Wabbu

Äänestin juuri eräässä nettiäänestyksessä vappua vuoden parhaaksi juhlaksi. Muut olivat eri mieltä. Joulu ja juhannus olivat äänestystuloksissa omaa luokkaansa, vappu kukisti niukasti uudenvuoden. Aloin tässä mietiskellä, mikä siinä vapussa niin viehättää. Seuraavassa jonkinlaista asialistaa.

Kevään juhla. Tässä on se tärkein. Vappu symboloi koko sitä ihanaa vuodenaikaa, jolloin talvelle annetaan lähtöpassit. Lumi sulaa, ruoho alkaa vihertää, ensimmäisiä kukkia ilmestyy, puut alkavat työntää silmuja. Huhti-toukokuun vaihteessa prosessi on edennyt siihen vaiheeseen, että asiaa voi jo juhlia. Juomapitoinen piknik jossain puistossa on sikälikin pyhä riitti, ettei vastaavaa ole yli puoleen vuoteen voinut tehdä.

Vallankumousjuhla. Lapsuudessani oli isoja vappumarsseja, ja vappuun liittyi kokonaisuutena sellainen "vallanpitäjille uhittelun" leima. Kun isoja marsseja ei enää ollut tullessani täyteen ikään, otin järjestääkseni "vaihtoehtoiset" vapputapahtumat. Marssimme kadulla, pidimme puheita ja jaoimme lentolehtisiä. Meitä oli vähän, mutta meidän vähien keskuudessa fiilis oli vähän kuin silloin ennen.

Ylioppilaiden juhla. Kun yo-kotsa kerran tuli hommatuksi, niin pidetään sitä edes kerran vuodessa. Opiskeluaikoinani olin sinnikkäästi mukana kaikissa mahdollisissa vähänkään itseäni koskettaneissa opiskelijahappeningeissa, paitsi ravintolabileissä, jotka eivät vapun "kevään juhla" -ominaisuudesta johtuen kuulu asiaan. Fiilistä riitti joka tapauksessa. Ei voi mitään, mutta samastun siihen touhuun edelleen, vaikka valmistumisestani on jo yli vuosikymmen.

Lapsuudessani vappu oli myös lasten juhla, mistä on jäänyt hyviä viboja. Olen yhä niin lapsellinen.

Ja vielä viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä: vappu on KARNEVAALI! Juuri tänä päivänä (30.4.) sovinnaisuussäännöt lentävät yli laidan. Värejä! Kaaosta! Viinaa! Vappu on suomalaisten ikioma väärän kuninkaan päivä.

Mikä suomalaisia miehiä vaivaa?

Olen nyt viime kuukausina matkustellut kovasti Tampereen lähiliikenteen busseilla. Kolme kertaa kahden kuukauden sisällä on sattunut niin, että kuljettaja on jättänyt matkustajan pysäkille. Kerran se matkustaja olin minä. Kaksi kertaa on ollut kyse nuoresta naisesta, joka on tullut pysäkille viime hetkellä, muttei oikeasti myöhässä. Nämäkin tilanteet eroavat toisistaan, samoin se tapaus, jossa olin itse enemmän kuin todistaja.

Tapauksilla on kuitenkin yksi yhteinen nimittäjä (TKL:n lisäksi). Joka kerralla kuljettajana on ollut supisuomalaissyntyinen mies. Tampereella on paljon maahanmuuttajakuskeja ja myös naiskuskeja, ja heidän toimintansa bussin ratissa on ollut suorastaan moitteetonta. Puhun nyt muustakin kuin matkustajien kyydistä jättämisestä. Tyypillinen kaahari bussin ratissa on suomalainen mies, samoin tyypillinen hidastelija tai äkkinäisten liikkeiden tekijä. Talvella kiinnitin huomiota siihen, että mamut, ehkä vain pari vuotta Suomessa asuneet, hallitsivat liukkaat tai lumiset olosuhteet paremmin kuin syntyperäiset.

Viime viikolla keskustelimme erään tuttavan kanssa henkilöautoliikenteestä. Hänellä on itsellään pienikokoinen japanilainen auto, joka kuitenkin tarvittaessa kiihtyy ihan hyvin. Ainaista ihmetystä herättää hänessä se, kun Mersu-, Volvo- tai Audi-kuskit (viimemainitut ovat kuulemma pahimpia) änkeävät aina kiihdytyskaistoilta väkisin eteen tai ohittavat heti ensitilaisuuden tullen. He ovat kuin leikkikentällä isottelevia pikkupoikia. Kas, tuossa lipsahtikin jo noiden autoilijoiden vuorenvarma sukupuoli. Etnistä taustaa ei tarvinne edes mainita.

