselliselta ja rannerenkaat kilisivät. Otin jopa parit lävistykset. Siihen aikaan koin, ettei muuttumiseni jäänyt ulkoisiin tekijöihin, mutta jälkikäteen on vaikea hahmottaa, kuinka harrastukseni ja kiinnostuskohteeni feminiinistyivät. Ne kyllä muuttuivat, mutta lähinnä hippihörhöilyn suuntaan. Uuden radikaalin ajatteluni mukaan kaikki tämä teki minusta tytön. Samastuin <i>Rumaan ankanpoikaseen</i> – ja keijuihin. "Keijuna" minut sitten tunnettiinkin. Nimi oli lähtöisin mistäs muualta kuin chatista.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-UP0pkilX79RnFrAvWhp9hoc62lxVZ48elhyAJcfG1yGZWM0waoI5IAydCISyE4IRmYjxMn637BLqgxSxcUVt5axrB8DUaXWj4QxT8UaLdxZMB1Q0v6qfD6P62m8_fL5WeS0IbpZidvL1/s565/jkduo11.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="565" data-original-width="550" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-UP0pkilX79RnFrAvWhp9hoc62lxVZ48elhyAJcfG1yGZWM0waoI5IAydCISyE4IRmYjxMn637BLqgxSxcUVt5axrB8DUaXWj4QxT8UaLdxZMB1Q0v6qfD6P62m8_fL5WeS0IbpZidvL1/s320/jkduo11.jpg" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">Mikä taivutti minut "tytöksi"? Taustalla ei ollut transmuoti-ilmiötä, enemmänkin oma vastareaktioni sen ajan pari-kolmikymppisten yleiseen ajattelutapaan: jos join vääriä juomia (siideriä!), söin vääriä ruokia (ei punaista lihaa) ja tietysti kuuntelin väärää musiikkia (ei heviä, ei paljon rockiakaan), en voinut olla mikään mies. Toisaalta on helppo tunnistaa feminismin vaikutus. Olin pieni ja hento, joten minua ei ollut koskaan pelätty hämärällä kujalla – itse asiassa päinvastoin. Mutta radikaalin feminismin ajatus, että mieheys itsessään riittää raiskausuhaksi, synnytti minussa yksinkertaisen reaktion: vain olemalla ei-mies voin säästää naiset ja tytöt minun aiheuttamaltani uhalta. Kohtana "2b" on paikallaan muistuttaa, että olen iänikuinen maailmanparantaja, se sai feminismin kautta uuden kehyksen ja niinpä halusin <i>feminisoida</i> ja <i>feminiinistää</i> ("naisistaa" ja "naisellistaa") maailman. Tällä on yhteys myös kolmanteen tekijään: Spice Girls, Madonna, tyttöbändit ynnä muut pitivät huolen popmusiikkifriikin tietoisuudesta, että naiset ja varsinkin tytöt olivat in; <i>girl powerissa</i> oli kulttuurista imua ja tytöt olivat tulevaisuus. Siihen tulevaisuuteen halusin samastua. Neljättä tekijää eli <i>autogynefiliaa</i> en olisi tuolloin myöntänyt. On kuitenkin ihan selvää, että tyttöys minussa jatkuvasti hieman kiihotti.</div><p>Tätä kesti aikansa. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvia naisia ilmestyi ystäväpiiriini. Erityisesti yksi teinityttö oli "pikkusisko, jota minulle ei ollut annettu". Toisaalta myös rakastuin häneen epätoivoisesti. Myönsin asian vasta pari vuotta myöhemmin, jolloin hänkin tunnusti olleensa rakastunut minuun. Toisen, päinvastoin tuntuvasti vanhemman naisen kanssa oli fyysisempi, intiimimpi suhde lyhyen ajan. Ilman fyysisiä operaatioita tai hormonikuureja onnistuin "menemään läpi naisena" sekä useammalle naiselle että lukuisille miehille, yleensä kasvotusten mutta vahingossa puhelimessakin. Muistan myös muutamat jännityksentäyteiset kerrat, kun asioin naisten vessassa. Olin tuttu näky paikallisella vähemmistöklubilla, jossa kukaan ei sekoittanut minua homoihin, mikä oli normaalissa baarissa yleistä. Usein lähdimme baarin kautta klubille tietyn tyttöporukan kanssa yhteisiltä etkoilta, joiden täysin luontevana ohjelmanumerona me kaikki kävimme vuorotellen vessassa meikkaamassa. Kun entinen klubi lakkautettiin ja tilalle perustettiin uusi täysin epäkiinnostava stereotyyppihomoklubi kevättalvella 2004, minulta katosi sekä kantapaikka että omien yhteisö. Kuukauden-parin sisällä "tytöstä" oli tullut pelkkä <i>androgyyni</i>. Käsitettä "muunsukupuolinen" ei tunnettu.</p><p>Seikkailuni sukupuolisella ei-kenenkään-maalla jatkui kuitenkin vielä vuosia. Ollessani työttömänä tai pienessä työpaikassa minun oli mutkatonta pitää itseäni ensisijaisesti koiraspuolisena, joka vain ei samastunut miesten ryhmään. Ison työpaikan sukupuolitetut puku- ja wc-tilat sen sijaan ahdistivat ja aiheuttivat uutta sukupuolikriisiä. Uudelle paikkakunnalle muutettuani minulla oli vihdoinkin seurustelukumppani, joka hyväksyi, että olin puoliksi nainen. Sen tilanteen mutkattomuus synnytti minussa – hämmentävää kyllä – tilaisuuden käänteissuuntaiselle vapautumiselle. Niinpä sen suhteen päätyttyä, tapaillessani uutta naista saatoin sanoa, että voin olla hänelle mies jos hän niin haluaa. Nainen halusi, ja parin vuoden viiveellä totesin yllätyksekseni, että miehenä oli hyvä olla!</p><p>Mikä taivutti minut takaisin miesten kirjoihin? Ihme kyllä, yksi keskeisiä tekijöitä oli kirjastosta lainattu värifilosofian kirja. Siinä todettiin selvin sanoin, että oranssi on maskuliinisin väri. Oranssi oli koko ajan ollut lempivärini! Silloisen naisystävän kanssa kutsuimme kauppojen miestenvaateosastoja "synkistelyosastoiksi", kun niissä näkyi vain mustaa ja nuhjuista. Siihen kulttuuriseen maskuliinisuuteen en halunnut samastua. Mutta <i>luonnollinen</i> maskuliinisuus oli täysin eri asia! Yhtäkkiä oli ihan selvää, että aurinko, kullanhohde, oranssi ja keväiset mäntypuut edustivat raakaa, voimakasta energiaa, joka oli ihan oma lajinsa ja erilaista kuin pehmeät luonnonenergiat – eikä yhtään epämiellyttävää, vaan usein voimaannuttavaa. Parikymppisiästä, jolloin makuni ja tykkäämisteni miehekkyys oli kyseenalaistettu, oli aikaa kulunut ja siltoja poltettu niin paljon, että saatoin samastua luonnon maskuliinisuuteen ilman pakkoa samastua kulttuuriseen maskuliinisuuteen tai miesyhteisöön.</p><p>Muutokset eivät tapahdu hetkessä, eivätkä pysyvät ominaisuudet häviä. Kun olin jo vuosia ollut mielelläni miehen roolissa sängyssä, saattoi tuoreesta valokuvasta moikata edelleen selvästi feminiini olento. Vaikka jätin usein parran ajamatta, minua saatettiin yhä mulkaista miesten wc-tiloissa tai tytötellä jossain kirpputorilla. Tämä antaa kiinnostavan lisäsävyn <i>sukupuoli-identiteetistä</i> käytyyn keskusteluun. Kun minulla oli tytön sukupuoli-identiteetti, useimmat näkivät minut miespuolisena – tämä selvä. Mutta monet näkivät minut naispuolisena, vaikkei heillä ollut käsitystä identiteetistäni. Kun minulla oli miehen sukupuoli-identiteetti, vieläkin satunnaiset harvat näkivät minut naispuolisena. Ne keskustelijat, joiden mukaan henkilön sukupuoli-identiteetti ei oikeuta hänen sukupuolimäärittelyään vaan asiaa on kysyttävä toisilta, kuinka he määrittelevät henkilön, unohtavat että joskus toiset määrittelevät "väärin". Oletus, että biologisesti miespuolinen mutta naiseksi identifioitunut on toisten silmissä mies, ei aina pidä paikkaansa; edes oletus, että biologisesti miespuolinen ja mieheksi identifioitunut on toisten silmissä mies, ei aina pidä paikkaansa.</p><p>Nykyään olen oppinut nauttimaan miehisistä piirteistäni – jopa siinä mitassa, että välillä käy mielessä: onko tämä autoandrofiliaa? Sukupuolisen seikkailuni myötä sisäistin, ettei biologinen sukupuoli ihan oikeasti määritä ihmisestä hirveän paljon. Miehinen sukupuoli-identiteettini on yhtäältä seksirooli, toisaalta samastumista luonnon maskuliinisuuteen. Fyysisestä minusta on helposti määritettävissä runsas karvoitus ja matalahko ääni. Ja kikkeli, vaikken sitä kovin julkisesti heiluttele. Silti fyysinen kokoni pysyy pienenä ja ruumiinrakenne hentona. Teininä ja vielä parikymppisenäkin häpesin sitä, tyttöilyvaiheessani juhlin tiettyjä piirteitä ja nykyisessä miesvaiheessani vaadin keholleni oikeutusta. Haluan tulla nähdyksi, paitsi miehenä, myös seksuaalisena miehenä ja jopa miehekkäänä, vaikken ole raamikas lihaskimppu eikä minussa ole "karheaa karismaa". En kadu omaa sukupuolista trippiäni, mutten silti halua, että kenenkään tarvitsee enää ylireagoida oman sukupuolisuutensa "puutteesta" annettuun ääliöpalautteeseen, hävetä omaa sukupuoltaan reaktiona joidenkuiden ääliökäyttäytymiseen tai väistellä ääliömäisiä seksuaalileimoja sukupuoliselle ei-kenenkään-maalle.</p><p>Kivuliain sukupuolihistoriaani liittyvä asia on maailman feminiinistämisyrityksen kohtalo. Huomasin jo tyttöilyaikoinani, etteivät syntymässä pojiksi määritellyt seuranneet esimerkkiä. Sen sijaan useampi syntymässä tytöksi määritelty sai esimerkistäni rohkaisua. Sukupuoli-identiteettinen uskaliaisuuteni tuotti enemmän niin sanotusti FTM- kuin MTF-suuntaista liikettä. Olen oivaltanut tämän johtuvan juuri siitä, miksi maailma kaipaa feminiinistämistä: mieheys, miesidentiteetti, kulttuurinen maskuliinisuus ja perinteisesti miehisinä pidetyt elämänalueet ovat paljon vetovoimaisempia kuin naisiset ja naiselliset vastineensa. Nykyisin voidaan puhua jopa transmiesmuoti-ilmiöstä – myös "muunsukupuolisen" identiteetin omaksuneissa on leimallisesti enemmän syntymässä tytöiksi määriteltyjä. Inhoan, vastustan, vihaan sitä pientä mutta olemassaolevaa vaikutusta, joka omalla, silloin mielestäni tärkeällä myyräntyölläni on tähän nykyiseen kökköön, jossa naisellisuus tai feminiinisyys on huonommassa kurssissa kuin aikoihin.</p><p>Millaiseen tulokseen olen sukupuoliasioiden suhteen päätynyt (toistaiseksi)? Ovatko oikeassa he, joille sukupuoli on vain ja ainoastaan mies ja nainen, piste, vai he joiden mielestä sukupuoli on moninainen kirjo niitä ja näitä? Mikä on sukupuolen, sukupuoli-identiteetin ja genderin suhde? </p><p>Sana 'gender' on yleiskielistymässä, joten en näe varsinaista ongelmaa siinä, että 'sukupuoli' tarkoittaisi tästedes ainoastaan biologis-anatomista sukupuolta ilman sosiaalisia tai identiteettisiä lisämerkityksiä. Tämä vaatii, että lisämerkitykset on erotettava sukupuolen käsitteestä. Gender ei ole kuitenkaan täysin selvä käsite. Joidenkuiden mukaan se on yhtä kuin sukupuoli-identiteetti. Omana opiskeluaikanani se käännettiin sosiaaliseksi sukupuoleksi. Mikäli sukupuoli on biologis-anatominen, ei voi olla sellaista käsitettä kuin sosiaalinen sukupuoli. Ja kuitenkin varsinaisen sukupuolen lisäksi on olemassa muutakin kuin identiteetti – ja kuten jotkut nykyään perustellusti muistuttavat, lukemattomilla ihmisillä <i>ei ole sukupuoli-identiteettiä</i>. He vain ovat sitä mitä biologis-anatomisesti ovat. (Itse voisin tämän pohjalta todeta olevani seksuaalisesti ja amorisesti kiinnostunut nimenomaan naisista, joilla on myös naisen [tai tytön] sukupuoli-identiteetti. Olen siis superhyperhetero?) Ehkä on parasta kaivaa esiin vanha kunnon sukupuoliroolin käsite, joka oli jo naistutkimusta opiskellessani vanhentunut. (Luonnollisesti myös naistutkimus on jo vanhentunut käsite, ja yliopistoissa se on korvattu sukupuolentutkimuksella, joka on oikeasti ihan eri asia.)</p><p>Yllä olevan voisin itseäni esimerkkinä käyttäen tiivistää: sukupuoleni on mies, sukupuoli-identiteettini on mies, seksiroolini on mies, laajempi sukupuoliroolini taas on perinteistä miestä moninaisempi, ja sama pätee luomaani kokonaisvaltaiseen sukupuolivaikutelmaan. Jos sinä, oletettu lukija, et pysty kuvaamaan itseäsi näinkään yksiselitteisesti, voisin sukupuolisia nyansseja ymmärtävänä ihmisenäkin ystävällisesti vihjata, ettei ole maailman eteenpäinvievin idea upota sukupuoliseen hetteikköön. Been there, done that.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj203ZIkBQiR1cW_JvndPE9JTgqwQIzVu7DtDMP_yd6KN6CTIYu8f93-xvmh1o2XoyquDa0B8gWb1aONL140PHitPPMUKOjuLGdTCrm2i5BJohyphenhyphenCA2p1936k7KG2LE6IpRw70rjX2FY2fhs/s600/kainalokuva.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="600" data-original-width="415" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj203ZIkBQiR1cW_JvndPE9JTgqwQIzVu7DtDMP_yd6KN6CTIYu8f93-xvmh1o2XoyquDa0B8gWb1aONL140PHitPPMUKOjuLGdTCrm2i5BJohyphenhyphenCA2p1936k7KG2LE6IpRw70rjX2FY2fhs/s320/kainalokuva.jpg" /></a></div><br /><p><br /></p>Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-12611281344021933712021-01-20T10:16:00.002+02:002021-01-20T10:45:00.050+02:00"Ruktuuri määrää" vs "It's all up to you"<p>21. vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä olin jonkin sortin hippi. Kuuntelin psykedeliapoppia, neopsykedeliaa ja chilloutia, annoin hiusten kasvaa, vaeltelin lähimetsissä, poltin suitsukkeita ja lietsoin uutta etsivää mielentilaa miedoilla kemiallisilla stimulanteilla. Todellisuus näytti koostuvan subjektiivisista ja intersubjektiivisista tasoista, ja transsendenttinen yksilö saattoi ylittää omat maalliset rajansa. Ajattelun valtavirta kulki kuitenkin päinvastaiseen suuntaan viimeistään syyskuun 11. päivästä 2001 alkaneen tapahtumavyöryn myötä. Sosiologiystäväni (nykyinen valtiotieteiden tohtori) tokaisi yhdessä lukuisista pitkällisistä keskusteluistamme omalla ylivieskalaismurteellaan: "Kyllä se on ruktuuri, joka määrää."</p><p>2010-luvulla <i>determinismi</i> (käsitys todellisuudesta ulkoisten tekijöiden määräämänä) näytti kauan ottaneen selkävoiton <i>possibilismista</i> (käsitys todellisuudesta mahdollisuutena). Yhteiskuntarakenteelliset tekijät esittäytyivät niin murskaavina tekijöinä, ettei ihminen voinut juuri muuta kuin tiedostaa oman paikkansa. Tuntui myös selvältä, että tämä oli se asia, jota julkiseen keskusteluun täytyi tuputtaa: eri ihmisillä on niin eri yhteiskunnalliset lähtökohdat (yhteiskuntaluokka, asema enemmistössä tai vähemmistössä), ettei heihin voi suhtautua tasa-arvoiselta perustalta. Tässä ajattelussa on edelleen pointtinsa, niin kuin sekä determinismille että possibilismille on yleensäkin sijaa todellisuudessa.</p><p>Tammikuussa 2019 olin kävelyllä talvisessa kaupunkiluonnossa. Ihmettelin, miksi kuuntelemaltani The Association -yhtyeen vinyylilevyltä (<i>Birthday</i>, 1968) oli jäänyt yksi kohta soimaan päähän. Oliko sillä jotain erityistä annettavaa? No oli. <i>Hear in Here</i> -kappaleen kertosäkeet päättyvät korkealta kuorossa laulettuihin sanoihin: "It's all up to you!" Olin edeltävinä aikoina usein kokenut murskaantuvani minua isompien ja ylemmäs yhteiskunnassa sijoittuvien tekijöiden jaloissa. Yhtäkkiä tuntui mielettömältä ilosanomalta, että kaikki voisi sittenkin olla <i>minusta</i> kiinni. Tai yksilöstä.</p><p>En ole vieläkään päässyt kokonaan irti isompien murskattavana olemisen tunteesta. Se on kuitenkin saanut uutta suhteellisuutta. Lisäksi erityisesti vuoden 2020 tapahtumat epäilyttävine koronakriiseineen ovat osoittaneet, että yksilön alisteisuuden tunnustamista ja determinismin sisäistämistä käytetään myös ilmiselvästi hyväksi. On annettu ymmärtää nyt olevan liikkeellä niin isoja voimia, ettei pienen ihmisen pidä pullikoida niitä vastaan – ja usein on hämärtynyt, mikä iso voima on liikkeellä: mikroskooppisen pieni virus vai laajalle levittäytynyt, pandemian ja sen reaktioiden määrittelyssä yksinoikeuden ominut valtakoneisto.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEibo9b2IAvVRns_d10CJ7gCHWdbb9PjxACTsrHxiL0tvNSsBVGIZx8_8riMxN_m-8zOoA6rqdgfhsoOb8qpXB5CwHMPbKNgt9R901T2AC-_dBKQ7xgkdxyrgE1kngOJg-dhpYPdysM7lxmV/s282/suunde.jpeg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="188" data-original-width="282" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEibo9b2IAvVRns_d10CJ7gCHWdbb9PjxACTsrHxiL0tvNSsBVGIZx8_8riMxN_m-8zOoA6rqdgfhsoOb8qpXB5CwHMPbKNgt9R901T2AC-_dBKQ7xgkdxyrgE1kngOJg-dhpYPdysM7lxmV/s0/suunde.jpeg" /></a></div><p>Etsijä, niin kuin minä, etsii aina tietä eteenpäin. Kun käänne tapahtuu, entinen pääreitti alkaa tuntua taannuttavalta. Näin kävi minulla determinismille vuosina 2019–20. Possibilismin ympärille sen sijaan ilmestyi edistyksen tuoksu. Tällainen käänne säteilee kaikkialle oman maailmankuvan sisällä, eikä siltä välty esimerkiksi poliittinen ajattelu – sosiaalisista, kulttuurisista ja filosofisista mieltymyksistä puhumattakaan. Ison pyörän pyörähtäessä on väistämätöntä etsiä uusia "samanmielisiä", sillä vanhat eivät useimmiten enää kelpaa. "Samanmieliset" saattavat löytyä yllättävistä paikoista. Pari legendaarista sammakkoa suustaan päästäneen vaihtoehtoajattelijan pääpointista saa yhtäkkiä kiinni ja hänet nostaa ilomielin Omien™ raskaaseen sarjaan. Myös puolivahingossa sosiaalisen median seurattavaksi päätynyt elämäniloinen yrittäjätyyppi kelpaa. <i>Callout-</i>kulttuurin paineelle julkeasti kieltä näyttävä, positiivisen välinpitämätön nuori äiti värittyy arkipäivän tavissankariksi. Kaikista heistä puuttuu se ahdistava pakon ja ehdottomuuden tunne, joka luonnehtii vuosikymmenen takaisia "omia".</p><p>Entä vallankumous? Kapinallinen voi vielä olla vaikka millaisista lähtökohdista, mutta voiko vallankumouksellinen – ja enkö minä väitä olevani sellainen? Merkittävään käänteeseen nimenomaan liittyy oivallus, ettei vanha jengi tee vallankumousta (todennäköisesti ei yritäkään sitä) eikä ylipäänsä sellaista yhteiskunnallista muutosta, jota kannattaisin. Aito vallankumous on aina <i>vapautusta</i>, ja kun vanha jengi tuntuu sen sijaan vaativan <i>lisää sääntöjä</i>, huomaan olevani väärissä vankkureissa.</p><p>Jatkokysymys luonnollisesti kuuluu: tekeekö uusi jengi vallankumouksen? Ei välttämättä (todennäköisesti ei yritäkään sitä). Nyt kuitenkin nousee esiin uusi asetelma: jos uuden jengin ideologia tai filosofia on <i>olemuksellisesti ristiriidassa vallitsevaan nähden</i>, sen esiinmarssi tietää aina muutosta. Tässä tapauksessa uuden jengin filosofia on <i>yksilötasoisesti vallankumouksellinen</i>: se luopuu ihmiskäsityksestä, jossa yksilö on alisteinen rakenteille – jotka vieläpä käytännössä sotkeutuvat identiteetteihin, viranomaiskontrolliin ja loppujen lopuksi valtaan ja vallanpitäjiin. Jos ajattelemme, että pohjimmiltaan yksilö on <i>ihan oikeasti vapaa</i>, se tarkoittaa, ettei hän ole hallittavissa, kontrolloitavissa eikä sorrettavissa. Tämähän on kaikkien vallankumousten isä ja äiti!</p><p>Onko täydellinen säännöttömyys ja luottamus ihmisen vapaaseen valintaan sitten jonkinlainen yhteiskunnallinen ihanne? Kohti täyttä anarkiaa? En nyt niinkään sanoisi. Jonkinlaiset säännöt on hyvä olla, ja jonkinlaisia rakenteita tulee varmasti aina olemaan. Kysymys on enemmänkin <i>suunnasta</i>. Mikään ideaali ei ikinä toteudu sellaisenaan, jos ihmisiä on ylipäänsä enemmän kuin yksi tai pieni perhe. Niinpä on turha pelätä, että "ajattele, jos ne höyrypäät pääsevät toteuttamaan koko visionsa". Ei <i>kukaan</i> pääse, ainakaan ilman totalitaarista hirmuvaltaa. Ja nythän sellaisen piirteitä on – ja uusi "oma" jengi on niille vastavoima. Tähän käänteeseen, tähän tuoksuun, tähän kapinaan on hyvä luottaa.</p><p>Ehkä vielä joskus tulee se aika, jolloin "jokainen on oman onnensa seppä eikä kukaan ole veljensä vartija" -ajattelu menee överiksi. Pyörä pyörähtää taas uuteen asentoon, ja yhteiskuntarakenteen määräävyys on jälleen paikallaan nostaa kunniapaikalle. En tiedä, enkä välitä. Nyt nautin siitä, mikä näyttää valoa elämälleni.</p>Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-86560484182312247082020-12-11T10:23:00.003+02:002020-12-11T10:30:32.669+02:00Radikaali nuoruus, joka ei yhdellä ehkä koskaan päättynyt<p>Kauanpa sitten oli 1990-luku, jolloin minäkin istuskelin lukion ja myöhemmin yliopiston penkissä. Jostain syystä niihin aikoihin kulttuurinen katse kääntyi aktiivisesti taaksepäin. Televisiosta tuli <i>Eilisen pop-korni</i> -otsikon alla toimitettuja ohjelmia, joista yksi tarkasteli suomalaista punkin ja uuden aallon kuhinaa, toinen ehkä vielä säväyttävämmin 1960–70-luvun ilmiötä nimeltä <i>Radikaalit – radikalerna</i>. Ohjelmat katsottiin sen verran tarkkaan, että niistä riitti juteltavaa välitunnilla. Itse hurahdin radikaalimeininkiin niin täysillä, että innostuin vallankumouksen käsitteestä ja ideasta alkaen tietysti hokea sitä koulussa. Ei tainnut olla kulunut vuotta enempää siitä, kun olimme kaverin kanssa nauraneet jostain alelaarista halvalla löytyneen Bob Dylanin <i>Under the Red Sky</i> -kasetin lyriikoille, että "se varmaan luulee olevansa vallankumouksellinen".</p><p>Välituntipuheissa pohdimme, miten ollaan vallankumouksellisia. Lähistöltä oli laman myötä autioitunut vanha sahalaitos. Suunnittelimme vanhan kirjoituskoneen ja kopiokoneen hankkimista, sahalaitoksen tilojen valtaamista ja niihin sijoitettua vallankumouskeskusta, josta käsin levittäisimme hirveät määrät julistavia A4-papereita ilmoitustauluille ja postilaatikoihin. (Internet teki läpimurron vasta pari vuotta myöhemmin.) Yksi kaveri ehdotti, että olisi aika rankkaa lähteä kesken koulupäivän keskustan kävelykadulle "vittuilemaan". Vähäksi aikaa välituntipuheet muuttuivat muka-venäläisittäin äännetyksi englanniksi, koska vallankumoukselliset puhuivat stereotyyppisesti niin. <i>"Wot is auör eim? – Revoluuššön!"</i></p><p>Koska kavereiden joukossa oli musiikinharrastajia, aloimme pian puhua vallankumouksellisen musiikin tekemisestä. Sen oli oltava suomenkielistä ja jotain punkintapaista. Ehdotin fiktiiviselle bändillemme nimiä <i>Yhteiskunnalliset hihhulit</i>, <i>Suomen pula-armeijan soittokunta</i> ja <i>Vallankumouksen lähettiläät</i>. Mitään ei hyväksytty. Tämä on surku, sillä kaksi ensin mainittua maistuu edelleen hyvältä. Kaverilla oli biisi-idea, jossa laulettiin "me ollaan me, toisiimme me luotamme". Tietysti otin haasteen vastaan ja mietin useampia kappaleentynkiä, nimiltään <i>Lähdemme päättäjille vittuilemaan</i>, <i>Isänmaa</i> (vaiko "Koti, uskonto, isänmaa"?) sekä – yksinkertaisesti – <i>Vallankumous</i>. Viimemainittu oli ihan anarkismia; teksti leikitteli marxilaisella kuvastolla. Ehkä tämä paljastaa, että se kiinnosti jo silloin (kotona asialle ei ollut mitään pohjaa). Kertosäkeessä vaadin kaikkia maailman aktivisteja, radikaaleja ja anarkisteja liittymään yhteen, tekemään vallankumouksen ja haihduttamaan ilmaan vuosisadan lumouksen.