keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Radio (eli "Tarvitaan uusi 60-luvun vallankumous")

Radiota tulee nykyään kuunnelluksi varsin vähän. Sille on syynsä. Siellä täällä auki olevat valtavirtakanavat muistuttavat aina koko ajan, millaista musiikkia valtavirtakanavat soittavat. Itse en yleensä pidä siitä. Radio Nostalgia on soitellut usein hyvääkin, ja Radio Suomelta saattaa joskus tulla yksittäinen kiinnostava musiikkiohjelma. Mihinkään sellaiseen en halua sekaantua, missä soitetaan kasvotonta amerikkalaista nyky"poppia", jonka lauluosuudet on kokonaan käsitelty autotunella. Tai missä soi Cheek, Elastinen, Sanni, nykyinen Antti Tuisku, Vain elämää -musiikki tai jokin niistä naispuolisista pop-iskelmäartisteista, joita en erota toisistaan.

Millaista musiikkia sitten haluaisin kuulla radiosta? Yhden puolen asiasta kattaa tietysti se ennen näitä päiviä tehty musiikki, josta olen aina ennenkin tykännyt. Radio on useimmiten soittanut puhki juuri keskinkertaisuudet; kyllä sellaiseltakin ajanjaksolta kuin 1990-luku, tai 1970-luku, löytyy paljon tuoreenkuuloista kamaa. Mutta haluaisin kuulla radiosta myös uutta musiikkia. Mikseivät ne Elat, Chekkoset, Beyoncét ja Summer Steelneckit sitten kelpaa? Eivätkö ne ole tämän ajan syke? No eivätpä todellakaan. Tämän päivän sykkeestä ihan oleellisen osan muodostavat ne vaihtoehtoiset ja omaehtoiset artistit, joita kuulen livenä Tampereella usein ilmaisissa tapahtumissa ja joiden levyjäkin olen sekä kuunnellut että peräti omin rahoin ostanut: Jukka Nousiainen, Samanna, Litku Klemetti, Mara Balls, Juuso Paaso, Guggenheim-projektz, Guggensizer, Dolls Are Creepy, Talmud Beach, Itä-Hollola Installaatio, Hulda Huima, Iida Umpikuja, Jutta Halmetoja.

Uusi Laulu -lehdessä 4/77 (kaikesta päätellen ilmestynyt lokakuussa 1977) on kiinnostava artikkeli nimeltä Radio on hienon hieno laite. Se muistuttaa 1960–70-luvun Sävelradiosta, jonka jatkuva musiikkivirta koostui usein ihan samoista kappaleista päivästä päivään. Ja nyt huom.: musiikkia yhdisti yhtenäinen julkaisutausta – levy-yhtiöt CBS, EMI, WEA, RCA, Capitol ja Polygram vastasivat kaikesta ulkomaisesta musiikista ja alun perin myös kotimaisesta parilla isolla täkäläisellä toimijalla täydennettynä. Love Recordsin tarinasta tiedämme myös, että riippumattomia Love-levyjä yritettiin aktiivisesti estää soimasta radiossa. Lopulta kävi niin kuin kävi, ja myöhemmän 1970-luvun juonnetuissa radio-ohjelmissa soivat Loven ja Hi-Hatin levyt siinä, missä EMI:n ja Fazer Finnlevyn julkaisut. Myös 1960-luvulle tyypillinen "lista-ajattelu" oli väistynyt: "Radion ohjelmaneuvosto on suorastaan kieltänyt ohjelmien teon listojen mukaan." Sävelradio kuitenkin jatkoi entisellään. Lisäksi Uusi Laulu -lehti toivoi Yleisradioon lisää kansanmusiikkia, työväenmusiikkia, muiden kuin länsimaiden omaa musiikkia sekä "kehittyneiden kapitalististen maiden sitä musiikkia, jota ylikansalliset äänilevymonopolit eivät ota Suomen välitykseensä".

Myöhemmistä vaiheista voin mainita, että 1970-luvun tyypillinen poliittinen kylmä asemasota jakoi radio-ohjelmien toimittamisen kahtia. Vuonna 1980 pitkän porun jälkeen (kommentti eduskunnassa: "Kuinka käy nuorten kuorolauluharrastuksen?") aloittanut Rockradio oli Ylen "vasemmistolaisen" toimituksen ohjelma. Kun tämän tietää, ymmärtää ihan muuksi kuin sattumaksi sen, että Rockradio soitti paljon uutta aaltoa, roots- eli juurimusiikkia, indietä (ts. "riippumattomien" levy-yhtiöiden musiikkia), kokeellista populäärimusiikkia ja marginaalimusiikkia. Sen sijaan "oikeistolainen" radiotoimitus soitti "nuorisomusiikkiohjelmissa" lähinnä kaupallisia listahittejä. Kun vihdoin vuonna 1990 – kaikkialle levinneiden freesien paikallisradioiden haasteeseen vastaten – Yle käynnisti Radiomafian, sen linja vastasi pääasiassa "vasemmistolaisen" radiotoimituksen linjaa. Sen oli 1980-luku osoittanut pätevämmäksi. Niinpä Mafia ei aikaillut esitellessään ensimmäisenä Suomessa muun muassa Nirvanan. Edelleen ohjelmistossa oli omia erikoisohjelmia maailmanmusiikille, bluesille, kokeelliselle musiikille ja niin edelleen.

1990-luku toi kuitenkin eteen toisensuuntaisia haasteita. Paikallisradiot ketjuttuivat suuriin mediakonserneihin. Nuorten suosikit Kiss FM ja NRJ sekä aikuisemman väestön Radio Nova eivät enää soittaneet rootsia ja indietä, saati marginaalia. Soittolistat valtasivat tilaa kaikkialla. Uusien kuuntelutottumusten myötä Radiomafia alkoi liukua "oikealle". Muutosprosessi huipentui vuonna 2003, kun koko entinen Mafia lakkautettiin ja tilalle luotiin kaupalliseen hittimusaan perustuva YleX sekä kypsempään musiikkimakuun vedonnut YleQ. Jälkimmäinen käytännössä tapettiin jo syntyessään: se ei kuulunut perinteisissä vastaanottimissa muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Niinpä YleQ lakkasi kumottamasta jo vuoden 2006 loppupuolella, ja "oikeistolainen" kaupallinen listamusiikkinäkökulma oli voittanut.

Nykyään ihmisillä on taipumus ajatella, että musiikkikulttuuri ja näin ollen myös radiot ovat aina kulkeneet kaupalliseen suuntaan. Tämä on väärinkäsitys. Vuonna 2017 olemme samanlaisessa pisteessä kuin ennen 1960-luvun loppua. Nykyisiä radiokanavia säätelevät taas isot levy-yhtiöt, joita 1960-luvun kuuden sijaan on enää kolme: Sony BMG, Universal ja Warner – jopa vanha ja vakaa EMI sulautettiin Universaliin vuonna 2012. Suomessa välillä rönsyilleet indieyhtiöt on joko yhdistetty samoihin jättiläisiin (esim. Poko Rekords), dumpattu marginaaliin tai Love Recordsin tavoin haudattu. 1960-luvulta aina 1990-luvulle asti jatkunut positiivinen kehitys toteutui, koska vasemmalle kallistuva vaihtoehto- ja kansankulttuurille myönteinen aktivismi toimi. Ilman aktiivista muutospainetta Love Records olisi jäänyt marginaaliin, Rockradiota ei olisi syntynyt (nuorten kuorolauluharrastuksen kilpailijaksi) eikä monien kaiholla muistelemasta ysärin indie-alternative-painotteisesta Radiomafiasta olisi tietoakaan. Nyt on aika uuden 1960-luvun vallankumouksen. Tarvitaan uusi laaja-alainen kansanliike ja aktivismi muistuttamaan, että samojen läpikaupallisten huttuhittien pyörittäminen ei kelpaa meille. Haluamme oman sykkeemme radioon! Tahdomme vapautuksen ison rahan pyörittäjien hirmuvallasta! Eläköön indie, marginaali, roots, kokeellisuus, underground ja vasemmistolainen kulttuuriajattelu.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Sisäinen Puutarha on tuhottu

Kaunis ajatus ihmisen sisältä löytyvästä onnesta, mitä seuraavassa nimitän Sisäiseksi Puutarhaksi, tuli laajempaan tietoisuuteen joskus 1960-luvun tiimellyksessä. Entistä enemmän kannatusta se sai 1980–90-luvulla, kun yhä useampi lakkasi uskomasta hyvän yhteiskunnan unelmiin. Se kytkeytyi myös tuolloin vallinneeseen "positiivisen ajattelun" trendiin. Mikäs siinä: jos ihmiset ympärillä vieraantuivat ja sosiaaliset velvoitteet ahdistivat, oli lohdullista ajatella, että onnen saattoi löytää ihan yksin ja itsestään. Ja usein se löytyikin.

Useimpia hyviä ideoita ympäröi väärinkäsitysten valitettava verkko. Esimerkkinä voisi toimia 1960-lukulainen "vapaan rakkauden" idea. Kyse oli alun perin tosiaan vapaasta rakkaudesta: kuka hyvänsä voi rakastaa ketä hyvänsä, miten hyvänsä, ilman kahleita ja sääntöjä. Kun idea myytiin laajemmille massoille, voitolle pääsi rakkauden sijaan seksi – ja kun 60-luvun ilmapiiristä hiukan etäännyttiin, koko rakkaus unohdettiin ja tuloksena oli kuviteltu ihanne tunteettomasta sinkkuelämästä, jossa kuka hyvänsä saattoi hässiä ketä hyvänsä piittaamatta mistään mitään. Rakkauden kentän laajentaminen muuttui rakkauden kentän tuhoamiseksi.

