Tampere Underground ja IndieHelsinki

Kun Tampereen underground-skenen muusikot ovat keikkailleet Helsingissä, he eivät usein ole kohdanneet samanlaista ymmärrystä ja samastumista kuin kotikaupungissa, Jyväskylässä tai edes Turussa. Kun olen lukenut pääkaupunkilaisen median arvioita täkäläisistä musiikin tai muiden populaarikulttuurin lajien tekijöistä, ensimmäinen ja yleisin reaktio on huomio: nuo toimittajat ovat täysin pihalla koko jutusta. Tämän luonnollinen selitys olisi, ettei Helsingissä ole undergroundia, muttei sekään voi pitää paikkaansa. Sen sijaan Helsingissä on niin elävä indiekulttuuri, ettei valtavirrasta käsin tarkasteleva yksilö näe sen läpi undergroundiin saakka. Tampereella sen sijaan on niin vähäinen indiekulttuuri, että valtavirrasta poispäin katsova näkee heti laajan underground-kentän.

Harkitsin tämän tekstin kirjoittamista musiikkiblogisivustollani, mutta halusin kirjoittaa eri tyylilajissa ja käsitellä laajemmin taidetta ja kulttuuria, enkä pelkkää musiikkia.

Jos määrittelen käsitteet lyhyesti, yksinkertaisimmillaan 'indie' tarkoittaa musiikkia, taidetta ja kulttuuridokumentteja, joita eivät julkaise, esitä tai manageroi 'valtavirtaan' lukeutuvat ja suurpääomaan linkittyvät vaan 'riippumattomat' (independent) toimijat. Yleensä jälkimmäiset ovat pieniä tai keskisuuria yrityksiä, joiden toimiala on musiikin tai kirjojen julkaiseminen, media, manageritoiminta, keikkojen myyminen, näyttelyjen järjestäminen (taidegalleriat) tai muu vastaava. Periaatteessa siis nämä yritykset tekevät samaa kuin valtavirtaan ja suurpääomaan kytkeytyvät firmat, mutta pienemmissä mittasuhteissa ja vaikeasti määriteltävällä erilaisella asenteella. Huomattava osa taide- ja kulttuurielämästä ei kuitenkaan tapahdu edes pienten riippumattomien yritystoimijoiden kautta, vaan kokonaan varsinaisen kapitalistisen rahatalousjärjestelmän ulkopuolella. Silloin, kun luovat toimijat itse tuottavat, julkaisevat ja pitkälti myyvätkin levynsä tai kirjansa, toimittavat ja julkaisevat mediansa, järjestävät näyttelynsä tai keikkansa et cetera, voidaan puhua undergroundista.

Käytännössä yllä esitetty jako ei ole yksiselitteinen. Esimerkiksi Tampereen seudun musiikkiartisteista Mara Balls (Maria Mattila) on välillä julkaissut levynsä indie-levyfirman kautta, välillä suoraan itse. Jukka Nousiaisella on oikeastaan oma pienlevy-yhtiö. Kaikkein selvimmin undergroundiin liittyvä julkaisujen alalaji on zine eli pienlehti. Toisaalta internetissä toimii digitaalista zineä muistuttavia blogeja ja sivustoja valtavirta-alustoilla – ja jälleen toisaalta ilman kaupallista tarkoitusta, kun taas zinestä peritään yleensä hintaa. On selvää, että nimenomaan indien ja undergroundin välinen jako vaikuttaa epäselvältä. Musiikkiartisti Litku Klemetti on käyttänyt käsitettä undie, joka yhdistää undergroundin ja indien. Itse miellän undien ensisijaisesti undergroundiksi sekä siihen samastuvaksi indieksi. Litku esimerkiksi toimii – jälleen vaikeasti määriteltävän asenteen myötä – enemmän underground- kuin valtavirta-artistin logiikalla. Tosin nykyään hänen keikkansa ovat hyvin harvoin ilmaisia, toisin kuin vielä vuonna 2016, jolloin näin hänet kolmesti livenä Tampereen underground-tapahtumissa. Litku asuu Jyväskylässä.