</p><p>Eivät ne kappaleeni kovin hyviä olleet. Välituntipuheissakaan ne eivät aiheuttaneet riemunkiljahduksia. Olin jo siihen mennessä säveltänyt tärkeämpiäkin kappaleita. Ehkä kaikki oli, muillakin kuin minulla, hieman teennäistä ja väkisin väännettyä. Jo lähiviikkoina suomenkielisen vallankumouksellisen bändin suunnitelma oli hylätty ja syntymässä sen sijaan englanninkielinen asennepunkbändi, jossa en ollut mukana, mutta keksin sille sentään nimen (<i>Nigel</i>). Kaveripiirissä oli ollut bändejä ennenkin, enkä ollut koskaan mukana – syynä ei todellakaan ollut biisinteko- tai edes soittotaidon puute, vaan pitkälti ne klassiset "musiikilliset erimielisyydet", joiden takia bändit tapaavat potkia jäseniään.</p><p>Radikaali ja kriittinen ote kuitenkin säilyi. Lukion viimeisenä vuotena muistan julistaneeni oppitunnilla, että "aina on syytettävä sitä, joka on korkeammassa asemassa yhteiskunnassa" (opettaja vs. oppilas!). Penkkaripäivänä laittauduin vanhaksi kunnon hipiksi. Luokan tytöt ilmoittivat, että nyt näytin siltä mitä oikeasti olin. Presidentinvaalien 1994, joissa saimme ensimmäistä kertaa äänestää, yhteydessä totesin Veltto Virtasen ja Keijo Korhosen (jota itse kannatin, koska vastustin EU:ta) nauttivan senhetkisessä kaveriporukassa vähintään yhtä isoa suosiota kuin valtavirtaehdokkaiden.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjKjWtiblgiXnH9M8GaiZDPHWXWcY9M49WycTZ9a86nZdazLH6Rmd2wNqIUzjFrqQxUkIVksKKzd8jqSivYzvhC5Pzk2CkJHyghnWD34EUpj3uhqVIFmsT3971l6hN8zFRmI5Vy8Th47y30/s533/antieucomm.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="533" data-original-width="400" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjKjWtiblgiXnH9M8GaiZDPHWXWcY9M49WycTZ9a86nZdazLH6Rmd2wNqIUzjFrqQxUkIVksKKzd8jqSivYzvhC5Pzk2CkJHyghnWD34EUpj3uhqVIFmsT3971l6hN8zFRmI5Vy8Th47y30/s320/antieucomm.jpg" /></a></div><p>Lähdin sitten mukaan kampanjoimaan EU-jäsenyyttä vastaan. Siellä törmäsin henkilötasolla ensimmäistä kertaa aatteellisiin vasemmistolaisiin. Yhdelle, itseäni joitakin vuosia vanhemmalle nuorelle naiselle / tytölle muistan esittäneeni kysymyksen: <i>"Vieläkö vasemmistossa on entisaikojen hohtoa?"</i> Kun yliopisto-opiskelun alettua pääsin luennoille kuulemaan toistuvasti "kriittisestä", "marxilaisesta" tieteestä ja jopa "suuren unelman ajasta" 1970-luvulla (ah, sen vuosikymmenen ihana houkutus!), aloin uskaliaasti antautua vasemmistolaisuuden syliin. Tässäkään en ollut yksin – muuan lähimmistä kavereistani kertoi innostuneensa marxilaisuudesta, ja eräissä bileissä poliittista kantaa kysyttäessä hän julisti ykskantaan: "Kommunistinen puolue." Tämä vaihe tosin taisi hänellä päättyä jo seuraavana vuonna. Itse heittäydyin syvemmälle mm. <i>Oulun ylioppilaslehden</i> kolumnistina, ja hurahdin ihan kunnolla myös poliittisen laululiikkeen musiikkiin ennen kuin Ultra Brasta tiedettiin mitään.</p><p>Meininki muuttui pikku hiljaa. Lukioaikainen kaveriporukka alkoi oikeastaan repeillä heti lukion päätyttyä, mutta vielä muutamaa vuotta myöhemmin 1997 muistan tyttöystävän ihmetelleen sen tiivistä ja uskollista luonnetta. Niinä aikoina joissakin kaveritapaamisissa oli hämyistä tunnelmaa neopsykedeelisine musiikkeineen. Samalla olin alkanut tutustua ihan uusiin ihmisiin, joiden myötä vaikuteympäristö muuttui. Oman osansa muutoksessa teki myös tyttöystävä. Uusien kavereiden kanssa päädyttiin väsäämään pienlehtiä eli zinejä, ja yhden kanssa oli yhteisiä musiikkikokeiluja, joiden päälle nykyinen musiikillinen "urani" (<a href="https://soundcloud.com/sun-pie" target="_blank">Sun Pie</a>) yhä paljolti rakentuu. Kodin ja koulun arvojen etäännyttyä virta vei kohti beatnikkimäistä elämäntaparadikalismia, ja vuosikymmenen lopulla meiningissä oli jo feministinen ja sukupuolikriittinen vire.</p><p>2000-luku ja varsinkin 2010-luku ovat heitelleet rajusti yhteiskunnallisia ja poliittisia asetelmia, viskanneet entiset ja myöhemmät uudetkin kaveriporukat yli laidan, väläyttäneet ihmissuhteita, vaihtaneet samastumiskohteita ja muutenkin tuoneet kaikkea tosi kummallista. Silti jokin on pysyvää. Kapinani, radikaali ja kumouksellinen suhteeni yhteiskuntajärjestelmään ja sosiokulttuuriseen ympäristöön ei ole koskaan sammunut. Muut ovat ryhtyneet sovinnaisemmiksi, paitsi ne, jotka ovat tavalla tai toisella sortuneet matkan varrelle. Itsessäni Se Jokin syntyy, tai syttyy, aina uudelleen, hieman hiipuneesta entisestä poikkeavassa muodossa – viimeksi 7. marraskuuta 2020 mystisenä, kosmisista sfääreistä suoraan minuun kohdistuneena rakkauden purkauksena, joka inspiroi jo kirjoitelman <a href="http://sosiokeiju.blogspot.com/2020/12/rakkauden-politiikka.html" target="_blank">rakkauden politiikasta</a>. Minussa on yhä entisaikojen hohtoa.</p>Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-42654479814297381702020-10-16T12:22:00.002+03:002020-10-16T12:28:44.574+03:00Hyvä groove, hyvin groovaa... siis mitä?Yksi lempikäsitteistäni on <i>groove</i> kaikkine muunnelmineen (groovy, groovata). Sen suomentaminen on aika mahdotonta. Moni on käyttänyt "svengiä" ja "svengaamista" synonyyminä riippumatta siitä, kuinka se puolestaan suomennetaan. Mutta "svengaava Lontoo" on kyllä "swinging London" ja "svengaava 60-luku" myös "swinging Sixties". On selvää, että kyseessä ovat sukulaiskäsittet. Ja näkeehän ilmausta "groovy Sixties" niin ikään, likimain samassa merkityksessä.<div><br /></div><div>Molemmat käsitteet, groove ja svengi, ovat tietysti lähtöisin musiikista. Englanninkielinen <i>Wikipedia</i> tietää kertoa: <i>"In music, groove is the sense of an effect ('feel') of changing pattern in a propulsive rhythm or sense of 'swing'."</i> Etnomusikologisesti groovea on kuulemma kuvattu "epäspesifiksi mutta järjestyneeksi tunteeksi jostakin, mitä ylläpidetään erityisellä, säännönmukaisella ja puoleensavetävällä tavalla kuulijan houkuttelemiseksi mukaan". Ja edelleen: <i>"Musicologists (...) have argued that a 'groove' is an 'understanding of rhythmic patterning' or 'feel' and 'an intuitive sense' of 'a cycle in motion' that emerges from 'carefully aligned concurrent rhythmic patterns' that stimulates dancing or foot-tapping on the part of listeners."</i></div><div><br /></div><div>Mistä tällainen käsite on musiikkiin periytynyt? Vinyyliäänilevyssä neula kulkee uraa pitkin, ja äänilevyn ura on englanniksi groove. Koska käsite on ilmestynyt ensimmäisenä jazzmusiikkiin, jonka läpimurtokausi osuu melko yksiin äänilevyn läpimurron kanssa, on mahdollista, että sanalla on viitattu soiton pyörimiseen niin kuin äänilevy konsanaan – 'a cycle in motion', kirjaimellisesti. Jazzista sana levisi 1950-luvulla syntyneeseen moderniin, rock- ja r&b-pohjaiseen popmusiikkiin, ja myöhemmin se on vakiintunut erityisesti soulin ja funkin svengaavasti tanssittavien alalajien yhteyteen.</div><div><br /></div><div>1960-luvulla groove kuitenkin alkoi tarkoittaa muutakin kuin musiikkia. Aluksi se muodosti kantasanan aikakauden todellisesta muotikäsitteestä 'groovy'. Sillä tarkoitettiin ylipäänsä kaikkea kiinnostavaa ja muodikasta. Sanaa ei voi silti irrottaa kulttuurihistoriallisesta kehyksestään, sillä 1960-luvulla kiinnostavaa ja muodikasta oli sellainen, mihin 'groovy' sopii. Se tarkoitti kaikkea, mikä poikkesi suuria ikäluokkia edeltävien ikäryhmien jäykkyydestä, pitäytyvyydestä ja teeskennellystä arvokkuudesta. Carnaby Streetin muotivärit olivat 'groovy', kuplavolkkari oli 'groovy', nautintoaineet olivat 'groovy', esiaviolliset lemmensuhteet olivat 'groovy', äänilevyt olivat 'groovy'. Myöhemmin on nähty aikoja, joina ylivertaisesti muodikkain väri on ollut musta ja kiinnostavin auto säntillinen Mercedes-Benz tai BMW, mistä ei kerta kaikkiaan voi käyttää sanaa 'groovy', vaikka kyse on muodista ja kiinnostuksesta.</div><div><br /></div><div>Muotisana 'groovy' jäi 1960-luvulle ja 1970-luvun alkuun. Sen sijaan perusmuoto 'groove' on löytynyt myöhemmiltäkin vuosikymmeniltä. Luonnollisesti sillä on ollut ensisijainen yhteys musiikkiin. <i>Rare groove</i> oli Britanniassa 1980-luvun puolivälin jälkeen kukoistanut suuntaus klubimusiikissa; <i>Groove FM</i> -radiokanava on toiminut Suomessa pienin poikkeamin vuodesta 1999. Tunnemme kuitenkin yhä johdannaisen ('groovy') lisämerkityksen niin hyvin, ettemme voi ajatella groovea pelkkänä musiikkina, vaan alamme heti ajatella jotain, mikä paitsi tanssittaa, myös hymyilyttää, tuntuu jännältä ja kiinnostaa.</div><div><br /></div><div>Myöhempinä aikoina on sanalla 'seksikäs' ollut samoja lisämerkityksiä kuin sanalla 'groovy'. Myös 'flow' on grooven sukulaiskäsite: kumpikin viittaa luontaisen sujuvaan, pysähtymättömään liikkeeseen. Mutta flow on sisäinen tila, groove leimallisemmin ulospäin näkyvä. Tietysti sana 'cool' heitetään usein lonkalta samansisältöisesti kuin 'groovy', vaikka sanojen alkuperäiset juuret ovat miltei päinvastaiset. Voimme pohtia ilmausta 'säilyttää cooliutensa' ja oivaltaa, että kun jollakulla alkaa oikein kunnolla groovata ja svengata (ja hän on flow-tilassa), hän todennäköisesti luopuu cooliudestaan.</div><div><br /></div><div>Keksimmekö muita puolittaisia synonyymejä, joista voisi tulla uusia muotisanoja? "Hyvin rullaa" on tietysti aika samansisältöinen ilmaus, joskin hiukan tylsä. Vielä tavanomaisempaa, mielikuvia karttavampaa on puhua sujumisesta tai kulkemisesta. Voisihan sitä kokeilla puhua pyörimisestä tai liiraamisesta ja katsoa, ymmärtääkö toinen osapuoli, mitä tarkoitetaan. Mutta kaikilta näiltä puuttuu yhteys johonkin tosi muodikkaaseen asiaan, joka tarvitaan muotisanan luomiseen. Jos lumi- ja jääurheilusta tulisi yhtäkkiä valtava hittijuttu, 'luisto' voisi ehkä nousta merkittävään asemaan: "Tässä on jotenkin tosi hyvä luisto." "I need more sliding things in my life." Luisto on siksikin kiva, että sanaan liittyy pieni vihje asioiden riistäytymiseen pois hallinnasta – samaa sävyä on sanassa 'swing'.</div><div><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-QhqYJ0z0N6J6XtkS83fc_GjWSoNI1UaGvU6-jM-a8OzXamOdtqlxaLIFsRefJsane7yIXFhdAXzK2ZdEpv03kz_roew87CImgtH8Pl-wKiOs9z_ST2uNlo7BeXRE1-gwDRQ2MaWZB5v9/s855/luistelu.jpeg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="521" data-original-width="855" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj-QhqYJ0z0N6J6XtkS83fc_GjWSoNI1UaGvU6-jM-a8OzXamOdtqlxaLIFsRefJsane7yIXFhdAXzK2ZdEpv03kz_roew87CImgtH8Pl-wKiOs9z_ST2uNlo7BeXRE1-gwDRQ2MaWZB5v9/s320/luistelu.jpeg" width="320" /></a></div><br /><div>Miksi olen pohtinut näitä sanoja ja asioita erityisen paljon nimenomaan viime aikoina? Ikävä kyllä siksi, että meidän kulttuurimme ei groovaa, svengaa eikä edes luista. Seksikkyyskin on näennäistä – stereotyypitettyä seksiä kyllä tuputetaan sieltä täältä, mutta <i>sekään</i> ei groovaa. Koronavuosi, joka on tehnyt läheisyydestä ja kosketuksesta jotain pelottavaa tai arveluttavaa, on luonnollisesti tämän anti-grooven kliimaksi. Mutta tätä vuotta ei olisi tarvittu ilmiön luomiseen. Kulttuuri, jossa hymyttömästi länkytetään yhden asian puolesta ja toista vastaan, ilmastonmuutoksesta <i>ahdistuminen</i> ja <i>panikoiminen</i> leimataan myönteisiksi asioiksi paremman ymmärryksen puutteessa ja popmusiikki tarkoittaa professionaalin tuottajaryhmän laskelmoimaa tietokoneella prosessoitua jumputusta, loukkaa syvästi grooven elähdyttämän, groovelle omistautuneen ihmisen pyhimpiä arvoja. Vinyylilevyt, cd:t ja kasettinauhat pyörivät, mutta kaupallisen sektorin mielestä meidän pitäisi kuunnella musiikkimme digitaalisessa muodossa, joka tarjoaa janan, jossa on alku ja loppu. Syklinen aikakäsitys groovaa, lineaarinen aikakäsitys ei!</div><div><br /></div><div>Groovea, svengiä, luistoa ja seksiä kuitenkin löytyy, jos laitamme löytymään. Koska kaikki ihan oikeasti vaikuttaa kaikkeen (tämä ei todellakaan ole pelkkä ontto klisee!), meidän käyttäytymisemme sosiaalisessa mediassa, sanavalintamme, värivalintamme, musiikkivalintamme, kulutusvalintamme ohjaa loppujen lopuksi aika paljoa. Asia voi tuntua vähäpätöiseltä, kun sitä vertaa kysymyksiin, joita grooveton kulttuuri on kasvattanut meidät pitämään Suurina Kysymyksinä™. Niinpä usein posotamme menemään pysähtymättä miettimään. Mikä tekee arkisista asioista niin tylsiä, mikä siitä tylsyydestä niin ahdistavaa? Toisaalta mikä tekee joistakin toisista ihan pienistä asioista niin kiinnostavia ja siitä kiinnostuksesta sädehtivän voiman koko elämään? Entäpä, jos ensimmäiset arkiset asiat luistaisivatkin niin kuin jälkimmäiset? Kuinka se mullistaisi tämän elämän ja ihmisyyden? Ei, se ei tarvitse zeniä. Vai onko groove viime kädessä <i>yhtä kuin zen</i>? Ainakin se on tunteellisempi, kuplivampi, lämpimämpi ja sitä myöten meidän ymmärtämällämme tavalla inhimillisempi versio.</div><div><br /></div><div>Mikä tekee yhdestä aikakaudesta 'groovyn' ja toisesta ei? Se voimme olla me. Lukemattomat ihmiset ovat vieläkin pakkomielteisen kiinnostuneita 1960–1970-luvun populaarikulttuurista ja sen aikakauden ideamaailmasta. Silloin maailma groovasi. Uudemmissakin asioissa on helppo nähdä groovea nykymaailmaan verrattuna. Twitter-tileillä <i>Groovy History</i> ja <i>Groovy Pics</i> on molemmilla pitkästi yli 10 000 seuraajaa (jälkimmäinen on tosin tätä nykyä paljolti muuta Twitter-sisältöä uudelleenpostaava tili). Tiedostamme syyt, miksi nykymaailma ei groovaa. Enää pitäisi sisäistää, että on hyvä ja tärkeä asia tuoda groove takaisin. 2010-luvun <i>Tampere Underground</i> -alakulttuurissa sitä välillä oli, mutta vuosikymmenen lopussa se yhtäkkiä selvästi katosi. Asiassa ei olisi mitään ongelmaa, jos groove olisi vain siirtynyt toisaalle, esimerkiksi "ilmastokapinaan", mutta sepä groovaa kokemukseni mukaan ihan erityisen huonosti. Vaatii vielä muutaman pyörähdyksen oivaltaa, että ilmastokriisi hoidetaan taatusti paljon paremmin hyvällä groovella kuin ahdistumalla ja panikoimalla!</div><div><br /></div><div>Lisälukemista asiasta kiinnostuneelle: <a href="https://musorgsky.wordpress.com/groovaava-maailmanhistoria/" target="_blank"><i>Groovaava maailmanhistoria</i></a>, kirjoitelma groovesta osana musiikin historiaa.</div>Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-42794276200525959692020-08-14T09:11:00.002+03:002020-08-14T09:37:40.672+03:00Mökki-Suomi ja maalais-SuomiKeväällä 2020, kun hallitus päätti sulkea Uudenmaan ja muun Suomen välisen rajan koronaviruksen pysäyttämiseksi, nousi äänekäs vastalause ihmisryhmältä, joka selvästi tuli hallituksen kannattajille hieman puskista. Tämä ryhmä oli <i>mökkeilijät</i>. Ajatus siitä, ettei <i>keväisenä</i> viikonloppuna pääsisi omalle mökilleen, tuntui täysin sietämättömältä. Ryhmää yritettiin aktiivisesti ymmärtää väärin. Olihan varhainen kevät, joten varmaan kysymys oli pohjoisen hiihtokeskuksissa hirsihuvilan omistavista raharikkaista? Totta kai heitäkin oli mukana, mutta jossain vaiheessa pilkkaajien oli pakko käsittää, että tuohtuneiden joukossa oli paljon ihan tavallisen järvenrantamökin tai suvun entisen, mökkikäyttöön muutetun kotitalon avaimenhaltijoita. Valistuneemmat esittivätkin puheenvuoroja, joiden mukaan nyt esiin päässyt mökkeilyn arvo näennäisille kaupunkilaisille muuttaa ymmärrystä suomalaisten maalaisuuden ja kaupunkilaisuuden asteesta.<br />
<br />
Kun mökit olivat nousseet keskusteluun, huomattiin pian, että kesämökkimarkkinat <i>räjähtivät</i>. Mökit vietiin täydellisesti käsistä. Suurten ikäluokkien ja heitä vähän nuorempien (ja vanhempien) lisäksi mökkikaupoille tungeksi paljon nuorempaa väkeä. Tämänkin voisi vielä kuitata sillä, että korona-ajan ihmiset tarvitsevat pakopaikan. Yhdet pakenevat itse virusta ympäristöön, jossa ihmiskontakteja on moninkertaisesti niukemmin; toiset pakenevat yhteiskuntajärjestelmää kieltoineen ja rajoituksineen. Suomessahan riittää lääniä ja tonttia – jos rahaakin riittää, mikä ettei omistaisi pakopaikan? Ikävä kyllä monen analyysi pysähtyi tähän.<br />
<br />
Hyvä tuttuni omistaa ylimääräisen kerrostaloasunnon Helsingin Käpylässä. Siitä muutti kevätkesällä 2020 vanha vuokralainen pois. Asunnon omistajan hämmästykseksi uutta vuokralaista ei tahtonut löytyä millään. Tällainen tilanne on Helsingissä täysin uusi. Kaupungin massiiviset vuokrat on mahdollistanut joka tapauksessa jatkuva kysyntä, koska Suomi ei valu eikä vuoda mihinkään niin vahvasti kuin suurimpaan kaupunkiin. Nyt vuoto on yhtäkkiä tyrehtynyt. Kysymys ei ole (eikä voi olla) yksittäistapauksesta, vaan ilmiö on noteerattu laajemmin ja päässyt ns. valtakunnan uutisiin. Ja näitä "yksittäistapauksia" riittää: Kannelmäessä asunut, vasta äidiksi tullut tuttavani etsii kuumeisesti sopivaa asuntoa <i>mistä hyvänsä</i> maaseudulta, Etelä-Hämeen ja Pohjois-Pohjanmaan väliltä. Tampereen ydinkeskustassa majaillut kaveri on jo asettunut Laihialle. Pispalassa asunut taiteilijatuttava metsästää paikkaa <i>ponifarmille</i> – sijoituspaikka on epävarma, mutta Keski-Suomeen tai ehkä Hämeeseen se asettunee. Tampereella on jo ennen koronaa tunnistettu ilmiö "taiteilijat muuttavat Mänttä-Vilppulaan". Ja itse karistin ison kaupungin tomut jaloistani ja vuokrasin omakotitalon Itä-Hämeestä.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjfFCXfVSerhxQF459dpA7wjnx2gwpcFHgi-ROD6Uv9H3JKb_ULaFe2c8NMUlzC4ExNdpazisRfyE8ElkLuupadZ6hJmgMquA3j90O1Mofedz1t3wyP4TthXa-e-O-5a1uXnrejuPnY4FY3/s1600/maaseutu2.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="590" data-original-width="900" height="209" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjfFCXfVSerhxQF459dpA7wjnx2gwpcFHgi-ROD6Uv9H3JKb_ULaFe2c8NMUlzC4ExNdpazisRfyE8ElkLuupadZ6hJmgMquA3j90O1Mofedz1t3wyP4TthXa-e-O-5a1uXnrejuPnY4FY3/s320/maaseutu2.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
Ennen koronaa (2018) on käynnistetty myös Pertunmaan kunnan hanke vapaa-ajan asuntojen muuttamiseksi pysyvään asumiseen. Mukana hankkeessa on 30 mökin asukkaat. On siis kaikin puolin merkkejä siitä, että mökkien mahtava kysyntä on osa samaa kokonaisilmiötä kuin (ex-)kaupunkilaisten pyrkiminen maalle asumaan ja pääkaupunkiseudun asuntojen kysynnän hiipuminen. Eikä tätä voi julistaa primitiiviseksi pakokauhureaktioksi, vaan ihan oikeasti: <i>ihmiset haluavat entistä useammin asua kaupungin sijaan maaseudulla</i>. Kehityksen suunta on kääntymässä ensimmäistä kertaa ikimuistoihin. Koronaepidemia on vain korostanut sen oivaltamista, että kaupunkien vetotekijät eivät enää vedä ja uusia tavoittelun kohteita ovat luonnonläheisyys, rauha, väljyys ja <i>vapaus</i>. Omaa muuttoani säätivät viimekeväiset akuutit tekijät, mutta unelma maallemuutosta oli elänyt jo vuosikaudet.<br />
<br />
Eikä tässä vielä kaikki. Suomessa on <i>yli puoli miljoonaa</i> vapaa-ajan asuntoa. Ovatko ihmiset, jotka elävät säännöllisesti huomattavan osan vuodesta mökeillä, ensinkään kaupunkilaisia? Pertunmaan kaltaisissa kunnissa, joissa on vähän vakituisia asukkaita mutta paljon mökkeilijöitä, useat palvelut kuulemani mukaan pysyvät pystyssä mökkiläisten kesäaikaan painottuvan tuoton ansiosta. Naapurissa Mäntyharjulla on vielä enemmän mökkejä. Kunnassa asuu vakituisesti alle 6 000 ihmistä, mutta mökkejä on lähes 5 000 ja mökkiläisiä näin ollen paljon enemmän kuin kiinteitä asukkaita. Vilkkaimpana mökkeilyaikana kunnan alueella saattaa majailla ihmisiä yli tuplasti tavalliseen talviarkipäivään verrattuna. Ja kuitenkin asukasluvut lasketaan vain jälkimmäisen perusteella. Tästä syntyy kaupungistumisharha. Jos heinäkuun lukemat laskettaisiin sen pohjalta, missä ihmiset laskupäivänä syövät ja nukkuvat, saataisiin arvioni mukaan aivan <i>mullistavia</i> lukemia maalla asumisesta!<br />
<br />
Luonnollisesti siinäkään ei ole vielä kaikki... Jos koronaepidemian kaltaiset, ihmisiä sosiaalisista tilanteista ja paikoista vieraannuttavat ilmiöt jatkuvat, yhä harvempi tarvitsee tai käyttää kaupunkien nykyisiä monenkirjavia palveluja. Ketjureaktion seuraavana lenkkinä niitä palveluja aletaan sulkea, ja ihmisillä on entistäkin vähemmän houkuttelevia syitä elää kaupungissa. Sama tapahtuu tietysti myös päinvastoin: kun maaseudulla pyörii entistä enemmän väkeä, sinne syntyy entistä enemmän palveluja. Kulttuurista uusarviotakin on jo käynnissä. Urbaanit hipster-piirit ovat räjäyttämässä itseään, kun Lidlistä ja Prismasta on heidän keskuudessaan tullut kulttijuttuja. Onko seuraavana vuorossa ABC? Kun katse kääntyy myönteisemmäksi maaseudulle ja ruralismille, voi yllättävän moni kupla puhjeta. Yksi esimerkki on kaupunkielämän luuloteltu ympäristö- ja ilmastoystävällisyys. Itselläni on jopa sinnikäs intuitio, että kaupunkilämpö (lämpösaarekeilmiö) saattaa näytellä arvaamattoman keskeistä roolia ilmaston lämpenemisessä globaalilla tasolla.<br />
<br />
Hallituksen ja viranomaisten <i>maskiaisten</i> paasatessa on helppo muistaa, että metsien, peltojen ja satunnaisten asumusten määrittämällä maaseudulla ei ole monta absurdimpaa asiaa kuin kasvomaskin käyttäminen. Maalta löytyy nyt se lapsuuden Suomi, jonka kerran menetimme – <i>siitä riippumatta</i>, olemmeko kotoisin maalta vai kaupungista.Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-15026674694821823712020-04-18T11:38:00.001+03:002020-04-18T11:38:50.508+03:00Pienten löytöretkien aikaOivalsin jo vuosia sitten, että kun suurten löytöretkien aika on ohi, nyt voisi olla pienten löytöretkien aika. Taivastelin sitä, että ihmiset saattavat osata liikuskella jossain lomakohteessa toisella puolella maapalloa vaikka neljän promillen humalassa, mutta omista lähimetsistä heillä ei ole haisuakaan. Itse olen niissä aina kuljeksinut, lumisenakin vuodenaikana pitkin koiran ulkoiluttajien polkuja. On aina mahtavaa löytää uusia näkymiä, puhumattakaan siitä yllätyksestä, kun jokin polku vie täysin eri paikkaan kuin on kuvitellut. Ja näitä riittää. Asuttuani yli neljä vuotta Tampereen Epilän asunnossani löysin vielä kilometrin säteeltä erään paikan, josta avautui pieni maisema, jonka suuntaa en osannut suoralta kädeltä määrittää. Joskus yllättävät saapumispaikat ovat latistavia – onkin paljon lähempänä tuttuja kulmia kuin metsässä kuvitteli – mutta sekin on osa lähiseikkailua.<br />
