Muuan kaveri järjesti valmistujaiskekkerit Keski-Suomessa eräänä kesänä 2000-luvun alussa. Kiinnitimme huomiota pihapiirin rakennusten kutsumanimiin: Harmi ja Riesa. Muistan vitsailleeni, että seuraavaksi täytyy nimetä jokin rakennus Kiusaksi. Myöhemmin olen herännyt siihen tosiasiaan, että Harmi ja Riesa ovat yleisessä käytössä koirien, joskus kissojenkin niminä. Äsken tehty nopea nettihaku löysi myös ainakin yhden Piina-nimisen lemmikin.
Miksi tällaiset nimet? Eläimen nimenä Harmilla voi olla sama suhde harmaaseen kuin Mustilla mustaan, ja kun sanalla on niin hassu kaksoismerkitys, Riesa on voitu keksiä kaveriksi hupimielessä. Maalaamaton hirsipintakin on usein harmaa, mikä ainakin teoriassa voisi selittää rakennuksen nimen. Lemmikin nimenä Harmin ja Riesan ilmeisen laajaa levinneisyyttä on voinut auttaa huvittuneisuus siitä, että nimiä on ylipäänsä käytetty. On kerta kaikkiaan niin hassu ajatus nimetä koira Riesaksi, että niin tehdään yhä uusissa kodeissa.
Toinen selitys voisi lähteä vanhasta suomalaisesta kulttuurista. Kissat ja koirat, kuten tietysti rakennuksetkin, ovat klassisessa mielessä omaisuutta. On ehkä ajateltu, että kotieläimen kutsuminen Kaunoksi tai talon nimeäminen Linnaksi on pahaa verta herättävää kerskailua. Vanhaluterilainen "vaivalloinen maallinen taivallus" -diskurssi ja raamatullinen "joka itsensä ylentää, se alennetaan" -idea ovat sekoittuneet taikauskoisiin epäonnenmanaamisajatuksiin. Tässä valossa on aika luontevaa, että rakennus tai kotieläin on olevinaan pelkkä harmi ja riesa, jollaisen kanssa täällä joutuu diilaamaan.
maanantai 24. tammikuuta 2011
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Lunta
"Maassa rauha on sama kuin lunta", lauloi aikanaan Ultra Bra. Olen jostakin syystä alkanut yhtyä tuohon ajatukseen. Tänä päivänä, kun katselin maiseman avartumista erään tamperelaisen mäennyppylän pohjoisrinteeltä, en voinut olla ajattelematta: tällainen on rauhan tyyssija, jossa on hyvä olla. Asetelma on siinä mielessä outo, että mittarinlukema oli pakkasella. Paratiisin idea mielletään yleensä ikuiseksi kesäksi, jossa viihtyy laji kuin laji.
Nykysuomalaisissa kaupungeissa on monella paha olla. Ja se näkyy. Kovalla talvipakkasella ei kuitenkaan edes Hervannan kaltaisessa kliseelähiössä liikkuessa törmää pahoinvointiin, vaan koko maiseman (myös ääni-sellaisen) on vallannut rauha. Toinen saman ilmiön aiheuttaja on lumi. Kun maass' on hanki ja puiden oksat notkuvat valkoisinaan, rauhaa häiritsevät tekijät katoavat johonkin viileän untuvan alle. Vaikutelma ei välttämättä ole pelkkä illuusio. Ainakin kaamosmasennuksesta kärsiville valkoinen tekee yksiselitteisesti hyvää, samoin hirmupakkaspäivän tyypillinen auringonpaiste.
Rauhaan ei sen sijaan tuudita lumiaura, joka eräänä yönä saapui puuhiin asuintaloni edustalle kolmen aikaan. Toisena aamuna se herätti kello kahdeksalta, vaikka muutoin olisi saanut nukkua pitkälle aamupäivään. Muuan tuttava kertoi, että hänen kadullaan lumiaura käy – silloin kun käy – säännöllisesti aamukuuden maissa. Entistä oulunseutulaista kyllä myös ihmetyttää, miten kehnossa kunnossa tiet ja kadut lumen jäljiltä kaikesta huolimatta ovat. Ehkä kyseessä on luonnollinen keino vähentää liikennettä. Mikäpä siinä.