Tälle pohdinnalle antavat vauhtia muuan vaalitulos ja joukko muita irrallisia kokemuksia kadulla, kaupassa, netissä ja Tampereen Keskustorilla.

Mikä ihme suomalaisiin miehiin on mennyt? Eivät kai he lapsuudessani niin pahoja olleet. Oli yhtäältä fiksuja ja mukavia, toisaalta ongelmatyyppejä, jotka olivat yleensä juoppoja. Plus itsensä korottaneet juhlallisen etäiset tyypit. Nykyään on ongelmajuoppojen ja entistä harvempien juhlallis-etäisten miesten lisäksi kasapäin kauheita punaniskoja, pyrkyrimäisiä jälkijuppihirviöitä ja mukamas vaihtoehtokulttuurisia teeskentelijöitä gylddyyripartoineen. Minusta tuntuu, että heillä kaikilla on jokin yhteinen diagnoosi ja taudinkuva.

Käsitteiden ongelmallisuus

Olen luettavissa väljästi sukupuolivähemmistö-käsitteen piiriin. Minulla se tarkoittaa, etten biologisesta sukupuolestani huolimatta miellä itseäni sellaisten käsitteiden sisään kuin 'mieheys', 'miehisyys' tai 'maskuliinisuus'. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä käytetään usein kirjainyhdistelmähirviötä HLBT, joka tietysti tarkoittaa 'homo, lesbo, bi, trans'. Vielä pidempi muoto samasta (?) kuuluu HLBTIQ – kaksi viimeistä kirjainta ovat yhtä kuin 'inter' ja 'queer'. Jos en mahdu neljännen kirjaimen sisään, niin ainakin kuudennen.

Takavuosina kirjoittelin levyarvosteluja edesmenneeseen Z-lehteen. Otin sieltä lähtöpassit, mihin yhtenä syynä oli lehden harjoittama käsitteiden väärinkäyttö. Olen sitä sukupolvea, jolle 'homo' tarkoittaa yksiselitteisesti 'mies, joka tuntee seksuaalista vetoa toisiin miehiin'. Viime vuosikymmenen puolivälissä kuitenkin keksittiin, että 'homo' voisikin tarkoittaa kaikkia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Z-lehti oli näkemyksen tehokkain levittäjä. Käsitteet ovat sittemmin sen verran eläneet, että mm. nettipalvelu Qruiser ei enää tunne ilmausta 'lesbo' ja samansukupuolisten avioliitoista puhutaan yleisessä keskustelussa ytimekkäästi "homoavioliittoina".

Miksi käsitesekoilu sattui minuun niin kipeästi? Eikö terminologia ole vain terminologiaa, enkö joka tapauksessa tiedä mitä olen? No jaa. Kuuden vuoden takainen minä yritti vimmatusti luovia eräästä ristiriitapaikasta väljille vesille. Kysymys kuului: miten olla täysin oma itseni ja tehdä silti selväksi, etten ole sitä mitä valtaosa ihmisistä luulee minun olevan? Kun pohjolan perusjuntti tapaa selvästi koiraspuolisen henkilön, joka on poikkeuksellisen feminiini, hän ajattelee pikaisesti: tuossa on homo. Ei häntä sen edistyneempi selitys edes kiinnosta. Ihmiset ovat tyytyväisiä yksinkertaisuuksiin. Saatoin yrittää ilmaista, että feminiiniyteni ei liity seksuaaliseen suuntautumiseeni, mutta sitten tulikin "omasta piiristä" ääni, joka leimasi kaikki sen piirin jäsenet homoiksi sen enempää erittelemättä. Siinä oli paha pullikoida.

Tositilanne oli tuolloin, että olin harvinaisen yksinäinen ihminen. Olen sitä tänäänkin, vaikka välissä ollut pitkä seurustelu naisen kanssa tasapainotti kummasti seksuaalis-amorista tunne-elämää. Sitä ennen en tuntenut mitään takuita siitä, että nainen "huolisi" minunlaiseni väliinputoajan. Viime vuosina on höpisty kirjatolkulla läpiä päihin nuorista miehistä, jotka eivät "kelpaa" naisille. Siihen ryhmään en voisi kuvitellakaan samastuvani. Oman identiteetin epämiehisyyden kylkiäisenä on sekin tekijä, että parhaat ystäväni ovat jo kauan olleet pääosin naispuolisia. Pakkoryhmäidentiteetin ja käsiteleimaamisen paineiden keskellä tulee väistämättä mieleen kysymys: mitä tapahtui 1990-lukulaiselle ihanteelle täydellisestä vapaasta moninaisuudesta? Ja miksi?