Metsään asumaan!

Taas on se aika vuodesta, jolloin radikaali ja uutta etsivä mieli kyseenalaistaa "keskiluokkaisen", tai sellaista leikkivän, elämänmuodon kokonaan. Kun säät lämpenevät, kokemus luonnosta ja luonnontilasta muuttuu ystävälliseksi. Mieleen juolahtaa, että mitä ihmettä me teemme säännösten mukaan rakennetuilla kiviseinillä, keskuslämmityksellä ja joukolla sähkölaitteita? Eikö edes kesällä pärjättäisi ilman? Silloinhan voisimme muuttaa asumaan vaikka lähimetsään. Kevät on siinä mielessä ongelmatonta/ongelmallista (yliviivaa tarpeeton) aikaa pohtia tällaisia, ettei metsän kiusallisista kanssaeläjistä, selkokielellä sanoen ötököistä ole tietoakaan. Kesäkuun hyttyset ja varsinkin elo-syyskuun hirvikärpäset voisivat laittaa painottamaan asiat hiukan eri lailla.

Olen joskus kirjoittanut (en muistaakseni tässä blogissa) "sala-asumusten metsästä", jonka kohtasin eräänä keväänä retkilläni Oulun eteläpuolella. Yhden itse kyhätyn majan seinät ja katto olivat isolta osin telttakangasta tai pressua, mutta myös vuorivillaa oli käytetty. Sisällä "oven" (kangasrievun) takana oli pulloja ja muuta roskaa. Olikohan siellä jopa kamiina, vai tekeekö muistini tepposiaan? Näytti joka tapauksessa siltä, että paikassa oli todella asuttu. Lähistöltä löytyi myös huussia muistuttava tönö, jonka vieressä mustikkametsässä oli puutarhatuoli ja -pöytä aurinkovarjoineen. Höksän ovessa oli omistajan nimi. Kolmas löytöni oli kenties vähäpätöisempi: sohva keskellä metsää, sen päällä katokseksi viritettynä jokin puukuitulevy. Siellä oli varmaan istuttu kosteiden kavereiden kesken iltaa.

Nyt, kun Helsinki häätelee romanikerjäläisiä ja tekee kansan enemmistön mielestä ihan oikein, tulee väistämättä mieleen, että tulevaisuus voi olla sala-asumusten ja piileskelevien irtolaisten aikaa. Siinä on kurjuutta, mutta myös anarkiaa. Talvi Pohjolan pakkasissa ilman tukevaa asuntoa puistattaa ajatuksena, mutta kesäkausi on vähän eri juttu. Ketään ei saa pakottaa metsään asumaan, mutta jos jotkut tekisivät niin omasta tahdostaan, se hämmentäisi pakkomielteisen turvallisuushakuista keskiluokkaa aika mainiosti. Onhan ihmisten reaktioissa irtolaisuutta vastaan havaittavissa valtava häpeä siitä, että itse olemme näin etuoikeutettuja.

Vähän kevyemmin puhuen, minusta olisi upeaa, jos aina kevään tullen alkaisi lähimetsiin putkahdella telttoja. Suomessa on edelleen jokamiehenoikeudet (typerä sukupuolittunut termi, sivumennen sanoen). Viime keväänä olin näkevinäni teltan keskellä Tampereen Kalevan liittymää. Voi olla, että mielikuvitukseni hieman lensi. Vappuaattona sellainen oli kyllä pystytetty läheiseen Liisanpuistoon, mutta se lienee eri juttu. No, yritän tällä kaikella sanoa, että meidän täytyisi vapauttaa itsemme pystyäksemme vapauttamaan yhteiskunnan ja maailman.

Lada oli viimeinen kuplavolkkari

Enpäs ole koskaan omistanut autoa. Joskus nuorempana se oli itsestäänselvä tavoite, mutta asiat ovat menneet vähän toisin. Ei ole ollut rahaa – eikä halua olla yksi autoilijoista. Mutta jos nykyisen autokulttuurin sijaan ajatellaan sitä, mitä se oli lapsuudessani, muuttuu ääni kellossa. Autot, ne hassunkuriset pienet ihmistenkuljetusvälineet, olivat joskus kivoja.

1960- ja vähän 1970-lukulaistenkin The Auto oli Volkswagen Kupla. Sen veikeästä ulkonäöstä tykättiin. Asioihin vaikutti myös, että se oli pitkään ainoa länsiauto, johon köyhällä kansalla oli varaa. Maailmalla harrastettiin mm. kilpailuja, kuinka monta matkustajaa saadaan mahtumaan avo-Kuplan kyytiin. Ei taitaisi liikennepoliisi nykyään tykätä. Kun Kupla alkoi väistyä ökympien ja funktionaalisempien autojen tieltä, sen hassunkurinen ja veikeä maine vain korostui. Partioaikoinani oli aina coolia päästä erään johtajan Kuplan kyytiin. Muistan myös kaverini innostuksen joskus 1990-luvulla, kun joku sukulaispoika oli hankkinut punaisen Kuplan vuosimallia 1974.

