Pienten löytöretkien aika

Oivalsin jo vuosia sitten, että kun suurten löytöretkien aika on ohi, nyt voisi olla pienten löytöretkien aika. Taivastelin sitä, että ihmiset saattavat osata liikuskella jossain lomakohteessa toisella puolella maapalloa vaikka neljän promillen humalassa, mutta omista lähimetsistä heillä ei ole haisuakaan. Itse olen niissä aina kuljeksinut, lumisenakin vuodenaikana pitkin koiran ulkoiluttajien polkuja. On aina mahtavaa löytää uusia näkymiä, puhumattakaan siitä yllätyksestä, kun jokin polku vie täysin eri paikkaan kuin on kuvitellut. Ja näitä riittää. Asuttuani yli neljä vuotta Tampereen Epilän asunnossani löysin vielä kilometrin säteeltä erään paikan, josta avautui pieni maisema, jonka suuntaa en osannut suoralta kädeltä määrittää. Joskus yllättävät saapumispaikat ovat latistavia – onkin paljon lähempänä tuttuja kulmia kuin metsässä kuvitteli – mutta sekin on osa lähiseikkailua.

Oman auton käyttäminen on mahdollistanut myös sen, että pienen löytöretken tekee jossain hieman kauempana kotikulmista. (Toisaalta julkisen liikenteen muuttuminen epähoukuttelevaksi on supistanut mahdollisuuksia, kun retkireitin on palattava takaisin lähtöpisteeseen.) Maaliskuun lopulla 2020 ajoin auton Pirkkalaan, josta lähdin taivaltamaan pitkin ulkoilureittiä. Pian siltä haarautui polku Vähä-Naistenjärvelle. Käännyin toki, olenhan sekä järvien että naisellisuuden ystävä. Hieman pidemmällä, asuinseudun eteläpuolisena vyönä kulkevan moottoritien takana tuli vastaan uusi kyltti, niin kuin arvata saattoi: Iso Naistenjärvi. Sielläkin luonnollisesti käväisin. Lopulta päädyin metsäpolulle, jonka tiesin yhtyvän jossakin vaiheessa joko länsi- tai itäpuolelta tulevaan, kartalle merkittyyn tiehen – vain välimatka oli arvoitus. Onneksi energiaa ja hyvää mieltä riitti vielä paluumatkalle.

Kummankaan järven rannalla en ollut yksin. Nyt, kun koronaepidemian myötä entistä useammat ihmiset on komennettu koteihinsa, useiden työpaikkojen lisäksi kuntosalit ovat kiinni ja harrastusryhmät seis, on kansa lähtenyt toden teolla ulos kävelemään. Ja simsalabim: yhtäkkiä pienten löytöretkien aika onkin tuhansilla ihmisillä. Kaikenlaiset lähiretkikohteet, joista on aiemmin nähty ehkä vain parin kilometrin päähän osoittavat kyltit, tulevat tutuiksi. Peippoa ja mustarastasta kuullaan myös lähijärven rantareitillä, jossa ihmisiä alkaa hetkittäin olla poikkeustilassa kielletyksi joukkokokoukseksi saakka. Jopa Tampereen Mediapoliksen takana kulkevilla metsäpoluilla on alkanut säännöllisesti tulla vastaan ihminen tai pari.

Nyt on ehditty pohtimaan, kuinka kävelyn lisääntyminen vaikuttaa ihmisiin. Itse kuitenkin kysyn minusta vielä kiehtovamman kysymyksen: mikä vaikutus ihmisiin on sillä, että he alkavat löytää uusia paikkoja, asioita ja maisemia omasta lähiympäristöstään – siitä, jonka he luulivat perin pohjin tietävänsä ja johon kenties olivat jopa leipääntyneet? Oma toiveeni on, että tämä auttaa entistä maagisemman maailmankuvan muotoutumista. Sellaisessa maailmassa ihmiselämän pienet ihmeet ovat läsnä aina ja kaikkialla, eivät vain silloin, kun irtaudutaan itsetietoisesti arjesta ja etsiydytään johonkin poikkeavaan fyysiseen ja sosiaaliseen ympäristöön. Tämä voi puolestaan laukaista kauan odottamani prosessin: ihmiset alkavat hylätä heille pakkosyötetyn yhteiskunnallisen ja kulttuurisen roolin epämielekkäine työnkuvineen, kirjoittamattomine sosiaalisine velvoitteineen, pienine ja tunkkaisine mutta käytännöllisesti sijaitsevine asumuksineen.

Pienet löytöretket ovat suuria löytöretkiä, koska ne kohdistuvat lähiympäristön kautta myös omaan itseen. Olemuksemme kaipaa muutosta. Ehkä sen aika on nyt.