torstai 14. tammikuuta 2016

Radikaali aikuisuus?

En ole koskaan ihan riemumielin halunnut aikuistua. Jos kuulostelen muistini syvimpiä sopukoita, löydän sieltä kyllä ajatuksen sellaisesta aikuisuudesta, josta ehkä tykkäisin. Sitä määrittävät sivistyneisyys, yhteiskuntakriittisyys, aktiivinen kiinnostus taiteeseen ja kulttuuriin, avoin mutta pöyhkeilemätön elämäntaparadikalismi sekä fiksut kutsut, joilla nautitaan viiniä ja syödään pikkulämpimiä.

Iän kertyessä saapuvat ne hetket, jolloin alkaa kuvitella olevansa kypsä jonkinlaiseen aikuisuuteen. Valitettavasti sellaista radikaalia aikuisuutta, josta minäkin pitäisin, ei näytä olevan 2010-luvun Suomessa olemassakaan. Vaihtoehtoina ovat vain sovinnainen aikuisuus ja jämähtänyt näennäinen aikuistumattomuus. Usein – tekisi mieleni sanoa 'useimmiten' – nämä kaksi vaihtoehtoa yhdistyvät samassa ihmisessä: arkielämä sujuu perin sovinnaisissa merkeissä, mutta kun juhlitaan, ollaan typerryttävästi ikiteinejä.

Sovinnainen aikuisuus on sitä, että hommataan perhe, vakituinen työpaikka, omistusasunto ja auto, ja annetaan näiden säädellä koko elämää sekä määritellä kaikki elämänsisällöt. Ystäväpiiri koostuu työkavereista, puolison työkavereista ja lasten kavereiden vanhemmista. Välillä juhlitaan, mutta huolimatta joidenkuiden aikuisten läpeensä tylsästä "nuorekas irrottelu" -diskurssista sekin on varsin jäykkää ja sovinnaista. Konservatiiviset arvot jylläävät: raha ja varsinkin omaisuus, kohtuus ja keskitie sekä kunnioitus yhtäältä auktoriteetteja, toisaalta perinteitä kohtaan ovat lähtemättömästi korkeassa kurssissa.

Jämähtänyt näennäinen aikuistumattomuus ilmenee sekä rock-kulttuurissa että pakonomaisessa bilekeskeisyydessä. Keski-ikäinen ihminen, joka on leimaa-antavasti rock, usein kuvittelee, että hänenlaisensa ei koskaan "asetu aloilleen". Tällöin jää huomaamatta, että hän on itse jumiutunut aloilleen vielä nuorempana kuin sovinnaiset aikuiset – jo teini-iässä, josta hän kieltäytyy ainakin näennäisesti kasvamasta. Isommista suomalaiskaupungeista löytyy aina baari, joka oli 20-vuotiaiden paikka tietyn ihmisryhmän ollessa 20-vuotiaita, mutta kun sama ihmisryhmä on täyttänyt 40, siitä onkin tullut nelikymppisten paikka. Hälyttävää. Toki useat rock-ihmiset tulevat vaivihkaa kehittäneeksi sovinnaisen aikuisen elämän perheineen, vakitöineen ja omistusasuntoineen; sitten, kun koittaa merkittävä viikonloppu, mennään katsomaan Popedaa tai Kotiteollisuutta, juodaan kaljaa ja lopulta pienet viskipaukut, ja ollaan niin kuin aina ennenkin.

Pakonomainen bilekeskeisyys sijoittuu usein elämään, jossa on arkisin töitä ja huollettavana lapsi(a) niin kuin sovinnaisilla aikuisillakin, mutta työt eivät aina ole vakituisia, perheeseen ei välttämättä kuulu puolisoa, asunto on usein vuokrattu – ja mikäli elämä sijoittuu isompaan kaupunkiin, auto on ehkä jäänyt hankkimatta. Viikot kuluvat viikonloppua odotellessa; elämänsisältöä antavat jälkikasvun lisäksi televisio, Facebook ja kuntosali tai liikuntaharrastusryhmä. Viikonloppuisin on bileet, joissa soi ns. oman ajan (tapauskohtaisesti 1970-luvulta 2000-luvun alkuun) musiikin lisäksi tämän päivän kaikkein kaupallisin pintahömppä, sillä tämän aikuistyypin edustajilla on pakkomielle "pysyä ajassa". Minkäänlaista käsitystä aikakauden syvemmistä virtauksista ei heiltä ole löytynyt vuosikausiin. Siideriä, olutta ja viiniä kuluu muhkeita määriä. On ilmiselvää, että tämän aikuistyypin edustajat ovat useimmiten naisia, kun taas rock-kultuuriin jämähtäneissä on enemmän miehiä.

Tietysti on olemassa sitäkin väkeä, jota nykykeskustelu kutsuu hipeiksi, vaikkei heitä voikaan verrata 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun radikaaliin hippikansaan. Nämä ihmiset aikuistuvat tekemällä usein lapsia varsin nuorina, järjestämällä itselleen ja lapsilleen eettisesti ja ekologisesti kestävän elämän ja suojelemalla lähintä piiriään kaupallisilta ja dekadenteilta vaikutteilta. Eipä ole sekään touhu napannut. Sen sijaan olen löytänyt ympärilleni muutamia nykymittakaavassa erityisen kiinnostavia ihmisiä, jotka kyllä ovat yhteiskuntakriittisiä, kiinnostuneita taiteesta ja kulttuurista, saattavat elää jossain määrin radikaalisti ja nauttivat viiniä istuessaan yhdessä iltaa. Sivistyneisyyteen kuitenkin suhtaudutaan 1980-luvun jälkeiselle vaihtoehtokulttuurille tyypillisen välinpitämättömästi tai skeptisesti, pikkulämpimien (tai ehkä voileipien) sijaan syödään sipsejä – ja yhteiskuntakritiikkikin on oikeastaan rasistien haukkumista ja vasemmistolaisuudeksi tulkittua sosiaalidemokratiaa. Mielenkiintoista kyllä, kiinnostava taide ja kulttuuri on usein omaa ja lähipiirin luovuutta. Siitä tykkään.

Mitä tapahtui radikaalille aikuisuudelle? Onko sellaista ollut, ja jos on, niin missä vaiheessa se katosi? Itselläni tuoreimmat sensävyiset muistikuvat liittyvät 2000-luvun alkuvuosiin, jolloin pyörin silloin tällöin viisikymppisissä seurueissa, jotka järjestivät rauhanmarsseja Ouluun. Samoihin aikoihin muistelen kuitenkin eräänä iltana julistaneeni, että "on ihanaa olla vieläkin tyhmä teini!". Olin vähintään 28. Minulla on siis kalvava epäilys, että olen ollut itse nyt ikävöimääni radikaalia aikuisuutta hävittämässä! Edelleen samana kautena muistan oivaltaneeni, että keskiluokka on oikeastaan OK, muttei keskiluokkana vaan trippinä. Siinä ideassa on edelleen jotain pointtia, jotain särmää, jotain radikaalia.

Seuraavana ohjelmassa: illanvietot, joissa käydään yhteissaunassa, syödään smørrebrødejä, kuunnellaan vinyylilevyjä ja juodaan viiniä.