Joulua

Sanomalehti Kalevan, jota näin joulukyläilyn yhteydessä saan tilaisuuden lukea, yleisönosastossa joku Niilo Karjalainen (nimestä päätellen nuori ja edistyksellinen) ehdotti oman kirkon perustamista niille, jotka eivät pitäydy Jumalan sanassa. Sellaisia ovat kuulemma homoliittojen hyväksyjät. Mieli hellä on kristityllä, kun joulu on, kun joulu on.

Eipä silti, tiettävästi jo ensimmäisen vuosisadan alkukirkko jakaantui kahteen leiriin – "sanoman" ja "sukuperän" kannattajiin, kuten Michael Baigent muotoilee. Ensin mainittua ryhmää johti Pietari, jälkimmäistä Jaakob, joka ilmeisesti oli Jeesuksen (alias Joosua Joosefinpojan) biologinen veli. "Sanomasta" erkani lähinnä Aleksandriassa kukoistanut gnostilainen haara, jonka Rooman keisari Konstantinuksen koolle kutsuma Nikean kirkolliskokous kanonisoi 300-luvulla harhaopiksi. Lännen ja idän kirkot irtautuivat toisistaan virallisesti 1000-luvulla, käytännössä jo aiemmin. 1500-luvulla tuli uskonpuhdistus Luthereineen ja Calvineineen. 1800-luvulla syntyi valtava joukko uusia kirkkokuntia ja herätysliikkeitä.

Olisiko nyt vuorossa "Jumalan rakkauden" ja "Jumalan ankaruuden" oppien ero? Ymmärrettävää, mutta aika pinnallista. Kannatettavampi idea olisi nykykirkon, tai edes jonkin herätysliikkeen, irtiotto "konstantinolaisesta" kristillisyydestä. Sopimuksella Rooman valtiovallan kanssa kristillisyys teki liiton yhteiskunnallisen konservatiivisuuden kanssa. Ehkä ei-konstantinolainen kirkko hyväksyisi, paitsi homot, myös gnostilaiset ideat, jotka ovat itseäni lähempänä kuin nykyinen ev.-lut.-oppi.

Erosin kirkosta jo kymmenkunta vuotta sitten. Joulua vietän, kun en osaa olla viettämättäkään. Lapsuuden kokemukset joulun ainutlaatuisesta tunnelmasta ovat yhä läheisiä. Viime yönä ennen nukkumaanmenoa kuuntelin netistä kaksi minulle rakkainta joululaulua, vai täytyisikö sanoa "joulubiisiä". Ne ovat John Lennonin Happy Xmas (War Is Over) sekä Katri Helenan Joulumaa, jonka miellän edellisen suomalaiseksi vastineeksi. Niissä on se joulun sanoma, jonka kaikkein parhaiten ymmärrän.

Rauhallista ja tunnelmallista joulua, maailma.

Syksyn sävel

Vuodesta 1968 aina vuoteen 2001 (mielenkiintoinen aikajana!) Mainos-TV järjesti vuosittain Syksyn sävel -nimisen laulukilpailun. Siltä nappasi nimensä myös muuan Leskinen-nimisen laulaja-lauluntekijän esitys (ei päinvastoin, kuten moni nykyelävä ehkä luulee). Laulukilpailu oli suomalaisessa populaarikansankulttuurisessa vuodenkierrossa ihan yhtä oleellinen merkkipaalu kuin lopputalven Euroviisu-karsinta. Kansainvälinen loppukilpailu puuttui, mutta Syksyn sävelen voitto olikin pysyvä kunnia. Sen arvoa ei vienyt pois möhliminen finaalissa ulkomailla á la Nolla-Kojo. Toki jo 1980-luvulla "uuden aallon" elitisteille ei mikään ollut niin suurta sielun myymistä kuin osallistuminen Syksyn säveleen – paitsi Euroviisuihin meno.

