perjantai 24. kesäkuuta 2011

Elämän käännekohtia: muuan ilta 1990-luvun alkupuolella

Olin noin 18-vuotias. Kaveripiirissäni oli eräänä syysiltana kahdet pienet bileet. Minä halusin tietysti käydä molemmissa, joten olin ensin yhden kamun luona ja lähdin sitten pyöräilemään toisen kamun luo. Veren alkoholipitoisuus oli sopivassa pikku nousussa. Olin ollut ennenkin monta kertaa humalassa, jopa yksin, mutta koskaan ennen en ollut kokenut nousuolotilaa niin täysillä kuin nyt.

Jollakin tavalla ymmärsin, että olin täysin vapaa ja minussa oli paljon enemmän onnellisuuskapasiteettia kuin olin tiennyt. Samalla ajattelin, että ihmisen täytyisi aina tuntea näin. Vielä jännempi havainto oli, että "uusi" vapaa ja onnellinen olotila olikin vanha tuttu. Olin joskus tuntenut ihan samalla tavoin: pienenä lapsena, ennen kouluja, kiusaamisia ja muuta sosiaalista kökköä.

Sosiaalisuus? Sekö oli vienyt minulta kyvyn tuntea tavalla, jonka vasta nousuhuppelissa saatoin jälleen löytää? Ihminenhän sosiaalistuu niiden vuosien mittaan, jotka minulla oli jäänyt samankaltaisten hyvien kokemusten väliin. Niinpä tietysti! Nykyisessä sosiaalisuudessa oli siis oltava jotain mätää. Koska 'sosiaalisuus' viittaa yhteiskuntaan, sen oli pakko tarkoittaa, että yhteiskunnassa on jotain oikeasti pielessä. Niin sen täytyi olla!

Niinä aikoina tein päätöksen, että tavoitteeni on olla mukana luomassa sellaista yhteiskuntaa, jossa ketään ei sosiaalistettaisi kyvyttömäksi tuntea niin aidosti, luonnollisesti ja hyvin kuin minä pienenä lapsena – ja yhtenä nousuhiprakkaisena syysiltana. Minusta tuli maailmanparantaja.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Elämän käännekohtia: elokuu 1989

Kävin peruskoulun kahdeksannen luokan vuosina 1988 ja 1989. Siihen aikaan piti koulussa valita joko musiikki tai kuvaamataito ("kuvataiteeksi" jälkimmäinen muuttui vasta paljon myöhemmin). Näistä kahdesta vaihtoehdosta musiikki veti minua enemmän puoleensa. (Meidän yläasteellamme tuli kyllä lisäksi valinnainen kuviksen ryhmä, jossa olin mukana.) Kasiluokan musiikin oppimäärään sisältyi popmusiikin historian läpikäynti, ja 1960-luvun loppuvuosien yhteydessä oli esitelty myös hippiliike: "Hipit vastustivat Vietnamin sotaa, ja kiväärin tilalle he tarjosivat kukkaa." Jokin alkoi raksuttaa aivoissani. Kesken varsin väkivaltaisen ja kovistelevan yläasteiän mieleni oivalsi, että hippien ihanteet olivat jotenkin absoluuttisesti ihanteelliset.

Jotain oli ilmassa muutenkin. Elokuun alussa partioleirillä oli jokin rupeama, jossa saatettiin "painaa" haluttu teksti väriaineella T-paitaan. Minä valitsin sanat "love" ja "peace", muuan kaverini taas "peace" ja "acid". Kyse oli vuoden 1989 popkulttuurin muotisanoista, joiden taakse ainakin minulla kätkeytyi syvempi merkitys. Leiriltä kotiin palattuani kuuntelin innokkaasti radiota. Eräänä iltana (olisikohan ollut Kovan päivän ilta?) siellä muisteltiin Woodstockia. Sain kuulla, että maailmanhistorian kuuluisimmista festareista oli kulunut tasan 20 vuotta. Mitä radion sepustuksista ylipäänsä käsitin, festareiden meininki kuulosti todella kiehtovalta.

Olin kunnon luterilaiskotien pentujen tavoin käynyt sen kesän alkajaisiksi rippikoulun. Nyt elokuun puolenvälin jälkeisenä viikonloppuna oli "jatkoripari", tapaaminen, jossa saattoi tavata rippikoulututtuja ja päästä vähän syvemmälle kristillisen nuorisotoiminnan pyörteisiin. Menimme kahden kaverini kanssa mukaan. Lauantai-illasta tuli lämmin ja syyskesäisen hämärä. Leirikeskuksen laitamilla oli nuotiopaikka, jossa oli tulet (ja arvattavasti makkaranpaistoa), mistä johtuen ripariväki oli pääosin kokoontunut sinne. Nuotiopaikan vierestä alkoivat pellot. Minä ja kaverini lähdimme hyppimään keskelle peltoa mankkaa huudattaen ja itsekin huutaen. "Katosimme" sinne myös. Aikamme riehuttuamme nimittäin hiljensimme sekä mankan että itsemme jättäen vaikutelman, että kolme tyyppiä tuli hulluksi ja katosi elokuun yöhön. Toki palasimme kiertotietä leirikeskukseen, eikä siellä ollut etsintöjä käynnissä. Kai meillä oli jo valmiiksi hiukan normaalia hullumpi maine.

Jälkikäteen ajatellen tuo epäsovinnaisuusperformanssi ja vapautumiskokemus merkitsi askelta kohti tulevaa jonkin sortin hippiytymistäni. Mankasta ei tosin vielä pauhannut hippimusaa, vaan paremman puutteessa sai välttää Ramonesin Do You Remember Rock 'n' Roll Radio. Kavereilleni touhu oli enemmän karnevalismia ja showta, minun elämässäni yhden unelman alku. Yksilöllisen erilaisuuden ihannointi, yhteiskunnallinen auktoriteettikapina, ajatus ihmiskunnasta yhtenä suurena perheenä ja rakkauden ylistys olivat enää parin kulman takana.