Radikaali nuoruus, joka ei yhdellä ehkä koskaan päättynyt

Kauanpa sitten oli 1990-luku, jolloin minäkin istuskelin lukion ja myöhemmin yliopiston penkissä. Jostain syystä niihin aikoihin kulttuurinen katse kääntyi aktiivisesti taaksepäin. Televisiosta tuli Eilisen pop-korni -otsikon alla toimitettuja ohjelmia, joista yksi tarkasteli suomalaista punkin ja uuden aallon kuhinaa, toinen ehkä vielä säväyttävämmin 1960–70-luvun ilmiötä nimeltä Radikaalit – radikalerna. Ohjelmat katsottiin sen verran tarkkaan, että niistä riitti juteltavaa välitunnilla. Itse hurahdin radikaalimeininkiin niin täysillä, että innostuin vallankumouksen käsitteestä ja ideasta alkaen tietysti hokea sitä koulussa. Ei tainnut olla kulunut vuotta enempää siitä, kun olimme kaverin kanssa nauraneet jostain alelaarista halvalla löytyneen Bob Dylanin Under the Red Sky -kasetin lyriikoille, että "se varmaan luulee olevansa vallankumouksellinen".

Välituntipuheissa pohdimme, miten ollaan vallankumouksellisia. Lähistöltä oli laman myötä autioitunut vanha sahalaitos. Suunnittelimme vanhan kirjoituskoneen ja kopiokoneen hankkimista, sahalaitoksen tilojen valtaamista ja niihin sijoitettua vallankumouskeskusta, josta käsin levittäisimme hirveät määrät julistavia A4-papereita ilmoitustauluille ja postilaatikoihin. (Internet teki läpimurron vasta pari vuotta myöhemmin.) Yksi kaveri ehdotti, että olisi aika rankkaa lähteä kesken koulupäivän keskustan kävelykadulle "vittuilemaan". Vähäksi aikaa välituntipuheet muuttuivat muka-venäläisittäin äännetyksi englanniksi, koska vallankumoukselliset puhuivat stereotyyppisesti niin. "Wot is auör eim? – Revoluuššön!"

Koska kavereiden joukossa oli musiikinharrastajia, aloimme pian puhua vallankumouksellisen musiikin tekemisestä. Sen oli oltava suomenkielistä ja jotain punkintapaista. Ehdotin fiktiiviselle bändillemme nimiä Yhteiskunnalliset hihhulit, Suomen pula-armeijan soittokunta ja Vallankumouksen lähettiläät. Mitään ei hyväksytty. Tämä on surku, sillä kaksi ensin mainittua maistuu edelleen hyvältä. Kaverilla oli biisi-idea, jossa laulettiin "me ollaan me, toisiimme me luotamme". Tietysti otin haasteen vastaan ja mietin useampia kappaleentynkiä, nimiltään Lähdemme päättäjille vittuilemaan, Isänmaa (vaiko "Koti, uskonto, isänmaa"?) sekä – yksinkertaisesti – Vallankumous. Viimemainittu oli ihan anarkismia; teksti leikitteli marxilaisella kuvastolla. Ehkä tämä paljastaa, että se kiinnosti jo silloin (kotona asialle ei ollut mitään pohjaa). Kertosäkeessä vaadin kaikkia maailman aktivisteja, radikaaleja ja anarkisteja liittymään yhteen, tekemään vallankumouksen ja haihduttamaan ilmaan vuosisadan lumouksen.

Eivät ne kappaleeni kovin hyviä olleet. Välituntipuheissakaan ne eivät aiheuttaneet riemunkiljahduksia. Olin jo siihen mennessä säveltänyt tärkeämpiäkin kappaleita. Ehkä kaikki oli, muillakin kuin minulla, hieman teennäistä ja väkisin väännettyä. Jo lähiviikkoina suomenkielisen vallankumouksellisen bändin suunnitelma oli hylätty ja syntymässä sen sijaan englanninkielinen asennepunkbändi, jossa en ollut mukana, mutta keksin sille sentään nimen (Nigel). Kaveripiirissä oli ollut bändejä ennenkin, enkä ollut koskaan mukana – syynä ei todellakaan ollut biisinteko- tai edes soittotaidon puute, vaan pitkälti ne klassiset "musiikilliset erimielisyydet", joiden takia bändit tapaavat potkia jäseniään.