<br />
Oman auton käyttäminen on mahdollistanut myös sen, että pienen löytöretken tekee jossain hieman kauempana kotikulmista. (Toisaalta julkisen liikenteen muuttuminen epähoukuttelevaksi on supistanut mahdollisuuksia, kun retkireitin on palattava takaisin lähtöpisteeseen.) Maaliskuun lopulla 2020 ajoin auton Pirkkalaan, josta lähdin taivaltamaan pitkin ulkoilureittiä. Pian siltä haarautui polku <i>Vähä-Naistenjärvelle</i>. Käännyin toki, olenhan sekä järvien että naisellisuuden ystävä. Hieman pidemmällä, asuinseudun eteläpuolisena vyönä kulkevan moottoritien takana tuli vastaan uusi kyltti, niin kuin arvata saattoi: <i>Iso Naistenjärvi</i>. Sielläkin luonnollisesti käväisin. Lopulta päädyin metsäpolulle, jonka tiesin yhtyvän jossakin vaiheessa joko länsi- tai itäpuolelta tulevaan, kartalle merkittyyn tiehen – vain välimatka oli arvoitus. Onneksi energiaa ja hyvää mieltä riitti vielä paluumatkalle.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEitCLM0niX9Nsjc2j3-le8kmuGs-Xy43QN_aEjxUmNQULV-2uGHZz5Cd1GkaCXMziBO6F3wq8icbiHH3DU4cO_gICTRKlZcySQY8FobdJokM_t5zknDda_kyT353E7AEVhJQ6kiQV78rQ0V/s1600/VNaistenj.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1038" data-original-width="1600" height="207" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEitCLM0niX9Nsjc2j3-le8kmuGs-Xy43QN_aEjxUmNQULV-2uGHZz5Cd1GkaCXMziBO6F3wq8icbiHH3DU4cO_gICTRKlZcySQY8FobdJokM_t5zknDda_kyT353E7AEVhJQ6kiQV78rQ0V/s320/VNaistenj.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgi9SsG0-HI905Vk5BXEoLTvqrLdHdAMOAiIbWstp4fjqHVKq-huCA2VYo8vc1vXjdWfLKvpO84qr1dEjsugsICfay72isyMZu_5v2ZGZCelJ0xSArPIixJoQUOPnZxsGv_1pmzW7XbPjgI/s1600/INaistenj.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1022" data-original-width="1600" height="204" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgi9SsG0-HI905Vk5BXEoLTvqrLdHdAMOAiIbWstp4fjqHVKq-huCA2VYo8vc1vXjdWfLKvpO84qr1dEjsugsICfay72isyMZu_5v2ZGZCelJ0xSArPIixJoQUOPnZxsGv_1pmzW7XbPjgI/s320/INaistenj.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
Kummankaan järven rannalla en ollut yksin. Nyt, kun koronaepidemian myötä entistä useammat ihmiset on komennettu koteihinsa, useiden työpaikkojen lisäksi kuntosalit ovat kiinni ja harrastusryhmät seis, on kansa lähtenyt toden teolla ulos kävelemään. Ja simsalabim: yhtäkkiä pienten löytöretkien aika onkin tuhansilla ihmisillä. Kaikenlaiset lähiretkikohteet, joista on aiemmin nähty ehkä vain parin kilometrin päähän osoittavat kyltit, tulevat tutuiksi. Peippoa ja mustarastasta kuullaan myös lähijärven rantareitillä, jossa ihmisiä alkaa hetkittäin olla poikkeustilassa kielletyksi joukkokokoukseksi saakka. Jopa Tampereen Mediapoliksen takana kulkevilla metsäpoluilla on alkanut säännöllisesti tulla vastaan ihminen tai pari.<br />
<br />
Nyt on ehditty pohtimaan, kuinka kävelyn lisääntyminen vaikuttaa ihmisiin. Itse kuitenkin kysyn minusta vielä kiehtovamman kysymyksen: mikä vaikutus ihmisiin on sillä, että he alkavat löytää uusia paikkoja, asioita ja maisemia omasta lähiympäristöstään – siitä, jonka he luulivat perin pohjin tietävänsä ja johon kenties olivat jopa leipääntyneet? Oma toiveeni on, että tämä auttaa entistä maagisemman maailmankuvan muotoutumista. Sellaisessa maailmassa ihmiselämän pienet ihmeet ovat läsnä aina ja kaikkialla, eivät vain silloin, kun irtaudutaan itsetietoisesti arjesta ja etsiydytään johonkin poikkeavaan fyysiseen ja sosiaaliseen ympäristöön. Tämä voi puolestaan laukaista kauan odottamani prosessin: ihmiset alkavat hylätä heille pakkosyötetyn yhteiskunnallisen ja kulttuurisen roolin epämielekkäine työnkuvineen, kirjoittamattomine sosiaalisine velvoitteineen, pienine ja tunkkaisine mutta käytännöllisesti sijaitsevine asumuksineen.<br />
<br />
Pienet löytöretket ovat suuria löytöretkiä, koska ne kohdistuvat lähiympäristön kautta myös omaan itseen. Olemuksemme kaipaa muutosta. Ehkä sen aika on nyt.Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-35005308660955820512019-10-02T10:49:00.000+03:002019-10-03T00:50:36.016+03:0090-lukuMuistikuva minusta joskus kaukana menneisyydessä, 1990-luvun alkupuolella. Kuuntelin epätoivon vimmalla <i>Radiomafian listaa</i> joka sunnuntai. Yritin löytää listalevyistä jonkin näkökulman, joka yhdistäisi ne 1970- tai edes 1980-lukuun. Kun Abban ja Boney M:n kokoelmat olivat listoilla, niiden merkitysarvo peittosi kaikki sinä aikana tehdyt levyt. Extremen <i>III Sides to Every Story</i> ja Jamiroquain <i>Emergency on Planet Earth</i> ovat ihan erilaisia albumeja, mutta kumpikin niistä oli tosi tärkeä, sillä niistä löytyi jokin 70-luvun "kulta-aikaan" assosioituva musiikillinen pointti. Eräänä kevätkesän päivänä kuljin kuin unessa kilometrien pituisen reitin entisen lapsuudenkodin suunnalta kohti kaupungin keskustaa. Olin kuin taivaassa, kun onnistuin eläytymään liki täydellisesti menneeseen maailmaan, jossa "kaikki oli vielä hyvin". Eikä maailmaa ollut siitä vieraannuttanut kuuluisa lama, vaan jo lamaa edeltänyt aika, jolloin taloudelliset näkökohdat olivat jyränneet inhimilliset ja kaupunkiympäristöstäkin oli tehty näennäisessä näyttävyydessään kylmempi. Ajankohtainen politiikka ärsytti tietysti myös, ja vasemmistolaistumistani edisti ajatus, että 60-luvun lopulta noin 80-luvun puoliväliin nuoret ja opiskelijat tykkäsivät olla vasemmistolaisia.<br />
<br />
Ihmisillä on hyvin erilaiset elämät, mutta tämä on todettu yhdessä monen ihmisen kanssa: 90-luvulla 90-luku oli paskaa. Ja kuitenkin juuri tuosta ristiriitaisen epämääräisestä vuosikymmenestä on tullut minulle – eikä yksin minulle – kaikista rakkain itse kokonaan eletty vuosikymmen. 2000-luku saattoi alkaa myönteisissä merkeissä, mutta se myönteisyys oli 1990-luvun perintöä ja vuosikymmenen edetessä seurasi vaihtelevina määrinä kyllästymistä, katkeruutta, epätoivoa, pahaa oloa, ahdistusta ja lisää vieraantumista. Sen jälkeen olemme saaneet 2010-luvun, jota määrittävät rahan ja kaupallisuuden lonkeroiden tunkeutuminen joka paikkaan, heikompien polkeminen yhteiskunnassa, kansanryhmien keskinäinen viha ja synkkä tulevaisuudenkuva. 1980-luku on toki monille rakas, mutta toisia sen arvot ja kulttuuri eivät innosta. Jupit, kasinopeli, merkkituotekulttuuri, "meidän aika on paras mitä on koskaan eletty" -joukkopsykoosi, Iron Maiden? No eipä jatkoon. <i>Suunta</i> on tärkeä: jossain vaiheessa <i>ysärillä</i> (sana, jota ei tunnettu ennen noin vuotta 2005) alkoi tuntua, että kuljettiin kohti jotain parempaa. <i>Nollarilla</i> kehittyi väistämätön tietoisuus, että ajat huonontuvat, eikä ajatus ole vieras edes <i>kasarin</i> viimeisten vaiheiden kohdalla.<br />
<br />
1990-luvun <i>sisällöstä</i> puhuttaessa törmää hyvin vastakkaisiin näkemyksiin. Vuosikymmenen alkupuolen lama määrittää yksien mielestä negatiivisesti koko vuosikymmentä – myös välillisine kulttuurivaikutuksineen. Toiset taas muistelevat 80-luvun juppikulttuurin hylkäämistä, pieni on arvokasta -filosofiaa sekä kirpputorien ja realisointikeskusten (muistaako joku vielä?) ilmestymistä kaikkialle ihan positiivisina juttuina. 90-luvulla jopa Mercedes-Benz lanseerasi historiansa ensimmäisen <i>pienen</i> henkilöauton, jonka tosin muistetaan kaatuneen testeissä. Tämä on aika mahtavassa ristiriidassa siihen citymaastureiden ja farmariautojen invaasioon, joka on nähty uudella vuosituhannella. <i>Kirpputori-chic</i> oli vähän aikaa päivän sana. Kirpparit ovat yhä hengissä, sillä osalle ihmisistä <i>90-luku ei ole koskaan päättynyt</i>. Merkitsihän vuosikymmen myös väestön uusjakoa menestyjiin ja luusereihin – muuallakin kuin koto-Suomessa. Kierrätys toi muun muassa muusikoiden ulottuville mahtavan läjän unohdettuja vanhoja levyjä, joiden antamat vaikutteet kuuluivat uudessa, trendsetterien "retroksi" leimaamassa musiikissa. Tämäkin jatkuu menestyjien maailmasta syrjäytetyssä musiikissa esimerkiksi Tampereen underground-skenessä.<br />
<br />
Jotkut ovat suorastaan esittäneet, että 1990-luku oli (populaari)kulttuurin absoluuttisesti <i>synkin</i> vuosikymmen. Tämän kanssa on kiinnostavassa ristiriidassa se, kuinka ysärillä pulpahti sekä musiikissa, elokuvassa että designissa esiin trendi, joka löysi niin kasarilla kuin nollarillakin <i>kitschiksi</i> mielletystä hempeilystä ja söpöilystä raikkaita, uudistaviakin syvyyksiä. Tämä on 1990-luvulle niin leimallista, että vielä 2010-luvullakin esimerkiksi eräitä oman tyylimakuni piirteitä on pilkattu "ysärikitschiksi". Toisaalta myös <i>positiivinen ajattelu</i> oli päivän mahtisanoja. Kyseisen ilmiön ristiriitaista vaikutusta ihmisten ajatusmalleihin olen tarkastellut pari vuotta sitten otsikolla <a href="http://propacanth.blogspot.com/2017/04/sisainen-puutarha-on-tuhottu.html" target="_blank">"Sisäinen Puutarha on tuhottu"</a>, joskin tekstin kirjoittamisen jälkeen olen todennut puutarhan olevan sittenkin yhä hengissä ja/tai elpymässä.<br />
<br />
Oman leimansa vuosikymmeneen antoi <a href="http://propacanth.blogspot.com/2016/11/postmodernismi-transmodernismi-ja-1990.html" target="_blank">postmodernismi</a>. Olen arvioinut tämän illuusiomaisen trendin olleen huipussaan vuonna 1992. Tuolloin Francis Fukuyama julkaisi kuuluisan kirjansa <a href="https://en.wikipedia.org/wiki/The_End_of_History_and_the_Last_Man" target="_blank"><i>Historian loppu ja viimeinen ihminen</i></a>, unelmat paremmasta maailmasta oli romutettu ja korvattu unelmilla paremmasta <i>elämästä</i>, ja taide ja kulttuuri olivat hyvää vauhtia muuttumassa pastissin ja parodian ulospääsyttömäksi kehäksi. Mutta samalla vuosikymmenellä tapahtui myös postmodernismin kumoava käänne. Alan Sokal toteutti kuuluisan <a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Sokal_affair" target="_blank">huijauksensa</a> (kirjoitti yhteen tiedejulkaisuun kvasitieteellisen artikkelin ja toiseen ilmoituksen, jonka mukaan artikkeli on puppua) keväällä 1996. Vuosikymmenen päättyessä postmodernismi oli ainakin periaatteessa hylätty, ja sen sijalle tai rinnalle oli hiipinyt edistyksen mahdollistava <a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Transmodernism" target="_blank">transmodernismi</a> – idea, joka ainakin minusta kaipaisi enemmän pohdintaa jäätyään 2000-luvun myötä puolitiehen. Suunta on jälleen tärkeä. Ja toisaalta, kaikesta huolimatta, postmodernistiset ideat määrittävät hyvin pitkälle koko vuosikymmentä.<br />
<br />
Edelleen 1990-lukua määrittää internet-yhteyksien avautuminen. Vuosikymmenen alussa meidät koululaiset vietiin johonkin auditorioon kuulemaan ja katsomaan esittelyä uusista ja tulevista verkkopalveluista. Mukana oli sähköpostia ja treffipalvelua. Se oli jännittävää, mutta myös todella etäistä, sillä kenelläkään ei ollut verkkoyhteyksiin vaadittavaa modeemia. <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/World_Wide_Web" target="_blank">World Wide Web</a> julkaistiin vuonna 1991 ja ensimmäinen graafinen selain <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Mosaic" target="_blank"><i>Mosaic</i></a> 1993. Netissä "surffailusta" tuli kansanhuvi, ja vielä 90-luvun loppuvuosina erään Oulun yliopiston mikroluokan ovessa luki: "Surffailijat, nettailijat ym. ym. EIVÄT ole tervetulleita." Vasta ysärin jälkeen on internetin asema vakiintunut niin, että tiedonhakua ja kommunikointia verkossa pidetään tavallisena, hyväksyttävänä ja toivottunakin osana opiskelua, toimistotyötä ja luovaa työtä. Internetin <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Legitimiteetti" target="_blank">legitiimiyden</a> puutteet tarkoittivat myös sitä, että koko netti muistutti – nyt jo lähes unohdetusti – Villiä Länttä. Esimerkiksi huumeaiheinen materiaali ja lapsiporno rehottivat verkossa sillä tasolla, että niihin törmäsi, vaikkei etsinytkään. Suosituissa <i>chateissakin</i> saattoi sanoa mitä hyvänsä – oli aiheena sitten Hitler, Saatana, itsemurha tai eläinseksi – eikä kukaan ollut tarkastamassa tai sensuroimassa materiaalia, joka myös katosi bittiavaruuteen eikä tallentunut niin kuin 2010-luvun sosiaalisissa medioissa.<br />
<br />
Ei ole lainkaan perusteetonta väittää, että yksi 90-luvun avainsanoista on <i>välinpitämättömyys</i>. Toisin kuin nykyään oletetaan, se ei ollut pelkästään negatiivista. Siihen sisältyivät myös ajattelun ja tekemisen vapaus sekä suvaitsevaisuus – alkuperäisessä merkityksessään. 2010-luvulla suvaitsevaisuuden idea on saanut kritiikkiä, koska sen nähdään tarkoittavan asettumista itse suvaitsemisen kohteen yläpuolelle. Mutta ysärillä ihan oikeasti <i>suvaittiin</i>: usein ei tykätty ollenkaan siitä, mitä toinen oli, teki, sanoi tai edusti, mutta koska asialla ei ollut <i>minuun</i> suoraa negatiivista vaikutusta, siitä ei tarvinnut imeä palkokasveja haistinelimiin. Tästäkin nykyajalla voisi olla opittavaa. Samalla koko asetelma muistuttaa, että 1990-luvusta on etäännytty todella kauas. Esimerkiksi oikeistohenkiset bisnestoimijat eivät enää voi markkinoida mitä hyvänsä millä hyvänsä ilman, että punavihertävien someaktiivien joukot ilmestyvät peräänkuuluttamaan yhteiskuntavastuuta julistamalla, kuinka mainos halventaa vammaisia tai sillä on negatiivinen vaikutus nuoriin tyttöihin. Muutosta voi pitää positiivisena, mutta toisaalta se merkitsee yleisen ilmapiirin kiristymistä. En pidä ollenkaan mahdottomana ajatuksena, että ihmisten yhteiskunta voi vielä poimia parhaat puolet sekä 90-luvun että tämän päivän ideoista. Nähtäväksi jää. Ihan pian on 2020-luku, ja jälleen yksi vuosikymmen alkaa näyttää tunkkaiselta historialta.Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-63123857920547503952019-04-29T02:02:00.002+03:002019-04-29T02:02:51.863+03:00TaidettaJoulukuussa 2016 podin vatsatautia. Koska massuni ja suolistoni kärsivät yleensäkin liiallisesta herkkyydestä, on taudista paraneminen hidasta. Lisäksi minulla on taipumusta pimeinä vuodenaikoina ilmenevään kaamosmasennukseen, ja kun yhtälöön vielä lisättiin ahdistus ja vitutus Suomen itsenäisyyspäivän nykyisistä ilmenemismuodoista, oli masennus- ja ahdistuspiikki aika valmis. Eräänä iltana, josta näytti olevan tulossa varsin paha, katsoin paremman puutteessa (katson ylipäänsä todella vähän televisiota) <i>Yle Teeman</i> esittämän dokumentin taidemaalari <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Magritte" target="_blank">René Magrittesta</a>. Se oli tärkeä kokemus, sillä hetkenä, jona mikään ei tahtonut kiinnostaa, Magritte-dokkari ihan oikeasti <i>kiinnosti</i>. Tästä puolestaan tuli päässäni niin iso juttu, että katsoin dokkarin kaksi kertaa uusintana. René Magrittesta tuli muutamassa päivässä yksi lempitaiteilijoistani (melkein heti <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Claude_Monet" target="_blank">Claude Monet'n</a> jälkeen) ja hänen taiteestaan minulle sekä todellista klassikkomatskua että perin kotoinen asia.<br />
<br />
Pari vuotta myöhemmin taidemuseo <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Amos_Rex" target="_blank">Amos Rex</a> ilmoitti, että sen tiloihin on tulossa Magritte-näyttely. Etenkin, kun omistan <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Museokortti" target="_blank">museokortin</a>, minulle oli alusta lähtien päivänselvää, että näyttely on nähtävä. En ole kuitenkaan voinut välttyä uutisilta Amos Rexin jonoista, joten kun Magritte-näyttely lopulta avattiin 8. helmikuuta 2019, en pitänyt sinne mitään kiirettä. Lopulta huhtikuun 24. päivä ilmeni sopivaksi ajankohdaksi. Samalla reissulla saatoin katsella huikeaa, täyteen keväiseen loistoonsa puhkeavaa luontoa sekä piipahtaa <i>Suutarilan kirppiksellä</i>, jolla eräs Facebook-ryhmäaktiivi oli ilmoittanut myyvänsä vinyylilevyjään. Paluumatkalla puolestani tapasin muuatta Keravalle asettunutta kaveriani. Aina löytyy muitakin syitä kuin kuvataide.<br />
<br />
René Magritte oli tuottelias maalari. Esimerkiksi Brysseliin vuonna 2009 avatussa Magritte-museossa on esillä lähes 150 teosta. On oikeastaan ihan päivänselvää, että jos jossakin Helsingissä järjestetään Magritte-näyttely, siitä puuttuvat useimmat hänen keskeisinä pidetyt teoksensa. Amos Rexissä tämä ei kuitenkaan surettanut. Magritten tyyli on niin tunnistettava, niin omanlaisensa, että hänen töitään katsellessa tuli hyvin isolta osin hämmentynyt olo: "Tässä nämä nyt sitten ovat." En ole nähnyt nimeksikään maailman taiteen merkkiteoksia luonnossa. 11-vuotiaana kyllä kävin vanhempien kanssa <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Rijksmuseum" target="_blank">Rijksmuseumissa</a> ja <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Van_Gogh_-museo" target="_blank">Van Gogh -museossa</a> Amsterdamissa, mutta siitä en muista paljon muuta kuin tykästymisen <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Johannes_Vermeer" target="_blank">Vermeeriin</a>, välinpitämättömyyden <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Vincent_van_Gogh" target="_blank">Vincentiä</a> kohtaan sekä jonkinlaisen läsnäolon tunteen <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Rembrandt" target="_blank">Rembrandtin</a> kuuluisimpia töitä katseltaessa. Myöhemmin olen nähnyt lähinnä kotimaista taidetta. Olen viime vuosiin asti käynyt ulkomailla harvoin, eivätkä kalliit taidemuseoliput ole innostaneet. René Magritten teoksia katsellessani saatoin vain kokea vanhan kunnon "tällaista se pieni ihminen pääsee näkemään oikeasti" -tunteen. Ja vaikka Magritte ehti uransa aikana kokeilla monenlaista tyyliä – ja tyylillinen vaihtelu oli Amos Rexissä hyvin esillä – juuri tiettyä tunnistettavaa tyyliä edustaneet maalaukset herättivät selkeimmän tunnereaktion. Ne olivat <i>siinä</i>.<br />
<br />
<a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Franti%C5%A1ek_Kupka" target="_blank">František Kupkan</a> näyttely oli Ateneumissa. Toisin kuin Magritte, Kupka oli minulle vieras taiteilija. Ensimmäiset taulut viittasivat melkoiseen lässähdykseen Magritten jälkeen. Sitten tuli vastaan jotain todella säväyttävää. Maalausta <a href="http://www.revendeurs.rmngp.fr/fr/catalogue/produit/10946-cp-kupka-les-touches-de-piano-le-lac.html" target="_blank"><i>Pianon koskettimet. Järvi</i></a> piti palata uudelleen katsomaan, pariinkin otteeseen. Se on vuodelta 1909, jolloin tämäntapaiset yhdistelmät ja elementtien yhteensulautumat olivat kaikkea muuta kuin peruskauraa. Kaiken lisäksi Kupkan henkilöhistoriassakin tämä edustaa välivaihetta esittävän ja abstraktin taiteen välillä. Kupkan myöhemmät kone-estetiikkaa lähestyneet työt olivat ihan hyviä, mutta itselleni koko reissun yksittäiseksi huippukokemukseksi kasvaneen pianotaulun jälkeen seuraavatkin sijat miehittäisin tuon välivaiheen teoksilla. Kupkan näyttely herätti mielessäni kiinnostavan ajatuskuvion: monella musiikkiartistillakin erityisesti 1960–70-luvulla tyyli jalostui ja muuttui, ja ihan samalla tavalla ne ensimmäiset mullistavat (psykedeeliset?) oivallukset tapaavat yhä säväyttää enemmän kuin myöhemmät korkeataiteelliset (progressiiviset?) teokset.<br />
<br />
Näkemisen ja kokemisen arvoisia olivat molemmat suuruudet, vaikkakin hyvin eri tavoilla. Odotamme lisää laatunäyttelyjä, jotka tätä menoa pyyhkivät hyvin mielestä sellaiset pettymykset kuin <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Amedeo_Modigliani" target="_blank">Amedeo Modigliani</a> Ateneumissa vuonna 2016.Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-33865073441904705002018-12-22T18:57:00.001+02:002018-12-22T19:07:59.640+02:00Tampere Underground ja IndieHelsinkiKun Tampereen <i>underground</i>-skenen muusikot ovat keikkailleet Helsingissä, he eivät usein ole kohdanneet samanlaista ymmärrystä ja samastumista kuin kotikaupungissa, Jyväskylässä tai edes Turussa. Kun olen lukenut pääkaupunkilaisen median arvioita täkäläisistä musiikin tai muiden populaarikulttuurin lajien tekijöistä, ensimmäinen ja yleisin reaktio on huomio: nuo toimittajat ovat täysin pihalla koko jutusta. Tämän luonnollinen selitys olisi, ettei Helsingissä ole undergroundia, muttei sekään voi pitää paikkaansa. Sen sijaan Helsingissä on niin elävä <i>indie</i>kulttuuri, ettei valtavirrasta käsin tarkasteleva yksilö näe sen läpi undergroundiin saakka. Tampereella sen sijaan on niin vähäinen indiekulttuuri, että valtavirrasta poispäin katsova näkee heti laajan underground-kentän.<br />
<br />
Harkitsin tämän tekstin kirjoittamista <a href="https://musorgsky.wordpress.com/" target="_blank">musiikkiblogisivustollani</a>, mutta halusin kirjoittaa eri tyylilajissa ja käsitellä laajemmin taidetta ja kulttuuria, enkä pelkkää musiikkia.<br />
<br />