Kuuntelin muuan hetki sitten kahden cd-levyn kokoelman Syksyn sävel -voittajia. Kahta ensimmäistä lukuun ottamatta kaikki ovat tuttuja vuoteen 1993 asti. Seuraavana vuonna kilpailun voitti ex-tangokuningatar Eija Kantola, mikä oli selkeä yleisöpohjan muuttumisen signaali. Muistan korahdelleeni kauhusta 1997, kun kuulin että Syksyn sävelen oli voittanut Eino Görn, anteeksi Eino Evergrön. Siinä vaiheessa entinen koko kansan huvi oli lopullisesti menetetty, ihan kuten yhtenäiskulttuurikin.

Syksyn sävel -klassikoiksi ovat päätyneet mm. St. Pauli ja Reeperbahn, Poing poing poing, Daa-da daa-da, Metsämökin tonttu, Evakkoreki, Vicky Lee, Ei oo, ei tuu, Minttu sekä Ville ja Surun pyyhit silmistäni. Minusta nuo ovat vähän liiankin klassikoita. Vain muutamaa niistä jaksaa enää nykypäivänä kuunnella – jos on ikinä jaksanutkaan. Kokoelma muistuttaa myös sellaisista kappaleista, jotka kuulostavat nyt elettävän aikakauden valtavirtaan nähden yllättävän siedettäviltä: Kultaa tai kunniaa, Rakkaus on hellyyttä, Ollaan hiljaa vain, Minna ja Pieni ystäväin. Jopa Jäit sateen taa, jota pidin vuonna 1991 ihan Å-luokan esityksenä, on nyt yllättävän siedettävä. (Jos et tunne tai muista esittäjiä, suosittelen tekemään nettihaun.)

Mutta Syksyn sävelessä kuultiin myös paljon lauluja, joista tällainen kokoelma ei muistuta ja jotka silti ovat syöpyneet tajuntaan. Kuka oli Tohtori Tornado, joka esitti vuonna -79 jenkkipoliitikko Cyrus Vancen inspiroiman huumorirockin Sairas Vääns? Miksei kahdella hienolla instrumentaalilla 80-luvulla pärjänneestä Kari Vahtialasta tullut ns. mitään, vai tuliko? Entäs sitten Syksyn sävel -satoa -ohjelmassa esitellyt finaalista karsiutuneet, esmes Saunaan, saunaan suomalaiset, Salakuljettajan charleston tai Rompoolia? On hämmentävää, miten näin huomattavaa kollektiivisen muistin lokeroa kohdellaan nykyään kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta sepä ei Maikkaria taloudellisessa mielessä kiinnosta, eikä ole edes gay-uskottavaa kuten Neuroviisut. Ei minusta mitään Syksyn sävel -fania tai -friikkiä voisi tulla, mutta kai sellaisiakin jossain luuraa. Tai sitten ei.

Palkinto

Minut kutsuttiin paikan päälle tilaisuuteen. Koska se oli Hervannassa, joka on aika lähellä, kävelin sinne huolimatta –17 asteen pakkasesta. Perillä kirjastossa vielä tiirailin kirjahyllyjä, kun huomasin, että istumapaikat olivat jo puoliksi täynnä. Aikaa tilaisuuden alkuun oli vielä kymmenen minuuttia. Minäkin menin sitten varaamaan istuimeni. Loppujen lopuksi tilaisuus alkoi kymmenen minuuttia myöhässä.

Kun tilaisuus oli ohi, kädessäni oli punainen ruusu ja kirjekuoressa sadan euron palkintosekki. Suurempiakin palkintosummia jaettiin. Käsikirjastossa oli tarjolla teetä ja kahvia sekä kakkua, jota en laktoosi-intolerantikkona tietenkään syönyt. Ruusulle löytyi onneksi paketointipaperia ja se pysyi hengissä paluumatkan, jonka tein bussilla siltä osin kuin oli mahdollista. Seuraavana päivänä kävin keskustan Sampo-pankissa vaihtamassa sekin käteiseksi.