Nykysuomalaisissa kaupungeissa on monella paha olla. Ja se näkyy. Kovalla talvipakkasella ei kuitenkaan edes Hervannan kaltaisessa kliseelähiössä liikkuessa törmää pahoinvointiin, vaan koko maiseman (myös ääni-sellaisen) on vallannut rauha. Toinen saman ilmiön aiheuttaja on lumi. Kun maass' on hanki ja puiden oksat notkuvat valkoisinaan, rauhaa häiritsevät tekijät katoavat johonkin viileän untuvan alle. Vaikutelma ei välttämättä ole pelkkä illuusio. Ainakin kaamosmasennuksesta kärsiville valkoinen tekee yksiselitteisesti hyvää, samoin hirmupakkaspäivän tyypillinen auringonpaiste.
Rauhaan ei sen sijaan tuudita lumiaura, joka eräänä yönä saapui puuhiin asuintaloni edustalle kolmen aikaan. Toisena aamuna se herätti kello kahdeksalta, vaikka muutoin olisi saanut nukkua pitkälle aamupäivään. Muuan tuttava kertoi, että hänen kadullaan lumiaura käy – silloin kun käy – säännöllisesti aamukuuden maissa. Entistä oulunseutulaista kyllä myös ihmetyttää, miten kehnossa kunnossa tiet ja kadut lumen jäljiltä kaikesta huolimatta ovat. Ehkä kyseessä on luonnollinen keino vähentää liikennettä. Mikäpä siinä.
torstai 13. tammikuuta 2011
Suomeni maa
Kansakunnat rakennetaan yleistysten ja mielikuvien varaan. Niin myös tämä maa, jossa elämme, Suomi nimeltään. Koulussa opetetaan siitä puolitotuuksia, media voimistaa samaa yksipiippuista kuvaa ja viime kädessä noita asioita toistelevat ihan tavalliset kadunmiehet ja -naiset.
Mitä me oikeasti tiedämme Suomesta ja sen historiasta? Emme mitään!
Mitä enemmän olen törmännyt uskottaviin viitteisiin Suomesta ennen 1400-lukua, sitä vähemmän ne muistuttavat sitä kuvaa, minkä kouluopetus ynnä muut ovat alun perin antaneet. Ei varmaankaan ollut ristiretkiä, ei Lallia. Piispa Henrik saattoi olla, muttei sellaisena kuin tarinat kertovat. Venäläisten (novgorodilaisten) lähteiden kuvaukset 1200-luvun jem- ja sum-väestöstä eivät muistuta tarinaa kansakunnasta, joka oli elänyt rauhassa metsissään ja tiluksillaan, kunnes Ruotsi alisti sen tehokkaasti valtaansa ja käännytti kristinuskoon.
Ruotsin valta ja katolinen kirkko kuitenkin ilmestyivät. Tosin valtaosa nykyisestä Suomesta oli 1500-luvun loppuun asti Venäjää, mutta mitäs pienistä. Katolisuuden mahtia on vähätelty vihjailemalla, että tavallinen kansa ei ymmärtänyt kirkon latinan- ja ruotsinkielisestä opista mitään. Miksi uskottava lähde silti väittää, että paavillisessa Roomassa oli suomenkielinen rippi-isä pyhiinvaeltajia varten? Miksi pyhän Henrikin kultin keskuksessa Nousiaisissa oli majatalo yksinomaan pyhiinvaeltajille? Se ei kuulosta suomalaiselta, ei edes Juha Ruusuvuoren romaanilta Kaniikki Lupus, mutta silti se oli Suomea. Tai "Suomea".