Sisäinen Puutarha sai ongelmalliseksi kylkiäisekseen individualismin eli yksilökeskeisyyden kaikkine oppihistoriallisine painolasteineen. Näihin kuuluu myös itsekeskeisyys, vaikka asiat eivät sinänsä tarkoita samaa. Väärinkäsitysten verkko – jota (valta)media yleensä tapaa sotkea entisestään – sai kuitenkin aikaan, että itsessään kaikin puolin positiivinen Sisäinen Puutarha muuttui ihmisten itsekeskeisyyttä korostavaksi tekijäksi. Yhtäkkiä "en piittaa sinusta, onni löytyy sisältä" oli aikakauden mantra. Koska amerikkalaismallisen individualismin – ja egoismin – erilaisia ilmentymiä vaikutti muillakin ajattelun ja yhteiskunnan suunnilla, ajatus "en piittaa sinusta" muodostui vallitsevaksi siitä riippumatta, ajateltiinko onnea (olevan ehkä olemassakaan) vai ei.

2010-luvun yhteiskunta ja kulttuuri, jossa ihmisille aatesuunnasta riippumatta tuntuu olevan tärkeintä ylittää ja nujertaa toinen ihminen, on johtanut – perin johdonmukaisesti – valitettaviin seurauksiin. Sisäisen Puutarhan tilaus on luonnollisesti entistäkin omnipresentimpi, ihmisten vieraantuminen ja sosiaalisten velvoitteiden ahdistavuus ovat entiseen nähden moninkertaisissa lukemissa. Mutta kun onnea etsii yksin ja itsestään, niin hupsista: se ei löydykään. Sen sijaan sisimmässä onkin läpitunkemattomat kerrokset katkeraa kuonaa, jota edes meditaatioharjoitus ei saa rauhallisesti "menemään pois", vaan se jää mieleen pyörimään luuppina, mikä saa koko ajan tukea kaikilta suunnilta. Luonto ei ilmennä ihmiselle kauniin yksinkertaista todellisuutta, vaan turhautumia malliin "helvetin ilmastonmuutos" ja "täälläkin jotkut vain räpläävät älykännyjään". Taide ja musiikki eivät ilmennä rajatonta luovuutta tai kauniimpaa maailmaa, vaan muistuttavat, kuinka "kaupallisuus pilaa kaiken", "media vaikenee tämän olemassaolosta" tai "perhanan oikeistolaiset eivät anna tälle senttiäkään tukea". Ja ihmisten pariin hakeutuminen ei tietenkään auta asiaa, kun joka paikassa on läsnä joku tyyppi, joka oli sanonut jollekulle jotain, mitä ei voi hyväksyä – tai ihan vain muistuttaa nykykulttuurisista ilmiöistä, joita ei voi hyväksyä.

Koska ihmisen perusolemus ei sinänsä ole muuttunut, voi silti edelleen käydä niin, että riittävä meditointi tai mentaaliharjoitus johtaa hänet pyörivien ajatusluuppien kerrostumien läpi rauhalliseen, vapauttavaan tyhjyyteen. Mutta kuonaisuus ja kaunaisuus eivät ole jättäneet sitäkään entiselleen. Tyhjyyden kokemus ei enää muistuta hiljaista onnea, vaan hiljaista surua. Kokemus olemisesta yhtä maailmankaikkeuden kanssa on muuttunut kokemukseksi olemisesta yksin maailmankaikkeudessa.

Totta kai on olemassa ihmisiä, joiden oma sisäinen puutarha ei ole tuhoutunut. He vain tuskin omalta yksilö- ja itsekeskeisyydeltään ymmärtävät, kuinka dramaattinen merkitys on sillä, kun yhtäkkiä moninkertaisesti entistä useammat sisäisen onnen ja tasapainon etsijät eivät löydä sitä. Sisäinen Puutarha on menneisyyttä – ja yhteinen puutarha tulevaisuutta. Onni ei enää voi löytyä muualta kuin ihmisten väliltä ja meidän ainoa toivomme on toisissamme. Rakkaus on pysyvä, häviämätön tosielämän ilmiö ja konkreettisemmin vaikuttava voima kuin Sisäinen Puutarha on koskaan ollut. Löytääksemme onnen edes itsestämme on meidän osattava rakastaa toisiamme ja välitettävä kaikista ihmisistä, kaikesta elävästä ja koko luomakunnasta. Mikään muu ei meitä pelasta eikä auta.

Sisäinen Puutarha on hylättävä. Meidän huomiomme täytyy jälleen kohdistaa yhteiseen onneen, rakkauteen, välittämiseen, ihan klassiseen ihmishyvyyteen ja vanhaan kunnon hyvän yhteiskunnan unelmaan. Nyt on työskenneltävä yksinäisyyttä vastaan, itsekeskeisyyttä vastaan, vieraantumista vastaan, sosiaalisen elämän velvoiteluonnetta vastaan, katkeruutta ja sen aiheuttajia vastaan. Asioiden vastustaminen ei saa enää tarkoittaa ihmisten vastustamista, vaan ihmisten on käännyttävä toistensa puoleen, kohdattava toisensa ja lähennyttävä toisiaan. Näin voimme saada kuonanmuodostuksen vähemmäksi, todellisuuden kauniimmaksi ja yksinkertaisemmaksi, elämämme luovaksi ja luonnolliseksi, onnen sisältä etsimisen yhä useammin tarpeettomaksi. Niin voimme löytää yhteisen puutarhan ytimen: kun olemme yhtä toistemme kanssa, olemme yhtä maailmankaikkeuden kanssa.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Seksuaalinen inhimillisyys ja pyrkyryys

Yle Fem näytti sunnuntai-iltana 5. maaliskuuta 2017 dokumentin minihameesta, sen kulttuurisesta merkityksestä ja naisten paljastavasta pukeutumisesta. Jälleen kerran ohjelmassa mietittiin sen mahdollisuutta, etteivät miehet aina kiihottuisi nähdessään vähäpukeisen naisen – tai jopa naisen ylipäänsä. Nykyisinhän on olemassa vaara, että raiskattua naista itseään syyllistetään raiskatuksi tulemisesta: mitäs läksit niin vähissä ja seksikkäissä kuteissa. Tämä on tietysti aivan tolkutonta kökköä. Naisella on oikeus pukeutua ihan miten lystää ja vaikka olla pukeutumatta ollenkaan, ja silti pysyä koskemattomana ja vapaana ahdistelusta. Ja itse asiassa minihamedokkarikin osoitti lopulta, ettei naisen pukeutumisella ja raiskatuksi tulemisella edes ole suoraa yhteyttä. Naisia joutuu raiskatuiksi myös farkuissa, harmaissa leggingseissä ja t-paidoissa.

Jäin kuitenkin miettimään seksuaalista kiihottumista. En näet voi (enkä haluakaan) kiistää, että nätin naisen tai tytön näkeminen pukeutuneena nätisti ja naisellisesti saattaa väräyttää myös minua. Ja tahdon korostaa, että tällainen pieni seksuaalinen virittyneisyys keskellä arkipäivää on yksinkertaisesti positiivinen asia. Se tuo hymyn huulille, siivittää askelia ja vapauttaa kehollista ilmaisua. Sairastaessakin seksuaalinen latautuminen toimii kuin lääke. Tuskaisuus ja voivottelut katoavat, kun pieni piristävä halu pujahtaa mieleen. Tässä asiassa ei siis ole mitään väärää, vaan valtavasti oikeaa. Meidän on hyvä elää maailmassa, jossa ihmiset hieman kiihottuvat toisistaan – ja kaikilla kun ei ole sitä omaa kultaa, on hyvä, että inhimillisen lääkintäreaktion voi aiheuttaa periaatteessa kuka hyvänsä ihminen.

Mutta millä ihmekonstilla tämä yksiselitteisesti myönteinen virittyminen muuttuu ahdisteluksi tai raiskaukseksi? Yritin pohdiskella tilannetta, jossa kohtaisin kävelyreitilläni alastoman naisen. Kuinka reagoisin? Ehkä hymyilisin ja sanoisin: "Vau." Ellei julkinen alastomuus olisi niin tavatonta yhteiskunnassamme, jättäisin myös "vaun" sanomatta: nythän kyseessä olisi ilmiselvä show, eikä show'sta ole lainkaan tavatonta antaa palautetta – varsinkin, jos se on positiivista. Mitään sen enempää en voisi kuvitella tekeväni. Ulkoisen reaktion vähäisyyden takana ei välttämättä piilisi sisäisen reaktion vähäisyys. Alaston nainen saattaisi näet olla mielestäni viikon kaunein näky ja päräyttävin kokemus, olisin myyty hänen uskallukselleen ja mielikuvitukseni rakentelisi fantastista tarinaa hetkellisen tapahtuman ympärille. Mutta se olisi hänen elämänsä ja tämä minun, eikä hän viittaisi sanallakaan mihinkään seksuaaliseen ylipäänsä – saati minun kanssani. (Ja mikäli viittaisi, jättäisin sen omaan arvoonsa: hänhän olisi minulle vieras ihminen.) Se siitä!