Jos määrittelen käsitteet lyhyesti, yksinkertaisimmillaan 'indie' tarkoittaa musiikkia, taidetta ja kulttuuridokumentteja, joita eivät julkaise, esitä tai manageroi 'valtavirtaan' lukeutuvat ja suurpääomaan linkittyvät vaan 'riippumattomat' (independent) toimijat. Yleensä jälkimmäiset ovat pieniä tai keskisuuria yrityksiä, joiden toimiala on musiikin tai kirjojen julkaiseminen, media, manageritoiminta, keikkojen myyminen, näyttelyjen järjestäminen (taidegalleriat) tai muu vastaava. Periaatteessa siis nämä yritykset tekevät samaa kuin valtavirtaan ja suurpääomaan kytkeytyvät firmat, mutta pienemmissä mittasuhteissa ja vaikeasti määriteltävällä erilaisella asenteella. Huomattava osa taide- ja kulttuurielämästä ei kuitenkaan tapahdu edes pienten riippumattomien yritystoimijoiden kautta, vaan kokonaan varsinaisen kapitalistisen rahatalousjärjestelmän ulkopuolella. Silloin, kun luovat toimijat itse tuottavat, julkaisevat ja pitkälti myyvätkin levynsä tai kirjansa, toimittavat ja julkaisevat mediansa, järjestävät näyttelynsä tai keikkansa et cetera, voidaan puhua undergroundista.<br />
<br />
Käytännössä yllä esitetty jako ei ole yksiselitteinen. Esimerkiksi Tampereen seudun musiikkiartisteista <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Mara_Balls" target="_blank">Mara Balls</a> (Maria Mattila) on välillä julkaissut levynsä indie-levyfirman kautta, välillä suoraan itse. <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Nousiainen" target="_blank">Jukka Nousiaisella</a> on oikeastaan oma pienlevy-yhtiö. Kaikkein selvimmin undergroundiin liittyvä julkaisujen alalaji on <i>zine</i> eli pienlehti. Toisaalta internetissä toimii digitaalista zineä muistuttavia blogeja ja sivustoja valtavirta-alustoilla – ja jälleen toisaalta ilman kaupallista tarkoitusta, kun taas zinestä peritään yleensä hintaa. On selvää, että nimenomaan indien ja undergroundin välinen jako vaikuttaa epäselvältä. Musiikkiartisti <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Litku_Klemetti" target="_blank">Litku Klemetti</a> on käyttänyt käsitettä <i>undie</i>, joka yhdistää undergroundin ja indien. Itse miellän undien ensisijaisesti undergroundiksi sekä siihen <i>samastuvaksi</i> indieksi. Litku esimerkiksi toimii – jälleen vaikeasti määriteltävän asenteen myötä – enemmän underground- kuin valtavirta-artistin logiikalla. Tosin nykyään hänen keikkansa ovat hyvin harvoin ilmaisia, toisin kuin vielä vuonna 2016, jolloin näin hänet kolmesti livenä Tampereen underground-tapahtumissa. Litku asuu Jyväskylässä.<br />
<br />
Muotoilin otsikkoon ilmauksen "IndieHelsinki" niin kuin kyse olisi brändistä. Tämä ei luonnollisesti ole sattumaa. Kun helsinkiläiset lähtevät tekemään indietä, kyseessä on tamperelais-jyväskyläläisestä undie-puuhastelusta radikaalisti poikkeava kulttuuritoiminta, jolla on läheisempi yhteys valtavirtaan. On valitettava (?) tosiasia, että Suomen taiteen ja kulttuurin valtavirtatoimijoista ylivoimainen enemmistö toimii Helsingissä. Valtavirta on läsnä Helsingissä aivan eri lailla kuin pienemmissä asutuskeskuksissa. Pikkukaupunki tai vielä pienehkö maakuntakeskuskin voi olla lähes kokonaan valtavirtatoimijoiden vallassa: paikkakunnalla ilmestyy yksi lehti, joka on osa isoa konsernia, keikkoja järjestetään vain yhdessä ketjuun kuuluvassa ravintolassa sekä yhdellä ketjuun kuuluvalla kesäfestarilla ja niin edelleen. Mutta Helsingissä ne konsernien ja ketjujen pomot ja päätökset ovat siellä paikalla. Niillä on omat konttorinsa, usein jopa konttorirakennuksensa, joiden osoitteet tiedetään ja tunnetaan. Ne ovat osa Helsinkiä. Ja kun mediat ovat siellä, ne näkevät helpoimmin helsinkiläiset toimijat, minkä myötä samat toimijat nähdään helpoimmin muuallakin Suomessa. Ja ulkomailla: Helsinki on Suomen ensisijainen näyteikkuna. Näin ollen Helsingissä indie-toimijoiden näköala on täysin toisenlainen kuin Tampereella, jossa on pikkukaupungeista poiketen tekijöitä ja resursseja toimivaan, oikeasti riippumattomaan kulttuuriin.<br />
<br />
Helsingissä voi elää ja vaikuttaa toimittajia, jotka vielä 2010-luvun jälkipuolella kuvittelevat <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Flow_Festival" target="_blank"><i>Flow</i>-festivaalin</a> edustavan relevanttia indiekulttuuria. Koska helsinkiläistoimittajien kirjoittamia juttuja luetaan pienemmissä asutuskeskuksissa, saatetaan niissä olettaa samoin. Sen sijaan Tampereelta käsin ajatus on vieras. Meidän riippumaton kulttuurimme on Tampere Underground, jonka festarit ovat epäkaupallisia ja yleensä ilmaisia. <i>Hiedanrannan juhannus</i>, <i>Pispalan karnevaalit</i>, <i>Pispala Folk</i>, <i>Seppo Jazz</i> ja <i>Kirnupiimäfest</i> ovat Flow'n antiteesi, vaikka jokin yhteinen esiintyjänimi löytyisikin. Kun helsinkiläinen kriittinen vasemmistotoimittaja kirjoittaa esseekokoelman, jossa hän reflektoi ajan ilmiöitä (<a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Pontus_Purokuru" target="_blank">Pontus Purokuru</a>: <a href="https://www.kosmoskirjat.fi/taahlk" target="_blank"><i>Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi</i></a>), hän ei voi olla käsittelemättä lavein sanankääntein kasvuyritystapahtuma <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Slush_(tapahtuma)" target="_blank"><i>Slushia</i></a>, sillä ajankohtaisesta helsinkiläisestä näkökulmasta Slush on oikeasti tosi relevantti juttu. Kirjan tekstistä voi havaita, että samalla kun tekijä samastuu anti-Slush-näkökulmaan, hän ei välty olemasta jonkin verran pro-Slush – toki ironisoiden, mutta on liian paljon sitä mikä yhdistää. Tamperelaiselle kriittiselle vasemmisto"toimittajalle" (lainausmerkit, koska virallisen median sijaan hän kirjoittaa vain zineen, someen ja blogiin) ajankohtaista startup-pöhinää on Maria Mattilan käynnistämä <i>Romu & Random</i>, "kansankioski" ja "propagandakioski", jossa tosiaan on romua ja randomia – kuntopyöriä, torsoja, semipornografisia kuvia, paikallisten artistien levyjä ja kellarikeikkoja.<br />
<br />
Kun Helsingissä avataan uusi keskustakirjasto <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Helsingin_keskustakirjasto_Oodi">Oodi</a>, sieltä voidaan sumeilematta jättää äänilevykokoelma pois, koska helsinkiläisittäin digitaalista formaattia suositaan sekä valtavirta- että indiepiireissä. Tampereella sellainen ei tulisi mieleenkään, sillä Tampereen undiepiirit tykkäävät vinyylilevystä ja jopa c-kasetista. Olen kuullut, että c-kasetti elää Helsingissä ensisijaisesti hiphop-piireissä, mikä on Tampereelta käsin kiinnostavaa, koska meillä se on rockin, elektronisen "popin" (sikäli kun undergroundissa edes voi olla poppia) ja kokeellisen musiikin suosiossa. Johtuuko pakkomielle uutta teknologiaa kohtaan brändin ja imagon palvonnasta ja hiphoppareiden samanaikainen pakkomielteettömyys siitä, että hiphopin tiedetään olevan joka tapauksessa riittävän cool juttu isossa maailmassa?<br />
<br />
Kun menee helsinkiläiseen kaupunginosatapahtumaan ja siellä kuulee paikallisten bändien musiikkia, se on yleensä joko englanninkielistä tai räppiä. Ensin mainittu kuulostaa 2010-luvun tamperelaiseen undiekorvaan edellisen vuosikymmenen musiikilta ja jälkimmäinen hieman valtavirralta. Kun Tampereella menee vastaavaan tapahtumaan, sielläkin voi kuulla sekä englanninkielistä että räppiä, mutta ensin mainitulla ei ole mitään yhteyttä 00-lukuun ja jälkimmäinen rokkaa tai funkkaa tavalla, jota valtavirrassa ei ole kuultu kokonaiseen sukupolveen. Enemmistö on joka tapauksessa suomenkielistä eikä räppiä. Helsinkiläiseen indiekorvaan se kuulostaa 1970- tai 1980-luvun musiikilta. Luonnollisesti helsinkiläistapahtumassa on paikallisten bändien lisäksi pari valtakunnallisesti tosi isoa artistia, kun tamperelaisvastineessa on <i>vain</i> paikallisia bändejä. Ero tapahtumien välillä ei tietenkään ole yksinomaan musiikissa: missä <i>Kumpulan kyläjuhlat</i> esittävät spesiaalijuttuna kilometrin pituisen kirpputorin, Pispalan karnevaaleilta löytyy hippimäinen käsityöläisbasaari ja yhdistyskirjaston poistomyyntipöytä. Voi olla, että helsinkiläinen pelkistäisi tämän eron puitteiden mittakaavaan, mutta ero on paljon syvemmällä helsinkiläisessä ja tamperelaisessa paikalliskulttuurissa. Tamperelaiset kerta kaikkiaan kasvavat luontaisessa DIY-ilmapiirissä, joka ei kaihda kaunista köppäisyyttä, kun helsinkiläiselle kaiken on oltava – riimittääkseni – "näyttävää, kansainväliset vaatimukset täyttävää".<br />
<br />
Näin ollen Helsingissä riippumaton kulttuurikin on hieman valtavirtaa, hieman Slushia, hieman imago- ja bränditietoista, hieman pakkomielteistä. Tampereella se on tietoista ja pakkomielteistä ainoastaan itseensä liittyen. Teoriassa Tampereen underground on täysin hyväksyvää: kukaan ei jää syrjään siksi, ettei osaa. Käytännössä sielläkin pätevät omat hyväksynnän lait, jotka jättävät syrjään ne jotka eivät hiffaa, helsinkiläistä sanaa hassusti käyttääkseni. Hiffaamisella ei tässä ole mitään tekemistä kansainvälisten coolien juttujen kanssa – ylikansallinen cool on aina kapitalisoitavissa, tamperelainen cool ei, koska se on oikeasti <i>riippumatonta</i>. Vaikkei tätä yleensä sanota ääneen (koska sellainen ei ole coolia!), Tampereen underground-piireissä tiedetään ja ymmärretään, mikä on Suomen vaihtoehtokulttuurinen pääkaupunki. Helsingissä sitä ei ymmärretä sen enempää kuin itse riippumattomuuttakaan, ja taas IndieHelsingin media tulee kylään, kirjoittaa eksotisoiden, mollaten tai ylistäen, koska on oman näkökulmansa vanki, pitää sitä sekä luonnollisena tai evoluution huippuna ja on täysin pihalla.Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-76404261576982903692018-09-09T12:21:00.002+03:002018-09-09T12:32:16.621+03:00SylityksinSuomessa tunnetaan sanonta: "Vahvat yksin, heikot sylityksin." Se päätyi myös otsikoksi kulttuuriantropologi <a href="http://sylvi.fi/2015/05/vahvat-yksin-heikot-sylityksin/" target="_blank">Taina Kinnusen kirjalle</a> suomalaisesta kosketuskulttuurista. Sanonnan sisältämä ajatus on kaunis, ja toteutuessaan se olisi myös varsin oikeudenmukainen. Toteutuessaan? Minäpä väitän, että nykymaailmassa ajatus harvoin toteutuu. Aika usein on sen sijaan päinvastoin.<br />
<br />
Okei, mitä järkeä tässä on? Heikot siis jäävät yksin, ja sylityksiin pääsevät vain vahvat – jotka eivät sitä tarvitse. Miksi ihmeessä näin päästetään käymään? Yhteiskunnassamme on vallalla alitajuinen käsitys, että <i>kilpailu</i> ihmisten kesken on luonnollista ja hyvä asia. Markkinatalous perustuu kilpailuun, rakastamme urheilua ja kirjoitus- ja laulukilpailut ovat hyväksi nouseville kyvyille. Niinpä saattaa tosiaan tuntua luonnolliselta, että myös ihmissuhteet pohjautuvat jonkinlaiseen kilpailuun: kuka saa kenet, kenellä on eniten kavereita tai parhaat verkostot, kenen sosiaalinen elämä on rikkainta.<br />
<br />
Tarkastellaan hetken aikaa edellistä syrjäytetyn näkökulmasta. Syrjäytetyn? Niin, valtaosa nykyään "syrjäytyneiksi" kutsutuista ei ole syrjäytynyt oma-aloitteisesti, vaan muut ovat ihan asiattomista, keskenkasvuisista tai absurdeista syistä syrjineet heitä. Joku ei ole pärjännyt kouluaineissa, toinen ei ole osannut tapella ja kolmas on ollut jonkun dominoivan hahmon mielestä ruma. Sitten he kaikki ovat aikuistuneet, mutta ensimmäinen kulkee yhä ketään kiinnostamattoman tyhmän statuksella, toinen on edelleen se ohikulkiessa tönittävä heittopussi ja kolmas todennäköisesti, paitsi ruma, myös murjottaja, minkä taakse kätkeytyy vakava mielenterveysongelma. Toki on vielä neljäs, joka on ollut koulussa ihan hyvä ja tykätty, mutta elämä on tuonut eteen päihteitä ja sopimattomasti vaikuttaneita ihmisiä. Elämä kulkee aina omalla painollaan, ajatukset elämänhallinnasta ovat useimmiten kaunista puppua.<br />
<br />
On helppo ymmärtää, kuinka moni tuollainen syrjäytetty tarvitsee kaikista maailman asioista eniten juuri toisen ihmisen läheisyyttä: kuuntelijaa, keskustelua, läsnäoloa, kosketusta – ja syliä. Sitä hänellä ei kuitenkaan ole. Jos hänellä olisi, ehkei hän olisi edes syrjäytetty, sillä läheisyyden, läsnäolon ja kosketuksen vaikutus ihmiseen on mahtava. Mutta sitä emme tiedä. Sen sijaan sylitykset on tässä yhteiskunnassa varattu vahvemmille, jotka porskuttavat muutenkin. Mahdollisuus syliin on "saavutettu etu" siinä, missä vakituinen työpaikka, omistusasunto ja mahdollisuus matkusteluun. Se ei lähde tarpeesta, vaan statuksesta. Tulee mieleen joukko lapsia, joista nopein ja vahvin sieppaa karkkipussin, vaikkei edes tykkää sen sisällöstä – karkit vain täytyy saada oman aseman lujittamiseksi pois hitaampien ja heikompien ulottuvilta.<br />
<br />
Voisivatko asiat olla toisin? Ehkä yhteiskunnan pitäisi ottaa heikko sosiaalinen asema tosissaan siinä, missä heikko taloudellinen asema. Jälkimmäistä vaatii sentään vasemmisto, mutta edellisestä sekin on aika hiljaa. Yhteiskunta vaatii mitattavuutta, joka on tietysti liitossa myös kilpailun kanssa; kilpailun periaatteet siis estävät meitä kiinnittämästä huomiota kilpailusta johtuvaan sosiaaliseen heikkouteen. Kilpailun arvo täytyisi kyseenalaistaa ja liiallinen kilpailu kytkeä yhteiskunnasta. Ehkä hyvä yhteiskunta kantaisi taloudellis-materiaalisen perusturvan lisäksi myös huolta jäsentensä sosiaalisesta pärjäämisestä. Ehkä meillä pitäisi olla yhteiskunnallisesti järjestetty ystäväpalvelu ja deittipalvelu. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin, ja vähiten heidän, jotka muutoinkin tapaavat jäädä yksin. Siis heikoimpien.Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-67715746769961873362018-04-11T12:24:00.003+03:002018-04-11T12:34:27.141+03:00Niin paljon on muuttunut, niin äkkiäÄäriainekselta vaikuttavan setämiehen suutahtaessa noin neljättäsadatta kertaa feministeille on aika miettiä, missä mennään. Monelle 2000-luvulla aikuistuneelle setämiehen höpinät lienevät täysin käsittämättömiä, mutta "jonnet ei muista", jos kärjistäen sanotaan. Feministit ovat toki toistelleet samantyyppistä sanomaa jo kauan, mutta melkein yhtä pitkään feministinen puhe vaikutti ääriainesjutulta. 1970-luvulla varttuneet miehet eivät välttämättä pitäneet edes todennäköisenä, että "naisasianaisten" näkemys voittaisi heidän viriilinä elinaikanaan. Ja kun sen voitto alkoi olla väistämätön, omassa kuplassaan elävät ihmiset eivät välttämättä aluksi tätä havainneet tai ymmärtäneet. Vasta sosiaalinen media – tai ehkä ensi tilassa internetin keskustelupalstat – teki sen kaiken näkyväksi ja auttoi samalla toisin ajattelevia löytämään toisensa ja joukkovoimaantumaan.<br />
<br />
1) Vielä 1960-luvulla oli täysin yleinen sääntö ajatella, että nainen on miestä heikompi sukupuoli. Naisen ei uskottu pystyvän raskaisiin ja vaativiin tehtäviin – ei fyysisesti eikä psyykkisesti. Tähän liittyi jako miesten ja naisten ammatteihin, ja koska esimerkiksi hoitotyö oli todella <i>naisten</i> alaa, miehet eivät olleet <i>edes näkemässä</i>, kuinka fyysisesti vaativia töitä hoitoalan naiset jo silloin tekivät. Psyykkinen heikkous ilmeni mm. "hysteriana", jota pidettiin ihan <i>todellisena</i> naisille tyypillisenä ilmiönä. Pidettiin päivänselvänä, ettei naisesta olisi sotilaaksi tai poliisiksi, ja myös urheilu oli aika lailla miesten maailma. Niinkin myöhään kuin <i>vuonna 1980</i> naisten pisin juoksumatka olympiakisoissa oli <i>1500 metriä</i>, ja samoihin aikoihin Suomeen tuotu, 1960-luvulla kehitetty <a href="http://ringette/" target="_blank">ringette</a> luotiin jääpeliksi naisille, joille jääkiekon katsottiin olevan liian raakaa ja fyysistä. 1980-luku oli pullollaan keskustelua urheilun "kolmannesta sukupuolesta" eli naisista, jotka ahtoivat itseensä mieshormoneja ollakseen parempia urheilijoita kuin "aidot" tai "luonnolliset" naiset.<br />
<br />
2) Vanha <i>Uuden Testamentin</i> käännös (1938) paljastaa kiintoisasti suomen kielen sanojen juuria. Esimerkiksi sanan 'naida' (merkityksessä 'mennä naimisiin') yhteydessä käytetään aina toistakin ilmausta, 'mennä miehelle'. Vain nainen on siis voitu 'naida'; nainen ei ole 'nainut' miestä, vaan 'mennyt miehelle'. <i>a)</i> Edellinen tietysti viittaa suoraan omistussuhteeseen: vaimo on ollut miehen, mutta aviomies ei naisen omaisuutta. Tätä käsitystä on moniaalla tukenut myös lainsäädäntö. <i>b)</i> Sanan 'nainen' viittaaminen sukupuoleen, jonka edustajan mies nai, on luonnollisesti tämän myötä entistäkin ilmiselvempää. Tässä valossa ei tunnu enää niin hämmentävältä, miksi hyvin kauan – jonkin verran vielä nykyään – <i>naisen läsnäolo on sinänsä merkinnyt erotiikan ja romantiikan läsnäoloa</i> joissakin asiayhteyksissä. Se on ollut miesten hallitsemassa maailmassa naisten olemassaolon tarkoitus! Edelleen, tämä selittää, miksi vaimon löytäminen on saattanut olla miehelle ennen nykyistä helpompaa: vaimoksi (ja äidiksi) pyrkiminen <i>ylipäänsä</i> oli pitkään naisen elämän kyseenalaistamaton tarkoitus.<br />
<br />
3) Hyvin kauan oli täysin vieras näkemys, että naisen kuuluisi nauttia seksistä. Oli tutkimuksia, joiden mukaan miehellä on "ejakulaatiovietti" ja naisella "antautumisvietti". Vielä 1970-luvun, jopa 1980-luvun kontekstissa oli täysin normaalia puhua seksistä näkökulmasta "nainen antautuu miehelle". Harva nainen ja vielä paljon harvempi mies tuli edes kyseenalaistaneeksi tätä näkemystä ennen kuin feministien ansiosta naisen nautinnosta <i>alettiin edes puhua</i>. Omaa kieltään puhuu mm. hyllystäni löytyvä vuoden 1984 nuortenlehti, jonka mukaan "kaikki tietävät poikien masturboivan", mutta kuulemma tytöt tyydyttivät itseään melkein siinä missä pojatkin. Tai se, että koulussa 1990-luvun alussa jaetun seksuaalisuusaiheisen monisteen mukaan "pojista <i>neljä</i> viidestä ja tytöistä <i>kaksi</i> viidestä kertoo tyydyttävänsä itseään". Jos edes seksuaalisen nautinnon hakeminen ei ole vielä täysin normaalia, voimme kuvitella, millaista poikkeuskäyttäytymistä on edustanut seksisuhde, jonka oleellinen sisältö ei ole ollut toistuva tähtääminen miehen siemensyöksyyn.<br />
<br />
4) Suomessa tavataan usein ajatella, että meidän agraarinen kulttuurimme on suosinut vahvoja, fyysistä työtä tekeviä naisia. Kuinka euroamerikkalaisen porvariluokan "pikku naisen" ihanne on koskettanut Suomea? Ensimmäinen väite on kyllä totta. Tässä kuitenkin hyppäämme parin sodanjälkeisen vuosikymmenen yli. Kuvittelemme helposti suomalaisen yhteiskunnan alkaneen tältäkin osin kiireesti nykyaikaistua jo yhtä aikaa yhteiskunnan kaupungistumisen ja keskiluokan nousun kanssa. Tähän liittyy <i>elitistinen harha</i>: kun feministit ("naisasianaiset") alkoivat julistaa näkemyksiään, oletetaan sen heti pulpahtaneen pinnalle ja vaikuttaneen mielipiteisiin. Tämä tapahtui kuitenkin pikku hiljaa ja viiveellä; feminismi oli aluksi marginaali-ilmiö. <i>Koko sen ajan</i> Suomessa rakentui ja vahvistui kaupunkilainen keskiluokka, joka omi edellä mainitun euroamerikkalaisen porvariston ihanteita. Tähän vaikutti vahvasti...<br />
<br />
5) ...<i>populaarikulttuuri</i>. Uudella keskiluokalla oli aikaa ja varaa lukea, katsoa elokuvia ja televisiota sekä kuunnella musiikkia, ja nämä olivat kaupungissa myös ulottuvilla. Suuri osa tästä populaarikulttuurista tuli perinteisistä vahvan kaupunkilaisporvariston maista, erityisesti Yhdysvalloista. Pitkin 1960-, 1970-, vielä 1980-lukuakin ahmimme kulttuuridokumentteja, joissa aikuisen miehen tyttöystävä oli kutsumanimeltään "little girl", "child" ja tietysti "baby", ja joissa aikuiset naiset olivat pieniä, hentoja, antautuvia ja pyörtyilivät tunne-elämyksistä tohtorismiesten edelleen diagnosoidessa heille hysteriaa. Ja vaikka jo 70-luvulta lähtien puhuttiin miehen kriisistä uudessa kulttuuriympäristössä, voimme vielä miettiä, millaisia olivat 80-luvun populaarikulttuurin valtavirtaidolit – niin naisia kaataneet miehet kuin miehiä fyysisillä avuillaan vietelleet naisetkin.<br />
<br />
Summa summarum: ihan äskettäin, meikäläisen ja suurten ikäluokkien väliin sijoittuvan sukupolven aikuistuessa (ja omassa lapsuudessani), miesten ja naisten asema ja roolit yhteiskunnassa, jopa miehen ja naisen käsitteet olivat <i>täysin toisenlaiset</i>, ja tätä myös vanhemmat sukupolvet kasvoivat pitämään <i>normaalina</i>. Siltä perustalta nykyään laajalle levinnyt, tasa-arvoa ja ihmisten sukupuolesta riippumatonta samankaltaisuutta korostava ajattelutapa on mahdollista nähdä hullutuksena, jonka päättymistä odotetaan kuin kuuta nousevaa ja internetin & sosiaalisen median yhdistäessä samoin ajattelevat myös toimitaan tämän tavoitteen puolesta. Tai ainakin tökitään feministejä, jos muuhun ei enää koeta pystyttävän. Tuhannet miehet kasvoivat miehisiin etuoikeuksiin ilman minkäänlaisia valmiuksia ymmärtää niitä etuoikeuksiksi; kun jotain "normaalia" viedään heiltä, on psykologisesti ymmärrettävää kääntyä vanhatestamentillisiin "feminismi ja tasa-arvo sotivat jumalallista sukupuolijärjestystä vastaan" -näkemyksiin, joita he tuskin alun perin kannattivat. Ymmärrettävyys ei silti ole hyväksyttävyyttä, ja etuoikeudet ovat etuoikeuksia siitä riippumatta, hahmottaako etuoikeutettu kansanryhmä niitä sellaisiksi. On mietittävä uudelleen, millä tavalla saamme asiat menemään eteenpäin. Nykyinen vihanpitopolitiikka ei siinä ainakaan onnistu.<br />
<br />