Radikaali ja kriittinen ote kuitenkin säilyi. Lukion viimeisenä vuotena muistan julistaneeni oppitunnilla, että "aina on syytettävä sitä, joka on korkeammassa asemassa yhteiskunnassa" (opettaja vs. oppilas!). Penkkaripäivänä laittauduin vanhaksi kunnon hipiksi. Luokan tytöt ilmoittivat, että nyt näytin siltä mitä oikeasti olin. Presidentinvaalien 1994, joissa saimme ensimmäistä kertaa äänestää, yhteydessä totesin Veltto Virtasen ja Keijo Korhosen (jota itse kannatin, koska vastustin EU:ta) nauttivan senhetkisessä kaveriporukassa vähintään yhtä isoa suosiota kuin valtavirtaehdokkaiden.

Lähdin sitten mukaan kampanjoimaan EU-jäsenyyttä vastaan. Siellä törmäsin henkilötasolla ensimmäistä kertaa aatteellisiin vasemmistolaisiin. Yhdelle, itseäni joitakin vuosia vanhemmalle nuorelle naiselle / tytölle muistan esittäneeni kysymyksen: "Vieläkö vasemmistossa on entisaikojen hohtoa?" Kun yliopisto-opiskelun alettua pääsin luennoille kuulemaan toistuvasti "kriittisestä", "marxilaisesta" tieteestä ja jopa "suuren unelman ajasta" 1970-luvulla (ah, sen vuosikymmenen ihana houkutus!), aloin uskaliaasti antautua vasemmistolaisuuden syliin. Tässäkään en ollut yksin – muuan lähimmistä kavereistani kertoi innostuneensa marxilaisuudesta, ja eräissä bileissä poliittista kantaa kysyttäessä hän julisti ykskantaan: "Kommunistinen puolue." Tämä vaihe tosin taisi hänellä päättyä jo seuraavana vuonna. Itse heittäydyin syvemmälle mm. Oulun ylioppilaslehden kolumnistina, ja hurahdin ihan kunnolla myös poliittisen laululiikkeen musiikkiin ennen kuin Ultra Brasta tiedettiin mitään.

Meininki muuttui pikku hiljaa. Lukioaikainen kaveriporukka alkoi oikeastaan repeillä heti lukion päätyttyä, mutta vielä muutamaa vuotta myöhemmin 1997 muistan tyttöystävän ihmetelleen sen tiivistä ja uskollista luonnetta. Niinä aikoina joissakin kaveritapaamisissa oli hämyistä tunnelmaa neopsykedeelisine musiikkeineen. Samalla olin alkanut tutustua ihan uusiin ihmisiin, joiden myötä vaikuteympäristö muuttui. Oman osansa muutoksessa teki myös tyttöystävä. Uusien kavereiden kanssa päädyttiin väsäämään pienlehtiä eli zinejä, ja yhden kanssa oli yhteisiä musiikkikokeiluja, joiden päälle nykyinen musiikillinen "urani" (Sun Pie) yhä paljolti rakentuu. Kodin ja koulun arvojen etäännyttyä virta vei kohti beatnikkimäistä elämäntaparadikalismia, ja vuosikymmenen lopulla meiningissä oli jo feministinen ja sukupuolikriittinen vire.