Raadin mielestä olin ilmeisesti kirjoittanut hyvän novellin – en mitään huippuhyvää, sellainen tuo gonzohuumoripläjäys ei ole minustakaan, mutta ihan perushyvän. Ja kuitenkin satunnaisten raatilaisten kanssa jutellessa tuntui, etteivät he olleet tajunneet koko juttua. Ehkä se oli heille kevyt action-hupailu. Kenties peräti absurdia parodiaa. Kukaan ei vihjannut sanallakaan piilevästä yhteiskunnallisesta kannanotosta. No, se olisikin ollut bonusta. Mutta olisivat edes maininneet siitä, miten leikittelen lukijan ennakointien kustannuksella tai muuntelen sanoja ja merkityksiä yhä kauemmaksi alkuperäismuodoistaan tarinan edetessä. Nyt minulle jäi se vaikutelma, että olin ihan hyvä, vaikkei minua edes ymmärretty. Kuinka hyvänä ihmiset minua pitäisivät, jos he tajuaisivat minut? Ja ennen kaikkea: ovatko muutkin palkinnonsaajat niin keskinkertaisia?

Mietityttää myös, luetaanko kirjoituskilpailun tekstit (ja ministeritason poliitikoille toimitetut kirjeet ja adressit, sivumennen sanoen) samalla lailla kuin valtaosa muistakin asioista nyky-yhteiskunnassa tehdään: liiallisella kiireellä, syventymättä ja hutaisten.

3D: ViewMaster

En ole nähnyt yhtään niin sanottua "3D"-elokuvaa. YouTube-sivustolta löytyy pätkiä sellaisista, mutta eiväthän ne totuutta kerro, oletettavasti ellei tietokoneessa ole erityistä 3D-näyttöä. Tämän kirjoitelman tarkoitus ei kuitenkaan ole käsitellä niin kutsuttujen "3D"-elokuvien visuaalista laatua.

Minua ihmetyttää tuon 3D-ilmauksen typeryys, mistä johtuen käytän lainausmerkkejä sekä ilmauksia "niin sanottu" ja "niin kutsuttu". "3D" on lyhenne englanninkielisestä ilmauksesta "three-dimensional", joka suomeksi kuuluu "kolmiulotteinen". Nämä "ulottuvuudet" viittaavat pysty- ja vaakasuuntaan sekä syvyyssuuntaan, joka tuolla "3D"-ilmauksella varustetuissa elokuvissa on uutuus. Ulottuvuuksia kuitenkin on löydetty paljon enemmän kuin kolme, ja ensimmäisenä listassa on niistä meille nykyihmisille ymmärrettävin eli aika. Mistä lähtien elokuvista on puuttunut aikaulottuvuus?

Kolmiulotteisesta "pysäytetystä" kuvasta puhuminen on ymmärrettävää, sillä pysäytyskuvassa tai valokuvassa ei ole aikaulottuvuutta. Perinteisessä valokuvassa ulottuvuuksia on kaksi, pysty- ja vaakasuuntainen. Kun siihen ilmestyy syvyysulottuvuus, kyseessä on 3D. Tällaisia kuvia voi katsoa iki-ihanalla ViewMasterilla. Perinteisessä elokuvassa puolestaan ulottuvuuksia on jo valmiiksi kolme, sillä pysty- ja vaakaulottuvuuden lisäksi on mukana aikaulottuvuus. Elokuva vain on eri lailla kolmiulotteinen kuin ViewMaster-kuvat. Sen hyödyntämät ulottuvuudet eivät olekaan järjestysluvuilla ilmaisten 1–3, vaan 1, 2 ja 4.

Nyt on sitten elokuvaan alettu lisätä kolmas ulottuvuus eli syvyys. Sen myötä elokuva on täysin yksiselitteisesti ja päivänselvästi neliulotteinen. Englanniksi se kuuluu "four-dimensional", lyhenne 4D. Joka ikinen 3D:nä markkinoitu elokuva onkin siis oikeasti 4D, mutta tyhmät ihmiset eivät tiedä sitä! Ajatelkaa nyt, miten paljon upeampaa olisi mennä katsomaan neli- kuin kolmiulotteista leffaa. Minusta ainakin.