Yksi lisänäkökulma juolahtaa vielä mieleen. Asioissa, jotka vanhassa kulttuurissa liitettiin naisiin – herkkyydessä, altruismissa, antautumisessa – on myönteistä voimaa, joka on 2010-luvun yhteiskunnassa täysin aliarvostettua. "Naisellisten" asioiden emansipaation olisi pitänyt alusta lähtien kulkea naisten emansipaation kanssa käsi kädessä; nythän olemme ajautuneet melko kovaan ja maskuliiniseen yhteiskuntaan, tai kovat ja maskuliiniset arvot ulottuvat kaikkiin piireihin, kun vanhassa yhteiskunnassa ne pitkälti pitäytyivät miesten piiriin. Nyt meidän on muistettava, että <i>myös miehet</i>, ja tietysti naisetkin, ovat vapaita toteuttamaan pehmeitä arvoja omassa elämässään ja omissa ihmissuhteissaan, kun sukupuoliroolit eivät kahlitse meitä. Syytä onkin. Maailmansodan uhka leijuu ilmassa, sota on aina seurausta kovista arvoista ja jos raajat ja luodinsirpaleet lentelevät, pehmeää hoivaa tarvitaan kipeästi kaikkialla. Niin pitkälle emme varmasti halua ajautua.Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-28628728773939419142018-02-21T12:09:00.001+02:002018-02-21T12:11:05.160+02:00Niljaat palkatMoraalipaniikki!!1! Nuoret tytöt kulkevat pakkasessa tennareissa <i>nilkat paljaana</i>! Ja ne – oikeastaan jo nuoret naisetkin – käyttävät laajalti <i>kalsareita</i> päällysvaatteena (=leggingsejä, toim. huom.). Ja tietenkin tuijottavat älykännyjään herkeämättä edes ulkona liikkuessaan, syödessään tai koulutunnilla. Moraalipaniikki!!!!112!<br />
<div>
<br /></div>
<div>
Minkä tähden paheksumme tällaisia asioita? Miksi emme paheksu ollenkaan samanlaisella ns. apinanraivolla esimerkiksi palkattoman työn teettämistä? Tai asekauppoja Arabiemiraatteihin ja Saudi-Arabiaan, sote-katastrofin vääjäämätöntä asteittaista kehittymistä, turvapaikanhakijoiden lähettämistä takaisin lähtömaihinsa tosiasiallisesta tappouhasta huolimatta, ponnettomuutta ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa? Epäilen, että paljaiden nilkkojen kaltaisten ilmiöiden käyttövoima piilee juuri tässä ristiriidassa.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Ehkä tytöt tiedostavat omalla tavallaan, kuinka naurettavaa on, että meillä aikuisilla on käsiteltävänä käsittämättömiä kohtalonkysymyksiä, emmekä viitsi ratkaista niitä tai tehdä asioille yhtään mitään. Ja he vääntävät rautalangasta, kuinka typerryttävä meidän arvojärjestyksemme on. Rock, punk tai edes hiphop ei ole enää kapinaa, koska ne on sulautettu <i>establishmentin</i> maailmaan; samoin on käynyt useimmille kirosanoille, ja juopottelullakin alkaa olla suorastaan <i>oikeistolainen</i> leima. Tupakointi tekee ymmärtääkseni pientä paluuta, koska kaikki ns. järkevästi ajattelevat ihmiset pitävät sitä jo ihan kauheana. Ja aina on uusia maailmoja, joista vielä päästään tuohtumaan: paljaista nilkoista talvella, puhelimen itsepäisestä tuijottamisesta tai "päällyskalsareista".</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Viime päivinä sosiaalinen media on kohissut siitä, kun <i>naispuolinen toimittaja</i> (Anni Saastamoinen) oli ilmeisesti twiitannut aiheesta "kakka". Joukko vanhoillista nettimediaväkeä pahastui siitä ihan kunnolla. En edes tiedä, mitä Anni on sanonut, en ole jaksanut penkoa. Koko kuvio on alusta loppuun täysin älytön.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Vielä on asioita, jotka herättävät pahennusta. Hyvä niin. Niillä asioilla on yhteiskunnassamme yllättävän tärkeä funktio.</div>
Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-69440786103613864122017-10-01T12:53:00.003+03:002017-10-01T12:55:48.689+03:00MADPäättyneenä kesänä kävin monena lauantaina Hämeenpuiston katukirppiksellä. Eräänä päivänä kiinnitin huomiota läjään tutunnäköisiä lehtiä eräässä myyntipisteessä. Nehän olivat <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_MAD" target="_blank"><i>Suomen MAD</i></a> -lehtiä 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alulta. Totta kai olen koko ajan muistanut MADit. Ne vain ovat tuntuneet harvinaisen epärelevanteilta. <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Pahkasika_(lehti)" target="_blank"><i>Pahkasian</i></a> jutuista iso osa on ajattomia – ja se, mikä Pahkis-huumorissa ei ollut ajatonta, se on ainakin kertaalleen <a href="http://propacanth.blogspot.fi/2013/11/pahkasian-ja-amelien-maailmankuvat.html" target="_blank">palannut takaisin</a>. Lisäksi Pahkasika kytkeytyy kulttuurisesti <a href="https://musorgsky.wordpress.com/undie-indie-mainstream/" target="_blank">undergroundiin</a> ja sillä on <a href="http://propacanth.blogspot.fi/2013/01/klassikon-idea.html" target="_blank">klassikon</a> aura. Niinpä Pahkis on aika ajoin tuntunut ihan pätevältä lukemiselta. Suomen MAD sen sijaan oli suomiversio jenkkiläisestä lehdestä, vaikka siinä olikin myös toimituksen omia juttuja ja kotimaisia sarjakuvia – tekijänä muun muassa <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Viivi_ja_Wagner"><i>Viivin ja Wagnerin</i></a> avulla melkoista mainetta saavuttanut <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Juba_Tuomola" target="_blank">Juba</a>. Suuri osa MADin jutuista oli tiukasti kiinni julkaisuajankohdassaan (esim. satiirit ajankohtaisista leffoista ja tv-sarjoista) ja jenkkiläiset hupijutut kulttuurissa, joka meikäläisille on onneksi aina pysynyt vieraana.<br />
<br />
Ei siis ole sattumaa, ettei MADin lukeminen ole viime aikoina kiinnostanut niin kuin (edes) Pahkasian. Ja kuitenkin sydämessäni jokin sävähti, kun näin lehdet myyntipaikalla. Ne olivat <i>niin</i> tuttuja! Aloin heti selailla niitä, löysin tuttuja juttuja ja – kun lehdet olivat niin halpoja – ostin nipun kotiini. Pari viikkoa ja monta kodikasta naurunhörähdystä myöhemmin tapasin saman myyjämiehen uudelleen Hämeenpuistossa, ja hänen mukanaan oli pino "uusia" (ts. edellisellä kerralla näkemättömiä) MADeja. Niihinkin piti sitten investoida. Muutamia lehtiä olen ostellut myös divarista ja kirpputorilta.<br />
<br />
Välillä ne tutut jutut ovat tosi hauskoja. Numeron 2/1989 sisällysluettelossa satiiri <i>Baskervillen koirasta</i> on otsikoitu "Viskerpallin kirppupesäksi", kun taas itse sarjis osoittautuukin "Shermlock Shomes ja Basketballin koira" -nimiseksi. Numerossa 7/1990 "MADin helppo tee se itse -rock-konserttiselostus" naurattaa, kun yksi vaihtoehdoista tuhansien ahtautumispaikaksi kuuluu "Hannu Tarmion kylmiöön" ja mahdollisesti myös useat fanit "pierustivat" yli 10 tuntia. Lisäksi toimituksen vastaukset lukijakirjeisiin huvittavat edelleen. Ja eikö vain Elviksen <i>Jailhouse Rock</i> olekin suomeksi "Vankilatalon Kivi"?<br />
<br />
Aika puskista tulee yhteiskuntakritiikki, jota MADin sivuilta silloin tällöin löytyy. Esimerkiksi käy juttu "amerikkalaisesta logiikasta" (1989), jota on muun muassa "rauhoittaa valtavia alueita luonnonpuistoiksi ja eläinreservaateiksi – ja jättää näiden hoito samoille laitoksille, jotka päättävät kaivos- ja öljynporausluvista". (Valitsin tämän esimerkin, kun se on meillä Suomessakin nykyään aika ajankohtainen.) Oma ylläripyllärinsä on Suomen MADin ulkoinen köppäisyys. Ainakin 1985–90 se näytti melkein underground-julkaisulta – itse asiassa enemmän kuin tuon ajan Pahkasika. Paljon uudemmista MADeista minulla ei ole kokemusta. Kaikin puolin MADista tulee nykysilmään ihan hirveän paljon sympaattisempi vaikutelma kuin olisin millään uskonut. Hölmöt jutut ovat kyllä edelleen hölmöjä, mutta verrattuna nykymaailman pullistelemaan kökköön se hölmöyskin on viime kädessä aika suhteellista.<br />
<br />
Mitä tulee siihen, että jutut ovat kiinni julkaisuajankohdassaan, ei sekään osoittautunut pelkästään huonoksi asiaksi. Keväällä olin viestitellyt erään kulttuurisesti melko 1980-lukupainotteisen kaverini kanssa isojen tukkien vuosikymmenen ongelmista; ilmoitin, että koko vuosikymmen ei <i>groovannut</i> melkein ollenkaan. Kasarin alussa groovasivat 70-luvun jäänteet ja ihan lopussa 90-luvun enteet. Kaveri yhtyi tähän näkemykseen – en usko hänen umpi-80-lukulaisena oikein ymmärtävän grooven päälle. Mutta 1980-luvun loppuvuosien MADeja lukiessa tuleekin fiilis, että niiden maailma groovasi itse asiassa oikein hyvin! Numeron 3/1987 <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Konnankoukkuja_kahdelle" target="_blank"><i>Konnankoukkuja kahdelle</i></a> -satiiri muistutti sekä ylipäänsä kyseisen sarjan olemassaolosta että sen luonteenomaisesta svengistä, joka tietysti oli 30 vuotta myöhemmin unohduksissa. Katsoimme naapurin pariskunnan kanssa keskikesällä jopa yhden Konnankoukku-jakson DVD:ltä. Täytyy tunnustaa, että Bruce Willisin hahmo (David Addison) oli nelikymppisen silmään todella paljon ärsyttävämpi kuin varhaisteinin. Mutta ihan kiinnostava sekin trippi oli kokea.Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-76699735966520873482017-06-28T14:19:00.002+03:002017-06-28T14:25:35.601+03:00Radio (eli "Tarvitaan uusi 60-luvun vallankumous")Radiota tulee nykyään kuunnelluksi varsin vähän. Sille on syynsä. Siellä täällä auki olevat valtavirtakanavat muistuttavat aina koko ajan, millaista musiikkia valtavirtakanavat soittavat. Itse en yleensä pidä siitä. <i>Radio Nostalgia</i> on soitellut usein hyvääkin, ja <i>Radio Suomelta</i> saattaa joskus tulla yksittäinen kiinnostava musiikkiohjelma. Mihinkään sellaiseen en halua sekaantua, missä soitetaan kasvotonta amerikkalaista nyky"poppia", jonka lauluosuudet on kokonaan käsitelty autotunella. Tai missä soi Cheek, Elastinen, Sanni, nykyinen Antti Tuisku, <i>Vain elämää</i> -musiikki tai jokin niistä naispuolisista pop-iskelmäartisteista, joita en erota toisistaan.<br />
<br />
Millaista musiikkia sitten haluaisin kuulla radiosta? Yhden puolen asiasta kattaa tietysti se ennen näitä päiviä tehty musiikki, josta olen aina ennenkin tykännyt. Radio on useimmiten soittanut puhki juuri keskinkertaisuudet; kyllä sellaiseltakin ajanjaksolta kuin 1990-luku, tai 1970-luku, löytyy paljon tuoreenkuuloista kamaa. Mutta haluaisin kuulla radiosta myös uutta musiikkia. Mikseivät ne Elat, Chekkoset, Beyoncét ja <i>Summer Steelneckit</i> sitten kelpaa? Eivätkö ne ole tämän ajan syke? No eivätpä todellakaan. Tämän päivän sykkeestä ihan oleellisen osan muodostavat ne vaihtoehtoiset ja omaehtoiset artistit, joita kuulen livenä Tampereella usein ilmaisissa tapahtumissa ja joiden levyjäkin olen sekä kuunnellut että peräti omin rahoin ostanut: Jukka Nousiainen, Samanna, Litku Klemetti, Mara Balls, Juuso Paaso, Guggenheim-projektz, Guggensizer, Dolls Are Creepy, Talmud Beach, Itä-Hollola Installaatio, Hulda Huima, Iida Umpikuja, Jutta Halmetoja.<br />
<br />
<i>Uusi Laulu</i> -lehdessä 4/77 (kaikesta päätellen ilmestynyt lokakuussa 1977) on kiinnostava artikkeli nimeltä <i>Radio on hienon hieno laite</i>. Se muistuttaa 1960–70-luvun <i>Sävelradiosta</i>, jonka jatkuva musiikkivirta koostui usein ihan samoista kappaleista päivästä päivään. Ja nyt huom.: musiikkia yhdisti yhtenäinen julkaisutausta – levy-yhtiöt <i>CBS</i>, <i>EMI</i>, <i>WEA</i>, <i>RCA</i>, <i>Capitol</i> ja <i>Polygram</i> vastasivat kaikesta ulkomaisesta musiikista ja alun perin myös kotimaisesta parilla isolla täkäläisellä toimijalla täydennettynä. <i>Love Recordsin</i> tarinasta tiedämme myös, että riippumattomia Love-levyjä yritettiin aktiivisesti estää soimasta radiossa. Lopulta kävi niin kuin kävi, ja myöhemmän 1970-luvun juonnetuissa radio-ohjelmissa soivat Loven ja <i>Hi-Hatin</i> levyt siinä, missä EMI:n ja <i>Fazer Finnlevyn</i> julkaisut. Myös 1960-luvulle tyypillinen "lista-ajattelu" oli väistynyt: "Radion ohjelmaneuvosto on suorastaan kieltänyt ohjelmien teon listojen mukaan." Sävelradio kuitenkin jatkoi entisellään. Lisäksi Uusi Laulu -lehti toivoi Yleisradioon lisää kansanmusiikkia, työväenmusiikkia, muiden kuin länsimaiden omaa musiikkia sekä "kehittyneiden kapitalististen maiden sitä musiikkia, jota ylikansalliset äänilevymonopolit eivät ota Suomen välitykseensä".<br />
<br />
Myöhemmistä vaiheista voin mainita, että 1970-luvun tyypillinen poliittinen kylmä asemasota jakoi radio-ohjelmien toimittamisen kahtia. Vuonna 1980 pitkän porun jälkeen (kommentti eduskunnassa: "Kuinka käy nuorten kuorolauluharrastuksen?") aloittanut <i>Rockradio</i> oli Ylen "vasemmistolaisen" toimituksen ohjelma. Kun tämän tietää, ymmärtää ihan muuksi kuin sattumaksi sen, että Rockradio soitti paljon uutta aaltoa, roots- eli juurimusiikkia, indietä (ts. "riippumattomien" levy-yhtiöiden musiikkia), kokeellista populäärimusiikkia ja marginaalimusiikkia. Sen sijaan "oikeistolainen" radiotoimitus soitti "nuorisomusiikkiohjelmissa" lähinnä kaupallisia listahittejä. Kun vihdoin vuonna 1990 – kaikkialle levinneiden freesien paikallisradioiden haasteeseen vastaten – Yle käynnisti <i>Radiomafian</i>, sen linja vastasi pääasiassa "vasemmistolaisen" radiotoimituksen linjaa. Sen oli 1980-luku osoittanut pätevämmäksi. Niinpä Mafia ei aikaillut esitellessään ensimmäisenä Suomessa muun muassa Nirvanan. Edelleen ohjelmistossa oli omia erikoisohjelmia maailmanmusiikille, bluesille, kokeelliselle musiikille ja niin edelleen.<br />
<br />
1990-luku toi kuitenkin eteen toisensuuntaisia haasteita. Paikallisradiot ketjuttuivat suuriin mediakonserneihin. Nuorten suosikit <i>Kiss FM</i> ja <i>NRJ</i> sekä aikuisemman väestön <i>Radio Nova</i> eivät enää soittaneet rootsia ja indietä, saati marginaalia. Soittolistat valtasivat tilaa kaikkialla. Uusien kuuntelutottumusten myötä Radiomafia alkoi liukua "oikealle". Muutosprosessi huipentui vuonna 2003, kun koko entinen Mafia lakkautettiin ja tilalle luotiin kaupalliseen hittimusaan perustuva <i>YleX</i> sekä kypsempään musiikkimakuun vedonnut <i>YleQ</i>. Jälkimmäinen käytännössä tapettiin jo syntyessään: se ei kuulunut perinteisissä vastaanottimissa muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Niinpä YleQ lakkasi kumottamasta jo vuoden 2006 loppupuolella, ja "oikeistolainen" kaupallinen listamusiikkinäkökulma oli voittanut.<br />
<br />
Nykyään ihmisillä on taipumus ajatella, että musiikkikulttuuri ja näin ollen myös radiot ovat <i>aina</i> kulkeneet kaupalliseen suuntaan. Tämä on väärinkäsitys. Vuonna 2017 olemme samanlaisessa pisteessä kuin ennen 1960-luvun loppua. Nykyisiä radiokanavia säätelevät taas isot levy-yhtiöt, joita 1960-luvun kuuden sijaan on enää kolme: <i>Sony BMG</i>, <i>Universal</i> ja <i>Warner</i> – jopa vanha ja vakaa EMI sulautettiin Universaliin vuonna 2012. Suomessa välillä rönsyilleet indieyhtiöt on joko yhdistetty samoihin jättiläisiin (esim. Poko Rekords), dumpattu marginaaliin tai Love Recordsin tavoin haudattu. 1960-luvulta aina 1990-luvulle asti jatkunut positiivinen kehitys toteutui, koska vasemmalle kallistuva vaihtoehto- ja kansankulttuurille myönteinen aktivismi toimi. Ilman aktiivista muutospainetta Love Records olisi jäänyt marginaaliin, Rockradiota ei olisi syntynyt (nuorten kuorolauluharrastuksen kilpailijaksi) eikä monien kaiholla muistelemasta ysärin indie-alternative-painotteisesta Radiomafiasta olisi tietoakaan. Nyt on aika uuden 1960-luvun vallankumouksen. Tarvitaan uusi laaja-alainen kansanliike ja aktivismi muistuttamaan, että samojen läpikaupallisten huttuhittien pyörittäminen ei kelpaa meille. Haluamme oman sykkeemme radioon! Tahdomme vapautuksen ison rahan pyörittäjien hirmuvallasta! Eläköön indie, marginaali, roots, kokeellisuus, underground ja vasemmistolainen kulttuuriajattelu.Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-82397574224775250162017-04-22T12:15:00.001+03:002017-04-22T14:20:16.082+03:00Sisäinen Puutarha on tuhottuKaunis ajatus ihmisen sisältä löytyvästä onnesta, mitä seuraavassa nimitän Sisäiseksi Puutarhaksi, tuli laajempaan tietoisuuteen joskus 1960-luvun tiimellyksessä. Entistä enemmän kannatusta se sai 1980–90-luvulla, kun yhä useampi lakkasi uskomasta hyvän yhteiskunnan unelmiin. Se kytkeytyi myös tuolloin vallinneeseen "positiivisen ajattelun" trendiin. Mikäs siinä: jos ihmiset ympärillä vieraantuivat ja sosiaaliset velvoitteet ahdistivat, oli lohdullista ajatella, että onnen saattoi löytää ihan yksin ja itsestään. Ja usein se löytyikin.<br />
<br />
Useimpia hyviä ideoita ympäröi väärinkäsitysten valitettava verkko. Esimerkkinä voisi toimia 1960-lukulainen "vapaan rakkauden" idea. Kyse oli alun perin tosiaan vapaasta <i>rakkaudesta</i>: kuka hyvänsä voi <i>rakastaa</i> ketä hyvänsä, miten hyvänsä, ilman kahleita ja sääntöjä. Kun idea myytiin laajemmille massoille, voitolle pääsi rakkauden sijaan seksi – ja kun 60-luvun ilmapiiristä hiukan etäännyttiin, koko rakkaus unohdettiin ja tuloksena oli kuviteltu ihanne tunteettomasta sinkkuelämästä, jossa kuka hyvänsä saattoi hässiä ketä hyvänsä piittaamatta mistään mitään. Rakkauden kentän laajentaminen muuttui rakkauden kentän tuhoamiseksi.<br />
<br />
Sisäinen Puutarha sai ongelmalliseksi kylkiäisekseen <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Individualismi">individualismin</a> eli yksilökeskeisyyden kaikkine oppihistoriallisine painolasteineen. Näihin kuuluu myös itsekeskeisyys, vaikka asiat eivät sinänsä tarkoita samaa. Väärinkäsitysten verkko – jota (valta)media yleensä tapaa sotkea entisestään – sai kuitenkin aikaan, että itsessään kaikin puolin positiivinen Sisäinen Puutarha muuttui ihmisten itsekeskeisyyttä korostavaksi tekijäksi. Yhtäkkiä "en piittaa sinusta, onni löytyy sisältä" oli aikakauden mantra. Koska amerikkalaismallisen individualismin – ja egoismin – erilaisia ilmentymiä vaikutti muillakin ajattelun ja yhteiskunnan suunnilla, ajatus "en piittaa sinusta" muodostui vallitsevaksi siitä riippumatta, ajateltiinko onnea (olevan ehkä olemassakaan) vai ei.<br />
<br />
2010-luvun yhteiskunta ja kulttuuri, jossa ihmisille aatesuunnasta riippumatta tuntuu olevan tärkeintä ylittää ja nujertaa toinen ihminen, on johtanut – perin johdonmukaisesti – valitettaviin seurauksiin. Sisäisen Puutarhan tilaus on luonnollisesti entistäkin omnipresentimpi, ihmisten vieraantuminen ja sosiaalisten velvoitteiden ahdistavuus ovat entiseen nähden moninkertaisissa lukemissa. Mutta kun onnea etsii yksin ja itsestään, niin hupsista: se ei löydykään. Sen sijaan sisimmässä onkin läpitunkemattomat kerrokset katkeraa kuonaa, jota edes meditaatioharjoitus ei saa rauhallisesti "menemään pois", vaan se jää mieleen pyörimään luuppina, mikä saa koko ajan tukea kaikilta suunnilta. Luonto ei ilmennä ihmiselle kauniin yksinkertaista todellisuutta, vaan turhautumia malliin "helvetin ilmastonmuutos" ja "täälläkin jotkut vain räpläävät älykännyjään". Taide ja musiikki eivät ilmennä rajatonta luovuutta tai kauniimpaa maailmaa, vaan muistuttavat, kuinka "kaupallisuus pilaa kaiken", "media vaikenee tämän olemassaolosta" tai "perhanan oikeistolaiset eivät anna tälle senttiäkään tukea". Ja ihmisten pariin hakeutuminen ei tietenkään auta asiaa, kun joka paikassa on läsnä joku tyyppi, joka oli sanonut jollekulle jotain, mitä ei voi hyväksyä – tai ihan vain muistuttaa nykykulttuurisista ilmiöistä, joita ei voi hyväksyä.<br />
<br />
Koska <i>ihmisen</i> perusolemus ei sinänsä ole muuttunut, voi silti edelleen käydä niin, että riittävä meditointi tai mentaaliharjoitus johtaa hänet pyörivien ajatusluuppien kerrostumien läpi rauhalliseen, vapauttavaan tyhjyyteen. Mutta kuonaisuus ja kaunaisuus eivät ole jättäneet sitäkään entiselleen. Tyhjyyden kokemus ei enää muistuta hiljaista onnea, vaan hiljaista surua. Kokemus olemisesta yhtä maailmankaikkeuden kanssa on muuttunut kokemukseksi olemisesta yksin maailmankaikkeudessa.<br />
<br />
Totta kai on olemassa ihmisiä, joiden oma sisäinen puutarha ei ole tuhoutunut. He vain tuskin omalta yksilö- ja itsekeskeisyydeltään ymmärtävät, kuinka dramaattinen merkitys on sillä, kun yhtäkkiä moninkertaisesti entistä useammat sisäisen onnen ja tasapainon etsijät eivät löydä sitä. Sisäinen Puutarha on menneisyyttä – ja yhteinen puutarha tulevaisuutta. Onni ei enää voi löytyä muualta kuin ihmisten väliltä ja meidän ainoa toivomme on toisissamme. Rakkaus on pysyvä, häviämätön tosielämän ilmiö ja konkreettisemmin vaikuttava voima kuin Sisäinen Puutarha on koskaan ollut. Löytääksemme onnen edes itsestämme on meidän osattava rakastaa toisiamme ja välitettävä kaikista ihmisistä, kaikesta elävästä ja koko luomakunnasta. Mikään muu ei meitä pelasta eikä auta.<br />
<br />
Sisäinen Puutarha on hylättävä. Meidän huomiomme täytyy jälleen kohdistaa yhteiseen onneen, rakkauteen, välittämiseen, ihan klassiseen ihmishyvyyteen ja vanhaan kunnon hyvän yhteiskunnan unelmaan. Nyt on työskenneltävä yksinäisyyttä vastaan, itsekeskeisyyttä vastaan, vieraantumista vastaan, sosiaalisen elämän velvoiteluonnetta vastaan, katkeruutta ja sen aiheuttajia vastaan. Asioiden vastustaminen ei saa enää tarkoittaa ihmisten vastustamista, vaan ihmisten on käännyttävä toistensa puoleen, kohdattava toisensa ja lähennyttävä toisiaan. Näin voimme saada kuonanmuodostuksen vähemmäksi, todellisuuden kauniimmaksi ja yksinkertaisemmaksi, elämämme luovaksi ja luonnolliseksi, onnen sisältä etsimisen yhä useammin tarpeettomaksi. Niin voimme löytää yhteisen puutarhan ytimen: kun olemme yhtä toistemme kanssa, olemme yhtä maailmankaikkeuden kanssa.Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-11647506862961968932017-03-06T14:07:00.001+02:002017-03-06T14:10:29.459+02:00Seksuaalinen inhimillisyys ja pyrkyryys<i>Yle Fem</i> näytti sunnuntai-iltana 5. maaliskuuta 2017 dokumentin minihameesta, sen kulttuurisesta merkityksestä ja naisten paljastavasta pukeutumisesta. Jälleen kerran ohjelmassa mietittiin sen mahdollisuutta, etteivät miehet aina kiihottuisi nähdessään vähäpukeisen naisen – tai jopa naisen ylipäänsä. Nykyisinhän on olemassa vaara, että raiskattua naista itseään syyllistetään raiskatuksi tulemisesta: mitäs läksit niin vähissä ja seksikkäissä kuteissa. Tämä on tietysti aivan tolkutonta kökköä. Naisella on oikeus pukeutua ihan miten lystää ja vaikka olla pukeutumatta ollenkaan, ja silti pysyä koskemattomana ja vapaana ahdistelusta. Ja itse asiassa minihamedokkarikin osoitti lopulta, ettei naisen pukeutumisella ja raiskatuksi tulemisella edes ole suoraa yhteyttä. Naisia joutuu raiskatuiksi myös farkuissa, harmaissa leggingseissä ja t-paidoissa.<br />