2000-luku ja varsinkin 2010-luku ovat heitelleet rajusti yhteiskunnallisia ja poliittisia asetelmia, viskanneet entiset ja myöhemmät uudetkin kaveriporukat yli laidan, väläyttäneet ihmissuhteita, vaihtaneet samastumiskohteita ja muutenkin tuoneet kaikkea tosi kummallista. Silti jokin on pysyvää. Kapinani, radikaali ja kumouksellinen suhteeni yhteiskuntajärjestelmään ja sosiokulttuuriseen ympäristöön ei ole koskaan sammunut. Muut ovat ryhtyneet sovinnaisemmiksi, paitsi ne, jotka ovat tavalla tai toisella sortuneet matkan varrelle. Itsessäni Se Jokin syntyy, tai syttyy, aina uudelleen, hieman hiipuneesta entisestä poikkeavassa muodossa – viimeksi 7. marraskuuta 2020 mystisenä, kosmisista sfääreistä suoraan minuun kohdistuneena rakkauden purkauksena, joka inspiroi jo kirjoitelman rakkauden politiikasta. Minussa on yhä entisaikojen hohtoa.

Hyvä groove, hyvin groovaa... siis mitä?

Yksi lempikäsitteistäni on groove kaikkine muunnelmineen (groovy, groovata). Sen suomentaminen on aika mahdotonta. Moni on käyttänyt "svengiä" ja "svengaamista" synonyyminä riippumatta siitä, kuinka se puolestaan suomennetaan. Mutta "svengaava Lontoo" on kyllä "swinging London" ja "svengaava 60-luku" myös "swinging Sixties". On selvää, että kyseessä ovat sukulaiskäsittet. Ja näkeehän ilmausta "groovy Sixties" niin ikään, likimain samassa merkityksessä.

Molemmat käsitteet, groove ja svengi, ovat tietysti lähtöisin musiikista. Englanninkielinen Wikipedia tietää kertoa: "In music, groove is the sense of an effect ('feel') of changing pattern in a propulsive rhythm or sense of 'swing'." Etnomusikologisesti groovea on kuulemma kuvattu "epäspesifiksi mutta järjestyneeksi tunteeksi jostakin, mitä ylläpidetään erityisellä, säännönmukaisella ja puoleensavetävällä tavalla kuulijan houkuttelemiseksi mukaan". Ja edelleen: "Musicologists (...) have argued that a 'groove' is an 'understanding of rhythmic patterning' or 'feel' and 'an intuitive sense' of 'a cycle in motion' that emerges from 'carefully aligned concurrent rhythmic patterns' that stimulates dancing or foot-tapping on the part of listeners."

Mistä tällainen käsite on musiikkiin periytynyt? Vinyyliäänilevyssä neula kulkee uraa pitkin, ja äänilevyn ura on englanniksi groove. Koska käsite on ilmestynyt ensimmäisenä jazzmusiikkiin, jonka läpimurtokausi osuu melko yksiin äänilevyn läpimurron kanssa, on mahdollista, että sanalla on viitattu soiton pyörimiseen niin kuin äänilevy konsanaan – 'a cycle in motion', kirjaimellisesti. Jazzista sana levisi 1950-luvulla syntyneeseen moderniin, rock- ja r&b-pohjaiseen popmusiikkiin, ja myöhemmin se on vakiintunut erityisesti soulin ja funkin svengaavasti tanssittavien alalajien yhteyteen.

1960-luvulla groove kuitenkin alkoi tarkoittaa muutakin kuin musiikkia. Aluksi se muodosti kantasanan aikakauden todellisesta muotikäsitteestä 'groovy'. Sillä tarkoitettiin ylipäänsä kaikkea kiinnostavaa ja muodikasta. Sanaa ei voi silti irrottaa kulttuurihistoriallisesta kehyksestään, sillä 1960-luvulla kiinnostavaa ja muodikasta oli sellainen, mihin 'groovy' sopii. Se tarkoitti kaikkea, mikä poikkesi suuria ikäluokkia edeltävien ikäryhmien jäykkyydestä, pitäytyvyydestä ja teeskennellystä arvokkuudesta. Carnaby Streetin muotivärit olivat 'groovy', kuplavolkkari oli 'groovy', nautintoaineet olivat 'groovy', esiaviolliset lemmensuhteet olivat 'groovy', äänilevyt olivat 'groovy'. Myöhemmin on nähty aikoja, joina ylivertaisesti muodikkain väri on ollut musta ja kiinnostavin auto säntillinen Mercedes-Benz tai BMW, mistä ei kerta kaikkiaan voi käyttää sanaa 'groovy', vaikka kyse on muodista ja kiinnostuksesta.

