keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Iloiset vuosikymmenet

Mitä tulee mieleen, kun ajattelee ilmausta "iloinen 50-luku"? Itse mietin nuoria jäätelöbaarissa ja varhaista rock and rollia. Kumppanini ehdotti naiivia ja ihmettelevää tapaa nähdä maailma: mitä kaikkea täältä löytyykään! "Iloinen 60-luku" puolestaan tuo mieleemme Beatlesit, Beach Boysit, kuuman kesäkadun ja sekoilevat hipit. Kulttuurinen perimämme on niin paljolti suurten ikäluokkien määrittämää, että tiedämme oikein hyvin, miten heidän nuoruudessaan on oltu iloisia.

"Iloista 70-lukua" olen jo itsekin päässyt hiukan näkemään. Lahkeet liehuivat, värit räiskyivät ja Abba soi. Sitten päädyttiinkin "iloiselle 80-luvulle", jolloin lasketeltiin, pukeuduttiin neonväreihin ja kasvatettiin isot tukat. Dingo tai Van Halen soi ja Ritari Ässä näkyi. Vuosisadan päätti "iloinen 90-luku". Eurobiitin säestämä hilpeä opiskelijaelämä, chattailu ja nettideittailu nostivat fiilikset vuosikymmenen alun lamasta korkealle.

Siihen se sitten päättyykin. "Iloista 2000-lukua" ei ole nähty oikeastaan päivääkään. Vuosi 2000 meni ehkä vielä puoliksi edellisen vuosikymmenen jälkitunnelmissa, mutta jo seuraava vuosi mäjäytti uuden maailmanajan ongelmat suoraan vasten ihmisrukan kasvoja: Lahti, Göteborg, Genova, New York, Afganistan ja Kärsämäki. Sitten kokoonnuttiin mielenosoituksiin suurempana joukkovoimana kuin vuosikymmeniin, mutta ilmeet olivat kärsiviä. Kun mitään ei nähty saadun aikaan, liikehdintä hiipui. Sitten tulivat uuskonservatismi ja perussuomalaiset. Valuuttakriisi ja uusi lama. Katkeruus ja kauna.

"Iloinen 10-luku" on hyvin tiukassa, vaikkei vuosikymmentä ole vielä elettykään kuin reilut kolme vuotta. Toki tässä vaiheessa vuosikymmentä myös "iloinen 90-luku" näytti olevan tiukassa. Mutta näkymät ovat kurjat edelleen kaikilla tasoilla. Vain syrjäytymällä omaan kuplaansa voi elää iloisena, tasapainoisena ja onnellisena.

Haluavatko nykyaikuiset kasvattaa lapsensa maailmaan, jossa ei ole minkäänlaista iloa?

torstai 7. helmikuuta 2013

Maitolavan rimprempsat ja rimpsit

Pispalassa, Pub Kujakollissa pidetään kerran kuukaudessa Maitolava-niminen tapahtuma. Päätin käydä tsekkaamassa sen, kun asun lähistöllä. Kyse on open stage -tilaisuudesta, jossa kuka hyvänsä voi nousta lavalle esittämään musiikkiaan, tai musiikkia, tai jotain, millä on etäisesti tekemistä musiikin kanssa.

Saavuin paikalle yhdeksältä. Ensimmäinen näkemäni esiintyjä oli Eeroksi kutsuttu poikanen, joka paukutti noitarumpua ja lausui vuoroin loitsua, vuoroin lorua. Yleisö tykkäsi, minä vain en tajunnut mitään. Sen jatkoksi kuultiin sentään oikeaa musiikkia, kun sellististä ja banjonsoittajasta – joista kumpikin myös lauloi – koostuva The Fractal Cauliflowers -yhtye esitti psykedeelistä bluegrassia. Vaikka musiikki oli kaukana sellaisesta, jota normaalisti kuuntelisin kotona, kokemus oli varsin myönteinen. Tästäkin yleisö tykkäsi.