Martti Lutherin ajatusten pohjalta, Kustaa Vaasan aloitteesta, Mikael Agricolan toiminnan myötä toteutui ns. uskonpuhdistus ja Suomesta tuli se luterilainen maa, jollaisena me sen tunnemme. Tosin idässä ortodoksisuuden vaikutus on niin voimakas, että vielä 1930-luvulla siellä monin paikoin pitäydyttiin juliaanisessa kalenterissa, mutta mitäs taas pienistä. Tässä luterilaisessa maassa otettiin 1600-luvulla käyttöön suoraan Raamatusta periytynyt "Mooseksen laki" ja poikalapsille alettiin antaa nimiä kuten Abram, Eleasar, Jafet ja Nimrod. Noitavainot olivat tällöin paljon yleisempiä kuin katolisessa maailmassa. Koulussa ei jostain syystä tällaisia asioita opeteta, mutta etsivä löytää, joskaan minun aikanani koulu ei opettanut etsintääkään.
Sitten päästäänkin jo valistuksen, "hyödyn aikakauden" kautta 1800-luvulle ja Venäjään kuuluneeseen Suomen autonomiseen suuriruhtinaskuntaan. Meillä oli ruotsinkielinen, mutta supisuomalainen patriootti Runeberg. Oli uuttera, peräänantamaton kansanperinteen kerääjä Lönnrot. Oli Savon lehtimies ja mahtimies Snellman. Ja Sakarina pohjalla "satusetä", kirkasotsainen tarinankertoja Topelius. Olen joutunut oppimaan muualta kuin koulukirjoista, että Runebergin kirjallinen vaikutus oli suurempi Ruotsissa kuin Suomessa, Lönnrot sepitti tuntuvan osan Kalevalasta itse, Snellman syntyi Tukholmassa ja kasvoi Pohjanmaalla, ja Topelius oli Helsingin yliopiston rehtori. Eikä ensimmäinen suomenkielinen romaani ollut Alexis "Aleksis Kivi" Stenvallin Seitsemän veljestä, vaan Karl Jacob Gummeruksen Ylhäiset ja alhaiset.
Vielä ei ole päästy edes 1900-luvulle, eikä raapaistu kuin pintaa. 1900-luku vaatisi oman merkintänsä, jota ei tule. Se on jo politiikkaa se.
Mitä me oikeasti tiedämme Suomesta ja sen historiasta? Emme mitään!
Mitä enemmän olen törmännyt uskottaviin viitteisiin Suomesta ennen 1400-lukua, sitä vähemmän ne muistuttavat sitä kuvaa, minkä kouluopetus ynnä muut ovat alun perin antaneet. Ei varmaankaan ollut ristiretkiä, ei Lallia. Piispa Henrik saattoi olla, muttei sellaisena kuin tarinat kertovat. Venäläisten (novgorodilaisten) lähteiden kuvaukset 1200-luvun jem- ja sum-väestöstä eivät muistuta tarinaa kansakunnasta, joka oli elänyt rauhassa metsissään ja tiluksillaan, kunnes Ruotsi alisti sen tehokkaasti valtaansa ja käännytti kristinuskoon.
Ruotsin valta ja katolinen kirkko kuitenkin ilmestyivät. Tosin valtaosa nykyisestä Suomesta oli 1500-luvun loppuun asti Venäjää, mutta mitäs pienistä. Katolisuuden mahtia on vähätelty vihjailemalla, että tavallinen kansa ei ymmärtänyt kirkon latinan- ja ruotsinkielisestä opista mitään. Miksi uskottava lähde silti väittää, että paavillisessa Roomassa oli suomenkielinen rippi-isä pyhiinvaeltajia varten? Miksi pyhän Henrikin kultin keskuksessa Nousiaisissa oli majatalo yksinomaan pyhiinvaeltajille? Se ei kuulosta suomalaiselta, ei edes Juha Ruusuvuoren romaanilta Kaniikki Lupus, mutta silti se oli Suomea. Tai "Suomea".