Muotisana 'groovy' jäi 1960-luvulle ja 1970-luvun alkuun. Sen sijaan perusmuoto 'groove' on löytynyt myöhemmiltäkin vuosikymmeniltä. Luonnollisesti sillä on ollut ensisijainen yhteys musiikkiin. Rare groove oli Britanniassa 1980-luvun puolivälin jälkeen kukoistanut suuntaus klubimusiikissa; Groove FM -radiokanava on toiminut Suomessa pienin poikkeamin vuodesta 1999. Tunnemme kuitenkin yhä johdannaisen ('groovy') lisämerkityksen niin hyvin, ettemme voi ajatella groovea pelkkänä musiikkina, vaan alamme heti ajatella jotain, mikä paitsi tanssittaa, myös hymyilyttää, tuntuu jännältä ja kiinnostaa.

Myöhempinä aikoina on sanalla 'seksikäs' ollut samoja lisämerkityksiä kuin sanalla 'groovy'. Myös 'flow' on grooven sukulaiskäsite: kumpikin viittaa luontaisen sujuvaan, pysähtymättömään liikkeeseen. Mutta flow on sisäinen tila, groove leimallisemmin ulospäin näkyvä. Tietysti sana 'cool' heitetään usein lonkalta samansisältöisesti kuin 'groovy', vaikka sanojen alkuperäiset juuret ovat miltei päinvastaiset. Voimme pohtia ilmausta 'säilyttää cooliutensa' ja oivaltaa, että kun jollakulla alkaa oikein kunnolla groovata ja svengata (ja hän on flow-tilassa), hän todennäköisesti luopuu cooliudestaan.

Keksimmekö muita puolittaisia synonyymejä, joista voisi tulla uusia muotisanoja? "Hyvin rullaa" on tietysti aika samansisältöinen ilmaus, joskin hiukan tylsä. Vielä tavanomaisempaa, mielikuvia karttavampaa on puhua sujumisesta tai kulkemisesta. Voisihan sitä kokeilla puhua pyörimisestä tai liiraamisesta ja katsoa, ymmärtääkö toinen osapuoli, mitä tarkoitetaan. Mutta kaikilta näiltä puuttuu yhteys johonkin tosi muodikkaaseen asiaan, joka tarvitaan muotisanan luomiseen. Jos lumi- ja jääurheilusta tulisi yhtäkkiä valtava hittijuttu, 'luisto' voisi ehkä nousta merkittävään asemaan: "Tässä on jotenkin tosi hyvä luisto." "I need more sliding things in my life." Luisto on siksikin kiva, että sanaan liittyy pieni vihje asioiden riistäytymiseen pois hallinnasta – samaa sävyä on sanassa 'swing'.

Miksi olen pohtinut näitä sanoja ja asioita erityisen paljon nimenomaan viime aikoina? Ikävä kyllä siksi, että meidän kulttuurimme ei groovaa, svengaa eikä edes luista. Seksikkyyskin on näennäistä – stereotyypitettyä seksiä kyllä tuputetaan sieltä täältä, mutta sekään ei groovaa. Koronavuosi, joka on tehnyt läheisyydestä ja kosketuksesta jotain pelottavaa tai arveluttavaa, on luonnollisesti tämän anti-grooven kliimaksi. Mutta tätä vuotta ei olisi tarvittu ilmiön luomiseen. Kulttuuri, jossa hymyttömästi länkytetään yhden asian puolesta ja toista vastaan, ilmastonmuutoksesta ahdistuminen ja panikoiminen leimataan myönteisiksi asioiksi paremman ymmärryksen puutteessa ja popmusiikki tarkoittaa professionaalin tuottajaryhmän laskelmoimaa tietokoneella prosessoitua jumputusta, loukkaa syvästi grooven elähdyttämän, groovelle omistautuneen ihmisen pyhimpiä arvoja. Vinyylilevyt, cd:t ja kasettinauhat pyörivät, mutta kaupallisen sektorin mielestä meidän pitäisi kuunnella musiikkimme digitaalisessa muodossa, joka tarjoaa janan, jossa on alku ja loppu. Syklinen aikakäsitys groovaa, lineaarinen aikakäsitys ei!