Sitten lavalle kipusi Hot Mama Salonen, joka ei nimestään huolimatta ole kuuma mamma, vaan miespuolinen, hieman davelindholmmainen akustisen bluesin taitaja. Hän osaa laulaa ja eritoten soittaa, mutta omat sävelmät eivät jääneet mieleen ja suomenkieliset sanoitukset hieman ärsyttivät. Viimeisen biisin hän esitteli Guess Who -coverina, mikä sai odottamaan American Womania, jota ei tietenkään tullut. Seuraava esiintyjä oli puolestaan naispuolinen singer-songwriter, jonka naama jäi paremmin mieleen kuin nimi. Hänen lauluäänensä oli varsin vaikuttava, mutta biisit eivät häikäisseet, vaikka mukavilta kuulostivatkin. Viimeisen kappaleen hän esitteli coverina, ja kuulostelin, että voi olla tuttu, muttei mistään kotoisin. "Se oli CMX:ää", tyttö totesi lopuksi iloisesti. Mieleen juolahti: millaista taidetta tällaiset laulajat tekisivätkin, ellei heillä olisi vaikutteenaan jotain hälvetin CMX:ää?

Nimi livahti ohi korvieni myös seuraavalta esiintyjältä, joka oli jälleen laulu- ja soitinduo. Tiedossa oli leppoisaa folkmeininkiä, joka erottui porukasta siinä, ettei se ollut tai pyrkinyt olemaan miltään kantilta "täydellinen". Leppoisuutta kuvastaa sekin, että kitaristinuorukaisen 12-kielinen oli välillä aivan epävireessä. Naisvokalistin tulkitsema Peitsamon Jaana S. herätti myös hilpeyttä. Tämä kokoonpano jätti Fraktaalikukkakaalien ohella vaikutelman, että pyytäisin heidät esiintymään kuvitteellisille pispalalaisfestareille, jos olisin järjestämässä. Lisää nainen ja kitara -osastoa esitteli brunettityttö, jonka ääni muistutti Laura Närheä. Mukava ääni olikin, vaikka melko hiljainen. Harmituksen aihetta antoi keskimmäinen kappale, jonka laulaja spiikkasi suurin piirtein: "Täällä kuulemma saakin esittää kolme-neljä biisiä, joten soitan yhden Joosen biisin tähän väliin." Tuollaiset tytöt varmasti kuvittelevat, että Joose Keskitalo on Maitolavan yleisön yhteinen epäämätön suosikki.

Viimeinen kuulemani musiikkiesitys oli Petra-nimisen nuoren naisen ilman säestystä esittämä karjalaisen runolaulun tai jonkin vastaavan mukaelma. Kun hieman aiemmin lavalla oli pistäytynyt Juho Ylinampa mölisemässä jotain synkkää kansanballadin säettä (tai sellaisen mukaelmaa), ei voi olla huomioimatta, että Maitolava on kyllä nykyisellään varsinainen eksentrikkojen (tai muka-eksentrikkojen) temmellyskenttä. Yhteislaulusta tai -soitosta ei ole tietoakaan. Esiintyjän on syytä olla omaehtoinen ja omintakeinen, mutta jotenkin geneerisellä tavalla. Hänen on edustettava jotakin tiettyä friikkigenreä. Jos itse osaisin soittaa akustista soitinta (muuta kuin lyömäsoitinta) paremmin kuin auttavasti ja esiintyä niin luontevasti, että kipuaisin lavalle esittämään omia biisejäni, ei esiintyjistä ja heidän kavereistaan koostuva yleisön sisin piiri varmaankaan tietäisi miten suhtautua. Oma mahdollinen eksentrisyyteni ei näet ole pakotettua, vaan jotakin, mitä en voisi kätkeä pakollakaan. Niinpä voisin yrittää tarjota yleisölle jotakin kollektiivista, yhteisesti ymmärrettyä, mikä varmaan saisi sisimmän piirin pitämään esitystäni epäonnistuneena yrityksenä olla "kaupallinen".

Hieman siis ärsyttävän ristiriitaiset fiilikset jäi Maitolavasta, mutta aivan varmasti menen sinne vielä uudelleen. Ja uudelleen. Ja luultavasti uudelleen.