Missä Ed Woodilla on tapana voittaa amerikkalaiset (tai kansainväliset) huonoimman elokuvaohjaajan äänestykset, Suomessa lähes samankaltaiseen asemaan on noussut porilainen Visa Mäkinen. Vuosina 1979–91 Mäkinen ohjasi kaksitoista pitkää elokuvaa, jotka alkuaikoina saavuttivat jonkinlaista menestystäkin, kunnes ohjaajalle naureskelu tai hänen ihmettelemisensä otti selkävoiton yleisösuosiosta. Pitkien elokuvien ohessa Mäkinen ohjasi usein eroottissävyisiä lyhyitä videoelokuvia (otsikko Sexis spaketti ja Brunon parhaat kertonee jo paljon) sekä pari kohtalaisen hyvin huomioitua tv-sarjaa, Pekka ja Pätkä (1986) ja Pekko Aikamiespoika (1992). Joskus 2000-luvulla muistan hänet – silkassa camp-hengessä – houkutellun myös jonkin musiikkivideon ohjaajaksi. Musiikkitaustaakin Mäkisellä on; tuotantoon mahtuu muun muassa koko levyllinen 1970-luvun kulttinostalgiasarjan Onnen päivät musiikkia suomennettuna. Elokuvallisen uransa jälkeen Visa Mäkinen on asettunut pyörittämään grillikioskia ja kirpputoria.
Mutta olipa kerran vuosi 1979. Visa Mäkinen, elokuvafriikki, Spede-fani, amatööri Luojan armosta, halusi tehdä hauskan, vauhdikkaan, vähän rohkeankin hyvän mielen elokuvan, joka sijoittuisi Satakunnan kauniiseen kesään. Kesä kuitenkin vilahti ilmeisesti rahoja ja sponsoreita kerätessä, näyttelijöitä ja apuvoimia rekrytoidessa tai muussa sellaisessa, joten kuvauksiin päästiin vasta syyskuussa. Onneksi syksy saapuu Porin seudulle verraten myöhään; niinpä Voi juku, mikä lauantai -leffaan saatiin kuin saatiinkin suomalaista kesätunnelmaa. Tuttuna kasvona leffassa esiintyi laulaja Erkki Liikanen. Kesäinen elokuva ennätti ensiesitykseensä keskellä pimeintä talvea. Hilpeä tunnelma tarttui sen verran, että katsojia löytyi lähes 40 000. Niinpä Mäkinen varmasti koki ainakin osittain onnistuneensa ja suuntasi kohti uutta projektia – kohelluskomediaa nimeltä Mitäs me sankarit. Yleisön vastaanotto syksyllä 1980 oli ensileffaakin positiivisempi (kriitikot sattuneesta syystä haukkuivat Mäkistä ihan alusta lähtien), ja katsojia riitti yli 140 000. Tämä jäi parhaaksi lukemaksi, mitä Visa Mäkiselle koskaan siunaantui. Ihan kohtalaisesti käytiin katsomassa vielä kolmatta elokuvaa Kaikenlaisia karkulaisia (1981) – noin 97 000 katsojaa. Molemmissa leffoissa esiintyi jo tunnettuja "oikeita" komedianäyttelijöitä: Tenho Saurén, Leo Lastumäki, Kauko Helovirta.
Siedettävän suosion myötä Mäkinen astui rohkeasti uuteen vaiheeseen urallaan. Suomen siihenastisen elokuvatuotannon eroottisimmin suuntautunut produktio, Pi pi pil... pilleri (1982), ei jälkikäteen ajatellen saattanut haaveillakaan Mitäs me sankareiden katsojaluvuista. Ex-missi Virpi Miettinen oli mukana tuomassa naisellista kiinnostavuutta – sen lisäksi, että alasti tai puolialasti vilahteli leffassa naisia kokonainen liuta. Mielenkiintoisen pelinavauksen katsojamäärät jäivät debyyttielokuvan lukemiin. Jatkoksi Visa Mäkisen oli ohjattava varmempi tapaus, jollaiseksi osoittautui vielä samana vuonna ensi-iltaan ehtinyt kertausharjoituskomedia Likainen puolitusina. Mukana olivat jälleen Saurén ja Helovirta sekä Ilmari Saarelainen ja Allu Tuppurainen; katsojia löytyi sentään yli 80 000. Itse en ole tätä elokuvaa luotaantyöntävän aiheensa vuoksi nähnyt. Sen sijaan James Bondia ja sen edustamaa genreä juhlinut ja parodioinut Agentti 000 ja kuoleman kurvit (1983) lienee ensimmäinen koskaan katsomani Mäkis-leffa. Muistan hekotelleeni Saarelaisen (sekä Saurénin ja Tuppuraisen) tähdittämän elokuvan hölmölle huumorille televisiossa. Elokuvakierros meni alle 60 000 katsojineen jo hieman vaisummin. Kaikki on kuitenkin suhteellista, ja voimme tähän väliin ynnätä: Visa Mäkisen menestyksekäs kausi elokuvaohjaajana päättyy vuoteen 1983.