Tarvitaan siis täysin toisenlainen ihmisluonne, käyttäytymismalli tai sekä-että muuttamaan seksuaalisen virittymisen ahdisteluksi tai raiskaukseksi. Haluta saa, mutta väkisin ei pidä ottaa. Mikä aiheuttaa sen, että ihminen pyrkii ottamaan väkisin sen, minkä haluaa? Äkkiseltään luulisi, että tällainen käyttäytymismalli jää hiekkalaatikolle. Ehkä yhteiskunnassa on kuitenkin osa-alueita, joilla se elää ja voi hyvin. Liike-elämässä sitä nimittäin pidetään suorastaan hyveenä. Joka osaa ottaa asiakkaat vaikka väkisin, on bisnesmaailman alituisessa kilpailussa voittaja. Pyrkyryys on ehkä ikävä luonteenpiirre ihmisessä – kuten seksuaalinen aggressiivisuus – ja liian avoin pyrkyryys saattaakin karkottaa asiakkaat, niin kuin miehen liian avoin seksuaalinen aggressiivisuus saattaa karkottaa naisen. Mutta kun manipuloi asiakkaat ovelasti puolelleen, voi saada heidät – ja edelleen: kun mies manipuloi naisen ovelasti puolelleen, hän voi saada tämän. Lipsautin jo pari sukupuoli-ilmausta, mikä ei oikeasti ole vahinko tai harhaanjohtavaa: niin kuin seksuaalisista ahdistelijoista on kaikkien todisteiden mukaan ylivoimainen valtaosa miehiä, myös bisnesmaailma on yhä valtaosin miesten maailma. Suomalaista pörssiyhtiötä johti näet vuonna 2015 monta kertaa todennäköisemmin Juha kuin nainen.

Viimeaikaisessa raiskaus- ja ahdistelukeskustelussa on puhuttu mieskulttuurista, vinoutuneista miehenmalleista, jopa "toksisesta maskuliinisuudesta", mutta harvemmin siitä tosiseikasta, että "otan väkisin sen minkä haluan" -asenteella suorastaan pärjää nyky-yhteiskunnassa. Eikä raiskaajan tai ahdistelijan tarvitse itse olla liike-elämässä. Hän on vain imenyt itseensä sen pyrkyrimallin, että väkisin ottamisessa on jotain hyvää. Niin kauan kuin tätä puolta ei tunnisteta, voi hyvinkin tuntua asialliselta pyrkiä yhteiskuntaan, jossa ihminen ei kiihottuisi toisen pukeutumisesta tai pukeutumattomuudesta. Se veisi kuitenkin meiltä jotakin hyvin positiivista ja hyvin inhimillistä. Näin ollen siihen ei kannata pyrkiä eikä heittää lasta pesuveden mukana. On syytä muistaa, että minun laillani epäilemättä valtaosa ihmisistä kiihottuu pukeutumisasioista enintään positiivisessa mielessä. Niin saa olla jatkossakin. On ihmisoikeus kokea seksikkyyttä ja seksuaalisuutta, jos siltä tuntuu ja niin haluaa – ilman, että asiaan liittyy minkäänlaista pelkoa väkivallasta, vapaudenriistosta tai seksuaalisesta loukkaamisesta. Ja tähän tavoitteeseen pääsemme parhaiten, kun käymme käsiksi sen varsinaisiin alkusyihin tässä vinoutuneessa yhteiskunnassa.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Postmodernismi, transmodernismi ja 1990-luvun haamut

Lokakuun viimeisenä iltana 2016 törmäsin netissä johonkin kiinnostavaan. Pauliina Aarva (itse yhteiskuntatieteiden tohtori ja Tampereen yliopiston dosentti terveystieteessä) julkaisi blogissaan artikkelin Jälkimaterialistinen tiede, joka sisälsi myös käännöksen alun perin vuonna 2014 julkaistusta jälkimaterialistisen tieteen manifestista. Kysymys on tärkeästä ja mielenkiintoisesta asiasta, enkä missään tapauksessa vähättele blogitekstissä ja manifestissa esitettyjä näkökulmia, vaikken niitä tässä yhteydessä käsittelekään. Aloin kuitenkin miettiä manifestin viimeisen pykälän ilmausta: "Siirtyminen materialistisesta tieteestä postmaterialistiseen tieteeseen (...) voi olla jopa käänteentekevämpi kuin siirtyminen maakeskisestä aurinkokeskiseen maailmankuvaan." Missä ja milloin olen viimeksi törmännyt näin mahtipontiseen käsitykseen tieteellis-filosofisen paradigman muutoksesta? Ja 1990-luvun haamut alkoivat nousta esiin piiloistaan...

Postmodernismin juuret ovat 1960-luvun ajattelussa, mutta laajemmin postmodernista ajasta tai postmodernista käänteestä alettiin puhua 1980-luvulla. Itse pitäisin postmodernismin suurena läpimurtoajankohtana vuotta 1985. Vuosikymmenen lopun mittaan postmodernistisille ideoille ilmestyi katetta: ei ainoastaan länsimainen kulttuuri, vaan koko maailma oli muuttumassa. Läpimurto saavutti jonkinlaisen täyttymisen noin vuonna 1992, jolloin ilmestyi myös Francis Fukuyaman klassikkoteos Historian loppu ja viimeinen ihminen. (Itse olen selannut kirjaa, vaan en lukenut, kun sen teesi muutosten pysähtymisestä liberaalikapitalistiseen konsensukseen on aina antanut minulle tosi pahoja viboja.) En tiedä, voiko postmodernismin sanoa olleen kokonainen tieteellis-filosofinen paradigma, mikä olisikin hassua: sehän julisti tieteen paradigmojen olevan menneisyyttä. Perinteiset käsitykset tieteestä ja todellisuudesta pitivät pintansa kohtalaisesti, mutta silti 1990-luvulla postmodernistisilla ideoilla oli laajalti kannatusta akateemisessa maailmassa.

Sitten tapahtui jotain. Vuonna 1996 fyysikko Alan Sokal kirjoitti Social Text -lehteen postmodernistisen artikkelin, jonka lehti pahaa aavistamatta julkaisi, ja heti perään toiseen lehteen (Lingua Franca) kirjoituksen, jossa hän tunnusti Social Textin artikkelinsa itsetarkoitukselliseksi humpuukiksi. Tästä onnistuneesta huijauksesta sukeutui ns. tieteiden sota, joka ikävimmillään lässähti eksaktien luonnontieteiden ja ihmistieteiden väliseksi jahnaukseksi. Sokalin huijauksen tärkein sisältö oli kuitenkin postmodernismin kritiikki, jonka seurauksena postmodernismin aikakauden voi katsoa vuosikymmenen lopulla päättyneen. "Postmodernia" aikakautta ei koskaan ollutkaan – vai oliko sittenkin? Onko sittenkin?

Itse aloitin opinnot Oulun yliopistossa vuonna 1994, ja omasta kokemuksestani voin kertoa, että postmodernismiin viitattiin noihin aikoihin kaikkien opiskelemieni aineiden (maantiede, sosiologia, aate- ja oppihistoria, filosofia) luennoilla. Postmodernismin kaiken kyseenalaistava henki oli kovasti mieleeni, mutta hyvin pian käsitin, että postmodernismi ei kykenisi kyseenalaistamaan tarpeeksi eikä edes halunnut sitä. Määrittelin postmodernistien olevan niitä, jotka näkevät yhteiskunnan epäkohdat, mutteivät tee niille mitään ajatellessaan niiden kuuluvan postmoderniin aikaan. Vuoden 1996 alussa, ennen Sokal-huijausta, kirjoitin Oulun Ylioppilaslehteen kolumnin, jossa arvioin postmodernismin olevan pelkkä trendi, jollaisena se on "ihan hyvä". Tapaus Sokalista kuulin tuoreeltaan radiosta ja kuuntelin niin innoissani, etten malttanut nousta autosta vanhempien kodin edustalla ennen kuin tapaus oli selitetty loppuun. Otin aiheen toistuvasti esiin yliopiston luennoilla. Kulttuurimaantieteen syventävien opintojen harjoitusesseeni laadin vuonna 1997 kokonaan postmodernismin kritiikin ympärille. Ilmoitin, että "postmodernismi on tehtävänsä tehnyt – postmodernismi saa mennä", tai etten ymmärtänyt dekonstruktion ideaa silloisessa laajassa merkityksessään: purkaminen ilman uudelleenrakentamista (rekonstruktio) oli mielestäni mahdotonta. Myös gradussani (1999) oli lyhyt postmodernismin kritiikin osio, jossa julistin postmodernismin koko olemassaolon jokseenkin mahdottomaksi.

Edellä mainitun pohjalta voisin väittää kuuluvani "alkuperäisiin" postmodernismin kriitikoihin. Ja silti: postmodernistinen trendi "on ihan hyvä", postmodernismi "on tehtävänsä tehnyt", dekonstruktio-sanasta oli muutettava ensimmäinen kirjain ja vanha paradigmakin täytyi kyseenalaistaa. Sille kaikelle oli siis syynsä ja sillä kaikella tehtävänsä. Olin ilmiselvästi transmodernisti ennen kuin tiesin moista käsitettä tai suuntausta olevan olemassakaan! Transmodernismi oli postmodernismia seurannut, mutta vähemmälle huomiolle jätetty filosofia, joka kyseenalaisti postmodernismin kaikenkattavan relativismin ja fukuyamalaiset historia(ttomuus)visiot, mutta hylkäsi myös paluun vanhan modernismin naturalistiseen yksiselitteisyyteen; se ylitti aikatasot ja kyseenalaisti oppijärjestelmien vanhakantaisen hierarkian, muttei kieltänyt edistystä. Esimerkiksi taide ja kulttuuri olivat postmodernismin silmissä tuomittuja pastissin ja parodian kehään; transmodernismin silmissä pastissin ja parodian aineksia hyväksikäyttäen voitiin luoda täysin uutta taidetta ja kulttuuria. Vuonna 2008 julistin Kulttuurivallankumous-zinessä silloisen retro(design)-buumin olevan oikeastaan yhdistelmä transmodernismia ja "loungepsykedelian" trendiä, minkä kaupallinen valtavirta yritti kiistää liian edistyksellisenä asiantilana ja vesittää pelkäksi retroiluksi. Tämä paljastaa yhden oivaltamani piirteen transmodernismissa: se sisältää ja hyväksyy postmodernismin kieltämät yhteiskunnallisen muutoksen välineet. On häkellyttävää, että Alan Sokalin kritiikistä tuntuva osa tuli vasemmalta, mille suunnalle hän katsoi itsekin kuuluvansa – ja erityisen mielenkiintoista, että juuri postmodernismin myötä vasemmiston merkitys aktiivisena yhteiskuntaa muuttavana voimana katosi.