Muotoilin otsikkoon ilmauksen "IndieHelsinki" niin kuin kyse olisi brändistä. Tämä ei luonnollisesti ole sattumaa. Kun helsinkiläiset lähtevät tekemään indietä, kyseessä on tamperelais-jyväskyläläisestä undie-puuhastelusta radikaalisti poikkeava kulttuuritoiminta, jolla on läheisempi yhteys valtavirtaan. On valitettava (?) tosiasia, että Suomen taiteen ja kulttuurin valtavirtatoimijoista ylivoimainen enemmistö toimii Helsingissä. Valtavirta on läsnä Helsingissä aivan eri lailla kuin pienemmissä asutuskeskuksissa. Pikkukaupunki tai vielä pienehkö maakuntakeskuskin voi olla lähes kokonaan valtavirtatoimijoiden vallassa: paikkakunnalla ilmestyy yksi lehti, joka on osa isoa konsernia, keikkoja järjestetään vain yhdessä ketjuun kuuluvassa ravintolassa sekä yhdellä ketjuun kuuluvalla kesäfestarilla ja niin edelleen. Mutta Helsingissä ne konsernien ja ketjujen pomot ja päätökset ovat siellä paikalla. Niillä on omat konttorinsa, usein jopa konttorirakennuksensa, joiden osoitteet tiedetään ja tunnetaan. Ne ovat osa Helsinkiä. Ja kun mediat ovat siellä, ne näkevät helpoimmin helsinkiläiset toimijat, minkä myötä samat toimijat nähdään helpoimmin muuallakin Suomessa. Ja ulkomailla: Helsinki on Suomen ensisijainen näyteikkuna. Näin ollen Helsingissä indie-toimijoiden näköala on täysin toisenlainen kuin Tampereella, jossa on pikkukaupungeista poiketen tekijöitä ja resursseja toimivaan, oikeasti riippumattomaan kulttuuriin.

Helsingissä voi elää ja vaikuttaa toimittajia, jotka vielä 2010-luvun jälkipuolella kuvittelevat Flow-festivaalin edustavan relevanttia indiekulttuuria. Koska helsinkiläistoimittajien kirjoittamia juttuja luetaan pienemmissä asutuskeskuksissa, saatetaan niissä olettaa samoin. Sen sijaan Tampereelta käsin ajatus on vieras. Meidän riippumaton kulttuurimme on Tampere Underground, jonka festarit ovat epäkaupallisia ja yleensä ilmaisia. Hiedanrannan juhannus, Pispalan karnevaalit, Pispala Folk, Seppo Jazz ja Kirnupiimäfest ovat Flow'n antiteesi, vaikka jokin yhteinen esiintyjänimi löytyisikin. Kun helsinkiläinen kriittinen vasemmistotoimittaja kirjoittaa esseekokoelman, jossa hän reflektoi ajan ilmiöitä (Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi), hän ei voi olla käsittelemättä lavein sanankääntein kasvuyritystapahtuma Slushia, sillä ajankohtaisesta helsinkiläisestä näkökulmasta Slush on oikeasti tosi relevantti juttu. Kirjan tekstistä voi havaita, että samalla kun tekijä samastuu anti-Slush-näkökulmaan, hän ei välty olemasta jonkin verran pro-Slush – toki ironisoiden, mutta on liian paljon sitä mikä yhdistää. Tamperelaiselle kriittiselle vasemmisto"toimittajalle" (lainausmerkit, koska virallisen median sijaan hän kirjoittaa vain zineen, someen ja blogiin) ajankohtaista startup-pöhinää on Maria Mattilan käynnistämä Romu & Random, "kansankioski" ja "propagandakioski", jossa tosiaan on romua ja randomia – kuntopyöriä, torsoja, semipornografisia kuvia, paikallisten artistien levyjä ja kellarikeikkoja.

Kun Helsingissä avataan uusi keskustakirjasto Oodi, sieltä voidaan sumeilematta jättää äänilevykokoelma pois, koska helsinkiläisittäin digitaalista formaattia suositaan sekä valtavirta- että indiepiireissä. Tampereella sellainen ei tulisi mieleenkään, sillä Tampereen undiepiirit tykkäävät vinyylilevystä ja jopa c-kasetista. Olen kuullut, että c-kasetti elää Helsingissä ensisijaisesti hiphop-piireissä, mikä on Tampereelta käsin kiinnostavaa, koska meillä se on rockin, elektronisen "popin" (sikäli kun undergroundissa edes voi olla poppia) ja kokeellisen musiikin suosiossa. Johtuuko pakkomielle uutta teknologiaa kohtaan brändin ja imagon palvonnasta ja hiphoppareiden samanaikainen pakkomielteettömyys siitä, että hiphopin tiedetään olevan joka tapauksessa riittävän cool juttu isossa maailmassa?

