maanantai 29. huhtikuuta 2019

Taidetta

Joulukuussa 2016 podin vatsatautia. Koska massuni ja suolistoni kärsivät yleensäkin liiallisesta herkkyydestä, on taudista paraneminen hidasta. Lisäksi minulla on taipumusta pimeinä vuodenaikoina ilmenevään kaamosmasennukseen, ja kun yhtälöön vielä lisättiin ahdistus ja vitutus Suomen itsenäisyyspäivän nykyisistä ilmenemismuodoista, oli masennus- ja ahdistuspiikki aika valmis. Eräänä iltana, josta näytti olevan tulossa varsin paha, katsoin paremman puutteessa (katson ylipäänsä todella vähän televisiota) Yle Teeman esittämän dokumentin taidemaalari René Magrittesta. Se oli tärkeä kokemus, sillä hetkenä, jona mikään ei tahtonut kiinnostaa, Magritte-dokkari ihan oikeasti kiinnosti. Tästä puolestaan tuli päässäni niin iso juttu, että katsoin dokkarin kaksi kertaa uusintana. René Magrittesta tuli muutamassa päivässä yksi lempitaiteilijoistani (melkein heti Claude Monet'n jälkeen) ja hänen taiteestaan minulle sekä todellista klassikkomatskua että perin kotoinen asia.

Pari vuotta myöhemmin taidemuseo Amos Rex ilmoitti, että sen tiloihin on tulossa Magritte-näyttely. Etenkin, kun omistan museokortin, minulle oli alusta lähtien päivänselvää, että näyttely on nähtävä. En ole kuitenkaan voinut välttyä uutisilta Amos Rexin jonoista, joten kun Magritte-näyttely lopulta avattiin 8. helmikuuta 2019, en pitänyt sinne mitään kiirettä. Lopulta huhtikuun 24. päivä ilmeni sopivaksi ajankohdaksi. Samalla reissulla saatoin katsella huikeaa, täyteen keväiseen loistoonsa puhkeavaa luontoa sekä piipahtaa Suutarilan kirppiksellä, jolla eräs Facebook-ryhmäaktiivi oli ilmoittanut myyvänsä vinyylilevyjään. Paluumatkalla puolestani tapasin muuatta Keravalle asettunutta kaveriani. Aina löytyy muitakin syitä kuin kuvataide.

René Magritte oli tuottelias maalari. Esimerkiksi Brysseliin vuonna 2009 avatussa Magritte-museossa on esillä lähes 150 teosta. On oikeastaan ihan päivänselvää, että jos jossakin Helsingissä järjestetään Magritte-näyttely, siitä puuttuvat useimmat hänen keskeisinä pidetyt teoksensa. Amos Rexissä tämä ei kuitenkaan surettanut. Magritten tyyli on niin tunnistettava, niin omanlaisensa, että hänen töitään katsellessa tuli hyvin isolta osin hämmentynyt olo: "Tässä nämä nyt sitten ovat." En ole nähnyt nimeksikään maailman taiteen merkkiteoksia luonnossa. 11-vuotiaana kyllä kävin vanhempien kanssa Rijksmuseumissa ja Van Gogh -museossa Amsterdamissa, mutta siitä en muista paljon muuta kuin tykästymisen Vermeeriin, välinpitämättömyyden Vincentiä kohtaan sekä jonkinlaisen läsnäolon tunteen Rembrandtin kuuluisimpia töitä katseltaessa. Myöhemmin olen nähnyt lähinnä kotimaista taidetta. Olen viime vuosiin asti käynyt ulkomailla harvoin, eivätkä kalliit taidemuseoliput ole innostaneet. René Magritten teoksia katsellessani saatoin vain kokea vanhan kunnon "tällaista se pieni ihminen pääsee näkemään oikeasti" -tunteen. Ja vaikka Magritte ehti uransa aikana kokeilla monenlaista tyyliä – ja tyylillinen vaihtelu oli Amos Rexissä hyvin esillä – juuri tiettyä tunnistettavaa tyyliä edustaneet maalaukset herättivät selkeimmän tunnereaktion. Ne olivat siinä.

František Kupkan näyttely oli Ateneumissa. Toisin kuin Magritte, Kupka oli minulle vieras taiteilija. Ensimmäiset taulut viittasivat melkoiseen lässähdykseen Magritten jälkeen. Sitten tuli vastaan jotain todella säväyttävää. Maalausta Pianon koskettimet. Järvi piti palata uudelleen katsomaan, pariinkin otteeseen. Se on vuodelta 1909, jolloin tämäntapaiset yhdistelmät ja elementtien yhteensulautumat olivat kaikkea muuta kuin peruskauraa. Kaiken lisäksi Kupkan henkilöhistoriassakin tämä edustaa välivaihetta esittävän ja abstraktin taiteen välillä. Kupkan myöhemmät kone-estetiikkaa lähestyneet työt olivat ihan hyviä, mutta itselleni koko reissun yksittäiseksi huippukokemukseksi kasvaneen pianotaulun jälkeen seuraavatkin sijat miehittäisin tuon välivaiheen teoksilla. Kupkan näyttely herätti mielessäni kiinnostavan ajatuskuvion: monella musiikkiartistillakin erityisesti 1960–70-luvulla tyyli jalostui ja muuttui, ja ihan samalla tavalla ne ensimmäiset mullistavat (psykedeeliset?) oivallukset tapaavat yhä säväyttää enemmän kuin myöhemmät korkeataiteelliset (progressiiviset?) teokset.

Näkemisen ja kokemisen arvoisia olivat molemmat suuruudet, vaikkakin hyvin eri tavoilla. Odotamme lisää laatunäyttelyjä, jotka tätä menoa pyyhkivät hyvin mielestä sellaiset pettymykset kuin Amedeo Modigliani Ateneumissa vuonna 2016.