2010-luvulla käsite "postmoderni(smi)" elää lähinnä vanhoillisen oikeiston päiväunissa ja 1980–90-luvun haamut esiin manaavissa muisteluksissa. Silti postmodernismin vaikutus tuntuu koko ajan esimerkiksi populaarikulttuurissa. Transmodernismille olisi edelleen tilaus ja käyttöä, enkä voi olla huomaamatta, kuinka esimerkiksi Jukka Nousiaisen musiikkitaide on eräänlaista transmodernismia ollessaan "postmodernia" ilman kyynistä edistysepäuskoa. 2000-luvulla sanoimme, perustellustikin, että 1990-luku oli harhaa ja mitään postmodernia ei ikinä ollutkaan. Olemmeko nyt 2010-luvulla yhtä uskaliaan – ja hellyttävän – valmiita sanomaan, että viime vuosikymmen oli harhaa ja post- sekä transmodernismi ovat sittenkin jossain määrin totta?

torstai 29. syyskuuta 2016

Yksinäisyydestä

Ehkä yksinäisyydestä on nyt alettu puhua. Yksinäisyyteni monista ulottuvuuksista johtuen en usko olevani asiassa mikään vaikuttaja, mutta omalta pieneltä osaltani olen ollut käynnistämässä keskustelua. Esimerkiksi syyskuun 10. päivänä twiittasin, ettei yksinäisyyttä oteta vakavasti. Muutamia päiviä myöhemmin päädyin inttämään eräiden kanssatwitteristien kanssa, voiko miehen hieman tungettelevassa käytöksessä naista kohtaan olla miehisen etuoikeuden ohella mukana myös ripaus yksinäisyyden epätoivoa. Hienoisena yllätyksenä on viittauksia yksinäisyysilmiön olemassaoloon alkanut tulla vastaan muuallakin. Kaiken huippuna Helsingin Sanomat julkaisi 27. syyskuuta artikkelin yksinäisyyttä tutkineen professori Juho Saaren Yksinäisten Suomi -kirjasta ja yksinäisyyteen liittyvistä ajatuksista. (HS-artikkelia en linkitä tähän – se on hiukan sellainen, mitä Hesarin jutut tapaavat yleensäkin olla.)

Mutta yksinäisyyden eri lonkeroita ei vieläkään osata hahmottaa. Hesariin kytkeytynyt Nyt julkaisi syyskuun 9. päivänä artikkelin otsikkonaan "Nuoret harrastavat jatkuvasti vähemmän seksiä, ja syitä siihen pohditaan nyt ympäri maailmaa". Jutussa esiintyy ilmauksia kuten "seksihaluttomuus", "selibaattisyndrooma", "liian kiireisiä seksiin", "yksi ajanviete muiden joukossa" ja "seksin harrastamisesta pidättäytyminen". Sanaa yksinäisyys ei sanota ääneen kertaakaan. Läheltä kyllä liippaa: "Yksineläjillä tai sinkuilla on paljon vähemmän seksiä kuin niillä, joilla on vakituinen kumppani – vaikka toisinkin voisi nykyään luulla." Ajatusviivan jälkeinen osio kavaltaa, kuinka pihalla valtavirta (tässä tapauksessa toimittaja Juho Typpö) on tilanteesta. Tekstissä viitataan myös itsetyydytyksen kasvuun, ja kesemmällä näkyi valtamedioissa juttuja jopa itsetyydytystrendistä. Mistähän sellainen "trendi" voisi johtua?

Ihan oikeasti. Ei seksi ole sellainen asia, joka yhtäkkiä vain kiinnostaa ihmisiä entistä vähemmän, kun on kaikkea muutakin elämänsisältöä. Asia kytkeytyy väistämättä seksin harrastamisen vaikeuteen. Itse elin yleisesti varsin aktiiviset ikävuodet 28–33 täysin ilman seksiä, vaikka olisin halunnut sitä melkein joka päivä. Syy tähän oli yksinkertainen: kumppania ei löytynyt. "Irtoseksiä" en ole koskaan edes kokeillut, sillä minulle seksi on hyvin tunteellinen asia – niin kuin sen mielestäni pitäisikin olla: luonnollinen osa läheistä ja intiimiä inhimillistä kanssakäymistä. Olin siis yksineläjä ja yksinäinen. 1990-luvulla ehkä kuviteltiin, että aktiivisesta sinkkuelämästä tulee pätevä vaihtoehto parisuhde-elämälle; tosiasiassa siitä tuli vain nimikilpi, jonka taakse yhä useampi yksinäinen kätkeytyi vieraannuttaen pintapuolisia valtavirtaihmisiä yhä kauemmaksi todellisuudesta. Nytin jutussa viitataan myös Tinderiin ja muihin deittipalveluihin, joiden myötä "seurustelukumppanin löytäminen ei ole välttämättä helpottunut". Voisi jopa pohtia, onko deittikulttuuri paradoksaalisti vieraantumassa koko kumppanin löytämisen ideasta. Tiet rakkauteen ovat yhä useammin tukossa – ja mikäli kumppani löytyy, läheisyys ja seksi voivat olla yhä kiven alla, vaikka sitä periaatteessa haluttaisiin. Ristiriitaisia parisuhdeodotuksia aiheuttavat sekä romanttinen ja ulkonäkökeskeinen massaviihde, sosiaalisen median ja sähköisen jakamisen aiheuttama sosiaalinen paine että naisasia- ja miesasiaihmisten samanaikainen varsin vastakkainen aktivoituminen. Lopputuloksena on ihmisiä, jotka elävät kyllä parisuhteessa mutta ovat silti yhä yksinäisiä.

Mutta kuinkas muu yksinäisyys? Ei kaikki yksinäisyys ole parisuhteen ja seksielämän puutetta. Voi olla, että monella sinkulla on laaja ja toimiva sosiaalinen elämä. Toisaalta usea parisuhteessa elävä ihminen on muulla tavoin yksin. Ja sitten on laaja joukko ihmisiä, jotka ovat sekä ilman parisuhdetta että ystäviä tai jälkimmäisiä on vähän. Oma elämäni voi toimia tässä kokemusaineistona: kun olin ensimmäistä kertaa seurustelusuhteessa 1990-luvun jälkipuolella, sosiaalinen elämäni alkoi muutenkin aktivoitua. Pitkän yksinäisyyden ajan alussa elämäni oli aluksi melko sosiaalista, mutta vuosien kuluessa siitä tuli aina vain eristyneempää. Kun elin parisuhteissa viime vuosikymmenen lopulla ja tämän vuosikymmenen alkupuolella, se ei enää aiheuttanut muun sosiaalisen elämän aktivoitumista vaan enemmänkin helpotusta: nyt ei tarvitse niin kamalasti etsiä uusia ihmisiä elämään. Tällainen kamalasti etsimisen ajatus saattaa tuntua vieraalta ihmisille, joilla on aina toisia ihmisiä ympärillä liiaksi asti; mutta kuten raha ja valta kasaantuvat, niin myös sosiaalisuus kasaantuu nyky-yhteiskunnassa. Sosiaalisten "markkinoiden" "häviäjät" jäävät yhä useammin ilman ystäviä ja rakkautta. Sosiaalinen mediakin todennäköisemmin vahvistaa tätä jakoa kuin antaa luusereille uusia tilaisuuksia. Useimmat sosiaaliset mediat näet toimivat periaatteella, joka laittaa suositut merkinnät median käyttäjille listalla ylimmäksi – valmiiksi syrjäytettyjen, vähemmän suosittujen ihmisten päivitykset, jotka saavat joka tapauksessa vähemmän huomiota, saattavat jäädä kiireessä huomaamatta tai peräti kokonaan piiloon.

Millainen yhteiskunta sitten hoitaisi yksinäisyyttä – kansantautia, joka esimerkiksi Juho Saaren mukaan luuraa vahvasti suomalaisten masennus-, alkoholi- ja syömisongelmien taustalla? Ehdottaisin sellaista yhteiskuntaa, joka ei asettaisi jäseniään lähtökohtaisesti toisiaan vastaan. Ihmiset kilpailevat samoista markkinoista, samoista palveluista, samoista työpaikoista, samoista projekteista, samoista apurahoista, samoista opiskelupaikoista, samasta huomiosta, samoista ihmissuhdekumppaneista ja jopa samoista kavereista. Toinen ihminen on jotain, mille päteä, mikä ylittää ja lyödä laudalta – tätä samaa kuvastaa nykyinen sosiaalisen median keskustelukulttuuri, ja tämä on myös hassun "totuudenjälkeisen" eli "post-truth"-politiikan ytimestä löytyvä tosiasia. Lisäksi politiikka käyttää eripuran kylvämistä ihmisten välille aseenaan tavoiteltujen sosiaalisten muutosten saavuttamiseksi; useassa tapauksessa ihmiset vieraantuvat tämän takia toisistaan täysin turhaan, koska ihmisten välille luodaan ja keksitään liioiteltuja eroja. Hyvänä esimerkkinä toimii maahanmuuttokielteisille piireille maalatut uhkakuvat "suvakeista", joiden fiktiiviset ominaisuudet eivät yleensä täsmää alkuunkaan oikeasti suvaitseviin ihmisiin (vasemmistolaisista nyt puhumattakaan). Tämän hössötyksensä keskellä mamukielteiset tulevat myös marginalisoineeksi ja eristäneeksi itsensä. Asian seurauksena ihmisten on kerrottu massapoistavan vanhoja koulukavereitaan Facebook-kavereista puolin ja toisin. Ystävyys ääliöiden kanssa ei kannata, mutta uskon vakaasti, että toisenlaisessa yhteiskunnassa nykyistä harvempi olisi ääliö ja nykyistä useammat ystäviä keskenään.