Martti Lutherin ajatusten pohjalta, Kustaa Vaasan aloitteesta, Mikael Agricolan toiminnan myötä toteutui ns. uskonpuhdistus ja Suomesta tuli se luterilainen maa, jollaisena me sen tunnemme. Tosin idässä ortodoksisuuden vaikutus on niin voimakas, että vielä 1930-luvulla siellä monin paikoin pitäydyttiin juliaanisessa kalenterissa, mutta mitäs taas pienistä. Tässä luterilaisessa maassa otettiin 1600-luvulla käyttöön suoraan Raamatusta periytynyt "Mooseksen laki" ja poikalapsille alettiin antaa nimiä kuten Abram, Eleasar, Jafet ja Nimrod. Noitavainot olivat tällöin paljon yleisempiä kuin katolisessa maailmassa. Koulussa ei jostain syystä tällaisia asioita opeteta, mutta etsivä löytää, joskaan minun aikanani koulu ei opettanut etsintääkään.
Sitten päästäänkin jo valistuksen, "hyödyn aikakauden" kautta 1800-luvulle ja Venäjään kuuluneeseen Suomen autonomiseen suuriruhtinaskuntaan. Meillä oli ruotsinkielinen, mutta supisuomalainen patriootti Runeberg. Oli uuttera, peräänantamaton kansanperinteen kerääjä Lönnrot. Oli Savon lehtimies ja mahtimies Snellman. Ja Sakarina pohjalla "satusetä", kirkasotsainen tarinankertoja Topelius. Olen joutunut oppimaan muualta kuin koulukirjoista, että Runebergin kirjallinen vaikutus oli suurempi Ruotsissa kuin Suomessa, Lönnrot sepitti tuntuvan osan Kalevalasta itse, Snellman syntyi Tukholmassa ja kasvoi Pohjanmaalla, ja Topelius oli Helsingin yliopiston rehtori. Eikä ensimmäinen suomenkielinen romaani ollut Alexis "Aleksis Kivi" Stenvallin Seitsemän veljestä, vaan Karl Jacob Gummeruksen Ylhäiset ja alhaiset.
Vielä ei ole päästy edes 1900-luvulle, eikä raapaistu kuin pintaa. 1900-luku vaatisi oman merkintänsä, jota ei tule. Se on jo politiikkaa se.
torstai 6. tammikuuta 2011
Pienet ikäluokat
Kaikki kynnelle kykenevät nykysuomalaiset tuntevat käsitteen 'suuret ikäluokat'. Käsitteellä tarkoitetaan sodan jälkeen, angloamerikkalaisittain 'baby boomin' aikana, eri tulkintojen mukaan noin vuosina 1945–50 tai 1945–54 syntyneitä. Heitä oli paljon. 1960-luvun sukupolvikapinaakin on selitetty siitä kummunneella tietoisuudella, kuinka suuria nämä ikäluokat olivat heitä edeltäviin verrattuna. Toki nykytutkimus ymmärtää, että huomattava osa suurista ikäluokista ei oikeasti kapinoinut lainkaan.
Pienet ikäluokat syntyivät 1970-luvun alkuvuosina. Kaikkein pienin ikäluokka oli Suomessa 1973. Sitä alemmaksi syntyvyys tippui vasta 2000-luvun alussa, ja viime vuosien lukemat ovat taas olleet hieman korkeampia. Vuonna 1974 syntynyt ikäluokka oli pienempi kuin yksikään vuosina 1975–85 ja uudelleen 1988–95. Vuosina 1976, 1983 ja 1992 putkahti Suomenmaahan yli 10 000 vauvelia enemmän vuotta kohden kuin 70-luvun niukimpana aikana.
Minä olen suurten ikäluokkien lapsi ja itse pieniä ikäluokkia. Hämmentävä yhtälö sinänsä. Omaan ikäryhmääni tuntuu kirjoitetun koodi, joka on luonnollisesti vastakkainen 1940-luvun lopulla syntyneille: "Me emme pysty muuttamaan mitään." Itse en pysty siihen samastumaan varpaankynnellänikään. Lieneekö suurten ikäluokkien vaikutusta vai optimismia, antipessimismiä tai realismia, mutta minulle on aina ollut luonnollinen ajatus yrittää muuttaa maailmaa, kun kerran siihen pystyn. Siis yrittämään.