Seurasi joukko entistä oudompia elokuvia. Vapaa duunari Ville-Kalle (1984) ei päässyt edes leffateattereihin muualla kuin Tampereella, jossa sen näki 551 katsojaa. Ilmeisesti rainassa ei ollut mitään kiinnostavaa; sellaiseksi ei laskettu edes Irwin Goodmania, joka oli tuolloin vasta tekemässä comebackia. Itseäni naurattaa lähinnä se, että Ville-Kalle-hahmon oikea nimi oli "Vilho-Kalho". Kunnianhimoisempi produktio – tietyssä mielessä jälleen uusi Pilleri – oli Yön saalistajat (myös 1984), jota markkinoitiin Suomen ensimmäisenä sumeilemattomana väkivaltajännärinä. Mutta senkin näki vain 1 670 katsojaa. Nykysilmään väkivalta (ja seksi) on tietysti aika tavanomaista, ja huvitusta herättää, ettei leffassa näy sen enempää yötä kuin saalistustakaan. Vuonna 1985 Visa Mäkinen elvytti vanhat klassikkohahmot, Pekan ja Pätkän, uuteen komediaansa Pekka & Pätkä ja tuplajättipotti. Menestystä ei tullut, mutta Mäkinen jalosti hommasta tv-sarjan, joka sentään puri ihan eri mitoissa. Asiasta innostuneena ohjaaja duunasi toisenkin Pekka & Pätkä -leffan, Pekka Puupää poliisina (1986), mutta katsojia löytyi edeltäjän tavoin vain muutamia tuhansia. Näitä elokuvia en ole viitsinyt katsella. Sen sijaan olen nähnyt pienen tauon jälkeen ilmestyneen Ruuvit löysällä -leffan (1989), jolla Mäkinen teki jo aika avoimesti itsepastissia ja -parodiaa. Hämmentävästä viehätyksestään huolimatta se ei kerännyt yleisöä. Vielä näki päivänvalon Pirtua, pirtua! (1991), jota on kuvattu täysin erilaiseksi, ei niinkään ohjaajansa tyyliseksi rikoselokuvaksi. Elokuvateatterilevitykseen se pääsi kuitenkin vain Porissa, ja ysärilaman tiimeltämättömyydessä Mäkinen laittoi pillit pussiin.
Tykkäänkö minä sitten Visa Mäkisestä? Luonnollisesti vastaus kuuluu: kyllä ja en. Amatöörimäisyys ja naiivi hullunrohkeus ideoiden toteutuksessa viehättävät ehdottomasti. Toisaalta Mäkisen leffoissa on todella paljon tylsiä hetkiä. Kaksi menestyneintä elokuvaa, Mitäs me sankarit ja Kaikenlaisia karkulaisia, eivät itseäni pahemmin viehätä. Lisäksi Mäkisestä paljastuu nykykatsojalle ilmiselvä seksisti-sovinisti, pesunkestävä kapitalisti tyyliin "kaikki on hyvää, jos se myy", toisaalta myös jonkinlainen postmodernisti (relativisti, täysin pastissin ja parodian maailmaan uppoutunut) – viimemainittua puolta hänestä ei edes ole tavattu ymmärtää. Mutku. Mutku. Minusta Agentti 000 on yksinkertaisesti mainio asia olemassa, Pilleri herättää kömpelössä humoristisuudessaan enemmän viboja kuin telkkarissa 2010-luvulla esitetyt mukaeroottiset jenkkileffat yhteensä, Ruuvit löysällä saa minulta osakseen pientä vaivihkaista kieroutunutta ihailua. Ja voi juku! Se ensimmäinen leffa ja sen häkellyttävä 70-luvun lopun ajankuvaus, svengaava 60-luku väärässä paikassa, semisti juoneton Suomen kesä -paraati syyskuussa kuvattuna, kummallinen yhdistelmä seksismi-sovinismia ja naisten emansipaatiota, ja ennen kaikkea: suomalaiskansallisen "puhuttelevan" synkän kuvauksen sijaan yritys esittää kotimaamme, ja kaikista paikoista Porin seutu, täydellisen groovaavana ympäristönä. Emmäävoimittään! Lissää!