Kun menee helsinkiläiseen kaupunginosatapahtumaan ja siellä kuulee paikallisten bändien musiikkia, se on yleensä joko englanninkielistä tai räppiä. Ensin mainittu kuulostaa 2010-luvun tamperelaiseen undiekorvaan edellisen vuosikymmenen musiikilta ja jälkimmäinen hieman valtavirralta. Kun Tampereella menee vastaavaan tapahtumaan, sielläkin voi kuulla sekä englanninkielistä että räppiä, mutta ensin mainitulla ei ole mitään yhteyttä 00-lukuun ja jälkimmäinen rokkaa tai funkkaa tavalla, jota valtavirrassa ei ole kuultu kokonaiseen sukupolveen. Enemmistö on joka tapauksessa suomenkielistä eikä räppiä. Helsinkiläiseen indiekorvaan se kuulostaa 1970- tai 1980-luvun musiikilta. Luonnollisesti helsinkiläistapahtumassa on paikallisten bändien lisäksi pari valtakunnallisesti tosi isoa artistia, kun tamperelaisvastineessa on vain paikallisia bändejä. Ero tapahtumien välillä ei tietenkään ole yksinomaan musiikissa: missä Kumpulan kyläjuhlat esittävät spesiaalijuttuna kilometrin pituisen kirpputorin, Pispalan karnevaaleilta löytyy hippimäinen käsityöläisbasaari ja yhdistyskirjaston poistomyyntipöytä. Voi olla, että helsinkiläinen pelkistäisi tämän eron puitteiden mittakaavaan, mutta ero on paljon syvemmällä helsinkiläisessä ja tamperelaisessa paikalliskulttuurissa. Tamperelaiset kerta kaikkiaan kasvavat luontaisessa DIY-ilmapiirissä, joka ei kaihda kaunista köppäisyyttä, kun helsinkiläiselle kaiken on oltava – riimittääkseni – "näyttävää, kansainväliset vaatimukset täyttävää".

Näin ollen Helsingissä riippumaton kulttuurikin on hieman valtavirtaa, hieman Slushia, hieman imago- ja bränditietoista, hieman pakkomielteistä. Tampereella se on tietoista ja pakkomielteistä ainoastaan itseensä liittyen. Teoriassa Tampereen underground on täysin hyväksyvää: kukaan ei jää syrjään siksi, ettei osaa. Käytännössä sielläkin pätevät omat hyväksynnän lait, jotka jättävät syrjään ne jotka eivät hiffaa, helsinkiläistä sanaa hassusti käyttääkseni. Hiffaamisella ei tässä ole mitään tekemistä kansainvälisten coolien juttujen kanssa – ylikansallinen cool on aina kapitalisoitavissa, tamperelainen cool ei, koska se on oikeasti riippumatonta. Vaikkei tätä yleensä sanota ääneen (koska sellainen ei ole coolia!), Tampereen underground-piireissä tiedetään ja ymmärretään, mikä on Suomen vaihtoehtokulttuurinen pääkaupunki. Helsingissä sitä ei ymmärretä sen enempää kuin itse riippumattomuuttakaan, ja taas IndieHelsingin media tulee kylään, kirjoittaa eksotisoiden, mollaten tai ylistäen, koska on oman näkökulmansa vanki, pitää sitä sekä luonnollisena tai evoluution huippuna ja on täysin pihalla.

Sylityksin

Suomessa tunnetaan sanonta: "Vahvat yksin, heikot sylityksin." Se päätyi myös otsikoksi kulttuuriantropologi Taina Kinnusen kirjalle suomalaisesta kosketuskulttuurista. Sanonnan sisältämä ajatus on kaunis, ja toteutuessaan se olisi myös varsin oikeudenmukainen. Toteutuessaan? Minäpä väitän, että nykymaailmassa ajatus harvoin toteutuu. Aika usein on sen sijaan päinvastoin.