Aika moni keittiösosiologi tai -kulttuurintutkija osaa mielestään vastata kysymykseen 'mikä määrittää suuria ikäluokkia'. Mutta mikä määrittäisi pieniä ikäluokkia? Pikainen Google-vilkaisukin tarjoaa vain sitä dilemmaa, että pienet ikäluokat joutuvat elättämään suuret näiden tullessa vanhoiksi. Yksi kiukkuinen keskustelukommentti puhuu "meistä pienistä ikäluokista, jotka keskitymme sättimään toisiamme". Hajakommentteja sinkoilee aiheille "pienet ikäluokat elävät nopeassa taloudessa, suuret ikäluokat hitaassa taloudessa" sekä "pienet ikäluokat haaveilevat kokonaisesta elämästä... ei 110 lasissa aktiivivuodet ja elämää sitten joskus". Viimeisestä tunnistan jopa itseni.
Ehkä pienet ikäluokat määrittyvät parhaiten, kun sanotaan "Dingo, 90-luvun lama, EU, tietokoneiden läpimurto, vapaa-aika työn arvoiseksi".
Pienet ikäluokat syntyivät 1970-luvun alkuvuosina. Kaikkein pienin ikäluokka oli Suomessa 1973. Sitä alemmaksi syntyvyys tippui vasta 2000-luvun alussa, ja viime vuosien lukemat ovat taas olleet hieman korkeampia. Vuonna 1974 syntynyt ikäluokka oli pienempi kuin yksikään vuosina 1975–85 ja uudelleen 1988–95. Vuosina 1976, 1983 ja 1992 putkahti Suomenmaahan yli 10 000 vauvelia enemmän vuotta kohden kuin 70-luvun niukimpana aikana.
Minä olen suurten ikäluokkien lapsi ja itse pieniä ikäluokkia. Hämmentävä yhtälö sinänsä. Omaan ikäryhmääni tuntuu kirjoitetun koodi, joka on luonnollisesti vastakkainen 1940-luvun lopulla syntyneille: "Me emme pysty muuttamaan mitään." Itse en pysty siihen samastumaan varpaankynnellänikään. Lieneekö suurten ikäluokkien vaikutusta vai optimismia, antipessimismiä tai realismia, mutta minulle on aina ollut luonnollinen ajatus yrittää muuttaa maailmaa, kun kerran siihen pystyn. Siis yrittämään.
Aika moni keittiösosiologi tai -kulttuurintutkija osaa mielestään vastata kysymykseen 'mikä määrittää suuria ikäluokkia'. Mutta mikä määrittäisi pieniä ikäluokkia? Pikainen Google-vilkaisukin tarjoaa vain sitä dilemmaa, että pienet ikäluokat joutuvat elättämään suuret näiden tullessa vanhoiksi. Yksi kiukkuinen keskustelukommentti puhuu "meistä pienistä ikäluokista, jotka keskitymme sättimään toisiamme". Hajakommentteja sinkoilee aiheille "pienet ikäluokat elävät nopeassa taloudessa, suuret ikäluokat hitaassa taloudessa" sekä "pienet ikäluokat haaveilevat kokonaisesta elämästä... ei 110 lasissa aktiivivuodet ja elämää sitten joskus". Viimeisestä tunnistan jopa itseni.
Ehkä pienet ikäluokat määrittyvät parhaiten, kun sanotaan "Dingo, 90-luvun lama, EU, tietokoneiden läpimurto, vapaa-aika työn arvoiseksi".
lauantai 1. tammikuuta 2011
Vinkku
En ole koskaan ollut oikea viininystävä. Teini-iän myöhäisvaiheessa piti tietysti tutustella läpi halpisvalkkarikulttuurin klassikot: Liebfraumilch, Feteasca, Magyar Feher Bor ja Soave (yök). Seuraavien puolentoista vuosikymmenen aikana en maistellut valkkaria kuin muutamaan otteeseen, enkä pitänyt. Punkku on alusta alkaen ollut vielä vieraampaa.