<br />
Jäin kuitenkin miettimään seksuaalista kiihottumista. En näet voi (enkä haluakaan) kiistää, että nätin naisen tai tytön näkeminen pukeutuneena nätisti ja naisellisesti saattaa väräyttää myös minua. Ja tahdon korostaa, että tällainen pieni seksuaalinen virittyneisyys keskellä arkipäivää on yksinkertaisesti positiivinen asia. Se tuo hymyn huulille, siivittää askelia ja vapauttaa kehollista ilmaisua. Sairastaessakin seksuaalinen latautuminen toimii kuin lääke. Tuskaisuus ja voivottelut katoavat, kun pieni piristävä halu pujahtaa mieleen. Tässä asiassa ei siis ole mitään väärää, vaan valtavasti oikeaa. Meidän on <i>hyvä</i> elää maailmassa, jossa ihmiset hieman kiihottuvat toisistaan – ja kaikilla kun ei ole sitä omaa kultaa, on hyvä, että inhimillisen lääkintäreaktion voi aiheuttaa periaatteessa kuka hyvänsä ihminen.<br />
<br />
Mutta millä ihmekonstilla tämä yksiselitteisesti myönteinen virittyminen muuttuu ahdisteluksi tai raiskaukseksi? Yritin pohdiskella tilannetta, jossa kohtaisin kävelyreitilläni alastoman naisen. Kuinka reagoisin? Ehkä hymyilisin ja sanoisin: "Vau." Ellei julkinen alastomuus olisi niin tavatonta yhteiskunnassamme, jättäisin myös "vaun" sanomatta: nythän kyseessä olisi ilmiselvä show, eikä show'sta ole lainkaan tavatonta antaa palautetta – varsinkin, jos se on positiivista. Mitään sen enempää en voisi kuvitella tekeväni. Ulkoisen reaktion vähäisyyden takana ei välttämättä piilisi sisäisen reaktion vähäisyys. Alaston nainen saattaisi näet olla mielestäni viikon kaunein näky ja päräyttävin kokemus, olisin myyty hänen uskallukselleen ja mielikuvitukseni rakentelisi fantastista tarinaa hetkellisen tapahtuman ympärille. Mutta se olisi hänen elämänsä ja tämä minun, eikä hän viittaisi sanallakaan mihinkään seksuaaliseen ylipäänsä – saati minun kanssani. (Ja mikäli viittaisi, jättäisin sen omaan arvoonsa: hänhän olisi minulle vieras ihminen.) Se siitä!<br />
<br />
Tarvitaan siis täysin toisenlainen ihmisluonne, käyttäytymismalli tai sekä-että muuttamaan seksuaalisen virittymisen ahdisteluksi tai raiskaukseksi. Haluta saa, mutta väkisin ei pidä ottaa. Mikä aiheuttaa sen, että ihminen pyrkii ottamaan väkisin sen, minkä haluaa? Äkkiseltään luulisi, että tällainen käyttäytymismalli jää hiekkalaatikolle. Ehkä yhteiskunnassa on kuitenkin osa-alueita, joilla se elää ja voi hyvin. Liike-elämässä sitä nimittäin pidetään suorastaan hyveenä. Joka osaa ottaa asiakkaat vaikka väkisin, on bisnesmaailman alituisessa kilpailussa voittaja. Pyrkyryys on ehkä ikävä luonteenpiirre ihmisessä – kuten seksuaalinen aggressiivisuus – ja liian avoin pyrkyryys saattaakin karkottaa asiakkaat, niin kuin miehen liian avoin seksuaalinen aggressiivisuus saattaa karkottaa naisen. Mutta kun manipuloi asiakkaat ovelasti puolelleen, voi saada heidät – ja edelleen: kun mies manipuloi naisen ovelasti puolelleen, hän voi saada tämän. Lipsautin jo pari sukupuoli-ilmausta, mikä ei oikeasti ole vahinko tai harhaanjohtavaa: niin kuin seksuaalisista ahdistelijoista on kaikkien todisteiden mukaan ylivoimainen valtaosa miehiä, myös bisnesmaailma on yhä valtaosin miesten maailma. Suomalaista pörssiyhtiötä johti näet vuonna 2015 <a href="http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3347042-suomalaisia-porssiyhtioita-johtaa-useammin-juha-kuin-nainen">monta kertaa todennäköisemmin Juha kuin nainen</a>.<br />
<br />
Viimeaikaisessa raiskaus- ja ahdistelukeskustelussa on puhuttu mieskulttuurista, vinoutuneista miehenmalleista, jopa "toksisesta maskuliinisuudesta", mutta harvemmin siitä tosiseikasta, että "otan väkisin sen minkä haluan" -asenteella suorastaan <i>pärjää</i> nyky-yhteiskunnassa. Eikä raiskaajan tai ahdistelijan tarvitse itse olla liike-elämässä. Hän on vain imenyt itseensä sen pyrkyrimallin, että väkisin ottamisessa on jotain hyvää. Niin kauan kuin tätä puolta ei tunnisteta, voi hyvinkin tuntua asialliselta pyrkiä yhteiskuntaan, jossa ihminen ei kiihottuisi toisen pukeutumisesta tai pukeutumattomuudesta. Se veisi kuitenkin meiltä jotakin hyvin positiivista ja hyvin inhimillistä. Näin ollen siihen ei kannata pyrkiä eikä heittää lasta pesuveden mukana. On syytä muistaa, että minun laillani epäilemättä valtaosa ihmisistä kiihottuu pukeutumisasioista <i>enintään positiivisessa mielessä</i>. Niin saa olla jatkossakin. On ihmisoikeus kokea seksikkyyttä ja seksuaalisuutta, jos siltä tuntuu ja niin haluaa – ilman, että asiaan liittyy minkäänlaista pelkoa väkivallasta, vapaudenriistosta tai seksuaalisesta loukkaamisesta. Ja tähän tavoitteeseen pääsemme parhaiten, kun käymme käsiksi sen varsinaisiin alkusyihin tässä vinoutuneessa yhteiskunnassa.Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-46466106197140082822016-11-01T23:42:00.003+02:002016-11-01T23:50:35.822+02:00Postmodernismi, transmodernismi ja 1990-luvun haamutLokakuun viimeisenä iltana 2016 törmäsin netissä johonkin kiinnostavaan. Pauliina Aarva (itse yhteiskuntatieteiden tohtori ja Tampereen yliopiston dosentti terveystieteessä) julkaisi blogissaan artikkelin <a href="https://liinanblogi.com/2016/10/31/materialismin-jalkeen-jalkimaterialismi/" target="_blank"><i>Jälkimaterialistinen tiede</i></a>, joka sisälsi myös käännöksen alun perin vuonna 2014 julkaistusta jälkimaterialistisen tieteen manifestista. Kysymys on tärkeästä ja mielenkiintoisesta asiasta, enkä missään tapauksessa vähättele blogitekstissä ja manifestissa esitettyjä näkökulmia, vaikken niitä tässä yhteydessä käsittelekään. Aloin kuitenkin miettiä manifestin viimeisen pykälän ilmausta: <i>"Siirtyminen materialistisesta tieteestä postmaterialistiseen tieteeseen </i>(...)<i> voi olla jopa käänteentekevämpi kuin siirtyminen maakeskisestä aurinkokeskiseen maailmankuvaan."</i> Missä ja milloin olen viimeksi törmännyt näin mahtipontiseen käsitykseen tieteellis-filosofisen paradigman muutoksesta? Ja 1990-luvun haamut alkoivat nousta esiin piiloistaan...<br />
<br />
<a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Postmodernismi" target="_blank">Postmodernismin</a> juuret ovat 1960-luvun ajattelussa, mutta laajemmin postmodernista ajasta tai postmodernista käänteestä alettiin puhua 1980-luvulla. Itse pitäisin postmodernismin suurena läpimurtoajankohtana vuotta 1985. Vuosikymmenen lopun mittaan postmodernistisille ideoille ilmestyi katetta: ei ainoastaan länsimainen kulttuuri, vaan koko <i>maailma</i> oli muuttumassa. Läpimurto saavutti jonkinlaisen täyttymisen noin vuonna 1992, jolloin ilmestyi myös <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Francis_Fukuyama" target="_blank">Francis Fukuyaman</a> klassikkoteos <i>Historian loppu ja viimeinen ihminen</i>. (Itse olen selannut kirjaa, vaan en lukenut, kun sen teesi muutosten pysähtymisestä liberaalikapitalistiseen konsensukseen on aina antanut minulle tosi pahoja viboja.) En tiedä, voiko postmodernismin sanoa olleen kokonainen tieteellis-filosofinen paradigma, mikä olisikin hassua: sehän julisti tieteen paradigmojen olevan menneisyyttä. Perinteiset käsitykset tieteestä ja todellisuudesta pitivät pintansa kohtalaisesti, mutta silti 1990-luvulla postmodernistisilla ideoilla oli laajalti kannatusta akateemisessa maailmassa.<br />
<br />
Sitten tapahtui jotain. Vuonna 1996 fyysikko <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Alan_Sokal" target="_blank">Alan Sokal</a> kirjoitti <i>Social Text</i> -lehteen postmodernistisen artikkelin, jonka lehti pahaa aavistamatta julkaisi, ja heti perään toiseen lehteen (<i>Lingua Franca</i>) kirjoituksen, jossa hän tunnusti Social Textin artikkelinsa itsetarkoitukselliseksi humpuukiksi. Tästä onnistuneesta huijauksesta sukeutui ns. <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Tieteiden_sota" target="_blank">tieteiden sota</a>, joka ikävimmillään lässähti eksaktien luonnontieteiden ja ihmistieteiden väliseksi jahnaukseksi. Sokalin huijauksen tärkein sisältö oli kuitenkin postmodernismin kritiikki, jonka seurauksena postmodernismin aikakauden voi katsoa vuosikymmenen lopulla päättyneen. "Postmodernia" aikakautta ei koskaan ollutkaan – vai oliko sittenkin? <i>Onko</i> sittenkin?<br />
<br />
Itse aloitin opinnot Oulun yliopistossa vuonna 1994, ja omasta kokemuksestani voin kertoa, että postmodernismiin viitattiin noihin aikoihin kaikkien opiskelemieni aineiden (maantiede, sosiologia, aate- ja oppihistoria, filosofia) luennoilla. Postmodernismin kaiken kyseenalaistava henki oli kovasti mieleeni, mutta hyvin pian käsitin, että postmodernismi ei kykenisi kyseenalaistamaan tarpeeksi eikä edes <i>halunnut</i> sitä. Määrittelin postmodernistien olevan niitä, jotka näkevät yhteiskunnan epäkohdat, mutteivät tee niille mitään ajatellessaan niiden kuuluvan postmoderniin aikaan. Vuoden 1996 alussa, ennen Sokal-huijausta, kirjoitin <i>Oulun Ylioppilaslehteen</i> kolumnin, jossa arvioin postmodernismin olevan pelkkä trendi, jollaisena se on "ihan hyvä". Tapaus Sokalista kuulin tuoreeltaan radiosta ja kuuntelin niin innoissani, etten malttanut nousta autosta vanhempien kodin edustalla ennen kuin tapaus oli selitetty loppuun. Otin aiheen toistuvasti esiin yliopiston luennoilla. Kulttuurimaantieteen syventävien opintojen harjoitusesseeni laadin vuonna 1997 kokonaan postmodernismin kritiikin ympärille. Ilmoitin, että "postmodernismi on tehtävänsä tehnyt – postmodernismi saa mennä", tai etten ymmärtänyt <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Dekonstruktio" target="_blank">dekonstruktion</a> ideaa silloisessa laajassa merkityksessään: purkaminen ilman uudelleenrakentamista (rekonstruktio) oli mielestäni mahdotonta. Myös <a href="https://solecris.oulu.fi/crisyp/disp/_/fi/cr_redir_all/fet/fet/sea?direction=2&id=-28905" target="_blank">gradussani</a> (1999) oli lyhyt postmodernismin kritiikin osio, jossa julistin postmodernismin koko olemassaolon jokseenkin mahdottomaksi.<br />
<br />
Edellä mainitun pohjalta voisin väittää kuuluvani "alkuperäisiin" postmodernismin kriitikoihin. Ja silti: postmodernistinen trendi "on ihan hyvä", postmodernismi "on tehtävänsä tehnyt", dekonstruktio-sanasta oli muutettava ensimmäinen kirjain ja vanha paradigmakin täytyi kyseenalaistaa. Sille kaikelle oli siis syynsä ja sillä kaikella tehtävänsä. Olin ilmiselvästi <i>transmodernisti</i> ennen kuin tiesin moista käsitettä tai suuntausta olevan olemassakaan! <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Transmodernismi" target="_blank">Transmodernismi</a> oli postmodernismia seurannut, mutta vähemmälle huomiolle jätetty filosofia, joka kyseenalaisti postmodernismin kaikenkattavan relativismin ja fukuyamalaiset historia(ttomuus)visiot, mutta hylkäsi myös paluun vanhan modernismin naturalistiseen yksiselitteisyyteen; se ylitti aikatasot ja kyseenalaisti oppijärjestelmien vanhakantaisen hierarkian, muttei kieltänyt edistystä. Esimerkiksi taide ja kulttuuri olivat postmodernismin silmissä tuomittuja <i>pastissin</i> ja <i>parodian</i> kehään; transmodernismin silmissä pastissin ja parodian aineksia hyväksikäyttäen voitiin luoda täysin uutta taidetta ja kulttuuria. Vuonna 2008 julistin <a href="http://propacanth.blogspot.fi/2012/07/kulttuurivallankumous.html" target="_blank"><i>Kulttuurivallankumous</i></a>-zinessä silloisen retro(design)-buumin olevan oikeastaan yhdistelmä transmodernismia ja "loungepsykedelian" trendiä, minkä kaupallinen valtavirta yritti kiistää liian edistyksellisenä asiantilana ja vesittää pelkäksi retroiluksi. Tämä paljastaa yhden oivaltamani piirteen transmodernismissa: se sisältää ja hyväksyy postmodernismin kieltämät yhteiskunnallisen muutoksen välineet. On häkellyttävää, että Alan Sokalin kritiikistä tuntuva osa tuli vasemmalta, mille suunnalle hän <a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Alan_Sokal#Quotes" target="_blank">katsoi itsekin kuuluvansa</a> – ja erityisen mielenkiintoista, että juuri postmodernismin myötä vasemmiston merkitys aktiivisena yhteiskuntaa muuttavana voimana katosi.<br />
<br />
2010-luvulla käsite "postmoderni(smi)" elää lähinnä vanhoillisen oikeiston päiväunissa ja 1980–90-luvun haamut esiin manaavissa muisteluksissa. Silti postmodernismin vaikutus tuntuu koko ajan esimerkiksi populaarikulttuurissa. Transmodernismille olisi edelleen tilaus ja käyttöä, enkä voi olla huomaamatta, kuinka esimerkiksi <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Nousiainen" target="_blank">Jukka Nousiaisen</a> musiikkitaide on eräänlaista transmodernismia ollessaan "postmodernia" ilman kyynistä edistysepäuskoa. 2000-luvulla sanoimme, perustellustikin, että 1990-luku oli harhaa ja mitään postmodernia ei ikinä ollutkaan. Olemmeko nyt 2010-luvulla yhtä uskaliaan – ja hellyttävän – valmiita sanomaan, että viime vuosikymmen oli harhaa ja post- sekä transmodernismi ovat sittenkin <i>jossain määrin</i> totta?Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-1606437852689108962016-09-29T13:40:00.002+03:002016-09-29T18:40:27.293+03:00YksinäisyydestäEhkä yksinäisyydestä on nyt alettu puhua. Yksinäisyyteni monista ulottuvuuksista johtuen en usko olevani asiassa mikään vaikuttaja, mutta omalta pieneltä osaltani olen ollut käynnistämässä keskustelua. Esimerkiksi syyskuun 10. päivänä twiittasin, ettei yksinäisyyttä oteta vakavasti. Muutamia päiviä myöhemmin päädyin inttämään eräiden kanssatwitteristien kanssa, voiko miehen hieman tungettelevassa käytöksessä naista kohtaan olla miehisen etuoikeuden ohella mukana myös ripaus yksinäisyyden epätoivoa. Hienoisena yllätyksenä on viittauksia yksinäisyysilmiön olemassaoloon alkanut tulla vastaan muuallakin. Kaiken huippuna <i>Helsingin Sanomat</i> julkaisi 27. syyskuuta artikkelin yksinäisyyttä tutkineen professori Juho Saaren <a href="http://www.gaudeamus.fi/yksinaistensuomi/" target="_blank"><i>Yksinäisten Suomi</i></a> -kirjasta ja yksinäisyyteen liittyvistä ajatuksista. (HS-artikkelia en linkitä tähän – se on hiukan sellainen, mitä Hesarin jutut tapaavat yleensäkin olla.)<br />
<br />
Mutta yksinäisyyden eri lonkeroita ei vieläkään osata hahmottaa. Hesariin kytkeytynyt <i>Nyt</i> julkaisi syyskuun 9. päivänä <a href="http://nyt.fi/a1473385853610" target="_blank">artikkelin</a> otsikkonaan "Nuoret harrastavat jatkuvasti vähemmän seksiä, ja syitä siihen pohditaan nyt ympäri maailmaa". Jutussa esiintyy ilmauksia kuten "seksihaluttomuus", "selibaattisyndrooma", "liian kiireisiä seksiin", "yksi ajanviete muiden joukossa" ja "seksin harrastamisesta pidättäytyminen". Sanaa <i>yksinäisyys</i> ei sanota ääneen kertaakaan. Läheltä kyllä liippaa: "Yksineläjillä tai sinkuilla on paljon vähemmän seksiä kuin niillä, joilla on vakituinen kumppani – vaikka toisinkin voisi nykyään luulla." Ajatusviivan jälkeinen osio kavaltaa, kuinka pihalla valtavirta (tässä tapauksessa toimittaja Juho Typpö) on tilanteesta. Tekstissä viitataan myös itsetyydytyksen kasvuun, ja kesemmällä näkyi valtamedioissa juttuja jopa itsetyydytystrendistä. Mistähän sellainen "trendi" voisi johtua?<br />
<br />
Ihan oikeasti. Ei <i>seksi</i> ole sellainen asia, joka yhtäkkiä vain kiinnostaa ihmisiä entistä vähemmän, kun on kaikkea muutakin elämänsisältöä. Asia kytkeytyy väistämättä seksin harrastamisen vaikeuteen. Itse elin yleisesti varsin aktiiviset ikävuodet 28–33 täysin ilman seksiä, vaikka olisin halunnut sitä melkein joka päivä. Syy tähän oli yksinkertainen: kumppania ei löytynyt. "Irtoseksiä" en ole koskaan edes kokeillut, sillä minulle seksi on hyvin tunteellinen asia – niin kuin sen mielestäni pitäisikin olla: luonnollinen osa läheistä ja intiimiä inhimillistä kanssakäymistä. Olin siis yksineläjä ja yksinäinen. 1990-luvulla ehkä kuviteltiin, että aktiivisesta sinkkuelämästä tulee pätevä vaihtoehto parisuhde-elämälle; tosiasiassa siitä tuli vain nimikilpi, jonka taakse yhä useampi yksinäinen kätkeytyi vieraannuttaen pintapuolisia valtavirtaihmisiä yhä kauemmaksi todellisuudesta. Nytin jutussa viitataan myös <i>Tinderiin</i> ja muihin deittipalveluihin, joiden myötä "seurustelukumppanin löytäminen ei ole välttämättä helpottunut". Voisi jopa pohtia, onko deitti<i>kulttuuri</i> paradoksaalisti vieraantumassa koko kumppanin löytämisen ideasta. Tiet rakkauteen ovat yhä useammin tukossa – ja mikäli kumppani löytyy, läheisyys ja seksi voivat olla yhä kiven alla, vaikka sitä periaatteessa haluttaisiin. Ristiriitaisia parisuhdeodotuksia aiheuttavat sekä romanttinen ja ulkonäkökeskeinen massaviihde, sosiaalisen median ja sähköisen jakamisen aiheuttama sosiaalinen paine että naisasia- ja miesasiaihmisten samanaikainen varsin vastakkainen aktivoituminen. Lopputuloksena on ihmisiä, jotka elävät kyllä parisuhteessa mutta ovat silti yhä yksinäisiä.<br />
<br />
Mutta kuinkas muu yksinäisyys? Ei kaikki yksinäisyys ole parisuhteen ja seksielämän puutetta. Voi olla, että monella sinkulla on laaja ja toimiva sosiaalinen elämä. Toisaalta usea parisuhteessa elävä ihminen on muulla tavoin yksin. Ja sitten on laaja joukko ihmisiä, jotka ovat sekä ilman parisuhdetta että ystäviä tai jälkimmäisiä on vähän. Oma elämäni voi toimia tässä kokemusaineistona: kun olin ensimmäistä kertaa seurustelusuhteessa 1990-luvun jälkipuolella, sosiaalinen elämäni alkoi muutenkin aktivoitua. Pitkän yksinäisyyden ajan alussa elämäni oli aluksi melko sosiaalista, mutta vuosien kuluessa siitä tuli aina vain eristyneempää. Kun elin parisuhteissa viime vuosikymmenen lopulla ja tämän vuosikymmenen alkupuolella, se ei enää aiheuttanut muun sosiaalisen elämän aktivoitumista vaan enemmänkin helpotusta: nyt ei tarvitse niin kamalasti etsiä uusia ihmisiä elämään. Tällainen kamalasti etsimisen ajatus saattaa tuntua vieraalta ihmisille, joilla on aina toisia ihmisiä ympärillä liiaksi asti; mutta kuten raha ja valta kasaantuvat, niin myös sosiaalisuus kasaantuu nyky-yhteiskunnassa. Sosiaalisten "markkinoiden" "häviäjät" jäävät yhä useammin ilman ystäviä ja rakkautta. Sosiaalinen mediakin todennäköisemmin vahvistaa tätä jakoa kuin antaa luusereille uusia tilaisuuksia. Useimmat sosiaaliset mediat näet toimivat periaatteella, joka laittaa suositut merkinnät median käyttäjille listalla ylimmäksi – valmiiksi syrjäytettyjen, vähemmän suosittujen ihmisten päivitykset, jotka saavat joka tapauksessa vähemmän huomiota, saattavat jäädä kiireessä huomaamatta tai peräti kokonaan piiloon.<br />
<br />
Millainen yhteiskunta sitten hoitaisi yksinäisyyttä – kansantautia, joka esimerkiksi Juho Saaren mukaan luuraa vahvasti suomalaisten masennus-, alkoholi- ja syömisongelmien taustalla? Ehdottaisin sellaista yhteiskuntaa, joka ei asettaisi jäseniään lähtökohtaisesti toisiaan vastaan. Ihmiset kilpailevat samoista markkinoista, samoista palveluista, samoista työpaikoista, samoista projekteista, samoista apurahoista, samoista opiskelupaikoista, samasta huomiosta, samoista ihmissuhdekumppaneista ja jopa samoista kavereista. Toinen ihminen on jotain, mille päteä, mikä ylittää ja lyödä laudalta – tätä samaa kuvastaa nykyinen sosiaalisen median keskustelukulttuuri, ja tämä on myös hassun "totuudenjälkeisen" eli "<a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Post-truth_politics" target="_blank">post-truth</a>"-politiikan ytimestä löytyvä tosiasia. Lisäksi politiikka käyttää eripuran kylvämistä ihmisten välille aseenaan tavoiteltujen sosiaalisten muutosten saavuttamiseksi; useassa tapauksessa ihmiset vieraantuvat tämän takia toisistaan täysin turhaan, koska ihmisten välille <i>luodaan</i> ja <i>keksitään</i> liioiteltuja eroja. Hyvänä esimerkkinä toimii maahanmuuttokielteisille piireille maalatut uhkakuvat "suvakeista", joiden fiktiiviset ominaisuudet eivät yleensä täsmää alkuunkaan oikeasti suvaitseviin ihmisiin (vasemmistolaisista nyt puhumattakaan). Tämän hössötyksensä keskellä mamukielteiset tulevat myös marginalisoineeksi ja eristäneeksi itsensä. Asian seurauksena ihmisten on kerrottu massapoistavan vanhoja koulukavereitaan <i>Facebook</i>-kavereista puolin ja toisin. Ystävyys ääliöiden kanssa ei kannata, mutta uskon vakaasti, että toisenlaisessa yhteiskunnassa nykyistä harvempi olisi ääliö ja nykyistä useammat ystäviä keskenään.<br />
<br />
Uskaltaisin jopa unelmoida yhteiskunnasta, joka auttaa tarvittaessa yksinäisiä yksilötasolla löytämään elämäänsä ystävyyttä, läheisyyttä ja rakkautta. Monen mielestä sellainen on kaukana, mutta omasta mielestäni ihan lähellä: meidän sydämissämme. Toki nykyisestä yhteiskuntajärjestelmästä siihen ei ole – ja mikäli olisi, se todennäköisesti ymmärrettäisiin väärin: pakkokeinoina ja syyllistämisenä. Mutta meidän on hyvä muistaa, että muuttamalla radikaalisti yhteiskuntaa voisimme vähentää yksinäisyyttä ja yksinäisyyden väheneminen muuttaisi radikaalisti yhteiskuntaa – muutos on vuorovaikutteista. Yksinäiset eivät myöskään "ansaitse" yksinäisyyttään, ellei kyse ole erakkoluonteesta ja sekin saattaa olla oire jostakin ihan muusta. Emme ole kaikki oman onnemme seppiä. Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle, runoili Tommy Tabermann. Ja kuinka sattuikaan, tätä kirjoittaessani Twitterin <a href="https://twitter.com/testamenttwit" target="_blank"><i>Vanha Testamentti</i></a> -botti on twiitannut tällaista (<i>Saarnaaja</i> 4:9–12):<br />
<br />
