keskiviikko 2. lokakuuta 2019

90-luku

Muistikuva minusta joskus kaukana menneisyydessä, 1990-luvun alkupuolella. Kuuntelin epätoivon vimmalla Radiomafian listaa joka sunnuntai. Yritin löytää listalevyistä jonkin näkökulman, joka yhdistäisi ne 1970- tai edes 1980-lukuun. Kun Abban ja Boney M:n kokoelmat olivat listoilla, niiden merkitysarvo peittosi kaikki sinä aikana tehdyt levyt. Extremen III Sides to Every Story ja Jamiroquain Emergency on Planet Earth ovat ihan erilaisia albumeja, mutta kumpikin niistä oli tosi tärkeä, sillä niistä löytyi jokin 70-luvun "kulta-aikaan" assosioituva musiikillinen pointti. Eräänä kevätkesän päivänä kuljin kuin unessa kilometrien pituisen reitin entisen lapsuudenkodin suunnalta kohti kaupungin keskustaa. Olin kuin taivaassa, kun onnistuin eläytymään liki täydellisesti menneeseen maailmaan, jossa "kaikki oli vielä hyvin". Eikä maailmaa ollut siitä vieraannuttanut kuuluisa lama, vaan jo lamaa edeltänyt aika, jolloin taloudelliset näkökohdat olivat jyränneet inhimilliset ja kaupunkiympäristöstäkin oli tehty näennäisessä näyttävyydessään kylmempi. Ajankohtainen politiikka ärsytti tietysti myös, ja vasemmistolaistumistani edisti ajatus, että 60-luvun lopulta noin 80-luvun puoliväliin nuoret ja opiskelijat tykkäsivät olla vasemmistolaisia.

Ihmisillä on hyvin erilaiset elämät, mutta tämä on todettu yhdessä monen ihmisen kanssa: 90-luvulla 90-luku oli paskaa. Ja kuitenkin juuri tuosta ristiriitaisen epämääräisestä vuosikymmenestä on tullut minulle – eikä yksin minulle – kaikista rakkain itse kokonaan eletty vuosikymmen. 2000-luku saattoi alkaa myönteisissä merkeissä, mutta se myönteisyys oli 1990-luvun perintöä ja vuosikymmenen edetessä seurasi vaihtelevina määrinä kyllästymistä, katkeruutta, epätoivoa, pahaa oloa, ahdistusta ja lisää vieraantumista. Sen jälkeen olemme saaneet 2010-luvun, jota määrittävät rahan ja kaupallisuuden lonkeroiden tunkeutuminen joka paikkaan, heikompien polkeminen yhteiskunnassa, kansanryhmien keskinäinen viha ja synkkä tulevaisuudenkuva. 1980-luku on toki monille rakas, mutta toisia sen arvot ja kulttuuri eivät innosta. Jupit, kasinopeli, merkkituotekulttuuri, "meidän aika on paras mitä on koskaan eletty" -joukkopsykoosi, Iron Maiden? No eipä jatkoon. Suunta on tärkeä: jossain vaiheessa ysärillä (sana, jota ei tunnettu ennen noin vuotta 2005) alkoi tuntua, että kuljettiin kohti jotain parempaa. Nollarilla kehittyi väistämätön tietoisuus, että ajat huonontuvat, eikä ajatus ole vieras edes kasarin viimeisten vaiheiden kohdalla.

1990-luvun sisällöstä puhuttaessa törmää hyvin vastakkaisiin näkemyksiin. Vuosikymmenen alkupuolen lama määrittää yksien mielestä negatiivisesti koko vuosikymmentä – myös välillisine kulttuurivaikutuksineen. Toiset taas muistelevat 80-luvun juppikulttuurin hylkäämistä, pieni on arvokasta -filosofiaa sekä kirpputorien ja realisointikeskusten (muistaako joku vielä?) ilmestymistä kaikkialle ihan positiivisina juttuina. 90-luvulla jopa Mercedes-Benz lanseerasi historiansa ensimmäisen pienen henkilöauton, jonka tosin muistetaan kaatuneen testeissä. Tämä on aika mahtavassa ristiriidassa siihen citymaastureiden ja farmariautojen invaasioon, joka on nähty uudella vuosituhannella. Kirpputori-chic oli vähän aikaa päivän sana. Kirpparit ovat yhä hengissä, sillä osalle ihmisistä 90-luku ei ole koskaan päättynyt. Merkitsihän vuosikymmen myös väestön uusjakoa menestyjiin ja luusereihin – muuallakin kuin koto-Suomessa. Kierrätys toi muun muassa muusikoiden ulottuville mahtavan läjän unohdettuja vanhoja levyjä, joiden antamat vaikutteet kuuluivat uudessa, trendsetterien "retroksi" leimaamassa musiikissa. Tämäkin jatkuu menestyjien maailmasta syrjäytetyssä musiikissa esimerkiksi Tampereen underground-skenessä.

Jotkut ovat suorastaan esittäneet, että 1990-luku oli (populaari)kulttuurin absoluuttisesti synkin vuosikymmen. Tämän kanssa on kiinnostavassa ristiriidassa se, kuinka ysärillä pulpahti sekä musiikissa, elokuvassa että designissa esiin trendi, joka löysi niin kasarilla kuin nollarillakin kitschiksi mielletystä hempeilystä ja söpöilystä raikkaita, uudistaviakin syvyyksiä. Tämä on 1990-luvulle niin leimallista, että vielä 2010-luvullakin esimerkiksi eräitä oman tyylimakuni piirteitä on pilkattu "ysärikitschiksi". Toisaalta myös positiivinen ajattelu oli päivän mahtisanoja. Kyseisen ilmiön ristiriitaista vaikutusta ihmisten ajatusmalleihin olen tarkastellut pari vuotta sitten otsikolla "Sisäinen Puutarha on tuhottu", joskin tekstin kirjoittamisen jälkeen olen todennut puutarhan olevan sittenkin yhä hengissä ja/tai elpymässä.

