maanantai 26. joulukuuta 2011

Loistavat Beatlesin pojat

"Mikä Beatlesissa oli niin erityistä verrattuna muihin sen ajan bändeihin?" Tämä on yksi tyypillisimmistä kysymyksistä, mitä Fab Fouriin liittyen voi nykyaikana kuulla nuoremmilta musiikinkuuntelijapolvilta. Pinnalta voi näyttää, ettei The Beatles ollut sen kummempi kuin muutkaan 1960-luvun suuruudet. Ajatellaanpa esimerkiksi The Who'ta. Hehän olivat ilmiselvästi hevin ja punkin isoisiä! Puhumattakaan kaikkien aikojen kitaralegendasta, Jimi Hendrixistä Experience-bändeineen. Oli myös Velvet Underground, yhtä aikaa räyhäkäs ja taiteellinen New Yorkin skenen alkupiste. Huimaavan psykedeeliset Pink Floyd, The Doors, Grateful Dead ja Jefferson Airplane. Paljon Beatlesia pidemmän linjan brittijätit The Kinks, The Hollies ja The Rolling Stones. Edistyshenkiset The Byrds ja The Yardbirds, joista varsinkin ensimmäinen voi hyvinkin kuulostaa Beatlesia vakuuttavammalta – jopa samassa tyylilajissa.

Vastausvaihtoehtoja on monia. "Beatles tuli ennen niitä kaikkia"? Totta. Mutta se ei päde Bob Dylaniin ja The Beach Boysiin, joiden ensilevytykset ovat vuodelta 1961 (Beatlesin Love Me Do ilmestyi syksyllä 1962). "Beatles teki kaiken ensimmäisenä"? Ei nyt sentään. On totta, että Lennon, McCartney ja Harrison olivat yllättävän usein ensimmäisen aallon harjalla, mutta kaikesta huolimatta: Dylan, The Animals ja The Searchers oivalsivat kukin tahoillaan folkin ja rockin fuusion ennen Beatlesia. The Yardbirds oli edellä psykedeliassa ehkä kokonaisen vuoden, The Byrds ja Donovan myös useita kuukausia. Brian Wilson, Donovan ja Dylan tekivät paluun yksinkertaisuuteen noin vuoden ennen Valkoista tuplaa. "Progressiivinen" musiikki sai kyllä vaikutteita Sgt. Pepperistä ja Strawberry Fields Foreverista, mutta nekin ilmestyivät Beach Boysin Good Vibrationsin jälkeen, ja kun Beatles teki Abbey Roadia, Moody Bluesin Days of Future Passedista oli kulunut jo puolitoista vuotta.

Myönnän auliisti, että esitin itsekin alkuun kirjoittamani kysymyksen monta kertaa pitkin 1980- ja 1990-lukuja. Varhaisteininä tosin olin sitä mieltä, että 60-luvun musiikki ei ylipäänsä kuulosta hyvältä. 17-vuotiskesänäni kuulin ensimmäistä kertaa laajemmin Beach Boysia ja olin vakuuttunut: tämä on paljon parempaa kuin Beatles. Joitakin vuosia myöhemmin vaikutuin puolestani The Byrdsistä. Myös Jefferson Airplane ja Strawberry Alarm Clock käväisivät hetken asteikossani Beatlejen yläpuolella. 2000-luvun alkuvuosina myönsin jo pitäväni Beatlesista paljonkin, mutta yritin väittää, että vain loppuajan Beatles oli oikeasti kiinnostavaa, tai että vain Lennonin ja Harrisonin biisit olivat yleensä hyviä. Kaikki nämä väittämäni olen sittemmin joutunut kumoamaan – siitä huolimatta, että Beach Boys on yhä itselleni vähintään yhtä rakas yhtye kuin Beatles.

Lainasin kirjoitukseni otsikon Tampereen Hervannan kirjaston esillepanosta (kiitos "Matti-sankari" AKA "Musa-Masa"). Se ilmaisee minusta parhaiten, mistä on kysymys. The Beatles tosiaan oli yhtä kuin neljä ihan loistavaa poikaa. He huvittivat liverpoolilaisella huumorillaan, mutta myös veivät poptaiteen musiikki-ilmentymää valovuosia eteenpäin. He esittivät maailmalle vakavia julkilausumia, mutta olivat pohjimmiltaan neljä parikymppistä, jotka tykkäsivät soittaa. The Beatles oli maailman suosituin bändi aikana, jolloin mediasta tuli ensimmäistä kertaa likimainkaan sellainen ilmiö, jona me nykyihmiset sen käsitämme. John, Paul, George ja Ringo osasivat hyödyntää asemaansa, eivätkä silti vaikuttaneet yhtään tyrkyiltä (itse asiassa he pakenivat julkisuutta!). He olivat seitsemisen vuotta jatkunut suuri maailmanhappening, jollaista historia ei usein näe.

Yksi esimerkki Beatlesin ainutlaatuisuudesta löytyy George Harrisonin muistokonsertin ääni- ja kuvatallenteilta (Concert for George). Paul McCartney tallustelee lavalle, ottaa esiin Georgen lempisoittimen ukulelen ja alkaa, kappaletta esittelemättä, soittaa sillä klassikkoa Something. Yleisö on ihmeissään ja ihastunut. Taustalla Ringo Starr alkaa käytellä vispilöitään, ja yleisö yhtyy rytmiin taputuksin. Ensimmäisen bridge-osan jälkeen meininki muuttuu: Eric Claptonin, Jeff Lynnen (ELO) sekä Gary Brookerin (Procol Harum) kaltaisista ikoneista koostuva bändi rakentaa Somethingista originaaliversiolle uskollisen ja silti täysin ajanmukaisen voimaballadin, joka osoittaa musertavasti kaapin paikan kaikille myöhemmille alan yritelmille. Sen kuultuaan ja katsottuaan voi typertyneen tyytyväisenä todeta: ei ole Beatles-musiikin voittanutta.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Dad rock

Törmäsinpäs aiemmin tänä vuonna tällaiseenkin käsitteeseen. Kuten tiedetään, rock ei ole aikoihin ollut nuorten etuoikeus. On silti väärin väittää, että rock ei ole nuorten musiikkia. Rokkia vain on moneksi, samoin rokin kuuntelijoita. Ja huomattava osa rock-yleisöstä on keski-ikäisiä, lapsia tehneitä miehiä. Siis isiä.

Dad rock eli isirokki on kuvitteellinen musiikkigenre, joka muodostaa janan Beatlesista Metallicaan. Esimerkiksi The Who on isirokkia, samoin CCR ja Rolling Stones. Myös Jimi Hendrix on isirokkia, vaikka hänen soittonsa olisi aikanaan ollut miten lumoavaa ja valtaa kumoavaa. 70-luvun hevahtavat bändit kuten Black Sabbath, Led Zeppelin, Deep Purple ja Uriah Heep ovat pahaenteisistä ääni- ja ideamaailmoistaan huolimatta tyypillistä isirokkia. Samaan karsinaan päätyvät Kiss huolimatta pahismaskeistaan (vaiko niiden takia?) ja Alice Cooper huolimatta muuten vain herättämästään pahennuksesta. Aerosmith, ZZ Top, Lynyrd Skynyrd? Isirokkia. The Policekin on isirokkia, vaikka rokkaa edellisiä sivistyneemmin – puhumattakaan Dire Straitsista ja Bruce Springsteenistä. Proge taas on progea, mutta aika moni biisi monelta progebändiltä sujahtaa ongelmitta isirokin joukkoon (ehdotus: Pink Floyd – Money). Ja arvatkaa, minkä kuvitellun genren yksi luonteenomaisimmista ilmentymistä on AC/DC?

Mikä sitten ei ole isirokkia? Dad rock -käsite on syntynyt ja levinnyt nykyisten parikymppisten nuorten musiikinharrastajien parissa. Jos oletetaan isukkien siittäneen heidät pääasiassa 25–35-vuotiaina, määrittyy rokki-isien syntymäajankohdaksi 1940-luvun lopun ja 1960-luvun lopun välinen aika. Isirokki on leimallisesti heidän nuoruusmusiikkiaan. Niinpä 1980-luvun jälkeiset ilmiöt eivät voi olla isirokkia, vaikka lukeutuisivatkin samaan rock-kaanoniin. Oasis tai Nirvana ei ole isirokkia, eikä Radiohead tai Rage Against the Machine. Lisäksi punk ja sen suorat perilliset on hankala vetää mukaan isien määrittämään kokonaisuuteen, vaikka Isi, mitä oli punk? -konsertti järjestettiin jo 1990-luvun alkupuolella. Jotkut iskät kyllä diggaavat Ramonesia, Clashia, jopa Sex Pistolsia ja Dead Kennedysiä, mutta ehkä niissä vielä on elämää. The Cure ja Joy Division eivät ole isirokkia millään ilveellä, eikä The Smiths tai Sisters of Mercy. Niiden arvon ovat myöhemmät sukupolvet löytäneet laajemmin kuin se alkuperäinen. U2 ja R.E.M. ovat vähän siinä kintaalla.

Oleellista dad rockin määrittämisessä on kuitenkin se, että minäkin voin kuulla mielessäni kuinka maan ympär' kajahtavi: "Annapa kun isipappa soittaa sulle kunnon kamaa!" Siinä saa Green Day, Muse tai My Chemical Romance (huom. kaikki ehdottomasti rockyhtyeitä) siirtyä hyllyyn, kun isäukko paukuttaa AC/DC:tä. Ja Doorsia! Thin Lizzyä! Dr. Feelgoodia! Paitsi, että kun isukki on pitkän, uuvuttavan session jälkeen lähtenyt kavereiden kanssa pelaamaan, jälkeläinen laittaa taas soimaan Green Daytä, Musea tai My Chemical Romancea. Kavereille kerrotaan, kuinka "iskä oli vähän nolo, kun se kävi soittamassa puolitoista tuntia omia lemppareitaan".

Oma isäni soitti lapsuudessani paljon Beatlesia, sekä levyltä että itse kitaralla (mukana laulellen). Minulta se onnistui tappamaan Beatles-kiinnostuksen siihen kesään saakka, kun täytin 25. Siinä vaiheessa otin maailman arvostetuimman yhtyeen kuunneltavaksi lopultakin omista lähtökohdistani, ja se alkoi kuulostaa oikein hyvältä. Beatlesin psykedeelisissä kokeiluissa on edelleen muutosvoimaa, samoin Hendrixin voimallisessa kitarailmaisussa, Janis Joplinin laulussa, David Bowien ja Queenin emansipoivassa showleikissä, Moody Bluesin ja Pink Floydin kokeellisissa äänimaailmoissa, vielä Motörheadin "hakkaa päätä seinään" -meiningissäkin. On käsittämättömän hirvittävä teko musiikin historialle, jos se kaikki typistyy isien kunnon kamaksi.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Runotyttöilyä

Olen ollut vuodesta 2007 alkaen rekisteröityneenä Rakkausrunot-sivustolle. Siellä olen julkaissut muutamia runojani, joiden tyylit vaihtelevat paljonkin runosta runoon. On riimittelyä, psykedeelis-surrealistista tyyliä, vanhanaikaistakin runoutta. En ole runoilija siinä mielessä, etten koe taiteenlajia kovinkaan omakseni enkä ole koskaan löytänyt paikkaani sen sisällä. Onneksi tuollaiselle sivustolle voi kirjoittaa aika "kevyesti" (ts. sinne runoilevan ei oletetakaan olevan professionaali). Nimimerkkiäni en viitsi mainita.

Yksi Rakkausrunoissa helposti vastaantuleva piirre on eri kirjoittajien runojen hämmentävä samankaltaisuus. Rekisteröityneistä iso osa on 15–25-vuotiaita tyttöjä ja nuoria naisia, ja on luultavaa, että heidän keskuudessaan elää ihan omanlaisensa runokulttuuri – jos sinussa on yhtään runotytön vikaa, kirjoitat tällaista tyyliä. Saman tien lukija löytää yhä uudelleen toistuvat samanlaiset virheet. Omaan silmääni särähtää eniten murteellisten persoonapronominien ja omistusmuotojen perustelematon käyttö. Vaikka muu runo on tyyliä "syksyn lehdet putoilevat puista, kylmä hiipii luihin ja ytimiin", sanotaankin "mielessä on sun kuva" tai "kunpa sä voisit soittaa mulle". Ehkä kyse on siitä, että nämä naisenalut kirjoittavat poppilyriikkaa, vaikka luulevat runoilevansa.

Toistakymmentä vuotta sitten seurustelin erään itseäni monta vuotta nuoremman tytön (nykyisen kolmikymppisen perheenäidin) kanssa. Hänkin kirjoitti runoja, jotka olivat myös kliseisiä ja täynnä vakiovirheitä. Mutta ne olivat erilaisia ja sympaattisia. Tyttö oli aikakauteensakin nähden jotenkin vanhanaikaista ihmistyyppiä, ja niinpä hänen runonsa olivat myös vanhanaikaisia. Niissä saattoi olla säkeitä kuten "se jäi ainiaaksi mielehen" tai "on loputon ikävä sydämessäin". Loppusointuja ei ollut, välimerkkejä ja isoja alkukirjaimia kyllä. Muistan, että tunsin niitä lukiessani olon hieman ristiriitaiseksi: yhtäältä niiden kirjoittajalla ei selvästi ollut pätevää kuvaa runoudesta, mutta toisaalta niissä oli viatonta, täysin turmeltumatonta kauneutta.

Kliseisyys ja tyylivirheiden toistelu ei silti ole epämiellyttävin nuorten tyttöjen runoissa vastaan tuleva ilmiö. Kaikkein eniten minua ärsyttää synkistely, oman tuomiopäivän pateettinen julistus. "Itken verisiä kyyneleitä" ja sitä rataa. Voivoivoi. Tämä on myös kaikkein selvimmin 2000-luvun ilmiö. Joskus mietin, kirjoittavatko nykytytöt onnesta enää lainkaan. Meneekö heillä hyvin silloin, kun ei ole aikaa tai tarvetta kirjoittaa runoja? Tehdäänkö sitä vain silloin, kun on tyhjiä hetkiä, joina saa tahtomattaan tilaisuuden itkeä murheitaan?

Yllä kirjoittamaani ei pidä käsittää väärin. En halveksi runotyttöjä, en edes nykyajan sellaisia. Ehkä uskon, että heistä on paljon parempaankin, mutta lyyriselle itseilmaisulle on aina paikkansa eikä sitä välttämättä tarvitse tehdä niin hemmetin tietoisena. Minunkin sisälläni asuu pieni runotyttö.

lauantai 22. lokakuuta 2011

Kritiikkiä kritiikistä

"Miksi kutsutaan epäonnistunutta muusikkoa? Musiikkikriitikoksi." Tämän olen saanut kuulla ja lukea monesta paikasta. Itselläni se on pitänyt siinä mielessä paikkaansa, että musiikkiartistin urani ei ole (vielä) ottanut kunnolla tuulta siipiensä alle, kun taas toimin erään edesmenneen aviisin musiikkikriitikkona vuosina 2002–05. Tosin siihen mennessä en ollut tehnyt kuin pari demoa. No, ensimmäisen virallisesti julkaistun levyarvioni olen kirjoittanut jo 1994 (kyseessä oli Pink Floydin yhä viimeisin studioalbumi The Division Bell), jolloin en ollut edes demon tekemisestä ehtinyt kuin uneksia. Mutta jälleen toisaalta: ensimmäiset yhä muistamani omat sävellykset ovat viimeistään 1980-luvun alusta.