Uskaltaisin jopa unelmoida yhteiskunnasta, joka auttaa tarvittaessa yksinäisiä yksilötasolla löytämään elämäänsä ystävyyttä, läheisyyttä ja rakkautta. Monen mielestä sellainen on kaukana, mutta omasta mielestäni ihan lähellä: meidän sydämissämme. Toki nykyisestä yhteiskuntajärjestelmästä siihen ei ole – ja mikäli olisi, se todennäköisesti ymmärrettäisiin väärin: pakkokeinoina ja syyllistämisenä. Mutta meidän on hyvä muistaa, että muuttamalla radikaalisti yhteiskuntaa voisimme vähentää yksinäisyyttä ja yksinäisyyden väheneminen muuttaisi radikaalisti yhteiskuntaa – muutos on vuorovaikutteista. Yksinäiset eivät myöskään "ansaitse" yksinäisyyttään, ellei kyse ole erakkoluonteesta ja sekin saattaa olla oire jostakin ihan muusta. Emme ole kaikki oman onnemme seppiä. Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle, runoili Tommy Tabermann. Ja kuinka sattuikaan, tätä kirjoittaessani Twitterin Vanha Testamentti -botti on twiitannut tällaista (Saarnaaja 4:9–12):

"Kaksin on parempi kuin yksin, sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan. Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan, mutta voi yksinäistä, joka kaatuu – häntä auttamassa ei ole ketään. Ja jos kaksi makaa yhdessä, on molemmilla lämmin, mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin? Yksinäisen kimppuun on helppo käydä, mutta kaksi pitää puolensa, eikä kolmisäikeinen lanka katkea helposti."

perjantai 2. syyskuuta 2016

Jokavuotinen vuodenaikahämmennys

Entisaikaan, vuoteen 1753 asti Suomessa oli käytössä juliaaninen kalenteri. Se oli tuossa vaiheessa 11 päivää nykyistä gregoriaanista kalenteria jäljessä. Juliaanisen kalenterin ajalta on peräisin myös suomalainen tapa nimittää Junius-kuuta "kesäkuuksi" ja September-kuuta "syyskuuksi". Niinpä kesäiseksi kutsuttu kuukausi sijaitsi 1700-luvulla gregoriaanisesti ajankohdassa 12.6.–11.7. ja syksyiseksi mielletty kuukausi 12.9.–11.10. Jaakko heitti kylmän veteen oikeasti vasta 5. elokuuta eikä 25. heinäkuuta, ja kansan uskomuksen mukainen kesän kuumin päivä ei sijoittunut vielä kesäkuun 29:nteen vaan heinäkuun kymmenenteen.

Nykyään emme muista juliaanista kalenteria, vaan olemme oikeasti sitä mieltä, että gregoriaaninen kesäkuu on (heinäkuun ohella) se varsinainen kesäkuukausi ja syyskuu keskeinen syksykuukausi. Näin on huolimatta siitä, että ylivoimaisesti suurimmassa osassa Suomea kesäkuu on keskimäärin vasta kolmanneksi lämpimin kuukausi ja lounaisessa ulkosaaristossa elokuun lisäksi jopa syyskuu on kesäkuuta lämpimämpi. Syyskuu on valtaosassa maata yleensä lämpimämpi kuin toukokuu, jonka moni mieltää lähes elokuun veroiseksi kesäkautta täydentäväksi kuukaudeksi. Jos sattuu kolea kesäkuu, kiroamme kesän kurjaksi, mutta jos sattuu lämmin syyskesä, moni ei välitä asiasta mihinkään suuntaan yhtään mitään.

Koululaiset ovat kesä-heinäkuun lomalla, toukokuun koulussa ja elokuustakin nykyään pääosan koulunpenkillä. Aika ajoin – usein kolean alkukesän ja lämpimän syyskesän jälkeen – joku rohkenee udella, onko koululaisten kesäloma väärässä paikassa. Asiasta on tehty jopa käsittämätön tutkimus: kyllä loma sijaitsee ihan sopivassa kohdassa – kesäkuussa kun on Suomessa keskimäärin elokuuta enemmän aurinkoisia yli 20 asteen päiviä. Tutkimuksesta puuttuu kuitenkin omaan silmääni keskeisiä muuttujia. Yksi on todella kurjien säätilojen esiintymistiheys. Joskus näet sattuu, että kesäkuussa on suorastaan kylmiä päiviä tai koleiden päivien jaksoja. Elokuussa tällaisia on paljon harvemmin. Omana elinaikanani kesäkuussa on myös kahdesti (1982 ja 2014) satanut etelää myöten lunta tai räntää; elokuussa sellaista ei ole tapahtunut kuin aivan pohjoisessa. Toinen puuttuva muuttuja voisi olla väestön ja näin ollen myös koululaisten keskittyminen maan eteläosiin seuduille, joilla yli 20-asteisia elokuun päiviä on paljon enemmän kuin pohjoisilla ja itäisillä syrjäseuduilla.

Voi hyvinkin olla, että jos koulujen kesälomat alkaisivat esimerkiksi viikkoa ennen juhannusta (ts. keskimäärin 15.6.) ja päättyisi elokuun 25. päivän tienoilla, oppisimme pitämään elokuuta vähintään kesäkuun veroisena kesänviettoaikana. Onko asialla sitten mitään väliä? Mielestäni on. Suomessa nimittäin kesänvietto ja kesästä nauttiminen lopetetaan kesken. Eräänä vuonna sain ihmeteltävää, kun Tampereen Peltolammin uimarannan kesäkioski, jota oli pidetty koko kesäkuun ajan auki, suljettiin kesken kuuman hellejakson. Kaiken huippu oli kesä 2015, kun elokuu oli ylivoimaisesti kesän paras kuukausi – lämmin, kaunis ja aurinkoinen – mutta jälkikäteen moni tuttava ei tiennyt asiasta yhtään mitään. "Mää olin töissä! Ei silloin enää kesää ajatella!" Siinäpähän piehtaroivat epämiellyttävissä kehnon kesän muistikuvissa.

Oma lukunsa on suomalaiskansallinen syksystä puhuminen viimeistään elokuussa pimeiden öiden saavuttua. Yhdistämme kesän kesäkuiseen valoisuuteen niin tiiviisti, että kun on taas pimeää, "ei voi" olla kesä – siitä riippumatta, kuinka lämmintä on päivällä ja joskus jopa yöllä. Jotkut tunnistavat elokuussa syksyn hajun. On varmasti totta, että tuoksumaailma muuttuu kesän mittaan, mutta vuodenaikojen määrittäminen hajujen perusteella on aika huteralla pohjalla ja lisäksi elokuisen tuoksun yhdistäminen suoraan syksyyn on perin kyseenalaista. Takuulla missään muualla kuin Suomessa ei pidetä elokuuta aika yleisesti syksykuukautena. Keski-Euroopassa se on kaikkein yleisin kesälomakuukausi, vaikka kuukausien lämpöjärjestys on esimerkiksi Lontoossa, Pariisissa, Brysselissä ja Berliinissä ihan sama kuin Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Oulussa – elokuu vain on lähempänä heinä- kuin kesäkuuta. Elokuu (hyvin usein mukaan lukien syyskuun alku, mistä juuri tätä kirjoittaessani nautitaan) on oma kiehtovan nautittava vaiheensa kesäkaudessa eikä leimattavissa tylysti syksyksi. Toki moni syksy-termillä syyskesää tarkoittava ihminen suhtautuu termiin minua positiivisemmin, mutta ällistyksekseni näillä ihmisillä ei ole harmaalle loppusyksylle sanaa ollenkaan. Ehkä Etelä-Suomen viime aikoina yleiset lumettomat talvikaudet saavat monia luulemaan, että kolea, märkä ja pimeä loka-marraskuu onkin jo talvea?

Kaikkein hölmöimmältä tuntuu niinä myötähävettävinä hetkinä, kun katselee ihmisten pateettista ylipukeutumista. Lämpöoloiltaan varsin tavanomaisessa elokuussa 2016 on näkynyt ihmisillä peräti toppatakkeja. Luoja! Itse olen pärjännyt samaan aikaan t-paidassa. Jos kulkee ilmastoidulla autolla eikä saa paljon liikuntaa, toppatakki voi tuntua miellyttävän pehmoiselta yllä, mutta entäs sitten, kun tulee oikeasti kylmä? Mitä sitten keksitään? Ei mitään, vaan palellaan. Eräänä viime vuosikymmenen syyskautena oli Oulussakin 15 asteen päiviä vielä melkein lokakuun puolivälissä – ihmisiä näki raskaissa syystamineissa – kunnes kylmeni kertaheitolla lähelle nollaa. Satuin silloin kuulemaan kahden mamman jutustelua: "Nythän se vasta kylmä onkin. Minä olen jo yrittänyt pitää lämpimiä vaatteita, mutta minulla on vain ollut kuuma." No shit, Sherlock! Kannattaisi 1) vilkaista lämpömittaria, 2) muistaa, että 15 astetta on syyskaudellakin ihan sama 15 kuin keväällä – ja 20 astetta syyskesällä ihan sama 20 kuin alkukesällä, 3) tehdä näistä asioista ilmiselvät johtopäätökset: merkittävää osaa lämpimästä vuodenajasta ei ole mitään syytä hylätä siksi, että suomalaiskansallinen vuodenaikasuhde on vinoutunut, eikä yrittää väen vängällä käyttäytyä lämpimänä kesäpäivänä niin kuin olisi vilpoisa syyspäivä.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Syrjäsuomalainen sydän

Suomi on melko pitkä ja laaja maa, jossa on vähänlaisesti väkeä. Yhdelle neliökilometrille mahtuu keskimäärin vain 16 ihmistä. Koska meillä on vieläpä isohkoja taajamiakin (Helsingin, Tampereen, Turun ja Oulun keskustaajamissa on yhteensä noin kaksi miljoonaa asukasta), jää niistä syrjään paljon harvaan asuttuja alueita. Erämaihin liittyy viehätystä ja salaperäisyyttä, mutta toisaalta niissä ei asu ollenkaan ihmisiä, jotka kokisivat nuo ympäristöt päivästä toiseen ominaan ja katselisivat maailmaa niiden perspektiivistä. Oma sydämeni kallistuu todennäköisemmin niiden seutujen puoleen, joilla vielä asutaan, mutta harvanpuoleisesti ja joita ei toisaalta voi brändätä myyvällä erämaa- tai luontoleimalla. Lappiin liittyy eksotiikkaa ja magiaa jo nimenä, Kainuun ja Koillismaan vaaraseudut vetävät monia puoleensa, Järvi-Suomikin on kotimainen klassikko ja meri on aina meri.

