sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Elämän käännekohtia: syksy 2007

Kesäajan viimeisen viikon vuonna 2007 olin Kainuussa, Oulujärven rannalla. Olin saanut hankituksi musiikkityöasemana palvelevan kannettavan tietokoneen kirjastotyöstä tienatulla palkalla. Matkustin viikoksi yksinäisyyteen vanhempieni mökille, tarkoituksena äänitellä lauluosuuksia kappaleenraakileisiin, joita olin heinä-elokuun ajan työstänyt. Kesä tosiaan päättyi sillä viikolla, sekä kalenterissa että säätilassa. Lähtiessäni oli elokuu ja lämmintä muistaakseni viitisentoista, joitakin päiviä aiemmin oli vielä ollut yli 20. Palatessani oli syyskuu ja asteita alle kymmenen.

Viimeisen mökki-illan juhlistamiseksi olin ostanut jotakin alkoholillista litkua. Sen vaikutus sai minussa purkautumaan tunnereaktion, joka oli kytenyt pinnan alla jo luultavasti useita päiviä. Asiasisältö kuului: "En halua Ouluun. En halua kaupunkiin. En halua töihin." Olin aivan kauhuissani tulevasta, johon kuului muun muassa jälleennäkeminen erään inhottavat muistijäljet jättäneen työkaverin kanssa. Aloin sitten pohtia: "Onko yksin täällä mökillä tosiaan ollut parempi olla kuin kotona, omassa kotikaupungissa, sosiaalisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä?" Kun vastaus oli ilmiselvästi kyllä, olin varmempi kuin koskaan ennen, että Oulu oli jätettävä taakse. Yksi luku elämäni kirjassa oli sulkeutumassa.

Syyskuu meni töissä ihan mukavasti, kun osastollamme oli työntekijöitä yksi "liikaa" (ts. sen verran kuin oikeasti pitäisi olla, ilman tehokkuusajattelua), mutta lokakuussa duuni muuttui stressihelvetiksi. Jossain vaiheessa elimistö repäisi minut irti ja järjesti kuumeflunssan ja sairasloman. Kun makoilin sohvallani ja kuuntelin High Llamasia, olo oli tukkoinen ja väsynyt, mutta silti jotenkin rauhoittunut. Muutaman hikisen viikon jälkeen pätkäpestini olisi ohi.

Noina viikkoina ystävystyin erään Tampereella asuvan pitkäaikaisen nettitutun kanssa. Se sai minut päättämään, että tuleva asuinpaikkani on Tampere. Laitoin piakkoin liudan vuokra-asuntohakemuksia vetämään. Asunnonetsintä kantoi hedelmää vasta keväällä 2008, mutta sen pohjatyö oli tehty jo edellisenä syyskautena. Talven ja kevään aikana opettelin tietoisesti irti Oulun seudun murteesta, ja koko kaupunki alkoi tuntua jotenkin vieraalta.

Tähän päättyy tämä kirjoitelmasarja. Voisihan sitä tälle tunkiolle viskata välillä jotain ihan muuta.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Elämän käännekohtia: syystalvi 2005

Paljon oli tapahtunut sitten vuoden 2000. Olin kokenut sekä elämäni mielialahuipun että -pohjan. Olin sosiaalistunut useaan kaveripiiriin yhtä aikaa ja sitten menettänyt niistä tunnetasolla kaikkein myönteisimmän. Olin kokenut lyhyehkön intiimin ihmissuhteen, josta ei tullut mitään ihmeempää, sekä lähes puolentoista vuoden kiinteähkön etätykkäämisen, joka ei johtanut mihinkään, ellei kirvelevää pysyvää välirikkoa lasketa. Tässä yhteydessä kenties oleellisin noiden vuosien prosessi on, että jälkikäteen ajatellen minusta oli tullut aina vain tavallisempi. Tosin siltä ei ehkä näyttänyt silloin.

Lokakuun lopulla 2005 löysin eräänä aamuna itseni poliisiautosta. Olin litkinyt epähuomiossa poikkeuksellisen paljon alkoholia ja päätynyt mystisesti jonkin omakotitalon pihaan, josta minut hätistettiin viranomaisten kyytiin. Seuraavat viikot elin järkytyksen ja hämmennyksen vaihettumisvyöhykkeellä. Miten ja miksi oli käynyt näin? Mitä minusta oli tullut ja tulossa? En voinut olla tekemättä johtopäätöstä, että jokin elämässäni kaipasi aktiivista muutosta. Syyttävä katse suuntautui kohti silloista sosiaalista elämääni. Ilmeisesti kaverit, joiden kanssa pyörin, olivat niin tylsiä, että heidän kanssaan oli kivaa vasta kun oli nousussa kuin tuolihissi. Lisäksi tuntemattomienkin jutut, esimerkiksi netissä tai pubissa, olivat typeryyttään masentavia. Niinpä sain päähäni, että vältän (alkoholin läträyksen ohella) kaikkea sosiaalista toimintaa ja syvennyn omaan maailmaani. Osa-aikainen työ taidegalleriassa piti minut joka tapauksessa kiinni arjessa ja yhteiskuntaelämässä.

Marraskuu oli lämmin ja pimeä. Kun lopulta maahan satoi valkea lumi, huomasin sen kohottavan mielialaa. Eräänä päivänä lähdin kävelylle etelään silloisesta asunnostani. Päivä oli pilvinen, taisi sadella luntakin, mutta jossain vaiheessa pilvipeite repeili. Yhtäkkiä oli päivänselvää, että tämä on se vuodenaika, joka johtaa uuteen kevääseen. Minusta alkoi tuntua pitkästä aikaa oikeasti hyvältä. Luovuuteni puhkesi kukkaan vielä saman kävelyn aikana. Uusi herääminen oli niin häkellyttävä, että jo ihan lähipäivinä – tai ainakin -viikkoina – saatoin todeta itsekseni ja itselleni: "Missä helvetissä olen ollut viime vuodet? Tämä on se oma tuttu olotila!"

Vuoden 2005 viimeinen viidennes johti minut selvästi harhapolulta takaisin kotiin: kauniimpaan todellisuuteen, jossa sanoja, säveliä ja ideoita leijaili ilmassa ja kasvoi puiden oksilla. Oli alkamassa vuosi täynnä henkisiä oivalluksia, itsen löytämistä ja hyvää fiilistä. Samalla tämä kausi johti minut uudelle harhapolulle, mitä en silloin tietenkään käsittänyt. Jos elämäntarinaani on sijoitettava ajankohta, jolloin vieraannuin pysyvästi sosiaalisesta elämästä, se on tämä. Ihmissuhteet, jopa kaverisuhteet olivat entistä isomman kiven takana.