Itselleni on ehtinyt kehittyä hieman erilainen näkemys musiikkikriitikoista. He eivät välttämättä ole "epäonnistuneita muusikoita", eivätkä minunlaisiani totaalisia musiikkifriikkejä. Sen sijaan musiikkikriitikoiksi näyttää päätyvän silmäätekeviä rokkikundeja, joiden unelma on saada olla tekemisissä sikacoolien rock-piirien kanssa ja voida sen myötä ylenkatsoa jokaista, joka on vähemmän inessä niissä ympyröissä kuin he itse. Näihin ylenkatsottuihin lukeutuvat minunlaiseni ihmiset sekä musiikkiartisteina että -kriitikoina. Kokemusta nimittäin on kummastakin asiayhteydestä. Luultavasti ylenkatsontaa lisää alitajuinen uhan tunne. Minunlaiseni pelottaisi musiikkiartistina, koska piirit ja ympyrät eivät merkitse minulle mitään, samoin kuin musiikkikriitikkona, koska vaikutuksestani painottuu musiikki eikä piirit ja ympyrät.

Hyllystäni löytyy isot pinot vanhoja musiikkilehtiä. Musassa (1972–74) ja Soundissa (vuodesta 1975 aina 1990-luvulle asti) kirjoittaneen Jukka "Waldemar" Walleniuksen kanssa minulla olisi montakin yksittäistä kanaa kynimättä (The Alan Parsons Project: Eye in the Sky, Electric Light Orchestra: Time, pari mainitakseni). Silti hän edustaa minulle pysyvää esimerkkiä musiikkitoimittajasta ja -kriitikosta, jollaisista on nykyään pulaa. Voi kyllä olla, etteivät nykyiset musiikkilehdet huolisi Walleniuksen journalismia sivuilleen sillä iänikuisella kirveelläkään. Walleniuksella nimittäin oli tapana kirjoittaa palstatolkulla asiaa, joka ei välttämättä edes koskenut arvosteltavana olevaa levyä. Hänen musiikkitietämyksensä oli kuitenkin niin pätevää, että jos hän halusi Rod Stewartin sijaan kirjoittaa pääasiassa mieleen juolahtaneesta Righteous Brothersista (kuvitteellinen esimerkki), se ei haitannut: asiasisältö kiinnosti kumminkin. Rönsyilystä, poukkoilusta ja mukaan päässeistä puhekielisyyksistä huolimatta teksti oli aina täysin ymmärrettävää, toisin kuin jonkun Roo Ketvelin, jonka arvioista ymmärsi parhaiten, mikäli oli erikoistunut abstraktin lyriikan analyysiin. Silti jopa Roo Ketvel synnytti (positiivisessa mielessä) luovia ajatuksia, mihin piiri- ja ympyräpainotteiset kriitikot eivät kykene tai halua kyetä.

Nykyään Walleniuksen, Ketvelin tai edes Juho Juntusen levyarvioihin ei törmää musiikkilehdissä. Silti niissä vaikuttaa yhä useita pitkän linjan kirjoittajia. Harmi vain, ettei heistä juuri ole myönteisiksi esimerkeiksi. Lähinnä Imagessa nykyään kirjoitteleva Samuli Knuuti osaa kyllä käyttää sanan säilää, eikä edes käytä pakonomaisesti sanaa säilänä niin kuin monet nuoremmat. Valitettavasti Knuutilla on yksi ongelma: hänen populaarimusiikin historiankirjoituksensa alkaa noin vuodesta 1981. Niinpä Noel Gallagher saa pluspisteitä kuulostaessaan hetkittäin U2:lta, kun veli Liam Gallagher ei saa niitä erehtyessään kuulostamaan 60-luvun bändeiltä. Soundi-lehdessä on yhä asemissa Tero Alanko, joka on silkkaa musiikillista kapeakatseisuuttaan haukkunut 1990-luvulta alkaen niin monta modernia klassikkoa, etten osaa pitää edes lukua. Lyhyemmässä ajassa asemansa vakiinnuttanut Sue-lehden Jarkko Fräntilä on B-luokan Knuuti. Hän tuntuu pohdiskelevan ihmeissään lähes jokaisessa kirjoituksessaan, mitä tämä musiikki nyt oikein on ja miksei mikään tunnu miltään – ilman, että tajuaa oikeasti huolestua nykymusiikin tilasta: se ei ole coolia. Voi pientä.

Äsken kuuntelin belgialaisen Hooverphonic-yhtyeen neljä vuotta vanhan albumin The President of the LSD Golf Club. Epäilyttävästä nimestään huolimatta minusta kyseessä on oikein hyvä levy. Sen musiikissa yhdistyvät 90-luvun ambient- ja trip hop-vaikutteet sekä uusvanha 60-lukulainen retropsykedeliavivahde. Viime vuosina suomalainen musiikkimedia ei ole edes huomannut Hooverphonicin levyjä, sillä se ei edusta millään mitalla "kiinnostavaa" tyyliä. Kuka sen kiinnostavuuden määrittelee? Musiikkimedia. Ketkä ovat musiikkimedia? Ne, joiden unelma on saada olla tekemisissä sikacoolien rock-piirien kanssa?

Voi luoja.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Finnish Sound Design

Iittala, Arabia, Marimekko, Aarikka, Artek, Hackman... Kyllähän me kaikki ne tiedämme. Ja designaajat eri aloilla Isolasta Aarnioon. "Suomalainen muotoilu" on typerä käsite, joka tavoittaa vain puolet ilmauksesta Finnish Design. En voisi selkeämmin ilmaista, että design ei ole yhtä kuin muotoilu, vaan jälkimmäinen on osa edellistä. Design-termiä sopii siis kokeilla paljon muuhunkin kuin missä sitä nykyään käytetään. Mitä kaikkea voisimmekaan lukea Finnish Designin piiriin?

Musiikki-ihmisenä keksin tässä menneenä päivänä mietiskellä, mikä olisi Finnish Designin musiikillinen ilmaus. Oivallus tuli hyvin pian: se on aika tarkkaan yhtä kuin Love Recordsin tuotanto. Nyt jo tarunhohtoiseksi muuttunut levy-yhtiö toimi vuosina 1966–79. Sen ensimmäinen julkaisu oli Kaj Chydeniuksen LP Lauluja ja viimeinen Kari Peitsamon Pölypilleri. Kumpikin edustaa yhtäältä hyvin tunnusomaista Love-musiikkia, toisaalta ei kuitenkaan sitä ihan tyypillisimmillään. Love Records julkaisi paljon progea, jazzia ja rockia sekä laululiikkeen ohjelmaryhmien musiikkia. Uuden aallon kuvioihin levy-yhtiö ei oikein ehtinyt (siitä huolimatta että Lovelle levytti ensimmäiset julkaisunsa myös Pelle Miljoona). Tämä sointuu erinomaisesti yhteen sen kanssa, että juuri "uuden aallon" sukupolvi hylkäsi yleensäkin koko Finnish Designin. Ideatasolla Love Records edusti tyypillistä 60-lukulaisuutta, Finnish Designin jälkimmäistä huippuvuosikymmentä.

Niin kuin muotoilun piirissä on tapana luetella ne tärkeimmät nimet ja tuotteet, voisin tässä yhteydessä ehdottaa Love Recordsin tärkeimpiä levyjä nimenomaan Finnish Designin kannalta. Tässä listani: Blues Section (Blues Section, 1967), Tasavallan Presidentti (Tasavallan Presidentti, 1969), Underground-Rock (Suomen Talvisota 1939–1940, 1970), Tombstone Valentine (Wigwam, 1970), Magneettimiehen kuolema (Pekka Streng, 1970), Fairyport (Wigwam, 1971), Tolonen! (Jukka Tolonen, 1971), Porvari nukkuu huonosti (KOM-teatteri, 1972), Lambertland (Tasavallan Presidentti, 1972), Agit-Propin kvartetti laulaa työväenlauluja (Agit-Prop, 1972), Kesämaa (Pekka Streng, 1972), Niin vähän on aikaa (Pepe & Paradise, 1972), Pihkasilmä kaarnakorva (Pekka Pohjola, 1972), Sirkus (Isokynä Lindholm, 1973), Being (Wigwam, 1974), Milky Way Moses (Tasavallan Presidentti, 1974), Laulu kaikille (Agit-Prop, 1974), Roadrunner (Hurriganes, 1974), Harakka Bialoipokku (Pekka Pohjola, 1974), Kontaten kotia (Pihasoittajat, 1975), Nuclear Nightclub (Wigwam, 1975), Finnforest (Finnforest, 1975), Piirpauke (Piirpauke, 1975), Lucky Golden Stripes and Starpose (Wigwam, 1976), Niin kaunis on maa (Kari Rydman, 1976), Keesojen lehto (Pekka Pohjola, 1977), Pohjolan lumiset kalmiston hongat (Punainen Lanka, 1977) sekä ...jaloa ylpeyttä yletän... ylevää nöyryyttä nousen (Jukka Gustavson, 1978). Listalle kuuluisi ehdottomasti myös M.A. Nummista ja Juice Leskistä. Joku tietäisi minua paremmin suositella Eero Koivistoista, eivätkä Hector, Badding ja Kasevakaan Lovella ihan tyhjää toimitelleet.

Perusteluja: Love Recordsilla oli sekä oma soundi että omia soundeja. Oli siis kyse tyylistä mistä hyvänsä, Love-musiikki kuulosti yleensä Love-musiikilta. Lähtökohta on perin pohjin samanlainen kuin asusteiden suhteen Marimekolla (jota muuten myös pyöritettiin 60-luvulla huteralta taloudelliselta pohjalta...). Esimerkiksi progeyhtyeet saivat kyllä vaikutteita brittiläisiltä kollegoiltaan – Procol Harumilta, Jethro Tullilta, Yesiltä – mutta kehittivät silti ihan oman hybridinsä. Suomessa ei ollut yhtään niin luonnollista kuin Englannissa, että progeyhtye pohjautuisi kitarayhtye- tai "beat group" -kokoonpanoon, vaan mukaan napattiin kuin luonnostaan puhaltajia ja saman tien jazzia. 1970-luvun jälkipuolella tuumittiin, että Suomi on jazz-rockin luvattu maa. (2000-luvulla samoin on ajateltu metallimusiikista, mikä tosin on tavanomaista kaikkialla Itä-Euroopassa. 70-luvulla suomalaisten ei kuviteltukaan osaavan tehdä heviä!) Kansainvälisillä musiikkifoorumeilla törmää toistuvasti puheeseen suomalaisen progen ikiomasta, tunnistettavasta tyylistä. Toisaalta poliittisten lauluyhtyeiden soundi, joka toteutui parhaiten Agit-Propissa, on monien mielestä myös poikkeuksellisen tyypillistä suomalaista. Muistan erään vastaantulleen ulkomaalaiskommentin agit-laulusoundin perillisestä Ultra Brasta: tämä musiikki yhdistyy aina Suomeen, sillä missään muualla ei tällaista tehdä. Ei tehty sellaistakaan eikä ennenkään. Finnish Design -ilmiö vaikuttaa siis myös musiikissa ja, mikäli fani- ja harrastajamääriin on uskominen, voi erittäin hyvin!

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

70-luku

Olen tätä ennen kirjoittanut yhdeksän kirjoitelmaa elämäni käännekohdista. Niistä kolme ajoittui 1980-, kolme 1990- ja kolme 2000-luvulle. Aikajakauma voi sikäli vääristää, että minulle kaikkein rakkain vuosikymmen (kenties, hämmentävää kyllä, 90-luvun ohella) on 1970-luku. Ehdin nähdä siitä vain vähän yli puolet, ja yksityiskohtaisia muistikuvia on vuosikymmenen 2–3 viimeiseltä vuodelta. Silti se, mitä 70-luvusta yhtäältä muistan ja toisaalta ymmärrän, on kaikkein läheisintä ja "ominta".

Viime päivien sohvalukemistojani ovat olleet Minna Sarantola-Weissin Reilusti ruskeaa, Tiina Huokunan Vallankumous kotona ja Elina Standertskjöldin Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1960–1980. Kaikista näistä huokuu ongelmallinen näkökulma 70-lukuun. Sarantola-Weiss, yksi vuosikymmenen keskeisimmistä asiantuntijoista nyky-Suomessa, oli jo aiemmin viitannut omimpaan aikaansa ruokakirjassa 70-luku tarjottimella ja kulutuskulttuurin leviämistä koteihin tarkastelleessa Sohvaryhmän läpimurrossa. Reilusti ruskeaa lähtee rohkeasti kuvaamaan aikakauden ilmiöitä ja kumoamaan käsitystä, että 70-luku oli jokin ummehtunut ja pysähtynyt jakso radikaalin 60-luvun ja menevän 80-luvun välissä. Valitettavasti Sarantola-Weiss ei täysin löydä 70-luvun mystistä ydintä, vaan suorastaan ihmettelee, mikä se 70-luku loppujen lopuksi olikaan. Näin ollen edellä mainittu kumottava käsitys melkeinpä vahvistuu. Samaa ideaa toteuttaa Standertskjöldin teos, joka esittelee 60-lukua 50 sivun, 80-lukua 44 sivun ja 70-lukua vain 38 sivun verran; lisäksi esim. 80-luvun alkuun sijoittuva Oulun koulu on tungettu 70-luvun yhteyteen. Myös Huokuna esittää 70-luvun selkeästi aikakautena, jolloin edellisellä vuosikymmenellä alkanut arjen vallankumous tyrehtyi ja kansakunta alkoi asettua seuraavan vuosikymmenen leimalliseen keskiluokkaisuuteen.

Itselleni 70-luku on lähtökohta ja päätepiste. Synnyin 70-lukulaiseen todellisuuteen, joka alkoi radikaalisti muuttua juuri siinä vaiheessa, kun minulla käynnistyi prosessi nimeltä sosiaalistuminen. Se tuotti ongelmia alusta lähtien, joten on ymmärrettävää, että näistä ongelmista vapaa lapsuuden aikakausi muodostuu mielikuvissa myönteiseksi. Jos olisin elänyt 70-luvun jälkipuolta 14-vuotiaana poikana, olisin todennäköisesti saanut yhtä usein turpiini kuin vuosikymmentä myöhemminkin sain. 80-luvusta, etenkään sen loppupuolesta, en pidä – mutta hetkinen: eihän se johdukaan siitä, että sain isoilta pojilta turpiini. Se johtuukin siitä, että juuri noina vuosina (aivan erityisesti 1989) aloin itse ja oma-aloitteisesti tajuta, että tässä aikakaudessa on jotain mätää. Opin inhoamaan juppiaikaa niin totaalisesti, että siihen verrattuna varhaislapsuuden ajan todellisuus muuttui päässäni kiehtovaksi ja inspiroivaksi. Niinpä 90-luvulla lähdin tosissani tutkimaan ja ottamaan selvää, mitä oli 70-luku.

Mitä se sitten oli? Ensin liuta omakohtaisia muistikuvia tajunnanvirrallisesti. 70-luku oli voimakkaita värejä (vihreä, punainen, ruskea, oranssi, keltainen, tummansininen), joilla hieman vaisutkin asuin- ja elinpuitteet herätettiin vireään eloon. 70-luku oli leikkisiä muotoja, leveitä housunlahkeita ja kukkakuvioita. 70-luku oli vapaasti temmeltäviä lapsia, joiden ei tarvinnut pelätä nykyajan moottoriliikennekapasiteettia ja epäilyttäviä vieraita ihmisiä. Se oli myös paljon lapsia ja ylipäänsä paljon ihmisiä siellä, missä lapsia ja ylipäänsä ihmisiä eli ja oli. Asumukset olivat nykyaikaa ahtaampia, spontaani kyläileminen oli tavallista, eikä omakotitalon, oman auton ja suljetun työpaikan yksityisyysyhdistelmä ollut vielä mikään sääntö. 70-luku oli pieniä kauppoja, pieniä autoja, yhtä ja toista pientä – vaatteetkin olivat "pieniä", tyköistuvia. 70-luku oli rokkia (siis nimenomaan "rokkia", ei mitään jengitappelua punkit vastaan diinit), iskelmiä, "ajan sykettä" edustavaa diskomusiikkia, Beatlesin jälkivaikutusta sekä luonnollisesti Abbaa. Toisaalta 70-luku oli myös laitoksia silmänkantamattomiin, sosiaalista hyvinvointia ja kliinistä puhtautta, jolla pyrittiin karkottamaan pöpöt ja muu ällö. Samalla se kuitenkin oli rennompaa asennetta, istuttiin ja seistiin mieluummin vetelästi kuin suoraselkäisinä, eikä tupakansavua häädetty pihalle. Kokonaisuutena 70-luku oli iloista mieltä, sillä hymyä, onnellisuutta ja rakkautta pidettiin ainakin periaatteessa aina yksinkertaisesti hyvänä.