Eräänä kesänä ajauduin tamperelaiselle terassille, josta ostin kokeeksi jotain harvinaista (kuulemma Alkostakin puuttuvaa) viiniä, jota minulle erikseen kehuttiin. Se oli suorastaan hyvää. Seuraavana syksynä marssin Alkoon, nykäisin kuvaannollisesti hihasta työntekijää ja utelin, osaisiko hän neuvoa minulle viinin. "Puolimakea, pehmeähappoinen valkoviini, ei liian kallis", osasin opastaa. Työntekijä osoitti bordeauxlaista valkkaria nimeltä Coulée d'Or. Viini joutui tulikokeeseen illanistujaisissa, joihin oli hankittu juustoja ja ranskalainen taide-elokuva. Totesin ihmeissäni, että niin hyvää viiniä en ollut juonut ikinä.
Kun myöhemmin asioin samassa Alkossa, kehuin viinivinkkiä, mihin toinen työntekijä kommentoi että "kai se aika suosittu on – se on ollut 30 vuotta valikoimissa". Kerran olin toisessa viinakaupassa, kun eräs nainen etsiskeli valkkaria, jota hänen tyttärensä oli pyytänyt ostamaan. "Siinä on sellainen linnan kuva etiketissä", nainen selitti. Tiesin heti osoittaa Coulée d'Oria. Olen varma, että viini oli oikea ja mieluisa. Minulle se on ollut sitä jokaisella niistä noin viidestätoista kerrasta, kun olen pullollisen tyhjentänyt.
Joulun alla ilmestyi upouusi Viinistä viiniin -kirja, jonka pari niin sanottua asiantuntijaa on koonnut (Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo, näemmä). Kirjakaupassa piti tietysti vilkaista, mitä VV sanoo Coulée d'Orista. Tuomio on murskaava. "Vaimea"... "lähes homeinen jälkimaku", ruokasuositus: "Ei suositella." Hinta–laatu-suhde on näköjään miinuksella (huom. hinta 8,30 €/plo).
Jumankekka.
Eräänä kesänä ajauduin tamperelaiselle terassille, josta ostin kokeeksi jotain harvinaista (kuulemma Alkostakin puuttuvaa) viiniä, jota minulle erikseen kehuttiin. Se oli suorastaan hyvää. Seuraavana syksynä marssin Alkoon, nykäisin kuvaannollisesti hihasta työntekijää ja utelin, osaisiko hän neuvoa minulle viinin. "Puolimakea, pehmeähappoinen valkoviini, ei liian kallis", osasin opastaa. Työntekijä osoitti bordeauxlaista valkkaria nimeltä Coulée d'Or. Viini joutui tulikokeeseen illanistujaisissa, joihin oli hankittu juustoja ja ranskalainen taide-elokuva. Totesin ihmeissäni, että niin hyvää viiniä en ollut juonut ikinä.
Kun myöhemmin asioin samassa Alkossa, kehuin viinivinkkiä, mihin toinen työntekijä kommentoi että "kai se aika suosittu on – se on ollut 30 vuotta valikoimissa". Kerran olin toisessa viinakaupassa, kun eräs nainen etsiskeli valkkaria, jota hänen tyttärensä oli pyytänyt ostamaan. "Siinä on sellainen linnan kuva etiketissä", nainen selitti. Tiesin heti osoittaa Coulée d'Oria. Olen varma, että viini oli oikea ja mieluisa. Minulle se on ollut sitä jokaisella niistä noin viidestätoista kerrasta, kun olen pullollisen tyhjentänyt.
Joulun alla ilmestyi upouusi Viinistä viiniin -kirja, jonka pari niin sanottua asiantuntijaa on koonnut (Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo, näemmä). Kirjakaupassa piti tietysti vilkaista, mitä VV sanoo Coulée d'Orista. Tuomio on murskaava. "Vaimea"... "lähes homeinen jälkimaku", ruokasuositus: "Ei suositella." Hinta–laatu-suhde on näköjään miinuksella (huom. hinta 8,30 €/plo).
Jumankekka.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)