Okei, mitä järkeä tässä on? Heikot siis jäävät yksin, ja sylityksiin pääsevät vain vahvat – jotka eivät sitä tarvitse. Miksi ihmeessä näin päästetään käymään? Yhteiskunnassamme on vallalla alitajuinen käsitys, että kilpailu ihmisten kesken on luonnollista ja hyvä asia. Markkinatalous perustuu kilpailuun, rakastamme urheilua ja kirjoitus- ja laulukilpailut ovat hyväksi nouseville kyvyille. Niinpä saattaa tosiaan tuntua luonnolliselta, että myös ihmissuhteet pohjautuvat jonkinlaiseen kilpailuun: kuka saa kenet, kenellä on eniten kavereita tai parhaat verkostot, kenen sosiaalinen elämä on rikkainta.

Tarkastellaan hetken aikaa edellistä syrjäytetyn näkökulmasta. Syrjäytetyn? Niin, valtaosa nykyään "syrjäytyneiksi" kutsutuista ei ole syrjäytynyt oma-aloitteisesti, vaan muut ovat ihan asiattomista, keskenkasvuisista tai absurdeista syistä syrjineet heitä. Joku ei ole pärjännyt kouluaineissa, toinen ei ole osannut tapella ja kolmas on ollut jonkun dominoivan hahmon mielestä ruma. Sitten he kaikki ovat aikuistuneet, mutta ensimmäinen kulkee yhä ketään kiinnostamattoman tyhmän statuksella, toinen on edelleen se ohikulkiessa tönittävä heittopussi ja kolmas todennäköisesti, paitsi ruma, myös murjottaja, minkä taakse kätkeytyy vakava mielenterveysongelma. Toki on vielä neljäs, joka on ollut koulussa ihan hyvä ja tykätty, mutta elämä on tuonut eteen päihteitä ja sopimattomasti vaikuttaneita ihmisiä. Elämä kulkee aina omalla painollaan, ajatukset elämänhallinnasta ovat useimmiten kaunista puppua.

On helppo ymmärtää, kuinka moni tuollainen syrjäytetty tarvitsee kaikista maailman asioista eniten juuri toisen ihmisen läheisyyttä: kuuntelijaa, keskustelua, läsnäoloa, kosketusta – ja syliä. Sitä hänellä ei kuitenkaan ole. Jos hänellä olisi, ehkei hän olisi edes syrjäytetty, sillä läheisyyden, läsnäolon ja kosketuksen vaikutus ihmiseen on mahtava. Mutta sitä emme tiedä. Sen sijaan sylitykset on tässä yhteiskunnassa varattu vahvemmille, jotka porskuttavat muutenkin. Mahdollisuus syliin on "saavutettu etu" siinä, missä vakituinen työpaikka, omistusasunto ja mahdollisuus matkusteluun. Se ei lähde tarpeesta, vaan statuksesta. Tulee mieleen joukko lapsia, joista nopein ja vahvin sieppaa karkkipussin, vaikkei edes tykkää sen sisällöstä – karkit vain täytyy saada oman aseman lujittamiseksi pois hitaampien ja heikompien ulottuvilta.

Voisivatko asiat olla toisin? Ehkä yhteiskunnan pitäisi ottaa heikko sosiaalinen asema tosissaan siinä, missä heikko taloudellinen asema. Jälkimmäistä vaatii sentään vasemmisto, mutta edellisestä sekin on aika hiljaa. Yhteiskunta vaatii mitattavuutta, joka on tietysti liitossa myös kilpailun kanssa; kilpailun periaatteet siis estävät meitä kiinnittämästä huomiota kilpailusta johtuvaan sosiaaliseen heikkouteen. Kilpailun arvo täytyisi kyseenalaistaa ja liiallinen kilpailu kytkeä yhteiskunnasta. Ehkä hyvä yhteiskunta kantaisi taloudellis-materiaalisen perusturvan lisäksi myös huolta jäsentensä sosiaalisesta pärjäämisestä. Ehkä meillä pitäisi olla yhteiskunnallisesti järjestetty ystäväpalvelu ja deittipalvelu. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin, ja vähiten heidän, jotka muutoinkin tapaavat jäädä yksin. Siis heikoimpien.