Mistä johtuu, että niin sanottuja "3D"-elokuvia ei vieläkään kutsuta 4D:ksi? Johtuuko se oikeasti siitä, etteivät markkinamiehet ymmärrä aikaulottuvuutta ollenkaan? Se kyllä täsmäisi yhteen markkinoiden logiikan kanssa. Vai onko syy se, etteivät markkinoijat usko yleisön ymmärtävän neljännen ulottuvuuden olemusta? Ei ihme, ettei kansa viisastu, kun heitä kohdellaan vuosi vuodelta tyhmempinä. Hurjin salaliittoteoria (joita tunnetusti rakastan) voisi olla, että neljä ulottuvuutta käsittävät ihmiset ovat uhka systeemille tai läntiselle sivilisaatiolle tai jotain sinnepäin. Niinpä täytyy jästipäisesti valehdella, että upea neliulotteisuus onkin muka pelkkää tavanomaista kolmiulotteisuutta.

Ehkä minulla on vaarallinen vallankumouksen ja valaistumisen väline kotona. ViewMasterin kiekkoja minulla on vain muutama, mutta itse laite – joululahja muistaakseni vuodelta 1980 – toimii edelleen.

Itsari

En ole oikein koskaan osannut juhlia itsenäisyyspäivää. Lapsena, kun asuin pohjoisempana, muistan käydyn autolla Ruotsin puolella ns. rasvareissulla. Oli jotenkin kasvattavan epäisänmaallista suunnata maamme virallisena juhlapäivänä säännöllisesti ulkomaille. Jossain vaiheessa kiinnitimme huomiota, että partiolaisten soihtukulkue oli kaunis. Teininä olin itsekin partiossa ja osallistuin soihtukulkueeseen, mistä jäi päällimmäisenä mieleen, että monta kertaa oli jumalattoman kylmä. Luultavasti aloin myös jo kiusaantua suomenlipuista ja isänmaallisuuksista.

1990-luvulla oli lauhoja alkutalvia. Muistan säännöllisesti vitsailleeni, että itsenäisyyspäivä oli lyhentynyt pelkäksi "syyspäiväksi", kun "itsenäi" oli menetetty liityttäessä Euroopan unioniin. Sen jälkeen tuli vaihe, jolloin en pitänyt EU:ta yksiselitteisen huonona asiana, mutta sinivalkoinen Suomi-meininki tympäisi ja rajusti. Tykkäsin kiusata konservatiivista väkeä nimittämällä joulukuun kuudetta "itsaripäiväksi" tai "itsariksi". Ympärillä on puhuttu runsaanlaisesti myös "itsepäisyyspäivästä". Kai 6.12. on sen verran rakas lapsi, että sillä on monta nimeä ("Niilo, Niko, Niklas", sanoo nimipäiväalmanakka).

En vieläkään osaa juhlistaa tätä päivää. En katso "Linnan tuhlia", sillä asunnossani ei näy televisio. Kynttilöitä luultavasti poltan, mutta niin teen muinakin iltoina, eivätkä ne ole ikkunalla vaan sohvapöydällä ja sitä paitsi ne tuoksuvat. Jos kävisin "sankarihaudalla", se tarkoittaisi enintään Juice Leskisen hautaa Tampereen Kalevankankaan hautausmaalla. Lunta tuiskuttaa ja olo on hieman tukkoinen, joten ei tee mieli sinnekään. Ehkä sitten juhlin omaa henkilötasoista ja varsin suhteellista itsenäisyyttäni.

Rampat

En tässä kirjoituksessa aio yhtyä siihen lauluun, että newyorkilainen, 1990-luvulla kuopattu Ramones-yhtye oli "yksi punkin isistä" ja "ylentärkeä suomalaiselle rockille". Punk itsessään ei merkitse minulle mitään. Tätä nykyä edes rockilla sinänsä ei ole minulle vastaavaa merkitystä, vaikka tyylilajin piirissä onkin paljon minulle mieleistä musiikkia. Epämääräisempi "uusi aalto" on jo kiinnostavampi käsite, sillä se viittaa käsitteenä johonkin kulttuurihistorialliseen vaiheeseen eikä ainoastaan musiikin (tai edes kulttuurin) genreen. "Uusia aaltoja" on tietysti ollut lukuisia – "ranskalaisen elokuvan uusi aalto", "new wave of British heavy metal" ja vaikkapa uutisten tämänviikkoinen "sikainfluenssan uusi aalto", muutaman esitelläkseni.