Mitä muuta noin 18-vuotiaana alkanut suuri omakohtainen 70-luvun tutkiskeluni on selvittänyt? Lähiörakentamista, jota vielä alkuaikoina kantoi eteenpäin vilpitön luottamus siihen, että kyllä ihmiset luovat oman elämänsä sielläkin ja kaikkialla, yhdessä ja itsekseen. Inhimillisyyden vaatimusta, joka kohdistui lähiörakentamisen (ja laitostumisen) lisäksi muuhunkin yhteiskuntasuunnitteluun ja muun muassa tieteenharjoittamisen tapaan. Radikaalia suunnittelua, designia ja taidetta. Energiakriisi, joka katkaisi radikaali-ideoilta toisen siiven ja sammutti katuvalot öisin. Vasemmistolaisuutta varsinkin kulttuurielämässä, radikaaleja opiskelijoita vuosikymmenen alkupuolella ja marxilaisia tutkijoita sen loppupuolella. Liennytystä ja rauhantahtoa, huippuna Helsingissä järjestetty ETY-kokous. Ympäristötietoisuuden lisääntymistä. Oli siihen kyllä syytäkin.

Lainaan toisaalla kirjoittamaani: "...the end of the 1970s is the worst tragedy of my lifetime." Pilkettä silmäkulmassa, mutta vain toisessa.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Elämän käännekohtia: syksy 2007

Kesäajan viimeisen viikon vuonna 2007 olin Kainuussa, Oulujärven rannalla. Olin saanut hankituksi musiikkityöasemana palvelevan kannettavan tietokoneen kirjastotyöstä tienatulla palkalla. Matkustin viikoksi yksinäisyyteen vanhempieni mökille, tarkoituksena äänitellä lauluosuuksia kappaleenraakileisiin, joita olin heinä-elokuun ajan työstänyt. Kesä tosiaan päättyi sillä viikolla, sekä kalenterissa että säätilassa. Lähtiessäni oli elokuu ja lämmintä muistaakseni viitisentoista, joitakin päiviä aiemmin oli vielä ollut yli 20. Palatessani oli syyskuu ja asteita alle kymmenen.

Viimeisen mökki-illan juhlistamiseksi olin ostanut jotakin alkoholillista litkua. Sen vaikutus sai minussa purkautumaan tunnereaktion, joka oli kytenyt pinnan alla jo luultavasti useita päiviä. Asiasisältö kuului: "En halua Ouluun. En halua kaupunkiin. En halua töihin." Olin aivan kauhuissani tulevasta, johon kuului muun muassa jälleennäkeminen erään inhottavat muistijäljet jättäneen työkaverin kanssa. Aloin sitten pohtia: "Onko yksin täällä mökillä tosiaan ollut parempi olla kuin kotona, omassa kotikaupungissa, sosiaalisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä?" Kun vastaus oli ilmiselvästi kyllä, olin varmempi kuin koskaan ennen, että Oulu oli jätettävä taakse. Yksi luku elämäni kirjassa oli sulkeutumassa.

Syyskuu meni töissä ihan mukavasti, kun osastollamme oli työntekijöitä yksi "liikaa" (ts. sen verran kuin oikeasti pitäisi olla, ilman tehokkuusajattelua), mutta lokakuussa duuni muuttui stressihelvetiksi. Jossain vaiheessa elimistö repäisi minut irti ja järjesti kuumeflunssan ja sairasloman. Kun makoilin sohvallani ja kuuntelin High Llamasia, olo oli tukkoinen ja väsynyt, mutta silti jotenkin rauhoittunut. Muutaman hikisen viikon jälkeen pätkäpestini olisi ohi.

Noina viikkoina ystävystyin erään Tampereella asuvan pitkäaikaisen nettitutun kanssa. Se sai minut päättämään, että tuleva asuinpaikkani on Tampere. Laitoin piakkoin liudan vuokra-asuntohakemuksia vetämään. Asunnonetsintä kantoi hedelmää vasta keväällä 2008, mutta sen pohjatyö oli tehty jo edellisenä syyskautena. Talven ja kevään aikana opettelin tietoisesti irti Oulun seudun murteesta, ja koko kaupunki alkoi tuntua jotenkin vieraalta.

Tähän päättyy tämä kirjoitelmasarja. Voisihan sitä tälle tunkiolle viskata välillä jotain ihan muuta.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Elämän käännekohtia: syystalvi 2005

Paljon oli tapahtunut sitten vuoden 2000. Olin kokenut sekä elämäni mielialahuipun että -pohjan. Olin sosiaalistunut useaan kaveripiiriin yhtä aikaa ja sitten menettänyt niistä tunnetasolla kaikkein myönteisimmän. Olin kokenut lyhyehkön intiimin ihmissuhteen, josta ei tullut mitään ihmeempää, sekä lähes puolentoista vuoden kiinteähkön etätykkäämisen, joka ei johtanut mihinkään, ellei kirvelevää pysyvää välirikkoa lasketa. Tässä yhteydessä kenties oleellisin noiden vuosien prosessi on, että jälkikäteen ajatellen minusta oli tullut aina vain tavallisempi. Tosin siltä ei ehkä näyttänyt silloin.

Lokakuun lopulla 2005 löysin eräänä aamuna itseni poliisiautosta. Olin litkinyt epähuomiossa poikkeuksellisen paljon alkoholia ja päätynyt mystisesti jonkin omakotitalon pihaan, josta minut hätistettiin viranomaisten kyytiin. Seuraavat viikot elin järkytyksen ja hämmennyksen vaihettumisvyöhykkeellä. Miten ja miksi oli käynyt näin? Mitä minusta oli tullut ja tulossa? En voinut olla tekemättä johtopäätöstä, että jokin elämässäni kaipasi aktiivista muutosta. Syyttävä katse suuntautui kohti silloista sosiaalista elämääni. Ilmeisesti kaverit, joiden kanssa pyörin, olivat niin tylsiä, että heidän kanssaan oli kivaa vasta kun oli nousussa kuin tuolihissi. Lisäksi tuntemattomienkin jutut, esimerkiksi netissä tai pubissa, olivat typeryyttään masentavia. Niinpä sain päähäni, että vältän (alkoholin läträyksen ohella) kaikkea sosiaalista toimintaa ja syvennyn omaan maailmaani. Osa-aikainen työ taidegalleriassa piti minut joka tapauksessa kiinni arjessa ja yhteiskuntaelämässä.

Marraskuu oli lämmin ja pimeä. Kun lopulta maahan satoi valkea lumi, huomasin sen kohottavan mielialaa. Eräänä päivänä lähdin kävelylle etelään silloisesta asunnostani. Päivä oli pilvinen, taisi sadella luntakin, mutta jossain vaiheessa pilvipeite repeili. Yhtäkkiä oli päivänselvää, että tämä on se vuodenaika, joka johtaa uuteen kevääseen. Minusta alkoi tuntua pitkästä aikaa oikeasti hyvältä. Luovuuteni puhkesi kukkaan vielä saman kävelyn aikana. Uusi herääminen oli niin häkellyttävä, että jo ihan lähipäivinä – tai ainakin -viikkoina – saatoin todeta itsekseni ja itselleni: "Missä helvetissä olen ollut viime vuodet? Tämä on se oma tuttu olotila!"

Vuoden 2005 viimeinen viidennes johti minut selvästi harhapolulta takaisin kotiin: kauniimpaan todellisuuteen, jossa sanoja, säveliä ja ideoita leijaili ilmassa ja kasvoi puiden oksilla. Oli alkamassa vuosi täynnä henkisiä oivalluksia, itsen löytämistä ja hyvää fiilistä. Samalla tämä kausi johti minut uudelle harhapolulle, mitä en silloin tietenkään käsittänyt. Jos elämäntarinaani on sijoitettava ajankohta, jolloin vieraannuin pysyvästi sosiaalisesta elämästä, se on tämä. Ihmissuhteet, jopa kaverisuhteet olivat entistä isomman kiven takana.

lauantai 27. elokuuta 2011

Elämän käännekohtia: kesä 2000

Nyt kirjoitan kesästä, jonka aikana sisäisestä, jo pari vuotta kyteneestä muutoksestani tuli ulkoisesti totta. Suhteeni entisen tyttöystävän kanssa oli päättyillyt kevään mittaan, ja muutimme virallisesti erillemme toukokuun lopussa. Käytännössä tämä tapahtui vasta kesäkuun puolivälissä, sillä en ollut saanut asuntoa ennen tuota ajankohtaa ja niinpä punkkasin mieluummin ystävättären luona kuin esim. vanhempien kodissa (huh, miten pakkosovinnaistava vaihtoehto!). Tutustelin 1990-luvun musiikkiin, joka oli jäänyt minulta melkein väliin ilman nyt juuri hankkiutunutta cd-soitinta, sekä yhteen Rovaniemellä opiskelevaan tyttöön. Kun edellinen ihmissuhde ei ollut muutenkaan enää pidättelemässä, litkin sumeilematta siideriä ja avauduin (osaksi toistuvan pikkupöhnän estoista vapauttavan vaikutuksen tähden) julkisesti omasta feminiinistä puolestani.

Eräänä kesäkuun lopun päivänä matkustin junalla Rovaniemelle. Hengailimme Kaisan – se oli tuon tytön nimi – kanssa hellesäässä Kemijoen rannalla. Hän soitti minulle aiemmin tuntematonta musiikkia, jota rakastin, ja esitteli identiteetistään piirteitä, joita rakastin niin ikään. Niin intohimon täyttämää päivää en luultavasti ole elänyt vieläkään ikinä. Lemmenleikkeihin se ei johtanut. Sen sijaan Kaisa poti illalla nestevajauksen aiheuttamaa pahoinvointia, mikä herätti minussa hämmennystä: kuinka se tyttö olikin niin ihana jopa pahoinvoivana! Tarkoitukseni oli jäädä yöksi, mutta Kaisa suositteli minulle kotiinpaluuta. Kai häntä vaivaannutti se olo tällaisessa tilanteessa. Paluumatkalla lakkasin kynsiä vihreiksi puolitäydessä junassa ja olin suorastaan ylpeä siitä, että ihmiset näkivät. Ja haistoivat.

Heinäkuussa oli Ilosaarirock, johon lukuisat kaverini olivat hankkineet liput. Minä emmin liian pitkään ja myöhästyin: liput myytiin loppuun. Päätin lähteä festareille siitä huolimatta. Päivää ennen lähtöä kävin lävistysliikkeessä ottamassa elämäni ensimmäisen lävistyksen – nänniin. Jännitin ja kipuilin sen myötä niin hurjasti, että päätin lievittää olotilaani siiderillä. Koko ilta – jolloin muuten Joe Cocker esiintyi kaupungissa ulkoilmakonsertissa – meni sitten maistimisen merkeissä. Ja seuraavana aamuna oli lähtö Joensuun bussiin kello 8.30! Mutta selvisin, tai ainakin "selvisin".

Ilosaari-reissu oli monessa mielessä ihan mieletön. Ensiksikin olin menossa festarille, paitsi ilman lippuja, myös ilman telttaa tai muuta yöpaikkaa. Toiseksi kyseessä olivat ensimmäiset festarini ikinä, ellei lasketa kotikaupungin teinivuosien Kuusrockeja tai lähisukulaisten kanssa tehtyä visiittiä Kaustisella. Kolmanneksi, hyppäsin yksin bussiin, minulla ei ollut kännykkää, enkä ollut sopinut kenenkään festarilla olevan kaverin kanssa etukäteen mitään. Neljänneksi rahaakin oli sen verran niukalti, ettei ylimääräisiin kuluihin ollut varaa. Hupsista! Ja juuri siksi reissu oli minulle alusta lähtien niin huikea kokemus. Menobussissa tutustuin yhteen mukavaan tyttöön, jonka kanssa pidän yhteyttä jopa nykyisin. Perillä olin humalaisen viattoman hämmästynyt kokemastani: niin paljon väkeä, niin tajutonta biletystä, eikä yhtään tappelua tai rähinää koko viikonloppuna! Tuttuja kavereitakin löytyi perillä heti. Lisäksi minut tunnisti välittömästi muutama netin chat-tuttu, joita en tietenkään ollut koskaan tavannut livenä – "katsoin, että sinun täytyy olla hän". Tunsin tulleeni lopultakin sellaiseksi, mitä minun oli jo kauan pitänyt olla. Kaikkea siivitti ruman ankanpoikasen joutseneksi kasvamisen tunnelma.

Myöhemmin heinäkuussa Kaisa vieraili luonani. Sen sijaan, että meistä olisi tullut pari, visiitti sinetöi sen ettei meistä ollut tulossakaan paria. (Edes strategiseen hetkeen valitsemani Garbage-biisit You Look So Fine ja Sleep Together eivät auttaneet.) Olin häneen yhä epätoivoisemmin rakastunut, hän sen sijaan halusi minusta vain ystävän, ja kupla alkoi puhjeta. Elämäni kokonaisfiilis oli kuitenkin niin huima, ettei tämä suuremmin edes hidastanut. Myöhemmin, luultavasti elokuun alussa, kokeilin ensimmäistä kertaa muuatta laissa kiellettyä nautintoainetta. Kokemus oli sen verran miellyttävä, että tiesin heti ettei kerta jäisi viimeiseksi. Avauduin myös yhä useammalle omasta sisäisestä tyttöydestäni. Vanhempien, varsinkin äidin, kanssa alkoi kehittyä avoin ja perinpohjainen konflikti.

Elokuun 12. päivän aamuna matkustin junalla Tampereelle. Tapasin ensin yhden nettitutun, jonka kanssa käytiin yhdessä Surrealisointikeskus-nimisessä kaupassa. Sitten suunnistin kaveripariskunnan luo Nekalaan. Juotiin tietysti alkoholia ja kuunneltiin musiikkia. Illan aikana pariskunnalla tuli melkein ilmiriita, mistä saattoi jo ennakoida heidän seuraavanvuotisen eronsa. (Minulle oli harvinaisen luontevaa asettua kiistassa tytön puolelle.) Seuraavana päivänä jatkoin toisella junalla Joensuuhun, jossa tapasin jälleen uusia nettituttuja (tyttöpuolisia, vaikka yhdestä sittemmin kuoriutuikin poika). Tunsin heti löytäneeni ystäviä – monikossa ja ryhmänä. Koko illan fiilis oli häkellyttävä, ja kaiken lisäksi päädyin yöllä varsin intiimiin kanssakäymiseen yhden tytön kanssa. Minun elämäni!?

Asiat oli hyvä selvittää Kaisan kanssa, joka oli vieläpä suuntaamassa syksyllä Englantiin opiskelemaan, joten reissasin Joensuusta suoraan Rovaniemelle. Vierailusta tuli lämminhenkinen ja tunnelmia tasapainottava. Takaisin keksin liftata, mihin vaikutti yksinkertainen syy: rahat olivat lopussa. Sain neljänneltä minut ohittaneelta autolta kyydin Ouluun. Hei, näinhän oikeasti VOI matkustaa! Kotiin palattuani jouduin keskelle ilmiriitaa, sillä vanhempani olivat kauhuissaan, mihin heidän (26-vuotias!) lapsosensa oli kadonnut. Minulla oli nimittäin yhä vain lankapuhelin – vaikka sitten hankinkin eräänlaisena kompromissina pian kännyn – enkä ollut katsonut aiheelliseksi ilmoittaa menoistani. Olinhan vapaa ihminen. Kun syyskuu koitti, lähdin uudelleen liftireissulle, minnekäs muualle kuin Joensuuhun.