Groovea, svengiä, luistoa ja seksiä kuitenkin löytyy, jos laitamme löytymään. Koska kaikki ihan oikeasti vaikuttaa kaikkeen (tämä ei todellakaan ole pelkkä ontto klisee!), meidän käyttäytymisemme sosiaalisessa mediassa, sanavalintamme, värivalintamme, musiikkivalintamme, kulutusvalintamme ohjaa loppujen lopuksi aika paljoa. Asia voi tuntua vähäpätöiseltä, kun sitä vertaa kysymyksiin, joita grooveton kulttuuri on kasvattanut meidät pitämään Suurina Kysymyksinä™. Niinpä usein posotamme menemään pysähtymättä miettimään. Mikä tekee arkisista asioista niin tylsiä, mikä siitä tylsyydestä niin ahdistavaa? Toisaalta mikä tekee joistakin toisista ihan pienistä asioista niin kiinnostavia ja siitä kiinnostuksesta sädehtivän voiman koko elämään? Entäpä, jos ensimmäiset arkiset asiat luistaisivatkin niin kuin jälkimmäiset? Kuinka se mullistaisi tämän elämän ja ihmisyyden? Ei, se ei tarvitse zeniä. Vai onko groove viime kädessä yhtä kuin zen? Ainakin se on tunteellisempi, kuplivampi, lämpimämpi ja sitä myöten meidän ymmärtämällämme tavalla inhimillisempi versio.

Mikä tekee yhdestä aikakaudesta 'groovyn' ja toisesta ei? Se voimme olla me. Lukemattomat ihmiset ovat vieläkin pakkomielteisen kiinnostuneita 1960–1970-luvun populaarikulttuurista ja sen aikakauden ideamaailmasta. Silloin maailma groovasi. Uudemmissakin asioissa on helppo nähdä groovea nykymaailmaan verrattuna. Twitter-tileillä Groovy History ja Groovy Pics on molemmilla pitkästi yli 10 000 seuraajaa (jälkimmäinen on tosin tätä nykyä paljolti muuta Twitter-sisältöä uudelleenpostaava tili). Tiedostamme syyt, miksi nykymaailma ei groovaa. Enää pitäisi sisäistää, että on hyvä ja tärkeä asia tuoda groove takaisin. 2010-luvun Tampere Underground -alakulttuurissa sitä välillä oli, mutta vuosikymmenen lopussa se yhtäkkiä selvästi katosi. Asiassa ei olisi mitään ongelmaa, jos groove olisi vain siirtynyt toisaalle, esimerkiksi "ilmastokapinaan", mutta sepä groovaa kokemukseni mukaan ihan erityisen huonosti. Vaatii vielä muutaman pyörähdyksen oivaltaa, että ilmastokriisi hoidetaan taatusti paljon paremmin hyvällä groovella kuin ahdistumalla ja panikoimalla!

Lisälukemista asiasta kiinnostuneelle: Groovaava maailmanhistoria, kirjoitelma groovesta osana musiikin historiaa.

Mökki-Suomi ja maalais-Suomi

Keväällä 2020, kun hallitus päätti sulkea Uudenmaan ja muun Suomen välisen rajan koronaviruksen pysäyttämiseksi, nousi äänekäs vastalause ihmisryhmältä, joka selvästi tuli hallituksen kannattajille hieman puskista. Tämä ryhmä oli mökkeilijät. Ajatus siitä, ettei keväisenä viikonloppuna pääsisi omalle mökilleen, tuntui täysin sietämättömältä. Ryhmää yritettiin aktiivisesti ymmärtää väärin. Olihan varhainen kevät, joten varmaan kysymys oli pohjoisen hiihtokeskuksissa hirsihuvilan omistavista raharikkaista? Totta kai heitäkin oli mukana, mutta jossain vaiheessa pilkkaajien oli pakko käsittää, että tuohtuneiden joukossa oli paljon ihan tavallisen järvenrantamökin tai suvun entisen, mökkikäyttöön muutetun kotitalon avaimenhaltijoita. Valistuneemmat esittivätkin puheenvuoroja, joiden mukaan nyt esiin päässyt mökkeilyn arvo näennäisille kaupunkilaisille muuttaa ymmärrystä suomalaisten maalaisuuden ja kaupunkilaisuuden asteesta.