1980-luvulla VW valmisti jo Golfia, Passatia ja muita uuden ajan autoja. Myös vekkuli Saab 96 (alias "Citysämpylä" tai "Kajakkikaksikko") oli antanut tilaa modernimmille malleille. Mutta onneksi 80-lukulaisilla oli Lada. 70-luvulla se ei Fiat-muotoiluineen innostanut suomalaisia kommunisteja, jotka pitivät kiinni Mosseistaan, mutta kasarikansa osti "Lattarautaa" hurjin numeroin. Mukavimpana Lada-muistona on jäänyt mieleen, yllättäen(kö?), TV-mainos. Siinä erilaiset tavikset ja hupiveikot lallattelivat Ladasta monilla nuoteilla ja rytmeillä, ja kliimaksina oli farssinomainen "Ladoja siellä, Ladoja täällä" -jakso.

1990-luku toi paljon uusia läntisiä pikkuautomalleja, ja jotkut niistä näyttivät aika veikeiltä. Mutta ne olivat jo teknologia-ajan kauppakasseja. Mitään kulttuurisia "hyviä viboja" ei niihin liittynyt. VW kyllä lanseerasi New Beetlen, mutta sen nostalgiamainonta oli varsin epätoivoista. Nykyään automainokset ovat aina yhtä luotaantyöntäviä – miehistä "ajomukavuutta" epäluonnollisen autiossa vuorimaisemassa tosikkomaisen instrumentaalimusiikin soidessa taustalla. Ne ovat voimistaneet minussa hylkimisen tunnetta koko autokulttuuria kohtaan ja tehneet minusta yhä yksiselitteisemmin joukkoliikenteen puolustajan. Viimeinen hassunkurinen pieni ihmistenkuljetusväline oli Lada. Sen jälkeen autosta on lopullisesti tullut epäcool juttu.

Teitittelyn lähihistoriaa

Synnyin kulttuuriin, jossa teitittely oli vielä verraten yleinen sääntö, mutta kasvoin sen kehityksen mukana, että siitä haluttiin päästä eroon. Tuntui läheiseltä ja tuttavalliselta, kun toinen ihminen oli aina "sinä" eikä alentavasti mikään korkea-arvoinen "te". Koulussa tietysti muistettiin teroittaa teitittelyn tärkeyttä vanhempia ihmisiä tavattaessa. Oli siis tiedossa, että vieras aikuinen pitäisi minua sivistymättömänä ja huonosti kasvatettuna moukkana, jos erehtyisin sinuttelemaan häntä. Toisaalta ikäluokassani oli vielä sukupolvikapinaa. Se ajatus, että kaikkia voisi sinutella, tuntui yksinomaan vapauttavalta. Teitittelyä vaativat vanhemmat aikuiset olivat kalkkeutuneita "jarruja".

Opiskelin koulussa viisi vuotta saksaa. Muistan, miten meitä hämmensi ja nauratti, kun saksassa hiemankin vieraille ihmisille puhuttaessa käytettiin "sinun" sijaan pronominia "he" (sie). Onkohan se siis heitittelyä? Tietysti tunsimme myös huvittavan suomalaisen ilmiön, jota voisi ehkä kutsua hänettelyksi: "Ottaako hän kahvia?" Englanninkielisestä käytännöstä oli joskus keskustelua: ihmiset kuvittelivat alinomaa viljellyn you-sanan tarkoittavan "sinä", mutta sehän on yhtä lailla "te". Jotkut päättelivät, ettei englannissa sinutella ollenkaan.

Sinuttelun voittokulku ja teitittelyn alamäki jatkui viime vuosisadan loppuun. Sitten tapahtui yhtäkkiä minulle täysin käsittämätön käänne. Miten saattoikin olla, että kun aiemmin äitiänikään ei aina ollut teititelty, yhtäkkiä alettiin teititellä minuakin? Enhän ollut mikään korkea-arvoinen, vanha, vieras kalkkeutunut jarru, vaan vielä toisiakin vuorenvarmempi tuttavallinen "sinä". Kun kaupan kassalla sanottiin "olkaa hyvä", vastasin "kiitämme" tai vaihtoehtoisesti "olemme hyviä". Monta kertaa sain ihmettelevän katseen ja pari kertaa aikaiseksi lyhyen keskustelunkin. Useammin kuin yhden kerran kassatyöntekijä kommentoi, että heidät on ohjeistettu teitittelemään kaikkia asiakkaita, lukuun ottamatta lapsia.

Joskus määrittelin näin, miksi teitittely ärsyttää: se tarkoittaa, että joko minä olen vanha tai sitten yhteiskunta on konservatiivinen. En lainkaan tiedä, kumpi on siedettävämpi ajatus.