(Rest in heavenly peace, Kaisa 1976–2005.)

perjantai 19. elokuuta 2011

Elämän käännekohtia: syyskuun alku 1999

Olin muuttanut ensimmäisen ja yhä ainoan kerran elämässäni yhteen seurustelukumppanin kanssa. Asuntomme oli kaksio luhtitalon alakerrassa kaupungin laidalla, kävelymatkan päässä kauniista viljelymaisemasta. Keittiöstä näkyi rivi haapoja, jonka takana kulki muinoin maantienä ollut pikkutie ja sen takana etelänpuoleisella rinteellä korkeaksi kohoava männikkö. Olo- ja makuuhuoneen ikkunasta näkyi taloyhtiön nurmikkoinen piha ja lasten leikkitelineitä. Idylli oli aiempaan lähiökämppääni verrattuna täyttymyksellisen ihana. Oli selvää, että jos aikoisimme perustaa perheen ja saada lapsia, tämä olisi sopiva paikka sitä varten.

Erimielisyyksiä oli suhteessamme riittänyt. Koska olimme saaneet toisiltamme paljon, ja intiimi yhteiselämäkin meillä oli, ne eivät pysäyttäneet asioita, vaikka hidastivatkin. Yhteisasumisen ensimmäinen viikko oli silkkaa lempeää onnea. Sen jälkeen alkoivat ongelmat. Ystävättäreni meni kesätöihin ja alkoi stressaantuneena tiuskia ja äyskiä, mikä kasvatti näkemystäni, ettei työnteko (nykyään usein käytetyssä ahtaassa merkityksessä) tee ihmiselle hyvää. Minä taas hörhöilin ympäriini, ja ulkonäköni herätti entistä keskiluokkaisemmissa naapurinpennuissa ihmetystä, mitä itseäni konservatiivisempi kumppani ei hirmuisesti digannut. Olimmeko vain koeajalla nähdäksemme, mitä kaikkea välillemme saattoi tulla yhteydeksi tai esteeksi?

Viereisen tien levennyksellä pysähtyi kerran viikossa kirjastoauto. Se oli merkkitapahtuma koko taloyhtiölle, sillä lähin kirjasto oli muutoin kolmen kilometrin päässä eikä alueella ollut muitakaan palveluja. Itsekin innokkaana kirjastonkäyttäjänä menin heti tutustumaan valikoimaan. Mukaani tarttui Hanif Kureishin romaani Esikaupunkien buddha. Luin sen muutamassa päivässä. Kirjan tunnelma imi minut maailmaan, joka oli kiehtova ja täysin erilainen kuin senhetkinen todellisuuteni. "Olin 20. Olin valmis mihin tahansa." Minä olin jo täyttänyt 25, enkä ollut ikinä ollut valmis mihin hyvänsä. Vielä ei ollut liian myöhäistä! Nyt oli sen aika!

Vaikkei mistään lopullisesti sovittu ennen seuraavaa kevättä, käytännössä minun ja ystävättäreni yhteinen tulevaisuus lakkasi olemasta niinä muutamana päivänä. Elämän- ja maailmankatsomuksemme olivat liukuneet peruuttamattomasti liian kauas toisistaan. Nyt olin varma, etten halunnut perustaa perhettä ja saada lapsia. Sen sijaan halusin, Katri Valaa lainatakseni, "elää, elää, elää!". Yhtäkkiä se elämä ei ollutkaan uneliaassa esikaupunki-idyllissä, vaan jossain, missä voisin jäljittää epämääräistä, mutta voimaperäistä unelmaani jostakin Todellisesta yhdessä samanmielisten ihmisten kanssa. Se toteutui pitkälle seuraavana kesänä ja syksynä – mikä onkin jo toinen tarina.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Elämän käännekohtia: 22.–23.4.1998

Elettiin alkuvuotta 1998. Olin yliopisto-opiskelija ja vasemman laidan aktiivi, harrastin chattailua ja hiukan synkistelevää musiikkia, jonka sekaan tosin pääsi livahtamaan 70-lukulaisia lemppareita. Suosikkibändini oli Depeche Mode. Tuli kevät, joka merkitsi niinä vuosina – ja merkitsee isolta osin edelleen – minulle voimallista muutosta tunnetiloissa. Suunniteltiin vaihtoehtoista vappumarssia kaveriporukalla, jonka kanssa tietysti tavattiin muutenkin. Seurustelin erään tytön kanssa, mutta hän oli juuri muuttanut 50 kilometrin päähän loppukesään asti jatkuvan työharjoittelun vuoksi. Kun olimme köyhiä ja autottomia, niin eihän sitä nähty kuin harvoin.

Eräänä iltapäivänä menin käymään hylätyssä tehdasrakennuksessa, jossa anarkisteilla oli tilat. Koska anarkistit olivat tietysti mukana vappukulkueen järjestelyissä, paikka oli sopiva mm. banderollien työstämiseen. Huomasin, että ainakin yksi kamuistani haiskahti alkoholille. Kun epäilin "vanhan viinan" hajua ääneen, hän korjasi: "Ei, kyllä se on uusi viina." Yllättäen olikin tiedossa biletystä, jonka merkeissä käytiin vappumarssitalkoiden jälkeen pubissa ja siiderikaupassa. (Päärynäsiiderit olivat juuri tulleet kauppoihin. Kamu taisi ostaa vain olutta.) Sitten jatkettiin erääseen opiskelijakämppään, jossa muut kaverit juttelivat keskenään, kun minä lähinnä tuijotin ikkunasta vastapäistä kerrostalon seinää. Sitä paremmalta ei tuntunut mikään. Oivalsin, että olin liukumassa länsimaisen kollektiivisen tajunnan ulkopuolelle.

Illalla piipahdimme isommalla porukalla keskikaupungin kuppiloissa. Mukana oli jonkin verran omia juomia, joita nautittiin välillä puistossa. Vapautunut ja pidettelemätön käyttäytymiseni kiinnitti toisten huomion, minkä perusteella he arvioivat, että minun täytyy olla syntymäpilvessä. Sain kuulla, että moni käyttäytyy kannabispöllyissä samoin kuin minä silloin. Itse en tietenkään kilttinä lapsena ollut kokeillut kyseistä epäilyttävää päihdettä.

Seuraavana aamuna heräsin kello 8.20 viereiseltä rakennustyömaalta kantautuneeseen meluun. Oloni oli pöhnäinen sekoitus krapulaa ja umpiväsymystä. Ulkona paistoi upeasti keväinen aamuaurinko, ja sain jostain syystä päähäni lähteä kävelylenkille. Alku oli epätodellista usvassa leijailua, sitten tunnelma alkoi seljetä, ostin jostain kaupasta juotavaakin (en alkoholipitoista). Kävelin vielä useita kilometrejä ja päädyin erään kaverin (joka ei kuulunut edellisiltaiseen porukkaan) luo kylään. Hän kuunteli Aknestikin Aallonmurtaja-levyä, jonka kappaleen Missä on mun sinitaivas sointukulku toi mieleeni John Lennon -klassikon #9 Dream. Levyllä oli myös biisi nimeltä Puunhalaajat. Minun oli päästävä pian käymään vanhempien luona, jossa edellä mainittu Lennon-kappale löytyi isän kasetilta. Ulkona oli kevään lämpimin päivä. En halunnut synkistellä enää ikinä.

Lähiviikkoina muun muassa tyttöystävä sai tutustua uuteen minuun, hipinretkuun, joka teki kävelyseikkailuja, halaili puita, hyväksyi rakastelun yleisellä paikalla ja halusi jatkuvasti olla parin siiderin hiprakassa. Paljon oli niin kuin ennenkin, mutta syvärakenteessa oli jokin taas muuttunut.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Elämän käännekohtia: muuan ilta 1990-luvun alkupuolella

Olin noin 18-vuotias. Kaveripiirissäni oli eräänä syysiltana kahdet pienet bileet. Minä halusin tietysti käydä molemmissa, joten olin ensin yhden kamun luona ja lähdin sitten pyöräilemään toisen kamun luo. Veren alkoholipitoisuus oli sopivassa pikku nousussa. Olin ollut ennenkin monta kertaa humalassa, jopa yksin, mutta koskaan ennen en ollut kokenut nousuolotilaa niin täysillä kuin nyt.

Jollakin tavalla ymmärsin, että olin täysin vapaa ja minussa oli paljon enemmän onnellisuuskapasiteettia kuin olin tiennyt. Samalla ajattelin, että ihmisen täytyisi aina tuntea näin. Vielä jännempi havainto oli, että "uusi" vapaa ja onnellinen olotila olikin vanha tuttu. Olin joskus tuntenut ihan samalla tavoin: pienenä lapsena, ennen kouluja, kiusaamisia ja muuta sosiaalista kökköä.

Sosiaalisuus? Sekö oli vienyt minulta kyvyn tuntea tavalla, jonka vasta nousuhuppelissa saatoin jälleen löytää? Ihminenhän sosiaalistuu niiden vuosien mittaan, jotka minulla oli jäänyt samankaltaisten hyvien kokemusten väliin. Niinpä tietysti! Nykyisessä sosiaalisuudessa oli siis oltava jotain mätää. Koska 'sosiaalisuus' viittaa yhteiskuntaan, sen oli pakko tarkoittaa, että yhteiskunnassa on jotain oikeasti pielessä. Niin sen täytyi olla!

Niinä aikoina tein päätöksen, että tavoitteeni on olla mukana luomassa sellaista yhteiskuntaa, jossa ketään ei sosiaalistettaisi kyvyttömäksi tuntea niin aidosti, luonnollisesti ja hyvin kuin minä pienenä lapsena – ja yhtenä nousuhiprakkaisena syysiltana. Minusta tuli maailmanparantaja.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Elämän käännekohtia: elokuu 1989

Kävin peruskoulun kahdeksannen luokan vuosina 1988 ja 1989. Siihen aikaan piti koulussa valita joko musiikki tai kuvaamataito ("kuvataiteeksi" jälkimmäinen muuttui vasta paljon myöhemmin). Näistä kahdesta vaihtoehdosta musiikki veti minua enemmän puoleensa. (Meidän yläasteellamme tuli kyllä lisäksi valinnainen kuviksen ryhmä, jossa olin mukana.) Kasiluokan musiikin oppimäärään sisältyi popmusiikin historian läpikäynti, ja 1960-luvun loppuvuosien yhteydessä oli esitelty myös hippiliike: "Hipit vastustivat Vietnamin sotaa, ja kiväärin tilalle he tarjosivat kukkaa." Jokin alkoi raksuttaa aivoissani. Kesken varsin väkivaltaisen ja kovistelevan yläasteiän mieleni oivalsi, että hippien ihanteet olivat jotenkin absoluuttisesti ihanteelliset.

Jotain oli ilmassa muutenkin. Elokuun alussa partioleirillä oli jokin rupeama, jossa saatettiin "painaa" haluttu teksti väriaineella T-paitaan. Minä valitsin sanat "love" ja "peace", muuan kaverini taas "peace" ja "acid". Kyse oli vuoden 1989 popkulttuurin muotisanoista, joiden taakse ainakin minulla kätkeytyi syvempi merkitys. Leiriltä kotiin palattuani kuuntelin innokkaasti radiota. Eräänä iltana (olisikohan ollut Kovan päivän ilta?) siellä muisteltiin Woodstockia. Sain kuulla, että maailmanhistorian kuuluisimmista festareista oli kulunut tasan 20 vuotta. Mitä radion sepustuksista ylipäänsä käsitin, festareiden meininki kuulosti todella kiehtovalta.

Olin kunnon luterilaiskotien pentujen tavoin käynyt sen kesän alkajaisiksi rippikoulun. Nyt elokuun puolenvälin jälkeisenä viikonloppuna oli "jatkoripari", tapaaminen, jossa saattoi tavata rippikoulututtuja ja päästä vähän syvemmälle kristillisen nuorisotoiminnan pyörteisiin. Menimme kahden kaverini kanssa mukaan. Lauantai-illasta tuli lämmin ja syyskesäisen hämärä. Leirikeskuksen laitamilla oli nuotiopaikka, jossa oli tulet (ja arvattavasti makkaranpaistoa), mistä johtuen ripariväki oli pääosin kokoontunut sinne. Nuotiopaikan vierestä alkoivat pellot. Minä ja kaverini lähdimme hyppimään keskelle peltoa mankkaa huudattaen ja itsekin huutaen. "Katosimme" sinne myös. Aikamme riehuttuamme nimittäin hiljensimme sekä mankan että itsemme jättäen vaikutelman, että kolme tyyppiä tuli hulluksi ja katosi elokuun yöhön. Toki palasimme kiertotietä leirikeskukseen, eikä siellä ollut etsintöjä käynnissä. Kai meillä oli jo valmiiksi hiukan normaalia hullumpi maine.

Jälkikäteen ajatellen tuo epäsovinnaisuusperformanssi ja vapautumiskokemus merkitsi askelta kohti tulevaa jonkin sortin hippiytymistäni. Mankasta ei tosin vielä pauhannut hippimusaa, vaan paremman puutteessa sai välttää Ramonesin Do You Remember Rock 'n' Roll Radio. Kavereilleni touhu oli enemmän karnevalismia ja showta, minun elämässäni yhden unelman alku. Yksilöllisen erilaisuuden ihannointi, yhteiskunnallinen auktoriteettikapina, ajatus ihmiskunnasta yhtenä suurena perheenä ja rakkauden ylistys olivat enää parin kulman takana.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Elämän käännekohtia: kevät-kesä 1987

Ennen muutaman kuukauden jaksoa noin 24 vuotta sitten olin 12-vuotias alle 1,5 metrin mittainen lapsi. Sen muutaman kuukauden jakson päätyttyä olin 13-vuotias yli 1,5 metrin pituinen nuori ihminen.

Kevätkaudella olin ensin ensimmäisellä partioleirilläni (Puolangalla) ja sitten ala-asteen luokkaretkellä (Ähtärissä). Kumpikaan näistä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin reissussa ilman vanhempiani, mutta näillä kerroilla tuntui siltä kuin olisin omillani ja vastuussa itsestäni. Esimerkiksi luokkaretkeen liittyy vielä paljon muistikuvia, jotka kertovat lapseudesta – en osannut käyttää bussin vessaa, nirsoilin ruokapaikassa tarjoilluista lihapullista – mutta toisaalta remusimme siellä oman jengin kesken ja teinimusa pauhasi bussin kasettisoittimesta. Opettajan läsnäoloa ei aina edes muistanut. Hassusti on myös jäänyt mieleen, kuinka aikakauden tyypilliseen leveähiha-aukkoiseen T-paitaan pukeutunut oman luokan tyttö nosti vieressäni käsivartensa vaakatasoon. Olisin nähnyt "jotain", mutten hennonnut katsoa.

Ajan uusi innovaatio oli rahoittaa luokkaretki oman koulun oppilaille suunnatuilla limudiskoilla. Ne pidettiinkin koulun juhlasalissa, joka sivumennen sanoen oli myös jumppasali. En osannut tanssia, mutta jotenkin sitä siellä liikuttiin. Monacon prinsessa Stéphanie oli tuolloin suuri tähti, jonka kappaleita kuultiin – ja tanssittiin – moneen kertaan. Vastikään kuuntelin niitä Youtubesta. Yhä edelleen erityisesti yksi tietty kappale (One Love to Give) yhdistyy päässäni erääseen tyttöön, johon olin aika ajoin ihastunut. Tanssimme sen ainakin kerran yhdessä. Lisäksi kovaääniset pauhasivat muiden muassa Madonnaa, joka oli silloin vielä uusi tähti, sekä poikien ja kovistyttöjen mieliksi jotain hardrockimpaa kuten ruotsalaista Europea. Vaihtoehtokulttuurista ja -musiikista tiedettiin niin vähän, ettei sitä käytännössä ollut olemassakaan.