Kun mökit olivat nousseet keskusteluun, huomattiin pian, että kesämökkimarkkinat räjähtivät. Mökit vietiin täydellisesti käsistä. Suurten ikäluokkien ja heitä vähän nuorempien (ja vanhempien) lisäksi mökkikaupoille tungeksi paljon nuorempaa väkeä. Tämänkin voisi vielä kuitata sillä, että korona-ajan ihmiset tarvitsevat pakopaikan. Yhdet pakenevat itse virusta ympäristöön, jossa ihmiskontakteja on moninkertaisesti niukemmin; toiset pakenevat yhteiskuntajärjestelmää kieltoineen ja rajoituksineen. Suomessahan riittää lääniä ja tonttia – jos rahaakin riittää, mikä ettei omistaisi pakopaikan? Ikävä kyllä monen analyysi pysähtyi tähän.

Hyvä tuttuni omistaa ylimääräisen kerrostaloasunnon Helsingin Käpylässä. Siitä muutti kevätkesällä 2020 vanha vuokralainen pois. Asunnon omistajan hämmästykseksi uutta vuokralaista ei tahtonut löytyä millään. Tällainen tilanne on Helsingissä täysin uusi. Kaupungin massiiviset vuokrat on mahdollistanut joka tapauksessa jatkuva kysyntä, koska Suomi ei valu eikä vuoda mihinkään niin vahvasti kuin suurimpaan kaupunkiin. Nyt vuoto on yhtäkkiä tyrehtynyt. Kysymys ei ole (eikä voi olla) yksittäistapauksesta, vaan ilmiö on noteerattu laajemmin ja päässyt ns. valtakunnan uutisiin. Ja näitä "yksittäistapauksia" riittää: Kannelmäessä asunut, vasta äidiksi tullut tuttavani etsii kuumeisesti sopivaa asuntoa mistä hyvänsä maaseudulta, Etelä-Hämeen ja Pohjois-Pohjanmaan väliltä. Tampereen ydinkeskustassa majaillut kaveri on jo asettunut Laihialle. Pispalassa asunut taiteilijatuttava metsästää paikkaa ponifarmille – sijoituspaikka on epävarma, mutta Keski-Suomeen tai ehkä Hämeeseen se asettunee. Tampereella on jo ennen koronaa tunnistettu ilmiö "taiteilijat muuttavat Mänttä-Vilppulaan". Ja itse karistin ison kaupungin tomut jaloistani ja vuokrasin omakotitalon Itä-Hämeestä.

Ennen koronaa (2018) on käynnistetty myös Pertunmaan kunnan hanke vapaa-ajan asuntojen muuttamiseksi pysyvään asumiseen. Mukana hankkeessa on 30 mökin asukkaat. On siis kaikin puolin merkkejä siitä, että mökkien mahtava kysyntä on osa samaa kokonaisilmiötä kuin (ex-)kaupunkilaisten pyrkiminen maalle asumaan ja pääkaupunkiseudun asuntojen kysynnän hiipuminen. Eikä tätä voi julistaa primitiiviseksi pakokauhureaktioksi, vaan ihan oikeasti: ihmiset haluavat entistä useammin asua kaupungin sijaan maaseudulla. Kehityksen suunta on kääntymässä ensimmäistä kertaa ikimuistoihin. Koronaepidemia on vain korostanut sen oivaltamista, että kaupunkien vetotekijät eivät enää vedä ja uusia tavoittelun kohteita ovat luonnonläheisyys, rauha, väljyys ja vapaus. Omaa muuttoani säätivät viimekeväiset akuutit tekijät, mutta unelma maallemuutosta oli elänyt jo vuosikaudet.