Niin paljon on muuttunut, niin äkkiä

Ääriainekselta vaikuttavan setämiehen suutahtaessa noin neljättäsadatta kertaa feministeille on aika miettiä, missä mennään. Monelle 2000-luvulla aikuistuneelle setämiehen höpinät lienevät täysin käsittämättömiä, mutta "jonnet ei muista", jos kärjistäen sanotaan. Feministit ovat toki toistelleet samantyyppistä sanomaa jo kauan, mutta melkein yhtä pitkään feministinen puhe vaikutti ääriainesjutulta. 1970-luvulla varttuneet miehet eivät välttämättä pitäneet edes todennäköisenä, että "naisasianaisten" näkemys voittaisi heidän viriilinä elinaikanaan. Ja kun sen voitto alkoi olla väistämätön, omassa kuplassaan elävät ihmiset eivät välttämättä aluksi tätä havainneet tai ymmärtäneet. Vasta sosiaalinen media – tai ehkä ensi tilassa internetin keskustelupalstat – teki sen kaiken näkyväksi ja auttoi samalla toisin ajattelevia löytämään toisensa ja joukkovoimaantumaan.

1) Vielä 1960-luvulla oli täysin yleinen sääntö ajatella, että nainen on miestä heikompi sukupuoli. Naisen ei uskottu pystyvän raskaisiin ja vaativiin tehtäviin – ei fyysisesti eikä psyykkisesti. Tähän liittyi jako miesten ja naisten ammatteihin, ja koska esimerkiksi hoitotyö oli todella naisten alaa, miehet eivät olleet edes näkemässä, kuinka fyysisesti vaativia töitä hoitoalan naiset jo silloin tekivät. Psyykkinen heikkous ilmeni mm. "hysteriana", jota pidettiin ihan todellisena naisille tyypillisenä ilmiönä. Pidettiin päivänselvänä, ettei naisesta olisi sotilaaksi tai poliisiksi, ja myös urheilu oli aika lailla miesten maailma. Niinkin myöhään kuin vuonna 1980 naisten pisin juoksumatka olympiakisoissa oli 1500 metriä, ja samoihin aikoihin Suomeen tuotu, 1960-luvulla kehitetty ringette luotiin jääpeliksi naisille, joille jääkiekon katsottiin olevan liian raakaa ja fyysistä. 1980-luku oli pullollaan keskustelua urheilun "kolmannesta sukupuolesta" eli naisista, jotka ahtoivat itseensä mieshormoneja ollakseen parempia urheilijoita kuin "aidot" tai "luonnolliset" naiset.

2) Vanha Uuden Testamentin käännös (1938) paljastaa kiintoisasti suomen kielen sanojen juuria. Esimerkiksi sanan 'naida' (merkityksessä 'mennä naimisiin') yhteydessä käytetään aina toistakin ilmausta, 'mennä miehelle'. Vain nainen on siis voitu 'naida'; nainen ei ole 'nainut' miestä, vaan 'mennyt miehelle'. a) Edellinen tietysti viittaa suoraan omistussuhteeseen: vaimo on ollut miehen, mutta aviomies ei naisen omaisuutta. Tätä käsitystä on moniaalla tukenut myös lainsäädäntö. b) Sanan 'nainen' viittaaminen sukupuoleen, jonka edustajan mies nai, on luonnollisesti tämän myötä entistäkin ilmiselvempää. Tässä valossa ei tunnu enää niin hämmentävältä, miksi hyvin kauan – jonkin verran vielä nykyään – naisen läsnäolo on sinänsä merkinnyt erotiikan ja romantiikan läsnäoloa joissakin asiayhteyksissä. Se on ollut miesten hallitsemassa maailmassa naisten olemassaolon tarkoitus! Edelleen, tämä selittää, miksi vaimon löytäminen on saattanut olla miehelle ennen nykyistä helpompaa: vaimoksi (ja äidiksi) pyrkiminen ylipäänsä oli pitkään naisen elämän kyseenalaistamaton tarkoitus.

3) Hyvin kauan oli täysin vieras näkemys, että naisen kuuluisi nauttia seksistä. Oli tutkimuksia, joiden mukaan miehellä on "ejakulaatiovietti" ja naisella "antautumisvietti". Vielä 1970-luvun, jopa 1980-luvun kontekstissa oli täysin normaalia puhua seksistä näkökulmasta "nainen antautuu miehelle". Harva nainen ja vielä paljon harvempi mies tuli edes kyseenalaistaneeksi tätä näkemystä ennen kuin feministien ansiosta naisen nautinnosta alettiin edes puhua. Omaa kieltään puhuu mm. hyllystäni löytyvä vuoden 1984 nuortenlehti, jonka mukaan "kaikki tietävät poikien masturboivan", mutta kuulemma tytöt tyydyttivät itseään melkein siinä missä pojatkin. Tai se, että koulussa 1990-luvun alussa jaetun seksuaalisuusaiheisen monisteen mukaan "pojista neljä viidestä ja tytöistä kaksi viidestä kertoo tyydyttävänsä itseään". Jos edes seksuaalisen nautinnon hakeminen ei ole vielä täysin normaalia, voimme kuvitella, millaista poikkeuskäyttäytymistä on edustanut seksisuhde, jonka oleellinen sisältö ei ole ollut toistuva tähtääminen miehen siemensyöksyyn.