Kesäkuun alussa heti koulun päätyttyä suuntasimme isäni ja äitini kanssa ulkomaille pidemmäksi ajaksi kuin koskaan ennen. Lomailu yhdistettiin isän työmatkaan. Olin päättänyt, että sitkeä ärrävikani saa jäädä historiaan sen "poissaolon" aikana. Yksikään kavereista ei pääsisi kommentoimaan yritystäni käyttää uutta ärrää. Projekti onnistui, eikä kukaan noteerannut muutosta ennen kuin joskus vuosien kuluttua. Reissusta jälkeenpäin teetettyjä valokuvia katsoin ihmeissäni: en ollut niissä enää se perheen pieni lapsonen, vaan melkein yhtä pitkä kuin äiti. Olin joskus alaluokilla ollut luokan pienin; seuraavana vuonna kolme luokan pojista oli minua lyhyempiä. Kuudennen luokan opettajani oli nimitellyt äänialaani sopraanoksi; yläasteen musiikinopettajan mukaan olin baritoni. Jossain tätä intiimimmässä tilanteessa voisin myös selittää, mikä slaaginomainen jysäys laittoi elimistönikin täysin sekaisin saunassa vanhempieni lähdettyä.

Heinäkuussa 1987 matkustin yksin junalla Oulusta Helsinkiin. Matka kesti muistaakseni tuolloin kahdeksan tuntia. Äiti oli saatellut minut matkaan ja perillä odotti sukulaisperhe, mutta sillä välillä olin yksin maailmalla. Minä, ajatukseni ja unelmani.

torstai 19. toukokuuta 2011

Elämän käännekohtia: 17.8.1981

Tähän olisi voinut valita aiheeksi myös 30.10.1980. Silloin perheemme muutti pienestä omakotitalosta, jossa olimme asuneet kolme vuotta vuokralla, isompaan keskeneräiseen omakotitaloon, joka oli "oma". Lainausmerkit tarkoittavat, että sen velkoja maksettiin vielä 1990-luvullakin. Tänään tuntuu kuitenkin siltä, että oleellisempi käännekohta on seuraavan vuoden elokuun 17. päivä, jolloin aloitin peruskoulun ensimmäisen luokan. Sitä ennen olin jo käynyt ilmoittautumassa kouluun maaliskuussa ja tutustumisessa toukokuun alkupuolella, siis hiukan yli 30 vuotta sitten.

Sunnuntaina 16. elokuuta 1981 olin vielä "vapaa" lapsi viettämässä viimeisiä kesäpäiviä. En tietenkään muista siitä päivästä mitään. Seuraavan päivän muistan hämärästi. Luokallamme oli ilmeisesti 29 oppilasta, joista kolme tyttöä (!) passitettiin lähipäivinä naapurikouluun, ettei luokasta (pienen koulun ainoasta ekaluokasta) tulisi liian isoa. Seuraavana vuonna koulussa aloittikin ensimmäistä kertaa kaksi ekaluokkaa. Mutta se on jo asioiden edelle menemistä. Totean koulunalkua seuranneesta kaudesta vain, että jouduin pian törmäämään ilmiöön nimeltä koulukiusaaminen. Se paheni selvästi myöhempinä vuosina, mutta läsnä se oli alusta lähtien. Olin itse asiassa ollut jo tarhakiusattu, mutta viisivuotiaan tajunta on erilainen kuin seitsenvuotiaan, eikä kiusaaminen koskettanut minua lastentarhan ulkopuolella mitenkään. Sitä paitsi kouluunmeno oli ihan eri lailla pakollista touhua.

Vuodesta 1981 muistan yhtä ja toista. Olin käynyt keväällä seurakunnan pitämässä päiväkerhossa. Sieltä minut ja parhaan kaverini nouti tämän isä ikivanhalla keltaisella Volkswagenillaan. Loppuiltapäivän olin kaverin luona, kunnes äitini soitti sinne ilmoittaakseen tulleensa kotiin (jolloin minäkin saatoin sinne, melkein naapuriin, kävellä). Päiväkerhoa ei ollut kaikkina viikonpäivinä. Muut päivät vietin mummolassa keskikaupungilla. Mummo alkoi jo silloin hitusen dementoitua, vaikka oli "vain" reilun seitsemänkymmenen ikäinen. Siitä kevätkaudesta muistan lisäksi (kouluun ilmoittautumisen ja tutustumisen ohella), että maaliskuu oli poikkeuksellisen kylmä. Talvi oli ollut luminen. Lahdessa järjestettiin ampumahiihdon MM-kisat, joita katsoin mummolan telkkarista. 12-vuotiaan veljeni kanssa leikimme pikkuautoilla, joita hän kustomoi maalaamalla niihin kuvioita pikkutarkasti ja liimaamalla istuimiin plyysinpaloja. Loppukeväällä pääsin osalliseksi ajankohtaisesta musiikkibuumista, kun Stray Catsia kuunneltiin Rockradiosta aina tilaisuuden tullen.

Kesän alkupuoli oli sateinen, loppukesä ihan siedettävä. Kävimme isän, äidin ja veljen kanssa ensimmäisellä Etelä-Suomen automatkalla. Siitä tuli sittemmin jokakesäinen sääntö. Auto oli beigenvärinen Peugeot. Menomatka Oulusta Helsinkiin kesti uskomattoman kauan, perillä olimme vasta yökahdelta. (Myöhemmin on kerrottu, että matkan hitauden syy oli se, kun minun ja veljeni täytyi vähän väliä saada jostain syötävää tai juotavaa tai päästä pissalle – vuorotellen.) Elin sen päivän todella täysillä, muistan vieläkin, miltä tuntui jossain tietyssä reitinkohdassa – Vimpelissä, Virroilla tai Pälkäneellä. Muistan myös, että jossain vaiheessa päivää kuului radiosta Rainbow-yhtyeen hitti I Surrender. Se siivitti jo kohti niitä (koulu)vuosia, jolloin lempimusiikki oli aina (olevinaan) heviä. Helsingissä satoi koko ajan vettä, mutta kaupunki oli kiehtova. Paluumatka tehtiin Itä-Suomen kautta. Juuri seitsemän täyttäneen lapsen tajuntaan jäivät sellaisetkin paikannimet kuin Liljendal, Tuohikotti ja Vehmasmäki. Jossain vaiheessa kesää käytiin myös äidin suvun omistamalla saarella Taivalkoskella, missä nykyistä mökkirakennusta vasta suunniteltiin. Sukulaisten kyläilyt, ja sukulaisten luona kyläilyt, olivat yleisiä ja aina mukavia. Isä harrasti maratonjuoksua ja jolkottikin sinä kesänä voimaan jääneen ennätyksensä, 2.42 ja risat.

Elokuun kolmantena viikonloppuna olin vielä kiusaamaton, tärveltymätön ja naiivin onnellinen.

lauantai 14. toukokuuta 2011

Minun Beatles-esseeni

Sain juuri loppuun Jonathan Gouldin kirjoittaman Beatles-kirjan Can't Buy Me Love. Olen lukenut jo niin monta Beatles-näkökulmaa, että niiden jatkoksi on aika kirjoittaa tällainen oma Beatles-näkökulma.

Moni Beatles-tarina alkaa yhtyeen Amerikan-valloituksesta. Moni tarina myös päättyy siihen. Minua se ei hirveämmin kiinnosta, koska USA on ihan tyhmä maa. Suomalainen HIM:kin alkoi menestyä siellä heti muututtuaan umpitylsäksi kelaajaksi. Ja kun sain aasinsillan Suomeen, niin muistutan, että Beatles oli jo listaykkönen Suomessa ennen saman tapahtumista Yhdysvalloissa. Meidän ykköshittimme oli Twist and Shout, jota britit ja jenkit eivät julkaisseet singlenä. USA:ssa ensimmäinen listaykkönen oli I Want to Hold Your Hand. On mielenkiintoinen "sattuma", etten ole ikinä liiemmin välittänyt kyseisestä rallatuksesta. Toisaalta cover-kohkaus Twist and Shout ei sekään hirveästi sykähdytä.

Beatles oli aikansa poikabändi, "the boys from Liverpool", samalla tavoin kuin myöhemmin esimerkiksi Depeche Mode, "the boys from Basildon". Kumpikin bändi teki itse biisinsä ja kehittyi sittemmin valtavasti (ja valtavan kauas) alkuajoistaan. Mutta missä Deppareilla vedenjakaja oli alkuperäisen biisintekijän Vince Clarken lähtö bändistä, Beatles oli sama ihmisjoukkio koko levytysuransa ajan. Kaikki uran oleelliset käänteet olivat bändin sisäisiä, hyvin usein jopa yhden ihmisen sisäisiä. Tässä valossa Beatlesin uralla alkoi toden teolla tapahtua jossain vaiheessa vuotta 1964. Totta kai kansallinen ja sittemmin kansainvälinen megaläpimurto oli vaikuttanut bändiin ja sen jäseniin. Musiikissa se ei kuitenkaan kuulu, ellei lasketa A Hard Day's Night -albumia sävyttävää valtaisa pop-itseluottamusta.

Mitä vuonna 1964 tapahtui? No, Beatlesin vanavedessä rynni esiin lukemattomia uusia brittibändejä. Heistä suurin ja rumin oli The Rolling Stones. Bisneshuijari Dave Clarkin kokoama Dave Clark Five esiintyi tiuhaan listoilla. The Hollies ja Herman's Hermits tekivät tuloaan. The Kinks sai klassikon ensihitistään You Really Got Me. Lukuisat Liverpoolin bändit, etunenässä Gerry & the Pacemakers ja The Searchers, olivat ilmestyneet kuvioihin jo aiemmin. Heitä kaikkia oleellisempi on tässä tarinassa newcastlelainen The Animals, tarkemmin sanoen yksi heidän biisinsä, eikä se ollut edes heidän omansa. Sielukas rock-versio amerikkalaisesta kansanballadista The House of the Rising Sun on nimittäin yksi rockin historian tukevimpia merkkipaaluja. Se antoi folklaulaja Bob Dylanille hänen myöhemmän rock-soundinsa. Se ennakoi folkin ja rockin sulautumista ja välillisesti jopa psykedeelisen rockin syntymistä. The House of the Rising Sun on hetki, jolloin rockista alkoi tulla uutta kansanmusiikkia.

Vuoden 1964 loppupuolella The Beatles ja Bob Dylan tapasivat jossain Amerikassa. He polttivat yhdessä pilveä ja jakoivat ideoita keskenään. Beatlesin vuoden 1964 jälkimmäinen albumi, Beatles for Sale, onkin yllättäen folk-vaikutteinen. I'm a Loser on John Lennonin ensimmäinen Dylan-pastissi, Baby's in Black keinuu 6/8-rytmissä aivan kuten The House of the Rising Sun. I'll Follow the Sun on Paul McCartneyn ensimmäinen Beatles-levylle päätynyt akustishenkinen laulelma. Samaan aikaan Beatles for Salen kanssa ilmestyi single I Feel Fine / She's a Woman, joka käynnisti rinnakkaisen, yhtä pitkällisen tapahtumaketjun. A-puolen hitti alkaa feedback-efektillä, jollaiset oli siihen saakka yritetty kaikin voimin pitää poissa levytyksiltä. B-puolen kappaleella Paul käyttää tuolloin huumekulttuuriin yhdistynyttä slangi-ilmausta "turn me on". Levytys ei ole psykedeelistä rockia, mutta kylläkin sen esihistoriaa.

Tämän vaiheen jälkeen Beatles ei ollut koskaan entisensä. Tarkemmin sanoen popmaailma ja rockmusiikki eivät olleet koskaan entisensä. Teinityttöjen idolisoiman poikabändin dominoimasta vaikutuksesta oli syntymässä vastakulttuuri, joka kyseenalaisti koko vallitsevan arvotodellisuuden. Dylan on ainoa, jonka vaikutusta 60-luvun ihmeeseen voidaan edes verrata Beatlesiin. Pienempiä toimijoita saman prosessin musiikki-ilmentymässä olivat The Who, The Yardbirds, The Beach Boys, The Byrds, Donovan, The Mamas & the Papas, Lovin' Spoonful, Simon & Garfunkel ja Jimi Hendrix sekä liuta San Franciscon uusia yhtyeitä, edelläkävijänään Jefferson Airplane.

Vuoden 1965 ensimmäinen Beatles-albumi, samannimisen elokuvan ääniraidan ympärille koottu Help!, oli puolitäynnä uutta folk-vaikutusta. Mukana oli myös taidepoppia ja -folkia valtavasti inspiroinut Yesterday. Myöhempi Rubber Soul esitteli folkrockin ja taidepopin ohessa George Harrisonin vahvana laulunkirjoittajana sekä John Lennonin sukupolvensa uutena rakkauden profeettana (The Word: "I'm here to show everybody the light!"). Koko vuosi oli kuitenkin Beatlesin osalta lähinnä edellisenä loppuvuonna alkaneen kehityksen vakiinnuttamista. Siitä valtaisaa hyppyä eteenpäin edusti vuoden 1966 tuotanto. Tuhdisti rockanneen Paperback Writer -singlen B-puoli Rain ei ollut maailman ensimmäinen psykedelialevytys – Yardbirdsin Shapes of Thingsin ja Byrds-klassikko Eight Miles High'n psykedeelisyyttä ei ole mitään syytä kiistää – mutta viimeistään sen lopussa kuultu takaperin äänitetty lauluosuus avasi valtavat mahdollisuudet psykedeeliselle musiikille. Oleellista on myös Lennonin täydellisesti kaikista naamioista riisuttu laulusuoritus. Singleä seurannut Revolver on kenties kaikkien aikojen edistyksellisin rock-albumi, ja erään kommentin mukaan levyn päättävä Tomorrow Never Knows oli 30 vuotta aikaansa edellä. Tokkopa sekään riittää? Voi myös hyvällä syyllä väittää Yellow Submarinen torvisektiosämpläyksen käynnistäneen kehityksen, josta syntyi hiphop.

Eräänä päivänä ajattelin, että jos olisin elänyt pari-kolmikymppisenä 60-luvulla, olisin Strawberry Fields Foreverin kuultuani sännännyt Beatlesin teinifanien pakeille: "Te olitte alusta lähtien oikeassa! Te tajusitte jotain, mitä minä en tajunnut!" Lennonin lapsuustrippibiisi on yksi Beatlesin ehdottomia taiteellisia huippukohtia. Sellaisena pidetään myös albumia Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band, joka kyllä onkin käsitetaiteellinen huippukohta. Itse olen änkyrä ja väitän, että levy olisi paljon parempi, mikäli Penny Lanea ja Strawberry Fieldsiä ei olisi napattu kesken kaiken pois. Levylle päätyneistä ainakin Lovely Ritan olisi sumeilematta voinut viskata pihalle. Hieman askarruttaa myös, olisiko Magical Mystery Tour -albumi (joka alun perin julkaistiin Euroopassa vain EP:nä) niin ikään kiehtovampi kokonaisuus, jos se olisi koottu johdonmukaisesti yhtenäiseltä aikakaudelta. Mukana voisi olla Only a Northern Songia, It's All Too Muchia ja muita Beatlesin psykedeliakauden kummajaisia. Musiikkina nykyinen mysteerikiertuelevy on kyllä ihan priimaa. On selvää, että myyttisen hippivuoden 1967 kaikkein huikein musiikki tuli Beatlesilta – kirkkaimpana helmenä universaalin rakkauden hymni All You Need Is Love.