Vaikka itse laittaisinkin tönöni mieluiten jonkin eteläisen järven rannalle, jokin brändäämättömissä syrjäseuduissa ei lakkaa viehättämästä. Brändään nyt siis itse syrjäisen väliinputoaja-Suomen, joka sijaitsee jossain taajasti asuttujen alueiden ja elämyksellisten maisemaseutujen välimaastossa. Maakuntakartalta katsoen on selvää, että suuri osa tuosta väliinputoaja-Suomesta on Pohjanmaata. Äidyin suorastaan ihmettelemään sitä elokuun 15. päivänä matkatessani Onnibusilla Tampereelta Jyväskylän kautta kohti Oulua. Olimme katselleet satojen kilometrien ajan kumpuilevia maisemia ja järviä, mutta yhtäkkiä ikkunasta näkyikin vain suota, tasaisia peltoja ja perusmetsää. Asutusta on jokien, sivujokien ja sivujokien sivupurojen varsilla, ja päätie saattaa olla vedetty maastoon viivasuorana, koska mitään kierrettävää tai esteitä ei ole. Lisäksi – kulttuurisesti ajatellen – valtatie 4:n varret ovat lähes kaunisteltu versio siitä, mitä löytyy syrjäisten pikkuteiden varsilta kaikkialla Suomessa.

On siis olemassa sellainen Suomi, jossa asutaan, muttei kaupunkimuotoisesti. Siellä kulkee teitä, ehkä jokunen valtatiekin, mutta "pääväylien varsilla" on silti metsään menevä ilmaus. Siellä harjoitetaan elinkeinoja, mutta harvemmin mitään mediaseksikästä tai viimeisintä villitystä; matkailupalvelujakin saattaa löytyä, mutta vasta paikan päältä tai netistä. Luonto on lähellä, mutta tavanomaisen nykysuomalaisen silmään se ei tihku eksotiikkaa eikä luonnon omaa glamouria. Vanhemmat ikäluokat saattavat kyllä löytää sieltä lapsuutensa maailman, kunnes ohi suhahtaa kiiltävänmusta BMW tai kylän kaikki kolme esiteiniä tulevat vastaan etsiskellen pokemoneja. Niistä seuduista ei kaupungeissa tiedetä eikä ymmärretä mitään, eivätkä ne useimpien silmissä näytä yhtään miltään, mutta silti niiltä löytyy tuhansien ihmisten maailman keskipiste.

Pääministeri Sipilä kuuluu luvanneen jotain päätöstä Kollajan altaasta syksyn kuluessa. Kollaja sijaitsee Pudasjärven länsiosissa – juuri sellaisella vyöhykkeellä, jota ei isommissa kaupungeissa ymmärretä sen enempää ihmisasutuksen kuin luonnon tai erämaan perspektiivistä. Karttaa katsoessa huomaa, että väliinputoaja-Suomessa on useita tekojärviä jo ennestään. Siikalatvan kunnassa on esimerkiksi Uljuan ja Kortteisen tekojärvet, ja Keski-Pohjanmaalla Perhonjoen vesistöä säännellään Patanan, Vissaveden ja Venetjoen tekojärvien avulla. Joissakin tapauksissa on järvettömälle seudulle saatu tekojärven avulla lisää luonnon monimuotoisuutta, mutta Kollajan alueella asuu ihmisiä. Mikään ei muistuta koko kuviosta tehokkaammin kuin tekstikatkelma Jukka Takalon laulusta Miss Kollaja: "Viimeinen valot sammuttakoon / ne, jotka jää, ammuttakoon." Lisäksi Iijoessa on tekojärven uhkaamalla jaksolla koskia, jotka on virallisesti suojeltu.

Itse en osaisi asua syrjä-Suomessa, koska siellä ei ole palveluja eikä (mahdollista koulukyytibussia lukuun ottamatta) julkista liikennettä. Oma auto on elinehto. Osalle ihmisistä tämä on OK, mutta itselleni kauhistus – siitä huolimatta, että tulen joka kesä liikkuneeksi noilla seuduilla ainakin yhden kerran matkailijana henkilöautolla. Tänä kesänä pysähdyin muun muassa Kylmälänkylän pikkukauppaan jätskille. Hyvä, että Kylmälänkylässä ja reilun 20 kilometrin päässä Veneheitossa on vielä toimivat kyläkaupat, mutta omana elinaikanani niitä on monin paikoin samoilta seuduilta lakkauteltu – viimeisimpänä (?) Vuolijoen Ojanperän kauppa, jossa asioin reissullani vielä vuonna 2006. Tietynlaisesta oman silmän elinkelvottomuudesta huolimatta jokin osa omasta sydämestäni asuu pysyvästi syrjä-Suomessa. Ehkä se on naiivia kaupunkilaista kuvitelmaa: seutujen soundtrackia kuvitellessanikin ajattelen ensimmäisenä Juice Leskistä, ehkä Takaloa sekä kaimaansa Jukka Nousiaista – oivaltaakseni, että syrjäseutulaisessa kodissa soi todennäköisemmin Katri Helena, Yö tai Cheek. Ja tietysti vuodenkierron voi jakaa pakkas-, tulva-, hyttys- ja hirvikärpäsvuodenaikaan. Mutta sydämeni silmät näkevät toivekuvan iloisesta syrjä-Suomesta, jossa palvelut pelaavat, julkinen liikenne toimii, elämä sykkii ja pulppuaa. Ai kuinka niin? Eihän siellä edes näytä yhtään miltään!

torstai 2. kesäkuuta 2016

Tähdellisimmät elokuvat

Viime aikoina on jonkinlaisena nettimeeminä kiertänyt 25, vai oliko se 26, parhaan elokuvan listaaminen – siis kunkin omasta mielestä. Itse en ole elokuvaihmisiä, vaikka aina silloin tällöin annan muka ymmärtää olevani. Tämän kirjoitelman voi nähdä uutena linkkinä tuossa "annan muka ymmärtää" -ketjussa. Toisin sanoen: en minä elokuvista oikeasti ymmärrä mitään, ja siksi listani kai onkin tämmöinen.

Toisaalta, eipä elokuvia pidä niillekään jättää, jotka muka "ymmärtävät" ja siksi ovat kaikki melkein yhtä mieltä keskenään. Alfred Hitchcock? Quentin Tarantino? Eipä kovin paljon vähemmän voisi kiinnostaa. Jälleen toisaalta, Charlie Chaplin periaatteessa kiinnostaa ja arvostan heppulia aivan tuhottomasti, mutta olen nähnyt hänen tähdellisimmät leffansa niin kauan sitten, etten osaa sijoittaa niitä listalle. Todennäköisimmin listalla olisi varmaan Diktaattori.

En osaa näitä mielileffojani laittaa tarkkaan järjestykseen. Ryhmittely saa riittää. Dokumenttielokuvat (Amy, Kenen joukoissa seisot ym.) olen sulkenut ulos – tämä lista on vain näytellyille elokuville. (Pahoittelen jo etukäteen satunnaista suomen- ja englanninkielisten nimien ristikäyttöä, mutta kuvittelen kovasti olevinani johdonmukainen.)

Sijat 17–23:
Naapurini Totoro. Tot-to-ro-tot-too-ro! Kun sen on nähnyt, sen muistaa ja siitä tykkää – siinä kaikki. Hayao Miyazakin ja Studio Ghiblin anime-tekeleitä tulee kuitenkin vastaan vielä lähempänä kärkeä tällä listalla...
Leningrad Cowboys Go America. Ei tietenkään Aki Kaurismäen paras leffa, eikä maailman originelleimpia leffoja (ks. sijat 5–8, kolmantena mainittu), mutta kyllähän tästä tykättiin ja kamalasti. Katsoin pitkästä aikaa pari vuotta sitten, ja näytti – melkeinpä yllätyksekseni – edelleen oikein mukavalta.
Kummeli Stories. Siis mitä vittua? No sitäpä tietysti. En voi olla pitämättä elokuvasta, johon mieli ja muisti palailevat jatkuvasti uudelleen ja uudelleen. Tamperelaishuumorin periaatteellisille karsastajille voisin vihjata, että katsokaapas huviksenne ja arvioikaa, kuinka montypythonmainen Kummeli Stories on asteikolla 0–10. Alle seiskaan päätyneet diskataan.
Erittäin salainen. Ööh... Vanhoissa James Bondeissa on yhden jos toisenkin mielestä oma viehätyksensä, mutta tälle listalle nyt sattuu olemaan päätynyt Bond-leffa vuodelta 1981. En tiedä, viehättääkö leffassa nimenomaan se, että vanha 60-luvun ja 70-luvun alun lounge-Bond on tallella, mutta myöhemmän 80-luvun action-Bond ei ole vielä tehnyt entréetä – ja kuitenkin kaikki on selvästi omaa aikakauttani, maittava huumori kuivaa slapstick-vaikutteista brittiläistä ja niin edelleen. Kenties viimeinen viattomuuden ajan Bond, ja siksi oma lempilapseni.
Moottoripyöräpäiväkirja
Taking Woodstock
Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
Yllä olevia voisin kutsua hyviksi kirjojen filmatisoinneiksi, mistä esimerkiksi Matkalla-elokuva ja kaikki Dan Brownin kirjojen pohjalta tehdyt leffat jäävät kauas. Näiden kolmen kirjan dokumentaarisuusaste vaihtelee, mutta kaikissa on ainakin ripaus todellisuuspohjaa. Kaikkia niitä tykkää katsella.