Eikä tässä vielä kaikki. Suomessa on yli puoli miljoonaa vapaa-ajan asuntoa. Ovatko ihmiset, jotka elävät säännöllisesti huomattavan osan vuodesta mökeillä, ensinkään kaupunkilaisia? Pertunmaan kaltaisissa kunnissa, joissa on vähän vakituisia asukkaita mutta paljon mökkeilijöitä, useat palvelut kuulemani mukaan pysyvät pystyssä mökkiläisten kesäaikaan painottuvan tuoton ansiosta. Naapurissa Mäntyharjulla on vielä enemmän mökkejä. Kunnassa asuu vakituisesti alle 6 000 ihmistä, mutta mökkejä on lähes 5 000 ja mökkiläisiä näin ollen paljon enemmän kuin kiinteitä asukkaita. Vilkkaimpana mökkeilyaikana kunnan alueella saattaa majailla ihmisiä yli tuplasti tavalliseen talviarkipäivään verrattuna. Ja kuitenkin asukasluvut lasketaan vain jälkimmäisen perusteella. Tästä syntyy kaupungistumisharha. Jos heinäkuun lukemat laskettaisiin sen pohjalta, missä ihmiset laskupäivänä syövät ja nukkuvat, saataisiin arvioni mukaan aivan mullistavia lukemia maalla asumisesta!

Luonnollisesti siinäkään ei ole vielä kaikki... Jos koronaepidemian kaltaiset, ihmisiä sosiaalisista tilanteista ja paikoista vieraannuttavat ilmiöt jatkuvat, yhä harvempi tarvitsee tai käyttää kaupunkien nykyisiä monenkirjavia palveluja. Ketjureaktion seuraavana lenkkinä niitä palveluja aletaan sulkea, ja ihmisillä on entistäkin vähemmän houkuttelevia syitä elää kaupungissa. Sama tapahtuu tietysti myös päinvastoin: kun maaseudulla pyörii entistä enemmän väkeä, sinne syntyy entistä enemmän palveluja. Kulttuurista uusarviotakin on jo käynnissä. Urbaanit hipster-piirit ovat räjäyttämässä itseään, kun Lidlistä ja Prismasta on heidän keskuudessaan tullut kulttijuttuja. Onko seuraavana vuorossa ABC? Kun katse kääntyy myönteisemmäksi maaseudulle ja ruralismille, voi yllättävän moni kupla puhjeta. Yksi esimerkki on kaupunkielämän luuloteltu ympäristö- ja ilmastoystävällisyys. Itselläni on jopa sinnikäs intuitio, että kaupunkilämpö (lämpösaarekeilmiö) saattaa näytellä arvaamattoman keskeistä roolia ilmaston lämpenemisessä globaalilla tasolla.

Hallituksen ja viranomaisten maskiaisten paasatessa on helppo muistaa, että metsien, peltojen ja satunnaisten asumusten määrittämällä maaseudulla ei ole monta absurdimpaa asiaa kuin kasvomaskin käyttäminen. Maalta löytyy nyt se lapsuuden Suomi, jonka kerran menetimme – siitä riippumatta, olemmeko kotoisin maalta vai kaupungista.

Pienten löytöretkien aika

Oivalsin jo vuosia sitten, että kun suurten löytöretkien aika on ohi, nyt voisi olla pienten löytöretkien aika. Taivastelin sitä, että ihmiset saattavat osata liikuskella jossain lomakohteessa toisella puolella maapalloa vaikka neljän promillen humalassa, mutta omista lähimetsistä heillä ei ole haisuakaan. Itse olen niissä aina kuljeksinut, lumisenakin vuodenaikana pitkin koiran ulkoiluttajien polkuja. On aina mahtavaa löytää uusia näkymiä, puhumattakaan siitä yllätyksestä, kun jokin polku vie täysin eri paikkaan kuin on kuvitellut. Ja näitä riittää. Asuttuani yli neljä vuotta Tampereen Epilän asunnossani löysin vielä kilometrin säteeltä erään paikan, josta avautui pieni maisema, jonka suuntaa en osannut suoralta kädeltä määrittää. Joskus yllättävät saapumispaikat ovat latistavia – onkin paljon lähempänä tuttuja kulmia kuin metsässä kuvitteli – mutta sekin on osa lähiseikkailua.