Lisää kysymyksiä: mitä, jos Johnin Across the Universesta olisi tullut vuoden 1968 ensimmäinen Beatles-single Paulin Lady Madonnan sijaan? Sellaiseksi Lennon alun perin biisiä tarjosi. Jonathan Gouldin mukaan myös Cry Baby Cry oli tehty jo ennen bändin kuuluisaa Maharishi Mahesh Yogi -vaihetta. Se kuitenkin julkaistiin vasta klassisen Hey Jude -singlen jälkeen marraskuussa 1968 ilmestyneellä "valkoisella tuplalla" eli The Beatles -albumilla. Levyn yksi upeimpia puolia on se, että osa musiikista on aidosti paskaa. Kokonaisuutena 1968 on populaarikulttuurisesti edeltäjäänsä hajanaisempi vuosi: yhtäältä psykedeliaunelman jatkoa, toisaalta flower power -unelman tyrmäys. The Beach Boys, Donovan, Bob Dylan ja The Byrds liukuivat tässä vaiheessa jo selvästi poispäin hipahtavista ihanteista.

Beatles-juttu hajosi lopullisesti käsiin vuoden 1969 aikana. Sitä olivat pohjustaneet jo yhtyeen perustaman Apple-yhtiön fantastinen kaaos sekä Yoko Onon ja Linda Eastmanin astuminen kuvaan. Tammikuiset Get Back -sessiot muuttuivat painajaiseksi. Oma hassu osuutensa asiaan on Alexis "Magic Alex" Mardasilla, jonka Applen kellariin muka rakentama huippustudio osoittautuikin huijaukseksi. Johnin ja Yokon "bed-inin", Georgen tilapäisen bändistä eroamisen sekä jokusen ainoastaan Paulin ja Johnin tekemän levytyksen jälkeen Beatles sai kuin ihmeen kaupalla vielä aikaiseksi kunnon albumin. Sen nimi on Abbey Road. Olen monta kertaa ihmetellyt Becausen ja Sun Kingin pysähtynyttä hartautta, kunnes on ilmennyt, että Yoko Onolla on osuutta kappaleiden tekemiseen. Erään kirjoittajan mukaan Abbey Roadia ei tehnyt Beatles, vaan "superbändi", jonka jäsenet olivat samat kuin Beatlesin. Samoihin aikoihin pidetyillä Woodstockin festareilla aikakaudelle tyypillisistä superbändeistä esiintyi ainakin Crosby, Stills, Nash & Young.

Sitten, kuten tiedetään, Beatles hajosi. Phil Spectorin Get Back -sessioista työstämä Let It Be ilmestyi postuumisti, minkä jälkeen kaikki oli ohi. Vai oliko? Asiaa hämärtäviä tekijöitä on useita. Ehkä mielenkiintoisinta on, että Lennonin loppuvuoden 1970 single Mother / Isolation julkaistiin Itä-Euroopassa Beatlesin nimellä. Ringo Starr soitti kappaleissa rumpuja, ja voi olla, että Harrisonkin kävi sessioissa! Se, että yksi Beatle puuttui kokoonpanosta, oli jo vuosia ollut tavanomainen ilmiö. Vuonna 1971 George yritti koota Beatles-reunionia kuuluisaan Bangladesh-konserttiinsa. John Lennon sanoi kyllä, McCartney kuitenkin kieltäytyi ja viime kädessä Lennonkaan ei näyttäytynyt. Ringo Starrin vuoden 1973 Ringo-albumilla olivat mukana kaikki Beatlet, joskaan eivät samassa biisissä eivätkä yhtä aikaa studiossa. Beatles-reunionia kaavailtiin myöhemminkin useita kertoja. John Lennon ammuttiin kuoliaaksi vuonna 1980, mutta vielä 1985 huhuttiin Beatles-esityksestä Live Aid -konsertissa. Johnin olisi korvannut hänen poikansa Julian. Esitystä ei kuitenkaan tullut. 1990-luvulla elossa olleet kolme Beatlea sentään kokoontuivat Anthology-levytyksiin ja -kuvauksiin. Niinpä minäkin olen istunut television äärellä vuonna 1995 katsomassa uuden Beatles-videon ensiesitystä. Yli puolitoista vuosikymmentä on kulunut siitäkin ja George Harrison kuollut syöpään, mutta edelleen The Beatles on kaikkien aikojen kiehtovin musiikkiyhtye.

lauantai 30. huhtikuuta 2011

Wabbu

Äänestin juuri eräässä nettiäänestyksessä vappua vuoden parhaaksi juhlaksi. Muut olivat eri mieltä. Joulu ja juhannus olivat äänestystuloksissa omaa luokkaansa, vappu kukisti niukasti uudenvuoden. Aloin tässä mietiskellä, mikä siinä vapussa niin viehättää. Seuraavassa jonkinlaista asialistaa.

Kevään juhla. Tässä on se tärkein. Vappu symboloi koko sitä ihanaa vuodenaikaa, jolloin talvelle annetaan lähtöpassit. Lumi sulaa, ruoho alkaa vihertää, ensimmäisiä kukkia ilmestyy, puut alkavat työntää silmuja. Huhti-toukokuun vaihteessa prosessi on edennyt siihen vaiheeseen, että asiaa voi jo juhlia. Juomapitoinen piknik jossain puistossa on sikälikin pyhä riitti, ettei vastaavaa ole yli puoleen vuoteen voinut tehdä.

Vallankumousjuhla. Lapsuudessani oli isoja vappumarsseja, ja vappuun liittyi kokonaisuutena sellainen "vallanpitäjille uhittelun" leima. Kun isoja marsseja ei enää ollut tullessani täyteen ikään, otin järjestääkseni "vaihtoehtoiset" vapputapahtumat. Marssimme kadulla, pidimme puheita ja jaoimme lentolehtisiä. Meitä oli vähän, mutta meidän vähien keskuudessa fiilis oli vähän kuin silloin ennen.

Ylioppilaiden juhla. Kun yo-kotsa kerran tuli hommatuksi, niin pidetään sitä edes kerran vuodessa. Opiskeluaikoinani olin sinnikkäästi mukana kaikissa mahdollisissa vähänkään itseäni koskettaneissa opiskelijahappeningeissa, paitsi ravintolabileissä, jotka eivät vapun "kevään juhla" -ominaisuudesta johtuen kuulu asiaan. Fiilistä riitti joka tapauksessa. Ei voi mitään, mutta samastun siihen touhuun edelleen, vaikka valmistumisestani on jo yli vuosikymmen.

Lapsuudessani vappu oli myös lasten juhla, mistä on jäänyt hyviä viboja. Olen yhä niin lapsellinen.

Ja vielä viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä: vappu on KARNEVAALI! Juuri tänä päivänä (30.4.) sovinnaisuussäännöt lentävät yli laidan. Värejä! Kaaosta! Viinaa! Vappu on suomalaisten ikioma väärän kuninkaan päivä.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Mikä suomalaisia miehiä vaivaa?

Olen nyt viime kuukausina matkustellut kovasti Tampereen lähiliikenteen busseilla. Kolme kertaa kahden kuukauden sisällä on sattunut niin, että kuljettaja on jättänyt matkustajan pysäkille. Kerran se matkustaja olin minä. Kaksi kertaa on ollut kyse nuoresta naisesta, joka on tullut pysäkille viime hetkellä, muttei oikeasti myöhässä. Nämäkin tilanteet eroavat toisistaan, samoin se tapaus, jossa olin itse enemmän kuin todistaja.

Tapauksilla on kuitenkin yksi yhteinen nimittäjä (TKL:n lisäksi). Joka kerralla kuljettajana on ollut supisuomalaissyntyinen mies. Tampereella on paljon maahanmuuttajakuskeja ja myös naiskuskeja, ja heidän toimintansa bussin ratissa on ollut suorastaan moitteetonta. Puhun nyt muustakin kuin matkustajien kyydistä jättämisestä. Tyypillinen kaahari bussin ratissa on suomalainen mies, samoin tyypillinen hidastelija tai äkkinäisten liikkeiden tekijä. Talvella kiinnitin huomiota siihen, että mamut, ehkä vain pari vuotta Suomessa asuneet, hallitsivat liukkaat tai lumiset olosuhteet paremmin kuin syntyperäiset.

Viime viikolla keskustelimme erään tuttavan kanssa henkilöautoliikenteestä. Hänellä on itsellään pienikokoinen japanilainen auto, joka kuitenkin tarvittaessa kiihtyy ihan hyvin. Ainaista ihmetystä herättää hänessä se, kun Mersu-, Volvo- tai Audi-kuskit (viimemainitut ovat kuulemma pahimpia) änkeävät aina kiihdytyskaistoilta väkisin eteen tai ohittavat heti ensitilaisuuden tullen. He ovat kuin leikkikentällä isottelevia pikkupoikia. Kas, tuossa lipsahtikin jo noiden autoilijoiden vuorenvarma sukupuoli. Etnistä taustaa ei tarvinne edes mainita.

Tälle pohdinnalle antavat vauhtia muuan vaalitulos ja joukko muita irrallisia kokemuksia kadulla, kaupassa, netissä ja Tampereen Keskustorilla.

Mikä ihme suomalaisiin miehiin on mennyt? Eivät kai he lapsuudessani niin pahoja olleet. Oli yhtäältä fiksuja ja mukavia, toisaalta ongelmatyyppejä, jotka olivat yleensä juoppoja. Plus itsensä korottaneet juhlallisen etäiset tyypit. Nykyään on ongelmajuoppojen ja entistä harvempien juhlallis-etäisten miesten lisäksi kasapäin kauheita punaniskoja, pyrkyrimäisiä jälkijuppihirviöitä ja mukamas vaihtoehtokulttuurisia teeskentelijöitä gylddyyripartoineen. Minusta tuntuu, että heillä kaikilla on jokin yhteinen diagnoosi ja taudinkuva.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Käsitteiden ongelmallisuus

Olen luettavissa väljästi sukupuolivähemmistö-käsitteen piiriin. Minulla se tarkoittaa, etten biologisesta sukupuolestani huolimatta miellä itseäni sellaisten käsitteiden sisään kuin 'mieheys', 'miehisyys' tai 'maskuliinisuus'. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä käytetään usein kirjainyhdistelmähirviötä HLBT, joka tietysti tarkoittaa 'homo, lesbo, bi, trans'. Vielä pidempi muoto samasta (?) kuuluu HLBTIQ – kaksi viimeistä kirjainta ovat yhtä kuin 'inter' ja 'queer'. Jos en mahdu neljännen kirjaimen sisään, niin ainakin kuudennen.

Takavuosina kirjoittelin levyarvosteluja edesmenneeseen Z-lehteen. Otin sieltä lähtöpassit, mihin yhtenä syynä oli lehden harjoittama käsitteiden väärinkäyttö. Olen sitä sukupolvea, jolle 'homo' tarkoittaa yksiselitteisesti 'mies, joka tuntee seksuaalista vetoa toisiin miehiin'. Viime vuosikymmenen puolivälissä kuitenkin keksittiin, että 'homo' voisikin tarkoittaa kaikkia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Z-lehti oli näkemyksen tehokkain levittäjä. Käsitteet ovat sittemmin sen verran eläneet, että mm. nettipalvelu Qruiser ei enää tunne ilmausta 'lesbo' ja samansukupuolisten avioliitoista puhutaan yleisessä keskustelussa ytimekkäästi "homoavioliittoina".

Miksi käsitesekoilu sattui minuun niin kipeästi? Eikö terminologia ole vain terminologiaa, enkö joka tapauksessa tiedä mitä olen? No jaa. Kuuden vuoden takainen minä yritti vimmatusti luovia eräästä ristiriitapaikasta väljille vesille. Kysymys kuului: miten olla täysin oma itseni ja tehdä silti selväksi, etten ole sitä mitä valtaosa ihmisistä luulee minun olevan? Kun pohjolan perusjuntti tapaa selvästi koiraspuolisen henkilön, joka on poikkeuksellisen feminiini, hän ajattelee pikaisesti: tuossa on homo. Ei häntä sen edistyneempi selitys edes kiinnosta. Ihmiset ovat tyytyväisiä yksinkertaisuuksiin. Saatoin yrittää ilmaista, että feminiiniyteni ei liity seksuaaliseen suuntautumiseeni, mutta sitten tulikin "omasta piiristä" ääni, joka leimasi kaikki sen piirin jäsenet homoiksi sen enempää erittelemättä. Siinä oli paha pullikoida.

Tositilanne oli tuolloin, että olin harvinaisen yksinäinen ihminen. Olen sitä tänäänkin, vaikka välissä ollut pitkä seurustelu naisen kanssa tasapainotti kummasti seksuaalis-amorista tunne-elämää. Sitä ennen en tuntenut mitään takuita siitä, että nainen "huolisi" minunlaiseni väliinputoajan. Viime vuosina on höpisty kirjatolkulla läpiä päihin nuorista miehistä, jotka eivät "kelpaa" naisille. Siihen ryhmään en voisi kuvitellakaan samastuvani. Oman identiteetin epämiehisyyden kylkiäisenä on sekin tekijä, että parhaat ystäväni ovat jo kauan olleet pääosin naispuolisia. Pakkoryhmäidentiteetin ja käsiteleimaamisen paineiden keskellä tulee väistämättä mieleen kysymys: mitä tapahtui 1990-lukulaiselle ihanteelle täydellisestä vapaasta moninaisuudesta? Ja miksi?

torstai 31. maaliskuuta 2011

Metsään asumaan!

Taas on se aika vuodesta, jolloin radikaali ja uutta etsivä mieli kyseenalaistaa "keskiluokkaisen", tai sellaista leikkivän, elämänmuodon kokonaan. Kun säät lämpenevät, kokemus luonnosta ja luonnontilasta muuttuu ystävälliseksi. Mieleen juolahtaa, että mitä ihmettä me teemme säännösten mukaan rakennetuilla kiviseinillä, keskuslämmityksellä ja joukolla sähkölaitteita? Eikö edes kesällä pärjättäisi ilman? Silloinhan voisimme muuttaa asumaan vaikka lähimetsään. Kevät on siinä mielessä ongelmatonta/ongelmallista (yliviivaa tarpeeton) aikaa pohtia tällaisia, ettei metsän kiusallisista kanssaeläjistä, selkokielellä sanoen ötököistä ole tietoakaan. Kesäkuun hyttyset ja varsinkin elo-syyskuun hirvikärpäset voisivat laittaa painottamaan asiat hiukan eri lailla.

Olen joskus kirjoittanut (en muistaakseni tässä blogissa) "sala-asumusten metsästä", jonka kohtasin eräänä keväänä retkilläni Oulun eteläpuolella. Yhden itse kyhätyn majan seinät ja katto olivat isolta osin telttakangasta tai pressua, mutta myös vuorivillaa oli käytetty. Sisällä "oven" (kangasrievun) takana oli pulloja ja muuta roskaa. Olikohan siellä jopa kamiina, vai tekeekö muistini tepposiaan? Näytti joka tapauksessa siltä, että paikassa oli todella asuttu. Lähistöltä löytyi myös huussia muistuttava tönö, jonka vieressä mustikkametsässä oli puutarhatuoli ja -pöytä aurinkovarjoineen. Höksän ovessa oli omistajan nimi. Kolmas löytöni oli kenties vähäpätöisempi: sohva keskellä metsää, sen päällä katokseksi viritettynä jokin puukuitulevy. Siellä oli varmaan istuttu kosteiden kavereiden kesken iltaa.