<i>"Kaksin on parempi kuin yksin, sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan. Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan, mutta voi yksinäistä, joka kaatuu – häntä auttamassa ei ole ketään. Ja jos kaksi makaa yhdessä, on molemmilla lämmin, mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin? Yksinäisen kimppuun on helppo käydä, mutta kaksi pitää puolensa, eikä kolmisäikeinen lanka katkea helposti."</i>Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com7tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-72939947557994950922016-09-02T13:34:00.003+03:002016-09-02T13:40:37.892+03:00Jokavuotinen vuodenaikahämmennysEntisaikaan, vuoteen 1753 asti Suomessa oli käytössä juliaaninen kalenteri. Se oli tuossa vaiheessa 11 päivää nykyistä gregoriaanista kalenteria jäljessä. Juliaanisen kalenterin ajalta on peräisin myös suomalainen tapa nimittää <i>Junius</i>-kuuta "kesäkuuksi" ja <i>September</i>-kuuta "syyskuuksi". Niinpä kesäiseksi kutsuttu kuukausi sijaitsi 1700-luvulla gregoriaanisesti ajankohdassa 12.6.–11.7. ja syksyiseksi mielletty kuukausi 12.9.–11.10. Jaakko heitti kylmän veteen oikeasti vasta 5. elokuuta eikä 25. heinäkuuta, ja kansan uskomuksen mukainen kesän kuumin päivä ei sijoittunut vielä kesäkuun 29:nteen vaan heinäkuun kymmenenteen.<br />
<br />
Nykyään emme muista juliaanista kalenteria, vaan olemme oikeasti sitä mieltä, että gregoriaaninen kesäkuu on (heinäkuun ohella) se varsinainen kesäkuukausi ja syyskuu keskeinen syksykuukausi. Näin on huolimatta siitä, että ylivoimaisesti suurimmassa osassa Suomea kesäkuu on keskimäärin vasta kolmanneksi lämpimin kuukausi ja lounaisessa ulkosaaristossa elokuun lisäksi jopa <i>syys</i>kuu on <i>kesä</i>kuuta lämpimämpi. Syyskuu on valtaosassa maata yleensä lämpimämpi kuin toukokuu, jonka moni mieltää lähes elokuun veroiseksi kesäkautta täydentäväksi kuukaudeksi. Jos sattuu kolea kesäkuu, kiroamme <i>kesän</i> kurjaksi, mutta jos sattuu lämmin syyskesä, moni ei välitä asiasta mihinkään suuntaan yhtään mitään.<br />
<br />
Koululaiset ovat kesä-heinäkuun lomalla, toukokuun koulussa ja elokuustakin nykyään pääosan koulunpenkillä. Aika ajoin – usein kolean alkukesän ja lämpimän syyskesän jälkeen – joku rohkenee udella, onko koululaisten kesäloma väärässä paikassa. Asiasta on tehty jopa käsittämätön tutkimus: kyllä loma sijaitsee ihan sopivassa kohdassa – kesäkuussa kun on Suomessa keskimäärin elokuuta enemmän aurinkoisia yli 20 asteen päiviä. Tutkimuksesta puuttuu kuitenkin omaan silmääni keskeisiä muuttujia. Yksi on todella kurjien säätilojen esiintymistiheys. Joskus näet sattuu, että kesäkuussa on suorastaan kylmiä päiviä tai koleiden päivien jaksoja. Elokuussa tällaisia on paljon harvemmin. Omana elinaikanani kesäkuussa on myös kahdesti (1982 ja 2014) satanut etelää myöten lunta tai räntää; elokuussa sellaista ei ole tapahtunut kuin aivan pohjoisessa. Toinen puuttuva muuttuja voisi olla väestön ja näin ollen myös koululaisten keskittyminen maan eteläosiin seuduille, joilla yli 20-asteisia elokuun päiviä on paljon enemmän kuin pohjoisilla ja itäisillä syrjäseuduilla.<br />
<br />
Voi hyvinkin olla, että jos koulujen kesälomat alkaisivat esimerkiksi viikkoa ennen juhannusta (ts. keskimäärin 15.6.) ja päättyisi elokuun 25. päivän tienoilla, oppisimme pitämään elokuuta vähintään kesäkuun veroisena kesänviettoaikana. Onko asialla sitten mitään väliä? Mielestäni on. Suomessa nimittäin kesänvietto ja kesästä nauttiminen lopetetaan kesken. Eräänä vuonna sain ihmeteltävää, kun Tampereen Peltolammin uimarannan kesäkioski, jota oli pidetty koko kesäkuun ajan auki, suljettiin kesken kuuman hellejakson. Kaiken huippu oli kesä 2015, kun elokuu oli ylivoimaisesti kesän paras kuukausi – lämmin, kaunis ja aurinkoinen – mutta jälkikäteen moni tuttava ei tiennyt asiasta yhtään mitään. "Mää olin töissä! Ei silloin enää kesää ajatella!" Siinäpähän piehtaroivat epämiellyttävissä kehnon kesän muistikuvissa.<br />
<br />
Oma lukunsa on suomalaiskansallinen <i>syksystä puhuminen</i> viimeistään elokuussa pimeiden öiden saavuttua. Yhdistämme kesän kesäkuiseen valoisuuteen niin tiiviisti, että kun on taas pimeää, "ei voi" olla kesä – siitä riippumatta, kuinka lämmintä on päivällä ja joskus jopa yöllä. Jotkut tunnistavat elokuussa syksyn <i>hajun</i>. On varmasti totta, että tuoksumaailma muuttuu kesän mittaan, mutta vuodenaikojen määrittäminen hajujen perusteella on aika huteralla pohjalla ja lisäksi elokuisen tuoksun yhdistäminen suoraan <i>syksyyn</i> on perin kyseenalaista. Takuulla missään muualla kuin Suomessa ei pidetä elokuuta aika yleisesti syksykuukautena. Keski-Euroopassa se on kaikkein yleisin kesälomakuukausi, vaikka kuukausien lämpöjärjestys on esimerkiksi Lontoossa, Pariisissa, Brysselissä ja Berliinissä ihan sama kuin Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Oulussa – elokuu vain on lähempänä heinä- kuin kesäkuuta. Elokuu (hyvin usein mukaan lukien syyskuun alku, mistä juuri tätä kirjoittaessani nautitaan) on oma kiehtovan nautittava vaiheensa kesäkaudessa eikä leimattavissa tylysti syksyksi. Toki moni syksy-termillä <i>syyskesää</i> tarkoittava ihminen suhtautuu termiin minua positiivisemmin, mutta ällistyksekseni näillä ihmisillä ei ole harmaalle loppusyksylle sanaa ollenkaan. Ehkä Etelä-Suomen viime aikoina yleiset lumettomat talvikaudet saavat monia luulemaan, että kolea, märkä ja pimeä loka-marraskuu onkin jo <i>talvea</i>?<br />
<br />
Kaikkein hölmöimmältä tuntuu niinä myötähävettävinä hetkinä, kun katselee ihmisten pateettista ylipukeutumista. Lämpöoloiltaan varsin tavanomaisessa elokuussa 2016 on näkynyt ihmisillä peräti toppatakkeja. Luoja! Itse olen pärjännyt samaan aikaan t-paidassa. Jos kulkee ilmastoidulla autolla eikä saa paljon liikuntaa, toppatakki voi tuntua miellyttävän pehmoiselta yllä, mutta entäs sitten, kun tulee oikeasti kylmä? Mitä sitten keksitään? Ei mitään, vaan palellaan. Eräänä viime vuosikymmenen syyskautena oli Oulussakin 15 asteen päiviä vielä melkein lokakuun puolivälissä – ihmisiä näki raskaissa syystamineissa – kunnes kylmeni kertaheitolla lähelle nollaa. Satuin silloin kuulemaan kahden mamman jutustelua: "Nythän se vasta kylmä onkin. Minä olen jo yrittänyt pitää lämpimiä vaatteita, mutta minulla on vain ollut kuuma." <i>No shit, Sherlock!</i> Kannattaisi 1) vilkaista lämpömittaria, 2) muistaa, että 15 astetta on syyskaudellakin ihan sama 15 kuin keväällä – ja 20 astetta syyskesällä ihan sama 20 kuin alkukesällä, 3) tehdä näistä asioista ilmiselvät johtopäätökset: merkittävää osaa lämpimästä vuodenajasta ei ole mitään syytä hylätä siksi, että suomalaiskansallinen vuodenaikasuhde on vinoutunut, eikä yrittää väen vängällä käyttäytyä lämpimänä kesäpäivänä niin kuin olisi vilpoisa syyspäivä.Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-56891910078245827102016-08-24T13:22:00.003+03:002016-08-24T13:22:27.650+03:00Syrjäsuomalainen sydänSuomi on melko pitkä ja laaja maa, jossa on vähänlaisesti väkeä. Yhdelle neliökilometrille mahtuu keskimäärin vain 16 ihmistä. Koska meillä on vieläpä isohkoja taajamiakin (Helsingin, Tampereen, Turun ja Oulun keskustaajamissa on yhteensä noin kaksi miljoonaa asukasta), jää niistä syrjään paljon harvaan asuttuja alueita. Erämaihin liittyy viehätystä ja salaperäisyyttä, mutta toisaalta niissä ei asu ollenkaan ihmisiä, jotka kokisivat nuo ympäristöt päivästä toiseen ominaan ja katselisivat maailmaa niiden perspektiivistä. Oma sydämeni kallistuu todennäköisemmin niiden seutujen puoleen, joilla vielä asutaan, mutta harvanpuoleisesti ja joita ei toisaalta voi brändätä myyvällä erämaa- tai luontoleimalla. Lappiin liittyy eksotiikkaa ja magiaa jo nimenä, Kainuun ja Koillismaan vaaraseudut vetävät monia puoleensa, Järvi-Suomikin on kotimainen klassikko ja meri on aina meri.<br />
<br />
Vaikka itse laittaisinkin tönöni mieluiten jonkin eteläisen järven rannalle, jokin brändäämättömissä syrjäseuduissa ei lakkaa viehättämästä. Brändään nyt siis itse syrjäisen väliinputoaja-Suomen, joka sijaitsee jossain taajasti asuttujen alueiden ja elämyksellisten maisemaseutujen välimaastossa. Maakuntakartalta katsoen on selvää, että suuri osa tuosta väliinputoaja-Suomesta on Pohjanmaata. Äidyin suorastaan ihmettelemään sitä elokuun 15. päivänä matkatessani Onnibusilla Tampereelta Jyväskylän kautta kohti Oulua. Olimme katselleet satojen kilometrien ajan kumpuilevia maisemia ja järviä, mutta yhtäkkiä ikkunasta näkyikin vain suota, tasaisia peltoja ja perusmetsää. Asutusta on jokien, sivujokien ja sivujokien sivupurojen varsilla, ja päätie saattaa olla vedetty maastoon viivasuorana, koska mitään kierrettävää tai esteitä ei ole. Lisäksi – kulttuurisesti ajatellen – valtatie 4:n varret ovat lähes kaunisteltu versio siitä, mitä löytyy <a href="http://sosiokeiju.blogspot.fi/2014/07/suomen-kesan-poliittista-realismia.html" target="_blank">syrjäisten pikkuteiden varsilta</a> kaikkialla Suomessa.<br />
<br />
On siis olemassa sellainen Suomi, jossa asutaan, muttei kaupunkimuotoisesti. Siellä kulkee teitä, ehkä jokunen valtatiekin, mutta "pääväylien varsilla" on silti metsään menevä ilmaus. Siellä harjoitetaan elinkeinoja, mutta harvemmin mitään mediaseksikästä tai viimeisintä villitystä; matkailupalvelujakin saattaa löytyä, mutta vasta paikan päältä tai netistä. Luonto on lähellä, mutta tavanomaisen nykysuomalaisen silmään se ei tihku eksotiikkaa eikä luonnon omaa glamouria. Vanhemmat ikäluokat saattavat kyllä löytää sieltä lapsuutensa maailman, kunnes ohi suhahtaa kiiltävänmusta BMW tai kylän kaikki kolme esiteiniä tulevat vastaan etsiskellen pokemoneja. Niistä seuduista ei kaupungeissa tiedetä eikä ymmärretä mitään, eivätkä ne useimpien silmissä näytä yhtään miltään, mutta silti niiltä löytyy tuhansien ihmisten maailman keskipiste.<br />
<br />
Pääministeri Sipilä kuuluu luvanneen jotain päätöstä <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Kollajan_allas" target="_blank">Kollajan altaasta</a> syksyn kuluessa. Kollaja sijaitsee Pudasjärven länsiosissa – juuri sellaisella vyöhykkeellä, jota ei isommissa kaupungeissa ymmärretä sen enempää ihmisasutuksen kuin luonnon tai erämaan perspektiivistä. Karttaa katsoessa huomaa, että väliinputoaja-Suomessa on useita tekojärviä jo ennestään. <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Siikalatva" target="_blank">Siikalatvan</a> kunnassa on esimerkiksi Uljuan ja Kortteisen tekojärvet, ja Keski-Pohjanmaalla Perhonjoen vesistöä säännellään Patanan, Vissaveden ja Venetjoen tekojärvien avulla. Joissakin tapauksissa on järvettömälle seudulle saatu tekojärven avulla lisää luonnon monimuotoisuutta, mutta Kollajan alueella asuu ihmisiä. Mikään ei muistuta koko kuviosta tehokkaammin kuin tekstikatkelma <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Takalo" target="_blank">Jukka Takalon</a> laulusta <i>Miss Kollaja</i>: "Viimeinen valot sammuttakoon / ne, jotka jää, ammuttakoon." Lisäksi Iijoessa on tekojärven uhkaamalla jaksolla koskia, jotka on virallisesti suojeltu.<br />
<br />
Itse en osaisi asua syrjä-Suomessa, koska siellä ei ole palveluja eikä (mahdollista koulukyytibussia lukuun ottamatta) julkista liikennettä. Oma auto on elinehto. Osalle ihmisistä tämä on OK, mutta itselleni kauhistus – siitä huolimatta, että tulen joka kesä liikkuneeksi noilla seuduilla ainakin yhden kerran matkailijana henkilöautolla. Tänä kesänä pysähdyin muun muassa <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Kylm%C3%A4l%C3%A4nkyl%C3%A4" target="_blank">Kylmälänkylän</a> pikkukauppaan jätskille. Hyvä, että Kylmälänkylässä ja reilun 20 kilometrin päässä <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Veneheitto" target="_blank">Veneheitossa</a> on vielä toimivat kyläkaupat, mutta omana elinaikanani niitä on monin paikoin samoilta seuduilta lakkauteltu – viimeisimpänä (?) <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Vuolijoki" target="_blank">Vuolijoen</a> Ojanperän kauppa, jossa asioin reissullani vielä vuonna 2006. Tietynlaisesta oman silmän elinkelvottomuudesta huolimatta jokin osa omasta sydämestäni asuu pysyvästi syrjä-Suomessa. Ehkä se on naiivia kaupunkilaista kuvitelmaa: seutujen soundtrackia kuvitellessanikin ajattelen ensimmäisenä Juice Leskistä, ehkä Takaloa sekä kaimaansa Jukka Nousiaista – oivaltaakseni, että syrjäseutulaisessa kodissa soi todennäköisemmin Katri Helena, Yö tai Cheek. Ja tietysti vuodenkierron voi jakaa pakkas-, tulva-, hyttys- ja hirvikärpäsvuodenaikaan. Mutta sydämeni silmät näkevät toivekuvan iloisesta syrjä-Suomesta, jossa palvelut pelaavat, julkinen liikenne toimii, elämä sykkii ja pulppuaa. Ai kuinka niin? Eihän siellä edes näytä yhtään miltään!Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-21116510918416299082016-06-02T00:47:00.002+03:002016-06-02T12:07:10.146+03:00Tähdellisimmät elokuvatViime aikoina on jonkinlaisena nettimeeminä kiertänyt 25, vai oliko se 26, parhaan elokuvan listaaminen – siis kunkin omasta mielestä. Itse en ole elokuvaihmisiä, vaikka aina silloin tällöin annan muka ymmärtää olevani. Tämän kirjoitelman voi nähdä uutena linkkinä tuossa "annan muka ymmärtää" -ketjussa. Toisin sanoen: en minä elokuvista oikeasti ymmärrä mitään, ja siksi listani kai onkin tämmöinen.<br />
<br />
Toisaalta, eipä elokuvia pidä niillekään jättää, jotka muka "ymmärtävät" ja siksi ovat kaikki melkein yhtä mieltä keskenään. Alfred Hitchcock? Quentin Tarantino? Eipä kovin paljon vähemmän voisi kiinnostaa. Jälleen toisaalta, Charlie Chaplin periaatteessa kiinnostaa ja arvostan heppulia aivan tuhottomasti, mutta olen nähnyt hänen tähdellisimmät leffansa niin kauan sitten, etten osaa sijoittaa niitä listalle. Todennäköisimmin listalla olisi varmaan <i>Diktaattori</i>.<br />
<br />
En osaa näitä mielileffojani laittaa tarkkaan järjestykseen. Ryhmittely saa riittää. Dokumenttielokuvat (<i>Amy</i>, <i>Kenen joukoissa seisot</i> ym.) olen sulkenut ulos – tämä lista on vain <i>näytellyille</i> elokuville. (Pahoittelen jo etukäteen satunnaista suomen- ja englanninkielisten nimien ristikäyttöä, mutta kuvittelen kovasti olevinani johdonmukainen.)<br />
<br />
Sijat 17–23:<br />
<i>Naapurini Totoro.</i> Tot-to-ro-tot-too-ro! Kun sen on nähnyt, sen muistaa ja siitä tykkää – siinä kaikki. Hayao Miyazakin ja Studio Ghiblin anime-tekeleitä tulee kuitenkin vastaan vielä lähempänä kärkeä tällä listalla...<br />
<i>Leningrad Cowboys Go America.</i> Ei tietenkään Aki Kaurismäen paras leffa, eikä maailman originelleimpia leffoja (ks. sijat 5–8, kolmantena mainittu), mutta kyllähän tästä tykättiin ja kamalasti. Katsoin pitkästä aikaa pari vuotta sitten, ja näytti – melkeinpä yllätyksekseni – edelleen oikein mukavalta.<br />
<i>Kummeli Stories.</i> Siis mitä vittua? No sitäpä tietysti. En voi olla pitämättä elokuvasta, johon mieli ja muisti palailevat jatkuvasti uudelleen ja uudelleen. Tamperelaishuumorin periaatteellisille karsastajille voisin vihjata, että katsokaapas huviksenne ja arvioikaa, kuinka montypythonmainen Kummeli Stories on asteikolla 0–10. Alle seiskaan päätyneet diskataan.<br />
<i>Erittäin salainen.</i> Ööh... Vanhoissa James Bondeissa on yhden jos toisenkin mielestä oma viehätyksensä, mutta tälle listalle nyt sattuu olemaan päätynyt Bond-leffa vuodelta 1981. En tiedä, viehättääkö leffassa nimenomaan se, että vanha 60-luvun ja 70-luvun alun lounge-Bond on tallella, mutta myöhemmän 80-luvun action-Bond ei ole vielä tehnyt entréetä – ja kuitenkin kaikki on selvästi omaa aikakauttani, maittava huumori kuivaa slapstick-vaikutteista brittiläistä ja niin edelleen. Kenties viimeinen viattomuuden ajan Bond, ja siksi oma lempilapseni.<br />
<i>Moottoripyöräpäiväkirja</i><br />
<i>Taking Woodstock</i><br />
<i>Populäärimusiikkia Vittulajänkältä</i><br />
Yllä olevia voisin kutsua hyviksi kirjojen filmatisoinneiksi, mistä esimerkiksi <i>Matkalla</i>-elokuva ja kaikki Dan Brownin kirjojen pohjalta tehdyt leffat jäävät kauas. Näiden kolmen kirjan dokumentaarisuusaste vaihtelee, mutta kaikissa on ainakin ripaus todellisuuspohjaa. Kaikkia niitä tykkää katsella.<br />
<br />
Sija 16: <i>Voi juku, mikä lauantai.</i> Ihan totta, rankkaan minulle mieluisimman <a href="http://propacanth.blogspot.fi/2016/05/masa-vikinen.html" target="_blank">Visa Mäkisen</a> ohjaaman elokuvan näin korkealle. Kivat värit, kiva soundtrack, kivat maisemat... no joo, hirveää paskaahan tämä leffa on tietyssä mielessä, mutta toisin kuin ns. asiantuntijoiden kohdalla, minulla oikeasti vaikuttaa sellainenkin asia kuin <i>viihdyttävyys</i>. Viihdyttävyyden tähden listalla on niin monta elokuvaa, ettei niiden erottelu muista käy minkäänlaiseen järkeen. Minunlaiselleni katsojalle Voi juku, mikä lauantai on viihdyttävä elokuva, jos sitä ei katso kyynisin silmin.<br />
<br />
Sijat 9–15:<br />
<i>Peppi Pitkätossu karkuteillä.</i> Joo... Kaverini kysyi eilen, miksi olin lainannut tämän (taas) kirjastosta. Muistuttaako se lapsuudesta? Kai sitäkin. Pepin viehätyksen määritteleminen on kuitenkin moniselitteisempää. Sen viehättävämpää konseptia kuin "maailman vahvin tyttö" ei minusta liene olemassakaan – paitsi jos kysymys on siitä, että fyysisiä voimia todella käytetään (tappelumielessä jne.). Peppi-tarinoiden erityisyys on siinä, että päähenkilö on todella oikeasti maailman vahvin tyttö, mutta silti hän selviää leijonanosasta haasteitaan ihan silkan autenttisen tyttölapsen älyllisten taitojen avulla. Täydellinen yhtälö. Tämän kirjoitushetkellä on myös kalenterikesä juuri alkanut – ja mikä kuvaisi Pohjolan ihanaa kesää sen täydellisemmin kuin Peppi-elokuvat?<br />
<i>Brianin elämä</i><br />
<i>Elämän tarkoitus</i><br />
Tähänkin asiaan sitten päästiin. Monty Python -ryhmä väsäsi kolme elokuvaa (1975–83), ja vaikkei yksikään niistä ole maailman paras elokuva, ne kaikki ovat eittämättömiä klassikkoja. Pythoneiden kenties tunnetuin leffa Brianin elämä on myös heidän tavanomaisimpansa, mutta jo alkuasetelma on ihan käsittämätön ja muutamat kohtaukset ainutkertaisen hykerryttäviä. Ja muista: always look on the bright side of life! Elämän tarkoitus sijoittuisi vielä korkeammalle, ellei mukana olisi myös yksi täysin kuvottava kohtaus, jota ei kestä katsoa kuin yhden kerran elämässään. Olen kuullut vihjailuja, joiden mukaan "Find the fish" -kohtausta kannattaa ihan erityisesti katsoa pilvessä. Ja muista: every sperm is sacred!<br />
<i>Laputa</i><br />
<i>Liikkuva linna</i><br />
Näiden kahden Hayao Miyazaki / Studio Ghibli -leffan paremmuusjärjestystä en toistaiseksi osaa määritellä – menköön siis kumpikin samassa ryhmässä. Aika huikeita ne ovat molemmat. Elokuvien ilmestymisajankohtien välissä on 18 vuotta, minkä huomaa vain tuotantoteknologiasta. Maailmankuva on kiinnostavalla tavalla samanlainen. Maailmanhistorian kauneimpia elokuvia.<br />
<i>Le Havre</i><br />
<i>Mies vailla menneisyyttä</i><br />
Vuosikausien ajan minulle oli ilmiselvää, mikä on Aki Kaurismäen paras elokuva. Vuonna 2011 Mies vailla menneisyyttä sai kuitenkin vertaisensa Akin tuotannossa. Le Havren määritteli Akin parhaaksi leffaksi muun muassa Tiedonantajan entinen päätoimittaja Erkki Susi. Kumpikin on oikein kaunis ja hyvin tehty elokuva, kummankin humanistinen sanoma on vakuuttava. Se niistä.<br />
<br />
Sijat 5–8:<br />
<i>Mieletön maailmanhistoria.</i> Mel Brooks ei koskaan yllä Monty Pythonien tasolle leffafriikkien arvostusasteikossa, mutta minusta tämä on ihan samantasoinen tapaus – ja kaiken lisäksi hyvin samanlainen. Hetkittäin olen mennä lankaan sen suhteen, mikä kohtaus on Mel Brooksia ja mikä Pythonia. "Count the Money! – Count de Monet!" Ja inkvisitiohan esitellään tietysti hilpeänä kabareena. Joidenkuiden mielestä kömpelöä kökköä, minusta positiivisessa mielessä vähän kömpelöä kökköäkin ja pitkä hersyvä nauru päälle.<br />
<i>Peppi Pitkätossu seitsemällä merellä.</i> Ja taas! Lue aiempi kuvaukseni Peppi Pitkätossu karkuteillä -leffasta – paitsi, että tämä on vielä parempi ja nerokkaampi: merirosvojen ja kaukomaiden todellisuus on yhtä Pepin, Annikan ja Tommin tavanomaisen elämän kanssa. Nykyään tuotetaan joko realistisia elokuvia tai fantasiaelokuvia. Tämä on fantastista realismia!<br />
<i>Blues Brothers.</i> Ainoa elokuva, johon perustuvaan t-paitaan olen joskus ylpeästi pukeutunut. En nyt ihan niin innoissani osaa olla kuin ysärillä... mutta: mahtavaa musiikkia, mahtavaa kohellusta, klassikkokohtauksia ("Illinois Nazis"!) ja muun ohessa esikuvallinen aines eräälle toiselle tällä listalla esiintyvälle leffalle (ks. sijat 17–23, toisena mainittu!).<br />
<i>Gandhi.</i> Mainitsin aiemmin, että dokumenttielokuvat on suljettu ulos. Tositapahtumiin pohjautuva Gandhi on kuitenkin niin todentuntuinen, että sitä katsoessa on jatkuvasti vähällä unohtaa, että kyseessä on <i>näytelty</i> elokuva. Tolkuttoman pitkähän tämä leffa tietysti on, eikä sitä jaksa jatkuvasti katsoa, mutta sisältö on aivan mahtava. Sanomasta, tietysti, puhumattakaan.<br />
<br />
Sijat 2–4:<br />
<i>Fucking Åmål.</i> Mitä yhteistä on Blues Brothersilla, Fucking Åmålilla ja tämän listan ykkösellä? Kaikki ne ovat joskus olleet mielestäni maailman parhaita elokuvia. Lukas Moodyssonin <i>Kimpassa</i> on ihan mukava leffa – ja olisi heti seuraavassa, tämän listan ulkopuolelle jääneessä ryhmässä – mutta silti tuntuu, että ohjaaja on käyttänyt parhaat paukkunsa jo ensimmäiseen kansainvälistä huomiota saaneeseen elokuvaansa. Vuonna 1998 Fucking Åmålin maailmankuva oli täysin mullistava, ja ikävä kyllä, se ei ole menettänyt mullistavuuttaan vuosien kuluessa: mikä homoseksuaalisten suhteiden kuvauksessa on voitettu, se on alaikäisten tyttöjen kuvauksessa hävitty.<br />