Sija 16: Voi juku, mikä lauantai. Ihan totta, rankkaan minulle mieluisimman Visa Mäkisen ohjaaman elokuvan näin korkealle. Kivat värit, kiva soundtrack, kivat maisemat... no joo, hirveää paskaahan tämä leffa on tietyssä mielessä, mutta toisin kuin ns. asiantuntijoiden kohdalla, minulla oikeasti vaikuttaa sellainenkin asia kuin viihdyttävyys. Viihdyttävyyden tähden listalla on niin monta elokuvaa, ettei niiden erottelu muista käy minkäänlaiseen järkeen. Minunlaiselleni katsojalle Voi juku, mikä lauantai on viihdyttävä elokuva, jos sitä ei katso kyynisin silmin.

Sijat 9–15:
Peppi Pitkätossu karkuteillä. Joo... Kaverini kysyi eilen, miksi olin lainannut tämän (taas) kirjastosta. Muistuttaako se lapsuudesta? Kai sitäkin. Pepin viehätyksen määritteleminen on kuitenkin moniselitteisempää. Sen viehättävämpää konseptia kuin "maailman vahvin tyttö" ei minusta liene olemassakaan – paitsi jos kysymys on siitä, että fyysisiä voimia todella käytetään (tappelumielessä jne.). Peppi-tarinoiden erityisyys on siinä, että päähenkilö on todella oikeasti maailman vahvin tyttö, mutta silti hän selviää leijonanosasta haasteitaan ihan silkan autenttisen tyttölapsen älyllisten taitojen avulla. Täydellinen yhtälö. Tämän kirjoitushetkellä on myös kalenterikesä juuri alkanut – ja mikä kuvaisi Pohjolan ihanaa kesää sen täydellisemmin kuin Peppi-elokuvat?
Brianin elämä
Elämän tarkoitus
Tähänkin asiaan sitten päästiin. Monty Python -ryhmä väsäsi kolme elokuvaa (1975–83), ja vaikkei yksikään niistä ole maailman paras elokuva, ne kaikki ovat eittämättömiä klassikkoja. Pythoneiden kenties tunnetuin leffa Brianin elämä on myös heidän tavanomaisimpansa, mutta jo alkuasetelma on ihan käsittämätön ja muutamat kohtaukset ainutkertaisen hykerryttäviä. Ja muista: always look on the bright side of life! Elämän tarkoitus sijoittuisi vielä korkeammalle, ellei mukana olisi myös yksi täysin kuvottava kohtaus, jota ei kestä katsoa kuin yhden kerran elämässään. Olen kuullut vihjailuja, joiden mukaan "Find the fish" -kohtausta kannattaa ihan erityisesti katsoa pilvessä. Ja muista: every sperm is sacred!
Laputa
Liikkuva linna
Näiden kahden Hayao Miyazaki / Studio Ghibli -leffan paremmuusjärjestystä en toistaiseksi osaa määritellä – menköön siis kumpikin samassa ryhmässä. Aika huikeita ne ovat molemmat. Elokuvien ilmestymisajankohtien välissä on 18 vuotta, minkä huomaa vain tuotantoteknologiasta. Maailmankuva on kiinnostavalla tavalla samanlainen. Maailmanhistorian kauneimpia elokuvia.
Le Havre
Mies vailla menneisyyttä
Vuosikausien ajan minulle oli ilmiselvää, mikä on Aki Kaurismäen paras elokuva. Vuonna 2011 Mies vailla menneisyyttä sai kuitenkin vertaisensa Akin tuotannossa. Le Havren määritteli Akin parhaaksi leffaksi muun muassa Tiedonantajan entinen päätoimittaja Erkki Susi. Kumpikin on oikein kaunis ja hyvin tehty elokuva, kummankin humanistinen sanoma on vakuuttava. Se niistä.

Sijat 5–8:
Mieletön maailmanhistoria. Mel Brooks ei koskaan yllä Monty Pythonien tasolle leffafriikkien arvostusasteikossa, mutta minusta tämä on ihan samantasoinen tapaus – ja kaiken lisäksi hyvin samanlainen. Hetkittäin olen mennä lankaan sen suhteen, mikä kohtaus on Mel Brooksia ja mikä Pythonia. "Count the Money! – Count de Monet!" Ja inkvisitiohan esitellään tietysti hilpeänä kabareena. Joidenkuiden mielestä kömpelöä kökköä, minusta positiivisessa mielessä vähän kömpelöä kökköäkin ja pitkä hersyvä nauru päälle.
Peppi Pitkätossu seitsemällä merellä. Ja taas! Lue aiempi kuvaukseni Peppi Pitkätossu karkuteillä -leffasta – paitsi, että tämä on vielä parempi ja nerokkaampi: merirosvojen ja kaukomaiden todellisuus on yhtä Pepin, Annikan ja Tommin tavanomaisen elämän kanssa. Nykyään tuotetaan joko realistisia elokuvia tai fantasiaelokuvia. Tämä on fantastista realismia!
Blues Brothers. Ainoa elokuva, johon perustuvaan t-paitaan olen joskus ylpeästi pukeutunut. En nyt ihan niin innoissani osaa olla kuin ysärillä... mutta: mahtavaa musiikkia, mahtavaa kohellusta, klassikkokohtauksia ("Illinois Nazis"!) ja muun ohessa esikuvallinen aines eräälle toiselle tällä listalla esiintyvälle leffalle (ks. sijat 17–23, toisena mainittu!).
Gandhi. Mainitsin aiemmin, että dokumenttielokuvat on suljettu ulos. Tositapahtumiin pohjautuva Gandhi on kuitenkin niin todentuntuinen, että sitä katsoessa on jatkuvasti vähällä unohtaa, että kyseessä on näytelty elokuva. Tolkuttoman pitkähän tämä leffa tietysti on, eikä sitä jaksa jatkuvasti katsoa, mutta sisältö on aivan mahtava. Sanomasta, tietysti, puhumattakaan.

Sijat 2–4:
Fucking Åmål. Mitä yhteistä on Blues Brothersilla, Fucking Åmålilla ja tämän listan ykkösellä? Kaikki ne ovat joskus olleet mielestäni maailman parhaita elokuvia. Lukas Moodyssonin Kimpassa on ihan mukava leffa – ja olisi heti seuraavassa, tämän listan ulkopuolelle jääneessä ryhmässä – mutta silti tuntuu, että ohjaaja on käyttänyt parhaat paukkunsa jo ensimmäiseen kansainvälistä huomiota saaneeseen elokuvaansa. Vuonna 1998 Fucking Åmålin maailmankuva oli täysin mullistava, ja ikävä kyllä, se ei ole menettänyt mullistavuuttaan vuosien kuluessa: mikä homoseksuaalisten suhteiden kuvauksessa on voitettu, se on alaikäisten tyttöjen kuvauksessa hävitty.
Magical Mystery Tour. Alkuperäisiä Beatles-elokuvia on olemassa neljä, ja viimeistä (Let It Be) en ole koskaan nähnyt. Aikanaan haukut saaneen Magical Mystery Tourin asemaa se tuskin horjuttaisi. Vuoden 1967 Beatles-musiikki on aivan huikeaa (jopa useita luokkia Blues Brothers -musan yläpuolella), kuvaus on parasta hippipsykedeliakautta – ja mikä huomionarvoista: Magical Mystery Tour kuuluu äärimmäiseen harvalukuiseen joukkoon elokuvia, josta Monty Pythonin voi ymmärtää ottaneen vaikutteita.
Monty Python and the Holy Grail. No siinä tietysti maha, missä painitaan. Oman makuni mukaan paras Python-leffa, joka on niin absurdi ja surrealistinen, että sanat loppuvat kesken. Vielä parempaa on, että jos tolkuttoman absurdit ja surrealistiset elokuvat tapaavat jättää ristiriitaisen katsomisfiiliksen, on aikanaan höperösti "Monty Pythonin hulluksi maailmaksi" suomennettu Holy Grail myös varsin yksiselitteisesti viihdyttävä.

Sija 1: Amélie. Ei voi mitään. En ole koskaan ollut täysin ihastunut elokuvan loppuratkaisuun (Nino Quincampoix ja Amélie yhdessä moottoripyöräilemässä ei ole maailman uskottavin kuvaus päähenkilön tulevasta onnesta). Ei se muutenkaan ole täydellinen leffa. Mutta kun... se on silti aivan yksin omassa luokassaan! Nykyisen asuntoni ikkunan alla on leikkipiha, johon viereisen päiväkodin lapset tulevat aamuisin ja iltapäivisin leikkimään. Yksi päiväkodin tytöistä on nimeltään Amelie. Aina, kun kuulen hänen nimensä, sydämeni hypähtää onnesta ja viehätyksestä. Jos tämä ei riitä kuvaamaan, ei mikään riitä kuvaamaan.