Oman leimansa vuosikymmeneen antoi postmodernismi. Olen arvioinut tämän illuusiomaisen trendin olleen huipussaan vuonna 1992. Tuolloin Francis Fukuyama julkaisi kuuluisan kirjansa Historian loppu ja viimeinen ihminen, unelmat paremmasta maailmasta oli romutettu ja korvattu unelmilla paremmasta elämästä, ja taide ja kulttuuri olivat hyvää vauhtia muuttumassa pastissin ja parodian ulospääsyttömäksi kehäksi. Mutta samalla vuosikymmenellä tapahtui myös postmodernismin kumoava käänne. Alan Sokal toteutti kuuluisan huijauksensa (kirjoitti yhteen tiedejulkaisuun kvasitieteellisen artikkelin ja toiseen ilmoituksen, jonka mukaan artikkeli on puppua) keväällä 1996. Vuosikymmenen päättyessä postmodernismi oli ainakin periaatteessa hylätty, ja sen sijalle tai rinnalle oli hiipinyt edistyksen mahdollistava transmodernismi – idea, joka ainakin minusta kaipaisi enemmän pohdintaa jäätyään 2000-luvun myötä puolitiehen. Suunta on jälleen tärkeä. Ja toisaalta, kaikesta huolimatta, postmodernistiset ideat määrittävät hyvin pitkälle koko vuosikymmentä.

Edelleen 1990-lukua määrittää internet-yhteyksien avautuminen. Vuosikymmenen alussa meidät koululaiset vietiin johonkin auditorioon kuulemaan ja katsomaan esittelyä uusista ja tulevista verkkopalveluista. Mukana oli sähköpostia ja treffipalvelua. Se oli jännittävää, mutta myös todella etäistä, sillä kenelläkään ei ollut verkkoyhteyksiin vaadittavaa modeemia. World Wide Web julkaistiin vuonna 1991 ja ensimmäinen graafinen selain Mosaic 1993. Netissä "surffailusta" tuli kansanhuvi, ja vielä 90-luvun loppuvuosina erään Oulun yliopiston mikroluokan ovessa luki: "Surffailijat, nettailijat ym. ym. EIVÄT ole tervetulleita." Vasta ysärin jälkeen on internetin asema vakiintunut niin, että tiedonhakua ja kommunikointia verkossa pidetään tavallisena, hyväksyttävänä ja toivottunakin osana opiskelua, toimistotyötä ja luovaa työtä. Internetin legitiimiyden puutteet tarkoittivat myös sitä, että koko netti muistutti – nyt jo lähes unohdetusti – Villiä Länttä. Esimerkiksi huumeaiheinen materiaali ja lapsiporno rehottivat verkossa sillä tasolla, että niihin törmäsi, vaikkei etsinytkään. Suosituissa chateissakin saattoi sanoa mitä hyvänsä – oli aiheena sitten Hitler, Saatana, itsemurha tai eläinseksi – eikä kukaan ollut tarkastamassa tai sensuroimassa materiaalia, joka myös katosi bittiavaruuteen eikä tallentunut niin kuin 2010-luvun sosiaalisissa medioissa.

Ei ole lainkaan perusteetonta väittää, että yksi 90-luvun avainsanoista on välinpitämättömyys. Toisin kuin nykyään oletetaan, se ei ollut pelkästään negatiivista. Siihen sisältyivät myös ajattelun ja tekemisen vapaus sekä suvaitsevaisuus – alkuperäisessä merkityksessään. 2010-luvulla suvaitsevaisuuden idea on saanut kritiikkiä, koska sen nähdään tarkoittavan asettumista itse suvaitsemisen kohteen yläpuolelle. Mutta ysärillä ihan oikeasti suvaittiin: usein ei tykätty ollenkaan siitä, mitä toinen oli, teki, sanoi tai edusti, mutta koska asialla ei ollut minuun suoraa negatiivista vaikutusta, siitä ei tarvinnut imeä palkokasveja haistinelimiin. Tästäkin nykyajalla voisi olla opittavaa. Samalla koko asetelma muistuttaa, että 1990-luvusta on etäännytty todella kauas. Esimerkiksi oikeistohenkiset bisnestoimijat eivät enää voi markkinoida mitä hyvänsä millä hyvänsä ilman, että punavihertävien someaktiivien joukot ilmestyvät peräänkuuluttamaan yhteiskuntavastuuta julistamalla, kuinka mainos halventaa vammaisia tai sillä on negatiivinen vaikutus nuoriin tyttöihin. Muutosta voi pitää positiivisena, mutta toisaalta se merkitsee yleisen ilmapiirin kiristymistä. En pidä ollenkaan mahdottomana ajatuksena, että ihmisten yhteiskunta voi vielä poimia parhaat puolet sekä 90-luvun että tämän päivän ideoista. Nähtäväksi jää. Ihan pian on 2020-luku, ja jälleen yksi vuosikymmen alkaa näyttää tunkkaiselta historialta.