4) Suomessa tavataan usein ajatella, että meidän agraarinen kulttuurimme on suosinut vahvoja, fyysistä työtä tekeviä naisia. Kuinka euroamerikkalaisen porvariluokan "pikku naisen" ihanne on koskettanut Suomea? Ensimmäinen väite on kyllä totta. Tässä kuitenkin hyppäämme parin sodanjälkeisen vuosikymmenen yli. Kuvittelemme helposti suomalaisen yhteiskunnan alkaneen tältäkin osin kiireesti nykyaikaistua jo yhtä aikaa yhteiskunnan kaupungistumisen ja keskiluokan nousun kanssa. Tähän liittyy elitistinen harha: kun feministit ("naisasianaiset") alkoivat julistaa näkemyksiään, oletetaan sen heti pulpahtaneen pinnalle ja vaikuttaneen mielipiteisiin. Tämä tapahtui kuitenkin pikku hiljaa ja viiveellä; feminismi oli aluksi marginaali-ilmiö. Koko sen ajan Suomessa rakentui ja vahvistui kaupunkilainen keskiluokka, joka omi edellä mainitun euroamerikkalaisen porvariston ihanteita. Tähän vaikutti vahvasti...

5) ...populaarikulttuuri. Uudella keskiluokalla oli aikaa ja varaa lukea, katsoa elokuvia ja televisiota sekä kuunnella musiikkia, ja nämä olivat kaupungissa myös ulottuvilla. Suuri osa tästä populaarikulttuurista tuli perinteisistä vahvan kaupunkilaisporvariston maista, erityisesti Yhdysvalloista. Pitkin 1960-, 1970-, vielä 1980-lukuakin ahmimme kulttuuridokumentteja, joissa aikuisen miehen tyttöystävä oli kutsumanimeltään "little girl", "child" ja tietysti "baby", ja joissa aikuiset naiset olivat pieniä, hentoja, antautuvia ja pyörtyilivät tunne-elämyksistä tohtorismiesten edelleen diagnosoidessa heille hysteriaa. Ja vaikka jo 70-luvulta lähtien puhuttiin miehen kriisistä uudessa kulttuuriympäristössä, voimme vielä miettiä, millaisia olivat 80-luvun populaarikulttuurin valtavirtaidolit – niin naisia kaataneet miehet kuin miehiä fyysisillä avuillaan vietelleet naisetkin.

Summa summarum: ihan äskettäin, meikäläisen ja suurten ikäluokkien väliin sijoittuvan sukupolven aikuistuessa (ja omassa lapsuudessani), miesten ja naisten asema ja roolit yhteiskunnassa, jopa miehen ja naisen käsitteet olivat täysin toisenlaiset, ja tätä myös vanhemmat sukupolvet kasvoivat pitämään normaalina. Siltä perustalta nykyään laajalle levinnyt, tasa-arvoa ja ihmisten sukupuolesta riippumatonta samankaltaisuutta korostava ajattelutapa on mahdollista nähdä hullutuksena, jonka päättymistä odotetaan kuin kuuta nousevaa ja internetin & sosiaalisen median yhdistäessä samoin ajattelevat myös toimitaan tämän tavoitteen puolesta. Tai ainakin tökitään feministejä, jos muuhun ei enää koeta pystyttävän. Tuhannet miehet kasvoivat miehisiin etuoikeuksiin ilman minkäänlaisia valmiuksia ymmärtää niitä etuoikeuksiksi; kun jotain "normaalia" viedään heiltä, on psykologisesti ymmärrettävää kääntyä vanhatestamentillisiin "feminismi ja tasa-arvo sotivat jumalallista sukupuolijärjestystä vastaan" -näkemyksiin, joita he tuskin alun perin kannattivat. Ymmärrettävyys ei silti ole hyväksyttävyyttä, ja etuoikeudet ovat etuoikeuksia siitä riippumatta, hahmottaako etuoikeutettu kansanryhmä niitä sellaisiksi. On mietittävä uudelleen, millä tavalla saamme asiat menemään eteenpäin. Nykyinen vihanpitopolitiikka ei siinä ainakaan onnistu.