Suomalaisittain punkin ja "uuden aallon" kuohuntaan liitetään melko ilmiselvänä kantaaottavuus, joka näyttäytyy yhtäältä lauluntekstien iskulauseenomaisina hokemina ("rappiolla on hyvä olla!", "vaatteet on mun aatteet!"), toisaalta toisten laulujen perusteltuina linjauksina (Eppu Normaalin Suomi-ilmiö ja Puhtoinen lähiöni; Pelle Miljoonan lukuisat levytykset). Tällä on tietysti tekemistä suomalaisen kulttuurihistorian kanssa. Harvassa maassa 60-luvun protestilauluista, 70-luvun poliittisista lauluista ja vuosien 1978–82 kantaaottavista rocklauluista syntyy samankaltainen jatkumo kuin täällä meidän Härmässämme. Musiikin ohella samat laineet loiskivat kirjallisuudessa ja teatterissa. Aktivismin tasolla samaa ilmiötä heijasteli talonvaltaustoiminta, monen mielestä myös ympäristökonfliktit kuten tapaus Koijärvi.

Mutta Ramones ei ottanut kantaa. Se ei soveltunut yhtyeen asenteeseen ja imagoon. Kun Ramot myöhemmin 80-luvulla ilmensivät hieman aiempaa tiedostavampia otteita, ainakaan härmäläinen musiikkimedia ei pitänyt siitä lainkaan. Kappale Bonzo Goes to Bitburg kritisoi Reaganin käyntiä Saksassa Waffen SS -miesten hautausmaalla. "Tiedostavat New Yorkin kasvatit" eivät olleet niin tervetulleita kuin yhtyeen aiempi painos, joka "kulki lennokkiliimatuubi toisessa ja muovipussi toisessa taskussa". Minä en kyseistä asetelmaa ymmärrä, mutten usko, että minun on tarkoituskaan. Sellaiset mediakannanotot on suunnattu toiselle yleisölle.

Näin 2000-luvulla voi jälkiviisastella, että kantaa ottavalle musiikille oli tiedossa vaikeat ajat 80-luvun jälkeen. Tiedän jopa tapauksia, joissa äänilevyä tuoreeltaan pilkattiin kantaaottavuutensa takia, mutta jo parin vuoden päästä sen musiikkia ryhdyttiin kehumaan. Mutta lennokkiliimamusiikille on käynyt vähintään yhtä köpelösti. On kapinan, lainsuojattomuuden ja sopeutumattomuuden ilmaus mikä hyvänsä, se näyttäytyy liian friikkinä uusmodernille musiikki(bisnes)kulttuurille. Missä se Ramonesin alituiseen hoettu massiivinen vaikutus sitten on? Ehkä niiden päässä, jotka tunnistavat tyytyväisinä, kun Sheena Is a Punk Rocker, I Wanna Be Sedated, Do You Remember Rock 'n' Roll Radio tai Pet Sematary soi ääniaalloilla.

Ana

Ensimmäinen henkilökohtainen tapaamiseni sosiologi Antti Eskolan kanssa oli lyhyt. Hän oli tosin esitelmöinyt luentosalissa jo tunnin tai puolitoista, joten minä näin ja kuulin hänet, mutta hän tuskin minua. Kävin tauolla sanomassa Eskolalle muutaman lauseen, joissa mm. kerroin, että olen lukenut melkein kaikki hänen kirjansa ja Yhteisiä asioita on mielestäni niistä paras. "Voi, se on aika heikko", vastasi Eskola.

Kuuntelin toisenkin osan Antti Eskolan luennoista, jotka kuuluivat hänen jäähyväisluennoiksi nimitettyyn kiertueeseensa. Elettiin syksyä -96. Kirjoitin luentopaperille ideoita, joita professorin luennot minussa herättivät. Ennen muuta paperille tuli kritiikkiä Eskolan silloisia uusia ideoita – esim. "postmodernin käänteen" hyväksymistä – kohtaan. Kirjoitin tekstin kirjeen muotoon ja ojensin ehkä omaksikin yllätyksekseni paperit Eskolalle luentojen päätyttyä. Vielä yllättävämpää oli, että professori vastasi kirjeellä. Palaute oli ihan mielenkiintoinen, vaikka olenkin hukannut kirjeen jo aikoja sitten.