Nyt, kun Helsinki häätelee romanikerjäläisiä ja tekee kansan enemmistön mielestä ihan oikein, tulee väistämättä mieleen, että tulevaisuus voi olla sala-asumusten ja piileskelevien irtolaisten aikaa. Siinä on kurjuutta, mutta myös anarkiaa. Talvi Pohjolan pakkasissa ilman tukevaa asuntoa puistattaa ajatuksena, mutta kesäkausi on vähän eri juttu. Ketään ei saa pakottaa metsään asumaan, mutta jos jotkut tekisivät niin omasta tahdostaan, se hämmentäisi pakkomielteisen turvallisuushakuista keskiluokkaa aika mainiosti. Onhan ihmisten reaktioissa irtolaisuutta vastaan havaittavissa valtava häpeä siitä, että itse olemme näin etuoikeutettuja.

Vähän kevyemmin puhuen, minusta olisi upeaa, jos aina kevään tullen alkaisi lähimetsiin putkahdella telttoja. Suomessa on edelleen jokamiehenoikeudet (typerä sukupuolittunut termi, sivumennen sanoen). Viime keväänä olin näkevinäni teltan keskellä Tampereen Kalevan liittymää. Voi olla, että mielikuvitukseni hieman lensi. Vappuaattona sellainen oli kyllä pystytetty läheiseen Liisanpuistoon, mutta se lienee eri juttu. No, yritän tällä kaikella sanoa, että meidän täytyisi vapauttaa itsemme pystyäksemme vapauttamaan yhteiskunnan ja maailman.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Lada oli viimeinen kuplavolkkari

Enpäs ole koskaan omistanut autoa. Joskus nuorempana se oli itsestäänselvä tavoite, mutta asiat ovat menneet vähän toisin. Ei ole ollut rahaa – eikä halua olla yksi autoilijoista. Mutta jos nykyisen autokulttuurin sijaan ajatellaan sitä, mitä se oli lapsuudessani, muuttuu ääni kellossa. Autot, ne hassunkuriset pienet ihmistenkuljetusvälineet, olivat joskus kivoja.

1960- ja vähän 1970-lukulaistenkin The Auto oli Volkswagen Kupla. Sen veikeästä ulkonäöstä tykättiin. Asioihin vaikutti myös, että se oli pitkään ainoa länsiauto, johon köyhällä kansalla oli varaa. Maailmalla harrastettiin mm. kilpailuja, kuinka monta matkustajaa saadaan mahtumaan avo-Kuplan kyytiin. Ei taitaisi liikennepoliisi nykyään tykätä. Kun Kupla alkoi väistyä ökympien ja funktionaalisempien autojen tieltä, sen hassunkurinen ja veikeä maine vain korostui. Partioaikoinani oli aina coolia päästä erään johtajan Kuplan kyytiin. Muistan myös kaverini innostuksen joskus 1990-luvulla, kun joku sukulaispoika oli hankkinut punaisen Kuplan vuosimallia 1974.

1980-luvulla VW valmisti jo Golfia, Passatia ja muita uuden ajan autoja. Myös vekkuli Saab 96 (alias "Citysämpylä" tai "Kajakkikaksikko") oli antanut tilaa modernimmille malleille. Mutta onneksi 80-lukulaisilla oli Lada. 70-luvulla se ei Fiat-muotoiluineen innostanut suomalaisia kommunisteja, jotka pitivät kiinni Mosseistaan, mutta kasarikansa osti "Lattarautaa" hurjin numeroin. Mukavimpana Lada-muistona on jäänyt mieleen, yllättäen(kö?), TV-mainos. Siinä erilaiset tavikset ja hupiveikot lallattelivat Ladasta monilla nuoteilla ja rytmeillä, ja kliimaksina oli farssinomainen "Ladoja siellä, Ladoja täällä" -jakso.

1990-luku toi paljon uusia läntisiä pikkuautomalleja, ja jotkut niistä näyttivät aika veikeiltä. Mutta ne olivat jo teknologia-ajan kauppakasseja. Mitään kulttuurisia "hyviä viboja" ei niihin liittynyt. VW kyllä lanseerasi New Beetlen, mutta sen nostalgiamainonta oli varsin epätoivoista. Nykyään automainokset ovat aina yhtä luotaantyöntäviä – miehistä "ajomukavuutta" epäluonnollisen autiossa vuorimaisemassa tosikkomaisen instrumentaalimusiikin soidessa taustalla. Ne ovat voimistaneet minussa hylkimisen tunnetta koko autokulttuuria kohtaan ja tehneet minusta yhä yksiselitteisemmin joukkoliikenteen puolustajan. Viimeinen hassunkurinen pieni ihmistenkuljetusväline oli Lada. Sen jälkeen autosta on lopullisesti tullut epäcool juttu.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Teitittelyn lähihistoriaa

Synnyin kulttuuriin, jossa teitittely oli vielä verraten yleinen sääntö, mutta kasvoin sen kehityksen mukana, että siitä haluttiin päästä eroon. Tuntui läheiseltä ja tuttavalliselta, kun toinen ihminen oli aina "sinä" eikä alentavasti mikään korkea-arvoinen "te". Koulussa tietysti muistettiin teroittaa teitittelyn tärkeyttä vanhempia ihmisiä tavattaessa. Oli siis tiedossa, että vieras aikuinen pitäisi minua sivistymättömänä ja huonosti kasvatettuna moukkana, jos erehtyisin sinuttelemaan häntä. Toisaalta ikäluokassani oli vielä sukupolvikapinaa. Se ajatus, että kaikkia voisi sinutella, tuntui yksinomaan vapauttavalta. Teitittelyä vaativat vanhemmat aikuiset olivat kalkkeutuneita "jarruja".

Opiskelin koulussa viisi vuotta saksaa. Muistan, miten meitä hämmensi ja nauratti, kun saksassa hiemankin vieraille ihmisille puhuttaessa käytettiin "sinun" sijaan pronominia "he" (sie). Onkohan se siis heitittelyä? Tietysti tunsimme myös huvittavan suomalaisen ilmiön, jota voisi ehkä kutsua hänettelyksi: "Ottaako hän kahvia?" Englanninkielisestä käytännöstä oli joskus keskustelua: ihmiset kuvittelivat alinomaa viljellyn you-sanan tarkoittavan "sinä", mutta sehän on yhtä lailla "te". Jotkut päättelivät, ettei englannissa sinutella ollenkaan.

Sinuttelun voittokulku ja teitittelyn alamäki jatkui viime vuosisadan loppuun. Sitten tapahtui yhtäkkiä minulle täysin käsittämätön käänne. Miten saattoikin olla, että kun aiemmin äitiänikään ei aina ollut teititelty, yhtäkkiä alettiin teititellä minuakin? Enhän ollut mikään korkea-arvoinen, vanha, vieras kalkkeutunut jarru, vaan vielä toisiakin vuorenvarmempi tuttavallinen "sinä". Kun kaupan kassalla sanottiin "olkaa hyvä", vastasin "kiitämme" tai vaihtoehtoisesti "olemme hyviä". Monta kertaa sain ihmettelevän katseen ja pari kertaa aikaiseksi lyhyen keskustelunkin. Useammin kuin yhden kerran kassatyöntekijä kommentoi, että heidät on ohjeistettu teitittelemään kaikkia asiakkaita, lukuun ottamatta lapsia.

Joskus määrittelin näin, miksi teitittely ärsyttää: se tarkoittaa, että joko minä olen vanha tai sitten yhteiskunta on konservatiivinen. En lainkaan tiedä, kumpi on siedettävämpi ajatus.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Genreismi

Kun yhtye tai musiikkiartisti julkaisee levyn, jolle on laitettu nimeksi jonkin musiikkityylin nimi, voi sen/hänet yleensä siirtää huoleti epäkiinnostavien joukkoon. Näin esimerkiksi Seal-nimisen artistin levyt on voinut jättää kuuntelematta siitä lähtien, kun hän julkaisi albumin nimeltä Soul (2008). Pidän kyllä soulmusiikista, sitä Sealin aiemmatkin levyt pääosin ovat. Ongelma onkin siinä, että kun hän ajaa itsensä genrelokeroon, hänellä tuskin on mitään uutta annettavanaan. Jos levyn nimenä on sen sijaan jokin artistille hieman epätyypillinen musiikkityylin nimi, levy voi olla kiinnostava. Lenny Kravitzin piti aikoinaan julkaista albumi nimeltä Funk, mutta otsikko ja konsepti hyllytettiin. Olisi se varmaan ollut parempaa kuin lopputuloksen uhitteleva ja puolivillainen retrorokki.

Musiikinharrastajat rakastavat usein genrejä enemmän kuin itse musiikkia. Kaksi vuotta sitten jouduin melkein ilmiriitaan erään tuttavani kanssa, koska en pitänyt hänen viljelemäänsä powerpop-termiä validina. Henkilötasoista vääntöä olen käynyt myös käsitteistä disco ja eurodisco, puhumattakaan krautrockista, joka on minusta saksalaisen progressiivisen rockin ilkeä pilkkanimi. Toisaalta Rate Your Music -verkkosivustolla käytiin mielenkiintoinen keskustelu, kun joku esitti tiedustelevan kysymyksen: "What exactly is indie rock?" Toisiaan kopioivia vastauksia sateli: "Indie rock is not a genre." Näytti vahvasti siltä, että sama vääntö oli käyty ennenkin. Genreys on siis pyhä asia: se, ettei yksi 'genre' ole oikea genre, lujittaa entisestään niiden asemaa jotka ovat 'oikeita'.

Olen miettinyt, onko genre muissa populaaritaiteen lajeissa niin tärkeä asia kuin musiikissa. Viime aikoina olen saanut käsityksen, että kirjallisuudessa se aika lailla on. Itse olen luova ihminen ja kirjoittanut paljon, eikä minun päähäni mahdu se, millä pieteetillä useimmat kirjailijat pitävät kiinni yhdestä genrestä. Kaupallisuus, joka usein ilmenee kustantajalta tulevina vaatimuksina, on tietysti yksi tekijä. Mutta en millään usko, että kirjailija on rahanahneimpia ammatteja. Ja siitä huolimatta kirjailijat, jotka ovat ansainneet omilla tyyleillään jo miljoonia, jatkavat uskollisesti entisiä polkuja. Ei kai heidän luovuutensa oikeasti ole niin kapea-alaista? Toki ihmisillä on nykykulttuurissa vahva taipumus urautua. Itse luulen menettäneeni useitakin julkaisudiilejä sen tähden, ettei materiaalini ole mahtunut mihinkään olemassaolevaan genreen. Toisaalta ei Erlend Loenkaan matsku tainnut aluksi mahtua.

Elokuvaa tunnen huonommin, mutta luulen, että siellä genreajattelu vasta jyllääkin. Ainakin modernit westernit, jotka ovat kyseenalaistaneet vanhojen lännenfilmien arvoasetelman, on esitelty mediassa todella kumouksellisina. Hollywood on kyllä kaikenlaisen kulttuuriluokittelun ja etikettitehtailun pesä.

Mitä tällä kirjoituksellani yritän sanoa? Tietysti sitä, että itse en pidä genresidonnaisuudesta – enkä genreistä ylipäätään. Uskon vilpittömästi, että mitä vähemmän luovuus on kahlittua, sitä huikeampia ovat lopputulokset.

Ai niin. En ole kirjoittanut Pirkanmaan kirjoituskilpailua varten mitään. Sen sijaan lähetän sinne yhden vanhemman tekstini, jota tähän viikkoon saakka luulin keskeneräiseksi.

torstai 10. helmikuuta 2011

Uskon asioita

Synnyin aika tavanomaiseen näennäiskristittyyn kotiin. Äidin tausta oli hieman isää kristillisempi, mikä isoisissä vain tiivistyy – isän isä ei puna-ateistina kuulunut kirkkoon lainkaan, äidin isän lapsuuskodissa pidettiin seuroja. Jälkimmäisen hautajaisissa herätysliiketausta tuli esiin voimakkaammin kuin äiti oli koskaan vaivautunut asiasta puhumaan.

Teininä minulla oli selkeä kristitty vaihe. Tapailin uusheräykseksi kutsutun lestadiolaisuudesta erkaantuneen liikkeen ihmisiä ja kävin heidän tilaisuuksissaan. Myöhemmin hengellinen kiinnostukseni kääntyi kauas itään. Vuosikausia buddhalaisuuden ympärillä tanssahdeltuani loin yhteyksiä tiibetinbuddhalaisiin (vajrayana) piireihin. Kuherruskuukausi oli kerrankin ajallisesti kirjaimellinen.

Jostakin syystä vertailen mielessäni kaikkia kokemuksiani yhteisöistä, joihin voisi edes teoriassa kuvitella todella yhteisöllisiä piirteitä. Todelliset hurmosliikkeet olen ymmärtänyt (?) jättää väliin. Teini-ikäisenä partiolaisena oli ihan kiva olla, mutta ei siitä mitenkään paratiisillisia muistoja ole. Poliittisen aktivismin ympyröissä olen törmännyt vain mekaaniseen yhteishenkeen. Viimekesäinen Savon hippileiri oli(si ollut) kyllä yhteisöllinen, mutta vaikutti hieman vakavatunnelmaiselta. Buddhalaisetkin olivat vakavia, joskaan eivät niin tosikkoja kuin saattaisi pelätä. Sosiaalinen puoli heissä kuitenkin mätti.

Tulen kerrassaan omituiseen johtopäätökseen. Mokomat uusheränneet kristityt, jotka paheksuivat Electric Light Orchestran kuunteluani tutustuttuaan tahattoman koomiseen Rock 'n' rollin maailma -kasettiin vakavissaan, olivat mukavin tähän asti tapaamani yhteisö. He olivat elämänmyönteisiä, iloisia ja nauravaisia. Asiaan voi vaikuttaa, että he olivat pienissä piireissään melkein kaikki keskenään vanhoja kavereita. Ehkä myös se, kun elettiin vielä 80-lukua (ja 90-luvun alkua), aikaa ennen lamaa, synkistelytrendiä ja uuskonservatismia. Ehkei sen kaltaista kristillistä yhteisöä enää löydy. Voi silti löytyäkin.

Kristityksi en enää voisi kuvitella ryhtyväni. Uskonasiat eivät päässäni yhdisty yhteisöihin vaan omaan yksityiseen käsitykseeni elämän totuudesta. Evankelis-luterilaisesta kansankirkosta erosin pian kymmenen vuotta sitten. Kai näistä pohdinnoistani jotakin päätyy käsitykseeni elämän totuudesta. Suhdettani tiettyihin opetuksiin ja opettamattomuuksiin ne eivät silti muuta.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

BBB

BB on yhtä kuin Brigitte Bardot, mutta kolme B:tä tarkoittaa jotain ihan muuta. Vihje: liittyy popmusiikkiin. Toinen vihje: kukaan itsensä vakavasti ottava ihminen ei kuuntele sitä. Kolmas vihje: liittyy leimallisesti 1980-lukuun. Ja heti mennään metsään.

Me olemme kasvaneet luokittelemaan. Jaamme kulttuurin vuosikymmenet karkeasti, ikään kuin yhdestä vain äkkipäätä hypättäisiin toiseen. Jaamme myös kulttuurin tuotteet, kuten musiikkiartistit ja -äänitteet, karkeasti erilaisiin nippuihin. Kolme vuosikymmentä sitten teinipojat tapella nahistelivat siitä, kenellä oli oikeus elää: punkkareilla, diinareilla/teddyillä, diskohileillä vai hämyillä. Tänä päivänä ei riidellä niin väkivaltaisesti, mutta heimokuntaisuus vallitsee vielä meillä kolmi-nelikymppisillä. Luultavasti vanhemmillakin.

Rate Your Music -nettisivustolla käytiin jokin aika sitten sinänsä täysin älytön keskustelu aiheesta "onko Radiohead aikamme Beatles". Moni varmasti kysyy, mikä ihmeen Radiohead. Ei ihan sama täällä, mutta olenkin musiikinharrastaja. Näkökulmat aiheeseen jakautuivat niin totaalisesti, että koko asiasta tuli nopeasti palstan oma klisee ja vitsi. Samalla tuli selväksi, miten fanaattisia eri heimokuntia edustavat keskustelijat ovat. Ja luonnollisesti: mitä tiiviimmin samastuu johonkin musiikin heimokuntaan, sitä fanaattisempi on.