Yksi lisänäkökulma juolahtaa vielä mieleen. Asioissa, jotka vanhassa kulttuurissa liitettiin naisiin – herkkyydessä, altruismissa, antautumisessa – on myönteistä voimaa, joka on 2010-luvun yhteiskunnassa täysin aliarvostettua. "Naisellisten" asioiden emansipaation olisi pitänyt alusta lähtien kulkea naisten emansipaation kanssa käsi kädessä; nythän olemme ajautuneet melko kovaan ja maskuliiniseen yhteiskuntaan, tai kovat ja maskuliiniset arvot ulottuvat kaikkiin piireihin, kun vanhassa yhteiskunnassa ne pitkälti pitäytyivät miesten piiriin. Nyt meidän on muistettava, että myös miehet, ja tietysti naisetkin, ovat vapaita toteuttamaan pehmeitä arvoja omassa elämässään ja omissa ihmissuhteissaan, kun sukupuoliroolit eivät kahlitse meitä. Syytä onkin. Maailmansodan uhka leijuu ilmassa, sota on aina seurausta kovista arvoista ja jos raajat ja luodinsirpaleet lentelevät, pehmeää hoivaa tarvitaan kipeästi kaikkialla. Niin pitkälle emme varmasti halua ajautua.

Niljaat palkat

Moraalipaniikki!!1! Nuoret tytöt kulkevat pakkasessa tennareissa nilkat paljaana! Ja ne – oikeastaan jo nuoret naisetkin – käyttävät laajalti kalsareita päällysvaatteena (=leggingsejä, toim. huom.). Ja tietenkin tuijottavat älykännyjään herkeämättä edes ulkona liikkuessaan, syödessään tai koulutunnilla. Moraalipaniikki!!!!112!

Minkä tähden paheksumme tällaisia asioita? Miksi emme paheksu ollenkaan samanlaisella ns. apinanraivolla esimerkiksi palkattoman työn teettämistä? Tai asekauppoja Arabiemiraatteihin ja Saudi-Arabiaan, sote-katastrofin vääjäämätöntä asteittaista kehittymistä, turvapaikanhakijoiden lähettämistä takaisin lähtömaihinsa tosiasiallisesta tappouhasta huolimatta, ponnettomuutta ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa? Epäilen, että paljaiden nilkkojen kaltaisten ilmiöiden käyttövoima piilee juuri tässä ristiriidassa.

Ehkä tytöt tiedostavat omalla tavallaan, kuinka naurettavaa on, että meillä aikuisilla on käsiteltävänä käsittämättömiä kohtalonkysymyksiä, emmekä viitsi ratkaista niitä tai tehdä asioille yhtään mitään. Ja he vääntävät rautalangasta, kuinka typerryttävä meidän arvojärjestyksemme on. Rock, punk tai edes hiphop ei ole enää kapinaa, koska ne on sulautettu establishmentin maailmaan; samoin on käynyt useimmille kirosanoille, ja juopottelullakin alkaa olla suorastaan oikeistolainen leima. Tupakointi tekee ymmärtääkseni pientä paluuta, koska kaikki ns. järkevästi ajattelevat ihmiset pitävät sitä jo ihan kauheana. Ja aina on uusia maailmoja, joista vielä päästään tuohtumaan: paljaista nilkoista talvella, puhelimen itsepäisestä tuijottamisesta tai "päällyskalsareista".

Viime päivinä sosiaalinen media on kohissut siitä, kun naispuolinen toimittaja (Anni Saastamoinen) oli ilmeisesti twiitannut aiheesta "kakka". Joukko vanhoillista nettimediaväkeä pahastui siitä ihan kunnolla. En edes tiedä, mitä Anni on sanonut, en ole jaksanut penkoa. Koko kuvio on alusta loppuun täysin älytön.

Vielä on asioita, jotka herättävät pahennusta. Hyvä niin. Niillä asioilla on yhteiskunnassamme yllättävän tärkeä funktio.