Kun tänä vuonna luin Eskolan kirjaa Mikä henki meitä kantaa, tupsahti fiilis, että tämähän on kuin lukisi vanhan tuttunsa kuulumisia pitkästä aikaa. Kun kävi selväksi, että emeritusprofessorin yhteystiedot on helppo löytää, uskaltauduin ottamaan yhteyttä ja ehdottamaan tapaamista. Asummehan samassa kaupungissakin. Yhteydenoton seurauksena turinoimme torstaina pari tuntia tammelalaisen kuppilan pöydässä. Ihan mielenkiintoista oli, taas. Mitenkään valloilleen Eskolan kielenkannat eivät päässeet, mistä johtuen täytin tyhjää tilaa puhumalla itse. Ehkä se johtui siitäkin, että haen alitajuisesti hyväksyntää omille ideantyngilleni hänenlaiseltaan puolilegendalta, kun en saa sitä vertaisiltani. Ojensin Eskolalle myös kolme liuskaa tekstiä blogistani Kansandemokratia Go-Go. Kenties hän lukee ne tai muutoin tekee niillä jotain.

Lissu

Liisa Tavi on suomalainen laulaja. Hän putkahti 70-luvulla Joensuusta Helsinkiin ja jostain minulle tuntemattomasta syystä pääsi hyvin lyhyessä ajassa laulamaan Agit-Prop-kvartetin riveihin. Paitsi, että nyt minä kirjoitan höpöjä, Liisa Tavi on nimittäin aina ollut erinomainen laulaja ja hänen äänensä todella upea (abfab?). Kai 70-luvulla vielä ihan oikeasti pääsi esiin lauluäänellään. Kai laululiikkeessä vallitsivat ihan eri lait kuin pintaliitobisneksessä.

Agit-Prop ei tainnut juuri esiintyä vuoden 1977 jälkeen. Liisa Tavi ilmestyi entistä laajempaan tietoisuuteen 1979, kun hän levytti Pelle 1 000 000:n tekstiin sävelletyn kappaleen Lasta ei saa tukuttaa ja se voitti Jaakko Jahnukainen Shown eli suomeksi Levyraadin. Tukutuslaulusta tuli syksyn -79 yllätyshitti, ja pian julkaistu Liisan ensialbumi kolkutteli aivan listan kärkisijoja. Jatko-osia Sankareiden illat (1980) ja Palavat ikkunat (1981) myytiin tuntuvasti vähemmän, mutta Liisa pysyi esillä erityisesti tehtyään klassisen version Kollaa Kestään laulusta Jäähyväiset aseille. Sittemmin Liisan tähti himmeni, eikä hän ole tämän päivän tähti, vaikka esiintyykin yhä silloin tällöin.

Yritän tässä parasta aikaa jotenkin diilata sen kanssa, ettei mitään Liisan kolmesta ensimmäisestä albumista ole koskaan julkaistu CD-levynä. Kun miettii, kuinka monena painoksena on julkaistu kaikenlaisia irwingoodmaneja, tasavallanpresidenttejä ja sielunveljiä, riippumatta siitä miten hyvin mikäkin artistin/bändin levy on kiinnostanut edes aikanaan, voi vain sanoa että kyllähän Liisa edes yhden uudelleenjulkaisun ansaitsisi. Mutta ei? Liisan laulut rauhasta, yhteiskunnasta ja ihmisyydestä eivät varmaan joidenkuiden mielestä vetoa nyky-yleisöön. Minuun ne luonnollisesti vetoavat, enkä voi mitään sille tunteelle, että meitä piileksii jossain paljon useampiakin. Ehkei olekaan niin, että kansa saa mitä haluaa, vaan korkeintaan kansa haluaa mitä saa.