<i>Magical Mystery Tour.</i> Alkuperäisiä Beatles-elokuvia on olemassa neljä, ja viimeistä (<i>Let It Be</i>) en ole koskaan nähnyt. Aikanaan haukut saaneen Magical Mystery Tourin asemaa se tuskin horjuttaisi. Vuoden 1967 Beatles-musiikki on aivan huikeaa (jopa useita luokkia Blues Brothers -musan yläpuolella), kuvaus on parasta hippipsykedeliakautta – ja mikä huomionarvoista: Magical Mystery Tour kuuluu äärimmäiseen harvalukuiseen joukkoon elokuvia, josta Monty Pythonin voi ymmärtää <i>ottaneen vaikutteita</i>.<br />
<i>Monty Python and the Holy Grail.</i> No siinä tietysti maha, missä painitaan. Oman makuni mukaan paras Python-leffa, joka on niin absurdi ja surrealistinen, että sanat loppuvat kesken. Vielä parempaa on, että jos tolkuttoman absurdit ja surrealistiset elokuvat tapaavat jättää ristiriitaisen katsomisfiiliksen, on aikanaan höperösti "Monty Pythonin hulluksi maailmaksi" suomennettu Holy Grail myös varsin yksiselitteisesti <i>viihdyttävä</i>.<br />
<br />
Sija 1: <i>Amélie.</i> Ei voi mitään. En ole koskaan ollut täysin ihastunut elokuvan loppuratkaisuun (Nino Quincampoix ja Amélie yhdessä moottoripyöräilemässä ei ole maailman uskottavin kuvaus päähenkilön tulevasta onnesta). Ei se muutenkaan ole täydellinen leffa. Mutta kun... se on silti aivan yksin omassa luokassaan! Nykyisen asuntoni ikkunan alla on leikkipiha, johon viereisen päiväkodin lapset tulevat aamuisin ja iltapäivisin leikkimään. Yksi päiväkodin tytöistä on nimeltään Amelie. Aina, kun kuulen hänen nimensä, sydämeni hypähtää onnesta ja viehätyksestä. Jos tämä ei riitä kuvaamaan, ei mikään riitä kuvaamaan.<br />
<br />
Jokerit: <i>Minä myös</i>, <i>Idiootit</i>, <i>Volver</i>, <i>Kaikki äidistäni</i> ja saksalainen <i>Bandits</i> (1997). Kaikki nämä elokuvat olen nähnyt vain kerran, vuosia sitten ja Idiootteja lukuun ottamatta vieläpä mieluisassa naisseurassa. Jokainen niistä on jättänyt hieman epämääräisen, mutta hyvin positiivisen kuvan. Pedro Almodóvarin elokuvia olen nähnyt useampia (muistaakseni kaikki saman vuoden 2012 kuluessa), ja mainitut kaksi (Kaikki äidistäni ja Volver) ovat jättäneet selvästi myönteisimmät muistikuvat. Lars von Trierille kävi minusta samoin kuin Lukas Moodyssonille: jossain vaiheessa tekotaiteellisuus ja viehtymys synkkään ilmaisuun veivät voiton sosiokulttuurisesta edistyksellisyydestä, jota Idiootit (samoin kuin Fucking Åmål) edustaa. Minä myös on ranskalainen 1990-luvun lopun leffa, jonka ehkä kaikkein hanakimmin tästä ryhmästä soisin nähdä uudelleen – en vain satu törmäämään siihen. Bandits-nimisiä elokuvia on useita, mutta nimenomaan tämä saksalaisten vankikarkurityttöjen bändileffa osui 2000-luvun alkuvuosina johonkin ytimeen.<br />
<br />
Maailmassa on paljon muitakin elokuvia, joista olen tykännyt hyvin paljon. Toivottavasti ne putkahtavat joskus tulevaisuudessa vielä silmieni eteen.Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-58404076431015974362016-05-16T00:57:00.002+03:002016-05-16T01:37:10.293+03:00Mäsä VikinenMissä Ed Woodilla on tapana voittaa amerikkalaiset (tai kansainväliset) huonoimman elokuvaohjaajan äänestykset, Suomessa lähes samankaltaiseen asemaan on noussut porilainen Visa Mäkinen. Vuosina 1979–91 Mäkinen ohjasi kaksitoista pitkää elokuvaa, jotka alkuaikoina saavuttivat jonkinlaista menestystäkin, kunnes ohjaajalle naureskelu tai hänen ihmettelemisensä otti selkävoiton yleisösuosiosta. Pitkien elokuvien ohessa Mäkinen ohjasi usein eroottissävyisiä lyhyitä videoelokuvia (otsikko <i>Sexis spaketti ja Brunon parhaat</i> kertonee jo paljon) sekä pari kohtalaisen hyvin huomioitua tv-sarjaa, <i>Pekka ja Pätkä</i> (1986) ja <i>Pekko Aikamiespoika</i> (1992). Joskus 2000-luvulla muistan hänet – silkassa camp-hengessä – houkutellun myös jonkin musiikkivideon ohjaajaksi. Musiikkitaustaakin Mäkisellä on; tuotantoon mahtuu muun muassa koko levyllinen 1970-luvun kulttinostalgiasarjan <i>Onnen päivät</i> musiikkia suomennettuna. Elokuvallisen uransa jälkeen Visa Mäkinen on asettunut pyörittämään grillikioskia ja kirpputoria.<br />
<br />
Mutta olipa kerran vuosi 1979. Visa Mäkinen, elokuvafriikki, Spede-fani, amatööri Luojan armosta, halusi tehdä hauskan, vauhdikkaan, vähän rohkeankin hyvän mielen elokuvan, joka sijoittuisi Satakunnan kauniiseen kesään. Kesä kuitenkin vilahti ilmeisesti rahoja ja sponsoreita kerätessä, näyttelijöitä ja apuvoimia rekrytoidessa tai muussa sellaisessa, joten kuvauksiin päästiin vasta syyskuussa. Onneksi syksy saapuu Porin seudulle verraten myöhään; niinpä <i>Voi juku, mikä lauantai</i> -leffaan saatiin kuin saatiinkin suomalaista kesätunnelmaa. Tuttuna kasvona leffassa esiintyi laulaja Erkki Liikanen. Kesäinen elokuva ennätti ensiesitykseensä keskellä pimeintä talvea. Hilpeä tunnelma tarttui sen verran, että katsojia löytyi lähes 40 000. Niinpä Mäkinen varmasti koki ainakin osittain onnistuneensa ja suuntasi kohti uutta projektia – kohelluskomediaa nimeltä <i>Mitäs me sankarit</i>. Yleisön vastaanotto syksyllä 1980 oli ensileffaakin positiivisempi (kriitikot sattuneesta syystä haukkuivat Mäkistä ihan alusta lähtien), ja katsojia riitti yli 140 000. Tämä jäi parhaaksi lukemaksi, mitä Visa Mäkiselle koskaan siunaantui. Ihan kohtalaisesti käytiin katsomassa vielä kolmatta elokuvaa <i>Kaikenlaisia karkulaisia</i> (1981) – noin 97 000 katsojaa. Molemmissa leffoissa esiintyi jo tunnettuja "oikeita" komedianäyttelijöitä: Tenho Saurén, Leo Lastumäki, Kauko Helovirta.<br />
<br />
Siedettävän suosion myötä Mäkinen astui rohkeasti uuteen vaiheeseen urallaan. Suomen siihenastisen elokuvatuotannon eroottisimmin suuntautunut produktio, <i>Pi pi pil... pilleri</i> (1982), ei jälkikäteen ajatellen saattanut haaveillakaan Mitäs me sankareiden katsojaluvuista. Ex-missi Virpi Miettinen oli mukana tuomassa naisellista kiinnostavuutta – sen lisäksi, että alasti tai puolialasti vilahteli leffassa naisia kokonainen liuta. Mielenkiintoisen pelinavauksen katsojamäärät jäivät debyyttielokuvan lukemiin. Jatkoksi Visa Mäkisen oli ohjattava varmempi tapaus, jollaiseksi osoittautui vielä samana vuonna ensi-iltaan ehtinyt kertausharjoituskomedia <i>Likainen puolitusina</i>. Mukana olivat jälleen Saurén ja Helovirta sekä Ilmari Saarelainen ja Allu Tuppurainen; katsojia löytyi sentään yli 80 000. Itse en ole tätä elokuvaa luotaantyöntävän aiheensa vuoksi nähnyt. Sen sijaan James Bondia ja sen edustamaa genreä juhlinut ja parodioinut <i>Agentti 000 ja kuoleman kurvit</i> (1983) lienee ensimmäinen koskaan katsomani Mäkis-leffa. Muistan hekotelleeni Saarelaisen (sekä Saurénin ja Tuppuraisen) tähdittämän elokuvan hölmölle huumorille televisiossa. Elokuvakierros meni alle 60 000 katsojineen jo hieman vaisummin. Kaikki on kuitenkin suhteellista, ja voimme tähän väliin ynnätä: Visa Mäkisen menestyksekäs kausi elokuvaohjaajana päättyy vuoteen 1983.<br />
<br />
Seurasi joukko entistä oudompia elokuvia. <i>Vapaa duunari Ville-Kalle</i> (1984) ei päässyt edes leffateattereihin muualla kuin Tampereella, jossa sen näki 551 katsojaa. Ilmeisesti rainassa ei ollut mitään kiinnostavaa; sellaiseksi ei laskettu edes Irwin Goodmania, joka oli tuolloin vasta tekemässä comebackia. Itseäni naurattaa lähinnä se, että Ville-Kalle-hahmon oikea nimi oli "Vilho-Kalho". Kunnianhimoisempi produktio – tietyssä mielessä jälleen uusi Pilleri – oli <i>Yön saalistajat</i> (myös 1984), jota markkinoitiin Suomen ensimmäisenä sumeilemattomana väkivaltajännärinä. Mutta senkin näki vain 1 670 katsojaa. Nykysilmään väkivalta (ja seksi) on tietysti aika tavanomaista, ja huvitusta herättää, ettei leffassa näy sen enempää yötä kuin saalistustakaan. Vuonna 1985 Visa Mäkinen elvytti vanhat klassikkohahmot, Pekan ja Pätkän, uuteen komediaansa <i>Pekka & Pätkä ja tuplajättipotti</i>. Menestystä ei tullut, mutta Mäkinen jalosti hommasta tv-sarjan, joka sentään puri ihan eri mitoissa. Asiasta innostuneena ohjaaja duunasi toisenkin Pekka & Pätkä -leffan, <i>Pekka Puupää poliisina</i> (1986), mutta katsojia löytyi edeltäjän tavoin vain muutamia tuhansia. Näitä elokuvia en ole viitsinyt katsella. Sen sijaan olen nähnyt pienen tauon jälkeen ilmestyneen <i>Ruuvit löysällä</i> -leffan (1989), jolla Mäkinen teki jo aika avoimesti itsepastissia ja -parodiaa. Hämmentävästä viehätyksestään huolimatta se ei kerännyt yleisöä. Vielä näki päivänvalon <i>Pirtua, pirtua!</i> (1991), jota on kuvattu täysin erilaiseksi, ei niinkään ohjaajansa tyyliseksi rikoselokuvaksi. Elokuvateatterilevitykseen se pääsi kuitenkin vain Porissa, ja ysärilaman tiimeltämättömyydessä Mäkinen laittoi pillit pussiin.<br />
<br />
Tykkäänkö minä sitten Visa Mäkisestä? Luonnollisesti vastaus kuuluu: kyllä ja en. Amatöörimäisyys ja naiivi hullunrohkeus ideoiden toteutuksessa viehättävät ehdottomasti. Toisaalta Mäkisen leffoissa on todella paljon <i>tylsiä</i> hetkiä. Kaksi menestyneintä elokuvaa, Mitäs me sankarit ja Kaikenlaisia karkulaisia, eivät itseäni pahemmin viehätä. Lisäksi Mäkisestä paljastuu nykykatsojalle ilmiselvä seksisti-sovinisti, pesunkestävä kapitalisti tyyliin "kaikki on hyvää, jos se myy", toisaalta myös jonkinlainen postmodernisti (relativisti, täysin pastissin ja parodian maailmaan uppoutunut) – viimemainittua puolta hänestä ei edes ole tavattu ymmärtää. Mutku. Mutku. Minusta Agentti 000 on yksinkertaisesti mainio asia olemassa, Pilleri herättää kömpelössä humoristisuudessaan enemmän viboja kuin telkkarissa 2010-luvulla esitetyt mukaeroottiset jenkkileffat yhteensä, Ruuvit löysällä saa minulta osakseen pientä vaivihkaista kieroutunutta ihailua. Ja voi juku! Se ensimmäinen leffa ja sen häkellyttävä 70-luvun lopun ajankuvaus, svengaava 60-luku väärässä paikassa, semisti juoneton Suomen kesä -paraati syyskuussa kuvattuna, kummallinen yhdistelmä seksismi-sovinismia ja naisten emansipaatiota, ja ennen kaikkea: suomalaiskansallisen "puhuttelevan" synkän kuvauksen sijaan yritys esittää kotimaamme, ja kaikista paikoista Porin seutu, täydellisen <i>groovaavana</i> ympäristönä. Emmäävoimittään! Lissää!Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-5003611909941282886.post-10362170984821329872016-04-24T14:33:00.000+03:002016-04-24T14:57:09.080+03:00Hippisukupolven kyökkihistoriaaTämä kirjoitelmani ei ole mikään eksakti historiatieteellinen tutkimus, vaan vahvaa mutua. Tällaisena se on kuitenkin syytä kirjoittaa ylös ja ehkäpä julkaistakin, onhan blogini varsin epävirallinen asiayhteys harvoine lukijoineen. Mutta onpa jotakin, mihin voin tarvittaessa viitata sähköisissä keskusteluyhteyksissä.<br />
<br />
Alkuperäisistä hipeistä on kirjoitettu melko paljon, mutta liian usein keskitytään toistamaan samoja tavanomaisuuksia. Samaan aikakauteen sijoittuvasta kulttuuri- ja opiskelijaradikalismista on myös kirjoitettu paljon, samoin kuin radikaalien uusvasemmistolaisuudesta ja sitä seuranneesta vasemmistoradikalismista, joka Suomessa ilmeni täysin epämilitanttina vähemmistökommunismina (nimeä "taistolaisuus" en viitsi edes käyttää). On useaan kertaan todettu, että hipit ja radikaalit eivät olleet toistensa synonyymejä ja 1970-luvun vasemmistolaisuus linkittyi lähinnä jälkimmäisiin. On kuitenkin yksi asia, joka yhdistää kaikki nämä ilmiöt: <i>sukupolvi</i>. Alkuperäiset hipit ja 1960-lukulaiset radikaalit olivat tosiaan samoja 1940-luvun ja 1950-luvun alun ikäluokkia, ja myös 1970-luvun vasemmistolaistuminen tapahtui ensisijaisesti näiden ikäluokkien piirissä. Lisäksi, kuten on helposti havaittavissa, hippiliikettä ja radikalismia yhdistää aikakausi ja vasemmistolaistuminen seurasi sitä välittömästi.<br />
<br />
On siis nähdäkseni ihan selvää, että kaikki nämä ilmiöt voidaan palauttaa samaan alkupisteeseen, joka sijaitsee jossakin 1960-luvun puolivälissä, alkupuolella tai kenties jo 1950-luvun lopussa. Sukupolvitietoisuuden syntyä on joskus osoiteltu, samoin toista maailmansotaa seuranneen ajan yksiulotteista maailmankuvaa (ja siitä vapautumista). Totta kai näillä oli vaikutusta. Ehdottoman tärkeää on havaita, että kysymykset rauhasta, ihmisoikeuksista ja ympäristöstä olivat läsnä julkisessa keskustelussa jo <i>ennen</i> hippejä ja radikalismia. Sodanjälkeinen jälleenrakentaminen oli nostanut yhteiskuntasuunnittelun väkisinkin näkyvään asemaan – niinpä yksi kysymys kuului, otetaanko suunnittelu pysyvästi (ja entistä tehokkaammin) olojen parantamisen välineeksi vai jätetäänkö vetovastuu markkinoille ihmisten toteuttaessa henkilökohtaisia unelmiaan. Kaikki nämä tekijät nostivat esiin ajatusta: "Maailmamme voi olla sopuisa, oikeudenmukainen, saasteeton, tasa-arvoinen ja <b>yhteinen</b>, jos vain tahdomme niin." Oma osuutensa oli kantaaottavilla folk-, folkrock- ja protestilauluilla – ja sukupolvitietoisuuden kannalta The Beatlesilla, millaista nuoria yli rajojen yhdistävää tekijää ei ollut nähty.<br />
<br />
Meditaation, joogan ja tantrismin kaltaisten ilmiöiden sekä toisaalta huumeiden uiminen samaan keitokseen on ehkä vaikeampi määrittää. 1950-luvun beatnikit, joita ei voi pitää hippien kaltaisena joukkoliikkeenä, olivat kyllä touhunneet päihteiden kanssa; se oli osa kokeilevaa elämäntapaa, joka oli helppo leimata päämäärättömäksi (mikä oli aikakauden ihanteisiin nähden jyrkässä ristiriidassa). Kiinnostus intialaisia ja eteläaasialaisia kulttuuri-ilmiöitä kohtaan voidaan palauttaa ainakin Mahatma Gandhiin ja Intian itsenäistymiseen 1940-luvulla, 1950-lukulaiseen alkeellisen globalisaation siivittämään exotica-ilmiöön, entisen siirtomaaisännän Iso-Britannian populaarikulttuuriseen valta-asemaan alkaen vuodesta 1963 sekä kristillisen maailmankuvan kriisiytymiseen, koska kristilliset piirit edustivat rauhan-, ihmisoikeus-, ympäristö- ja rock-näkökulmasta taantumuksellisia ajatuksia. Jossakin vaiheessa tuntuvaan osaan 1960-luvun sukupolvea pesiytyi näkemys, että 1) oma ja/tai 2) länsimainen <i>tajunta</i> on uudistettava.<br />
<br />
Hippi- ja radikaalisukupolven – jota on kutsuttu turhankin imartelevalla nimellä "love generation" – historia on mahdollista jakaa eri vaiheisiin sen perusteella, millaista <i>vallankumousta</i> se on halunnut. Totta kai a) valtaosa sukupolvesta ei pyrkinyt vallankumoukseen ja b) jopa varsinaisiin hippeihin ja radikaaleihin kuuluneista tuntuva osa tuskin samastui koko ideaan. Mutta koska vallankumous laajimmassa merkityksessään ('nykyisten olojen radikaali muuttaminen') oli hyvin vahvasti 1960–70-lukulaiseksi mielletyn ajattelun keskiössä, tällainen jako voidaan kenties hieman elitistisestikin tehdä. Ensimmäisen vaiheen (1) hipit pyrkivät selkeästi <i>tajunnalliseen</i> vallankumoukseen. Radikaalit, jotka eivät olleet hippejä, eivät tässä vaiheessa olleet vallankumouksellisia. Seuraavaan vaiheeseen (2) liittyi ajatus, että <i>tajunnallinen vallankumous johtaa yhteiskunnalliseen</i> muutokseen. Tämä vaihe yhdistää hipit ja radikaalit: tajunnallista perspektiiviä ei enää selitetä itsellään ja palauteta yksilöön, vaan henkilökohtainen on poliittista ja tähtäin on selvästi yleinen – "uusi Vesimiehen aika". Tämän yhteydessä, tai päätteeksi, on havaittavissa lähes ohikiitävä hetki (3), jolloin tajunnallisen ja yhteiskunnallisen vallankumouksen oletettiin tapahtuvan yhdessä ja samanaikaisesti. Näen tuon hetken koko aikakauden, sukupolvivaiheen ja "60-luvun ihmeen" ytimenä. Sitten siirryttiin vaiheeseen (4), joka katsoi mieluummin, että <i>yhteiskunnallinen vallankumous johtaa tajunnalliseen</i> muutokseen. Tämä, luonnollisestikin, johtaa politisoituneeseen liikkeeseen, josta huomattava osa hipeistä vieraantui – mikä ehkä auttoi siirtymistä vielä uuteen vaiheeseen (5), jota tajunnallinen muutos ei edes kiinnostanut, vaan haluttiin nimenomaan yhteiskunnallinen vallankumous.<br />
<br />
Edellä mainitut ajalliset jaksot eivät sijoitu yksipuolisen lineaarisesti peräkkäin, vaan liukuvalla periaatteella osin päällekkäin. Ehkä (hieman syrjäisen Suomen perspektiiviä painottaen) voisi määrittää, että 1. vaihe sijoittui vuosiin 1966–70, 2. vaihe 1968–72, 3. vaihe 1969–73, 4. vaihe 1969–75 ja 5. vaihe 1970–78. Näitä seuraa vielä kuudes vaihe, joka ehkä paikantuisi vuosiin 1975–83, mutta kysymys on jo osaksi eri sukupolvesta, 1950-luvun jälkipuolella ja 1960-luvun alussa syntyneistä. Lukuisat myöhemmät punkkarit ja "uuden aallon" radikaalit (!) mielsivät itsensä alun perin hipeiksi, joihin he samastuivat enemmän kuin politisoituneisiin, radikalisminsa kadottaneisiin vasemmistolaisiin. Heidän kapinansa sai punkliikkeen myötä uuden ilmauksen, mutta varsinkin 1980-luvun alkuvuosien yhteydessä on helppo tehdä huomio, että punkin diskurssista palattiin aika 1960-lukulaiseen kapinailmaukseen. Monien radikaalien ja (varsinkin?) radikalisoituneiden hippien aate olikin anarkismia, jonka punk omaksui varsin yksiselitteisesti omaksi yhteiskunnalliseksi ideologiakseen (sikäli, kun <i>välitti yhteiskunnasta</i> ylipäänsä). Silloin "love generation" oli jo täysin menetetty idea.<br />
<br />
Historiallinen jaottelu antaa välineitä ymmärtää muun muassa aikakauden populaarimusiikkia ja -kulttuuria. Suomalainen progressiivinen rock esimerkiksi jakaantuu aika vahvasti kahteen vaiheeseen sen myötä, <i>uskottiinko suureen muutokseen</i> vai ei. Kulminaatiopiste on Wigwamin helmikuussa 1974 ilmestynyt albumi <i>Being</i>, jolle projektin koordinoija ja ensisijainen säveltäjä, Wigwamin kosketinsoittaja-laulaja Jukka Gustavson laati likipitäen tajunnallis-yhteiskunnallisen muutosohjelman. Gustavson ei missään vaiheessa ollut marxilainen tai sosialisti, mihin suuntaan vuosien 1973–74 aateilmapiiri oli kallistunut, vaan hänen vallankumouksensa oli persoonallinen, yksilötasoa kollektivoiva ja sukua hippiliikkeen ideoille. Henkilökohtaisena ongelmana Gustavsonilla oli itse Wigwam – yhtye täynnä potentiaalia, mutta taiteelliselta itsetunnoltaan horjuva. Vaikka Being sai erinomaiset arviot, kohtalaisen myynnin ja myöhemmin klassikkoaseman suomiprogen piirissä, se ei riittänyt Jukka Gustavsonille, joka pettyi, koska levy ei parantanutkaan maailmaa tai edes Wigwamia. Niinpä hän erosi yhtyeestä, luopui vähäksi aikaa koko musiikista – ja veti perässään basisti Pekka Pohjolan ulos Wigwamista, mikä aiheutti bändin tyylillisen uudistumisen ja kulttuurisen position muuttumisen. Vuosien 1975–78 Wigwam on selvästi "geneerinen" progressiivinen poprock-yhtye, joka pyrki enintään muuttamaan musiikkimaailmaa. Vuonna 1974 hajosi ja luovutti myös Tasavallan Presidentti -yhtye, jonka viimeiselläkin albumilla (<i>Milky Way Moses</i>) on havaittavissa selvä musiikillis-filosofinen yhteys 1960-luvun loppuvuosiin, jolloin Jimi Hendrix laajensi tajuntoja kitaransoitollaan, soulin rytmikieli otettiin käyttöön kuin allegoriana mustien ihmisoikeustaistelun tukemiselle ja raja-aidat haluttiin kaataa rockin ja jazzin väliltä kuten kaikkialta muualtakin mielestä ja yhteiskunnasta. Myöhempinä aikoina sana 'progressiivinen' on musiikkiterminä yritetty suomentaa 'eteneväksi'; toisin sanoen musiikiksi, jossa on tavanomaisesta popista ja rockista poikkeavia rakenteellisia kehittelyjä. Tämä näkemys on virheellinen tai ainakin yksipuolinen, sillä muiden muassa "Pressan" ja alkukauden "Wigujen" musiikki oli nimenomaan <i>edistyksellistä</i> – eikä vain taiteellisessa, vaan myös tajunnallis-yhteiskunnallisessa mielessä.<br />
<br />
On vielä helppo havaita, mikä on aiemmin mainitun "lähes ohikiitävän hetken, 60-luvun ihmeen ytimen" pätevin metafora. Se on Woodstockin festivaali, joka pidettiin elokuussa 1969. Olen jo aiemmin <a href="http://propacanth.blogspot.fi/2014/02/woodstock-totuus.html" target="_blank">kirjoittanut ihastellen</a>, kuinka puolen miljoonan festivaalinkävijän lisäksi ainakin toinen mokoma oli sinne matkalla, muttei päässyt tukkiutuneiden teiden vuoksi perille – ja vietti omaa Woodstockiaan kuin yhtenä suurena perheenä teiden varsilla. Woodstockin perintö, jota USA:n ulkopuolella levitti varsinkin vuonna 1970 ilmestynyt elokuva, innoitti tuhansia ihmisiä meidänkin maailmankolkallamme ajattelemaan, että vallankumous, suuri tajunnallis-yhteiskunnallinen muutos, voi tapahtua nyt, jos aloitamme sen nyt. Hyvin pian apajille ilmestyi sananjulistajia, joiden mukaan Woodstock oli todiste siitä, että sosialismi toimii. He edustivat selvästi jo seuraavaa, neljättä vaihetta.<br />
<br />
Itse kirjoitin edesmenneen <a href="http://propacanth.blogspot.fi/2012/07/kulttuurivallankumous.html" target="_blank">Kulttuurivallankumous</a>-lehden ensimmäisen numeron pääkirjoituksessa vuonna 2000: <i>"Tietoisuuden laajentamisen pyrkimys yhdistää niin yhteiskunnallisesti radikaaleja poliittisia vasemmistolaisia kuin taideorientoituneita sisäavaruuskosmonautteja.</i> (...) <i>Tietoisuuden laajentaminen voi tarkoittaa siis mitä hyvänsä, joka auttaa vapauttamaan ihmismielen – ja ihmismielet – sosiaalisista ja psyykkisistä alistuskahleista. Ihmiseloa ohjaa usein jokin muu kuin haluaisimme: ikä, sosiaaliluokka, sosiaalinen sukupuoli, kulttuurinen käyttäytymisnormisto, kapea-alaiset aistimukset, tunne järjen sijaan tai järki tunteen sijaan. Mutta entäpä, jos kokeilisimme vapautua – ja vapauttaa toisetkin – ei näistä kaikista, vaan näiden holhouksesta?</i>" Voin siis allekirjoittaa tämän kirjoitelman, että Woodstockin tiellä vuodesta 2000. Tai 1989. Tai 1974.Jokke Karjalainenhttp://www.blogger.com/profile/08290212913235968184noreply@blogger.com0