1990-luku – "tuo mystinen teknohumpan ja Ahtisaaren aikakausi", kuten eräässä hengentuotteessani ilmaisin – on musiikin heimofanaatikkojen mukaan myös "vaihtoehtorockin", erityisesti "grungen" (eli Nirvanan ynnä kaltaistensa) sekä "brittipopin" (Oasiksen ja kumppaneiden) aikaa. Ja elektronisen musiikin. Ja Radioheadin. Tyylilajien nimiä, artistien nimiä. Jotakin ne kertovat, jotakin eivät kerro. Minä elin valtaosan vuosikymmentä siinä käsityksessä, että paras pop on tehty jo aikoja sitten. Ensimmäisen asuntoni sisustin punaisella ja keltaisella, koska ne yhdistyivät menneeseen aikaan, joka inspiroi minua eniten.

Saksalaistuneista angloamerikkalaisista koostuneen Bad Boys Blue -yhtyeen levyn House of Silence kuuntelu saa ihmettelemään, miten tutulta se kaikki kuulostaa tämänikäisen korvaan. Tätä musiikkia radio soitti. Milloin? Ei 1980-, vaan 1990-luvulla. Se ei vielä ollut sitä 1990-lukua. Koivisto oli edelleen presidentti ja minä olin lukiossa. Neuvostoliitto oli yhä pystyssä, joskin murenemassa. Tätä musiikkia radio soitti – naiivisti, tiedostamatta, ettei kukaan itsensä vakavasti ottava ihminen kuuntele sitä. Samaa musiikkia radionkuuntelija oppi pitämään oman aikansa pulssina – ja vaikkei niin paljon olisi pitänytkään, siinä oli melodiaa ja melankoliaa, rytmiä ja sielua, vaikkei se ollutkaan mikään aikansa Beatles.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Harmi ja riesa

Muuan kaveri järjesti valmistujaiskekkerit Keski-Suomessa eräänä kesänä 2000-luvun alussa. Kiinnitimme huomiota pihapiirin rakennusten kutsumanimiin: Harmi ja Riesa. Muistan vitsailleeni, että seuraavaksi täytyy nimetä jokin rakennus Kiusaksi. Myöhemmin olen herännyt siihen tosiasiaan, että Harmi ja Riesa ovat yleisessä käytössä koirien, joskus kissojenkin niminä. Äsken tehty nopea nettihaku löysi myös ainakin yhden Piina-nimisen lemmikin.

Miksi tällaiset nimet? Eläimen nimenä Harmilla voi olla sama suhde harmaaseen kuin Mustilla mustaan, ja kun sanalla on niin hassu kaksoismerkitys, Riesa on voitu keksiä kaveriksi hupimielessä. Maalaamaton hirsipintakin on usein harmaa, mikä ainakin teoriassa voisi selittää rakennuksen nimen. Lemmikin nimenä Harmin ja Riesan ilmeisen laajaa levinneisyyttä on voinut auttaa huvittuneisuus siitä, että nimiä on ylipäänsä käytetty. On kerta kaikkiaan niin hassu ajatus nimetä koira Riesaksi, että niin tehdään yhä uusissa kodeissa.

Toinen selitys voisi lähteä vanhasta suomalaisesta kulttuurista. Kissat ja koirat, kuten tietysti rakennuksetkin, ovat klassisessa mielessä omaisuutta. On ehkä ajateltu, että kotieläimen kutsuminen Kaunoksi tai talon nimeäminen Linnaksi on pahaa verta herättävää kerskailua. Vanhaluterilainen "vaivalloinen maallinen taivallus" -diskurssi ja raamatullinen "joka itsensä ylentää, se alennetaan" -idea ovat sekoittuneet taikauskoisiin epäonnenmanaamisajatuksiin. Tässä valossa on aika luontevaa, että rakennus tai kotieläin on olevinaan pelkkä harmi ja riesa, jollaisen kanssa täällä joutuu diilaamaan.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Lunta

"Maassa rauha on sama kuin lunta", lauloi aikanaan Ultra Bra. Olen jostakin syystä alkanut yhtyä tuohon ajatukseen. Tänä päivänä, kun katselin maiseman avartumista erään tamperelaisen mäennyppylän pohjoisrinteeltä, en voinut olla ajattelematta: tällainen on rauhan tyyssija, jossa on hyvä olla. Asetelma on siinä mielessä outo, että mittarinlukema oli pakkasella. Paratiisin idea mielletään yleensä ikuiseksi kesäksi, jossa viihtyy laji kuin laji.

Nykysuomalaisissa kaupungeissa on monella paha olla. Ja se näkyy. Kovalla talvipakkasella ei kuitenkaan edes Hervannan kaltaisessa kliseelähiössä liikkuessa törmää pahoinvointiin, vaan koko maiseman (myös ääni-sellaisen) on vallannut rauha. Toinen saman ilmiön aiheuttaja on lumi. Kun maass' on hanki ja puiden oksat notkuvat valkoisinaan, rauhaa häiritsevät tekijät katoavat johonkin viileän untuvan alle. Vaikutelma ei välttämättä ole pelkkä illuusio. Ainakin kaamosmasennuksesta kärsiville valkoinen tekee yksiselitteisesti hyvää, samoin hirmupakkaspäivän tyypillinen auringonpaiste.

Rauhaan ei sen sijaan tuudita lumiaura, joka eräänä yönä saapui puuhiin asuintaloni edustalle kolmen aikaan. Toisena aamuna se herätti kello kahdeksalta, vaikka muutoin olisi saanut nukkua pitkälle aamupäivään. Muuan tuttava kertoi, että hänen kadullaan lumiaura käy – silloin kun käy – säännöllisesti aamukuuden maissa. Entistä oulunseutulaista kyllä myös ihmetyttää, miten kehnossa kunnossa tiet ja kadut lumen jäljiltä kaikesta huolimatta ovat. Ehkä kyseessä on luonnollinen keino vähentää liikennettä. Mikäpä siinä.

torstai 13. tammikuuta 2011

Suomeni maa

Kansakunnat rakennetaan yleistysten ja mielikuvien varaan. Niin myös tämä maa, jossa elämme, Suomi nimeltään. Koulussa opetetaan siitä puolitotuuksia, media voimistaa samaa yksipiippuista kuvaa ja viime kädessä noita asioita toistelevat ihan tavalliset kadunmiehet ja -naiset.

Mitä me oikeasti tiedämme Suomesta ja sen historiasta? Emme mitään!

Mitä enemmän olen törmännyt uskottaviin viitteisiin Suomesta ennen 1400-lukua, sitä vähemmän ne muistuttavat sitä kuvaa, minkä kouluopetus ynnä muut ovat alun perin antaneet. Ei varmaankaan ollut ristiretkiä, ei Lallia. Piispa Henrik saattoi olla, muttei sellaisena kuin tarinat kertovat. Venäläisten (novgorodilaisten) lähteiden kuvaukset 1200-luvun jem- ja sum-väestöstä eivät muistuta tarinaa kansakunnasta, joka oli elänyt rauhassa metsissään ja tiluksillaan, kunnes Ruotsi alisti sen tehokkaasti valtaansa ja käännytti kristinuskoon.

Ruotsin valta ja katolinen kirkko kuitenkin ilmestyivät. Tosin valtaosa nykyisestä Suomesta oli 1500-luvun loppuun asti Venäjää, mutta mitäs pienistä. Katolisuuden mahtia on vähätelty vihjailemalla, että tavallinen kansa ei ymmärtänyt kirkon latinan- ja ruotsinkielisestä opista mitään. Miksi uskottava lähde silti väittää, että paavillisessa Roomassa oli suomenkielinen rippi-isä pyhiinvaeltajia varten? Miksi pyhän Henrikin kultin keskuksessa Nousiaisissa oli majatalo yksinomaan pyhiinvaeltajille? Se ei kuulosta suomalaiselta, ei edes Juha Ruusuvuoren romaanilta Kaniikki Lupus, mutta silti se oli Suomea. Tai "Suomea".

Martti Lutherin ajatusten pohjalta, Kustaa Vaasan aloitteesta, Mikael Agricolan toiminnan myötä toteutui ns. uskonpuhdistus ja Suomesta tuli se luterilainen maa, jollaisena me sen tunnemme. Tosin idässä ortodoksisuuden vaikutus on niin voimakas, että vielä 1930-luvulla siellä monin paikoin pitäydyttiin juliaanisessa kalenterissa, mutta mitäs taas pienistä. Tässä luterilaisessa maassa otettiin 1600-luvulla käyttöön suoraan Raamatusta periytynyt "Mooseksen laki" ja poikalapsille alettiin antaa nimiä kuten Abram, Eleasar, Jafet ja Nimrod. Noitavainot olivat tällöin paljon yleisempiä kuin katolisessa maailmassa. Koulussa ei jostain syystä tällaisia asioita opeteta, mutta etsivä löytää, joskaan minun aikanani koulu ei opettanut etsintääkään.

Sitten päästäänkin jo valistuksen, "hyödyn aikakauden" kautta 1800-luvulle ja Venäjään kuuluneeseen Suomen autonomiseen suuriruhtinaskuntaan. Meillä oli ruotsinkielinen, mutta supisuomalainen patriootti Runeberg. Oli uuttera, peräänantamaton kansanperinteen kerääjä Lönnrot. Oli Savon lehtimies ja mahtimies Snellman. Ja Sakarina pohjalla "satusetä", kirkasotsainen tarinankertoja Topelius. Olen joutunut oppimaan muualta kuin koulukirjoista, että Runebergin kirjallinen vaikutus oli suurempi Ruotsissa kuin Suomessa, Lönnrot sepitti tuntuvan osan Kalevalasta itse, Snellman syntyi Tukholmassa ja kasvoi Pohjanmaalla, ja Topelius oli Helsingin yliopiston rehtori. Eikä ensimmäinen suomenkielinen romaani ollut Alexis "Aleksis Kivi" Stenvallin Seitsemän veljestä, vaan Karl Jacob Gummeruksen Ylhäiset ja alhaiset.

Vielä ei ole päästy edes 1900-luvulle, eikä raapaistu kuin pintaa. 1900-luku vaatisi oman merkintänsä, jota ei tule. Se on jo politiikkaa se.

torstai 6. tammikuuta 2011

Pienet ikäluokat

Kaikki kynnelle kykenevät nykysuomalaiset tuntevat käsitteen 'suuret ikäluokat'. Käsitteellä tarkoitetaan sodan jälkeen, angloamerikkalaisittain 'baby boomin' aikana, eri tulkintojen mukaan noin vuosina 1945–50 tai 1945–54 syntyneitä. Heitä oli paljon. 1960-luvun sukupolvikapinaakin on selitetty siitä kummunneella tietoisuudella, kuinka suuria nämä ikäluokat olivat heitä edeltäviin verrattuna. Toki nykytutkimus ymmärtää, että huomattava osa suurista ikäluokista ei oikeasti kapinoinut lainkaan.

Pienet ikäluokat syntyivät 1970-luvun alkuvuosina. Kaikkein pienin ikäluokka oli Suomessa 1973. Sitä alemmaksi syntyvyys tippui vasta 2000-luvun alussa, ja viime vuosien lukemat ovat taas olleet hieman korkeampia. Vuonna 1974 syntynyt ikäluokka oli pienempi kuin yksikään vuosina 1975–85 ja uudelleen 1988–95. Vuosina 1976, 1983 ja 1992 putkahti Suomenmaahan yli 10 000 vauvelia enemmän vuotta kohden kuin 70-luvun niukimpana aikana.

Minä olen suurten ikäluokkien lapsi ja itse pieniä ikäluokkia. Hämmentävä yhtälö sinänsä. Omaan ikäryhmääni tuntuu kirjoitetun koodi, joka on luonnollisesti vastakkainen 1940-luvun lopulla syntyneille: "Me emme pysty muuttamaan mitään." Itse en pysty siihen samastumaan varpaankynnellänikään. Lieneekö suurten ikäluokkien vaikutusta vai optimismia, antipessimismiä tai realismia, mutta minulle on aina ollut luonnollinen ajatus yrittää muuttaa maailmaa, kun kerran siihen pystyn. Siis yrittämään.

Aika moni keittiösosiologi tai -kulttuurintutkija osaa mielestään vastata kysymykseen 'mikä määrittää suuria ikäluokkia'. Mutta mikä määrittäisi pieniä ikäluokkia? Pikainen Google-vilkaisukin tarjoaa vain sitä dilemmaa, että pienet ikäluokat joutuvat elättämään suuret näiden tullessa vanhoiksi. Yksi kiukkuinen keskustelukommentti puhuu "meistä pienistä ikäluokista, jotka keskitymme sättimään toisiamme". Hajakommentteja sinkoilee aiheille "pienet ikäluokat elävät nopeassa taloudessa, suuret ikäluokat hitaassa taloudessa" sekä "pienet ikäluokat haaveilevat kokonaisesta elämästä... ei 110 lasissa aktiivivuodet ja elämää sitten joskus". Viimeisestä tunnistan jopa itseni.

Ehkä pienet ikäluokat määrittyvät parhaiten, kun sanotaan "Dingo, 90-luvun lama, EU, tietokoneiden läpimurto, vapaa-aika työn arvoiseksi".

lauantai 1. tammikuuta 2011

Vinkku

En ole koskaan ollut oikea viininystävä. Teini-iän myöhäisvaiheessa piti tietysti tutustella läpi halpisvalkkarikulttuurin klassikot: Liebfraumilch, Feteasca, Magyar Feher Bor ja Soave (yök). Seuraavien puolentoista vuosikymmenen aikana en maistellut valkkaria kuin muutamaan otteeseen, enkä pitänyt. Punkku on alusta alkaen ollut vielä vieraampaa.

Eräänä kesänä ajauduin tamperelaiselle terassille, josta ostin kokeeksi jotain harvinaista (kuulemma Alkostakin puuttuvaa) viiniä, jota minulle erikseen kehuttiin. Se oli suorastaan hyvää. Seuraavana syksynä marssin Alkoon, nykäisin kuvaannollisesti hihasta työntekijää ja utelin, osaisiko hän neuvoa minulle viinin. "Puolimakea, pehmeähappoinen valkoviini, ei liian kallis", osasin opastaa. Työntekijä osoitti bordeauxlaista valkkaria nimeltä Coulée d'Or. Viini joutui tulikokeeseen illanistujaisissa, joihin oli hankittu juustoja ja ranskalainen taide-elokuva. Totesin ihmeissäni, että niin hyvää viiniä en ollut juonut ikinä.

Kun myöhemmin asioin samassa Alkossa, kehuin viinivinkkiä, mihin toinen työntekijä kommentoi että "kai se aika suosittu on – se on ollut 30 vuotta valikoimissa". Kerran olin toisessa viinakaupassa, kun eräs nainen etsiskeli valkkaria, jota hänen tyttärensä oli pyytänyt ostamaan. "Siinä on sellainen linnan kuva etiketissä", nainen selitti. Tiesin heti osoittaa Coulée d'Oria. Olen varma, että viini oli oikea ja mieluisa. Minulle se on ollut sitä jokaisella niistä noin viidestätoista kerrasta, kun olen pullollisen tyhjentänyt.

Joulun alla ilmestyi upouusi Viinistä viiniin -kirja, jonka pari niin sanottua asiantuntijaa on koonnut (Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo, näemmä). Kirjakaupassa piti tietysti vilkaista, mitä VV sanoo Coulée d'Orista. Tuomio on murskaava. "Vaimea"... "lähes homeinen jälkimaku", ruokasuositus: "Ei suositella." Hinta–laatu-suhde on näköjään miinuksella (huom. hinta 8,30 €/plo).

Jumankekka.