Oman auton käyttäminen on mahdollistanut myös sen, että pienen löytöretken tekee jossain hieman kauempana kotikulmista. (Toisaalta julkisen liikenteen muuttuminen epähoukuttelevaksi on supistanut mahdollisuuksia, kun retkireitin on palattava takaisin lähtöpisteeseen.) Maaliskuun lopulla 2020 ajoin auton Pirkkalaan, josta lähdin taivaltamaan pitkin ulkoilureittiä. Pian siltä haarautui polku Vähä-Naistenjärvelle. Käännyin toki, olenhan sekä järvien että naisellisuuden ystävä. Hieman pidemmällä, asuinseudun eteläpuolisena vyönä kulkevan moottoritien takana tuli vastaan uusi kyltti, niin kuin arvata saattoi: Iso Naistenjärvi. Sielläkin luonnollisesti käväisin. Lopulta päädyin metsäpolulle, jonka tiesin yhtyvän jossakin vaiheessa joko länsi- tai itäpuolelta tulevaan, kartalle merkittyyn tiehen – vain välimatka oli arvoitus. Onneksi energiaa ja hyvää mieltä riitti vielä paluumatkalle.

Kummankaan järven rannalla en ollut yksin. Nyt, kun koronaepidemian myötä entistä useammat ihmiset on komennettu koteihinsa, useiden työpaikkojen lisäksi kuntosalit ovat kiinni ja harrastusryhmät seis, on kansa lähtenyt toden teolla ulos kävelemään. Ja simsalabim: yhtäkkiä pienten löytöretkien aika onkin tuhansilla ihmisillä. Kaikenlaiset lähiretkikohteet, joista on aiemmin nähty ehkä vain parin kilometrin päähän osoittavat kyltit, tulevat tutuiksi. Peippoa ja mustarastasta kuullaan myös lähijärven rantareitillä, jossa ihmisiä alkaa hetkittäin olla poikkeustilassa kielletyksi joukkokokoukseksi saakka. Jopa Tampereen Mediapoliksen takana kulkevilla metsäpoluilla on alkanut säännöllisesti tulla vastaan ihminen tai pari.

Nyt on ehditty pohtimaan, kuinka kävelyn lisääntyminen vaikuttaa ihmisiin. Itse kuitenkin kysyn minusta vielä kiehtovamman kysymyksen: mikä vaikutus ihmisiin on sillä, että he alkavat löytää uusia paikkoja, asioita ja maisemia omasta lähiympäristöstään – siitä, jonka he luulivat perin pohjin tietävänsä ja johon kenties olivat jopa leipääntyneet? Oma toiveeni on, että tämä auttaa entistä maagisemman maailmankuvan muotoutumista. Sellaisessa maailmassa ihmiselämän pienet ihmeet ovat läsnä aina ja kaikkialla, eivät vain silloin, kun irtaudutaan itsetietoisesti arjesta ja etsiydytään johonkin poikkeavaan fyysiseen ja sosiaaliseen ympäristöön. Tämä voi puolestaan laukaista kauan odottamani prosessin: ihmiset alkavat hylätä heille pakkosyötetyn yhteiskunnallisen ja kulttuurisen roolin epämielekkäine työnkuvineen, kirjoittamattomine sosiaalisine velvoitteineen, pienine ja tunkkaisine mutta käytännöllisesti sijaitsevine asumuksineen.

Pienet löytöretket ovat suuria löytöretkiä, koska ne kohdistuvat lähiympäristön kautta myös omaan itseen. Olemuksemme kaipaa muutosta. Ehkä sen aika on nyt.