Jokerit: Minä myös, Idiootit, Volver, Kaikki äidistäni ja saksalainen Bandits (1997). Kaikki nämä elokuvat olen nähnyt vain kerran, vuosia sitten ja Idiootteja lukuun ottamatta vieläpä mieluisassa naisseurassa. Jokainen niistä on jättänyt hieman epämääräisen, mutta hyvin positiivisen kuvan. Pedro Almodóvarin elokuvia olen nähnyt useampia (muistaakseni kaikki saman vuoden 2012 kuluessa), ja mainitut kaksi (Kaikki äidistäni ja Volver) ovat jättäneet selvästi myönteisimmät muistikuvat. Lars von Trierille kävi minusta samoin kuin Lukas Moodyssonille: jossain vaiheessa tekotaiteellisuus ja viehtymys synkkään ilmaisuun veivät voiton sosiokulttuurisesta edistyksellisyydestä, jota Idiootit (samoin kuin Fucking Åmål) edustaa. Minä myös on ranskalainen 1990-luvun lopun leffa, jonka ehkä kaikkein hanakimmin tästä ryhmästä soisin nähdä uudelleen – en vain satu törmäämään siihen. Bandits-nimisiä elokuvia on useita, mutta nimenomaan tämä saksalaisten vankikarkurityttöjen bändileffa osui 2000-luvun alkuvuosina johonkin ytimeen.

Maailmassa on paljon muitakin elokuvia, joista olen tykännyt hyvin paljon. Toivottavasti ne putkahtavat joskus tulevaisuudessa vielä silmieni eteen.

maanantai 16. toukokuuta 2016

Mäsä Vikinen

Missä Ed Woodilla on tapana voittaa amerikkalaiset (tai kansainväliset) huonoimman elokuvaohjaajan äänestykset, Suomessa lähes samankaltaiseen asemaan on noussut porilainen Visa Mäkinen. Vuosina 1979–91 Mäkinen ohjasi kaksitoista pitkää elokuvaa, jotka alkuaikoina saavuttivat jonkinlaista menestystäkin, kunnes ohjaajalle naureskelu tai hänen ihmettelemisensä otti selkävoiton yleisösuosiosta. Pitkien elokuvien ohessa Mäkinen ohjasi usein eroottissävyisiä lyhyitä videoelokuvia (otsikko Sexis spaketti ja Brunon parhaat kertonee jo paljon) sekä pari kohtalaisen hyvin huomioitua tv-sarjaa, Pekka ja Pätkä (1986) ja Pekko Aikamiespoika (1992). Joskus 2000-luvulla muistan hänet – silkassa camp-hengessä – houkutellun myös jonkin musiikkivideon ohjaajaksi. Musiikkitaustaakin Mäkisellä on; tuotantoon mahtuu muun muassa koko levyllinen 1970-luvun kulttinostalgiasarjan Onnen päivät musiikkia suomennettuna. Elokuvallisen uransa jälkeen Visa Mäkinen on asettunut pyörittämään grillikioskia ja kirpputoria.

Mutta olipa kerran vuosi 1979. Visa Mäkinen, elokuvafriikki, Spede-fani, amatööri Luojan armosta, halusi tehdä hauskan, vauhdikkaan, vähän rohkeankin hyvän mielen elokuvan, joka sijoittuisi Satakunnan kauniiseen kesään. Kesä kuitenkin vilahti ilmeisesti rahoja ja sponsoreita kerätessä, näyttelijöitä ja apuvoimia rekrytoidessa tai muussa sellaisessa, joten kuvauksiin päästiin vasta syyskuussa. Onneksi syksy saapuu Porin seudulle verraten myöhään; niinpä Voi juku, mikä lauantai -leffaan saatiin kuin saatiinkin suomalaista kesätunnelmaa. Tuttuna kasvona leffassa esiintyi laulaja Erkki Liikanen. Kesäinen elokuva ennätti ensiesitykseensä keskellä pimeintä talvea. Hilpeä tunnelma tarttui sen verran, että katsojia löytyi lähes 40 000. Niinpä Mäkinen varmasti koki ainakin osittain onnistuneensa ja suuntasi kohti uutta projektia – kohelluskomediaa nimeltä Mitäs me sankarit. Yleisön vastaanotto syksyllä 1980 oli ensileffaakin positiivisempi (kriitikot sattuneesta syystä haukkuivat Mäkistä ihan alusta lähtien), ja katsojia riitti yli 140 000. Tämä jäi parhaaksi lukemaksi, mitä Visa Mäkiselle koskaan siunaantui. Ihan kohtalaisesti käytiin katsomassa vielä kolmatta elokuvaa Kaikenlaisia karkulaisia (1981) – noin 97 000 katsojaa. Molemmissa leffoissa esiintyi jo tunnettuja "oikeita" komedianäyttelijöitä: Tenho Saurén, Leo Lastumäki, Kauko Helovirta.

Siedettävän suosion myötä Mäkinen astui rohkeasti uuteen vaiheeseen urallaan. Suomen siihenastisen elokuvatuotannon eroottisimmin suuntautunut produktio, Pi pi pil... pilleri (1982), ei jälkikäteen ajatellen saattanut haaveillakaan Mitäs me sankareiden katsojaluvuista. Ex-missi Virpi Miettinen oli mukana tuomassa naisellista kiinnostavuutta – sen lisäksi, että alasti tai puolialasti vilahteli leffassa naisia kokonainen liuta. Mielenkiintoisen pelinavauksen katsojamäärät jäivät debyyttielokuvan lukemiin. Jatkoksi Visa Mäkisen oli ohjattava varmempi tapaus, jollaiseksi osoittautui vielä samana vuonna ensi-iltaan ehtinyt kertausharjoituskomedia Likainen puolitusina. Mukana olivat jälleen Saurén ja Helovirta sekä Ilmari Saarelainen ja Allu Tuppurainen; katsojia löytyi sentään yli 80 000. Itse en ole tätä elokuvaa luotaantyöntävän aiheensa vuoksi nähnyt. Sen sijaan James Bondia ja sen edustamaa genreä juhlinut ja parodioinut Agentti 000 ja kuoleman kurvit (1983) lienee ensimmäinen koskaan katsomani Mäkis-leffa. Muistan hekotelleeni Saarelaisen (sekä Saurénin ja Tuppuraisen) tähdittämän elokuvan hölmölle huumorille televisiossa. Elokuvakierros meni alle 60 000 katsojineen jo hieman vaisummin. Kaikki on kuitenkin suhteellista, ja voimme tähän väliin ynnätä: Visa Mäkisen menestyksekäs kausi elokuvaohjaajana päättyy vuoteen 1983.

Seurasi joukko entistä oudompia elokuvia. Vapaa duunari Ville-Kalle (1984) ei päässyt edes leffateattereihin muualla kuin Tampereella, jossa sen näki 551 katsojaa. Ilmeisesti rainassa ei ollut mitään kiinnostavaa; sellaiseksi ei laskettu edes Irwin Goodmania, joka oli tuolloin vasta tekemässä comebackia. Itseäni naurattaa lähinnä se, että Ville-Kalle-hahmon oikea nimi oli "Vilho-Kalho". Kunnianhimoisempi produktio – tietyssä mielessä jälleen uusi Pilleri – oli Yön saalistajat (myös 1984), jota markkinoitiin Suomen ensimmäisenä sumeilemattomana väkivaltajännärinä. Mutta senkin näki vain 1 670 katsojaa. Nykysilmään väkivalta (ja seksi) on tietysti aika tavanomaista, ja huvitusta herättää, ettei leffassa näy sen enempää yötä kuin saalistustakaan. Vuonna 1985 Visa Mäkinen elvytti vanhat klassikkohahmot, Pekan ja Pätkän, uuteen komediaansa Pekka & Pätkä ja tuplajättipotti. Menestystä ei tullut, mutta Mäkinen jalosti hommasta tv-sarjan, joka sentään puri ihan eri mitoissa. Asiasta innostuneena ohjaaja duunasi toisenkin Pekka & Pätkä -leffan, Pekka Puupää poliisina (1986), mutta katsojia löytyi edeltäjän tavoin vain muutamia tuhansia. Näitä elokuvia en ole viitsinyt katsella. Sen sijaan olen nähnyt pienen tauon jälkeen ilmestyneen Ruuvit löysällä -leffan (1989), jolla Mäkinen teki jo aika avoimesti itsepastissia ja -parodiaa. Hämmentävästä viehätyksestään huolimatta se ei kerännyt yleisöä. Vielä näki päivänvalon Pirtua, pirtua! (1991), jota on kuvattu täysin erilaiseksi, ei niinkään ohjaajansa tyyliseksi rikoselokuvaksi. Elokuvateatterilevitykseen se pääsi kuitenkin vain Porissa, ja ysärilaman tiimeltämättömyydessä Mäkinen laittoi pillit pussiin.

Tykkäänkö minä sitten Visa Mäkisestä? Luonnollisesti vastaus kuuluu: kyllä ja en. Amatöörimäisyys ja naiivi hullunrohkeus ideoiden toteutuksessa viehättävät ehdottomasti. Toisaalta Mäkisen leffoissa on todella paljon tylsiä hetkiä. Kaksi menestyneintä elokuvaa, Mitäs me sankarit ja Kaikenlaisia karkulaisia, eivät itseäni pahemmin viehätä. Lisäksi Mäkisestä paljastuu nykykatsojalle ilmiselvä seksisti-sovinisti, pesunkestävä kapitalisti tyyliin "kaikki on hyvää, jos se myy", toisaalta myös jonkinlainen postmodernisti (relativisti, täysin pastissin ja parodian maailmaan uppoutunut) – viimemainittua puolta hänestä ei edes ole tavattu ymmärtää. Mutku. Mutku. Minusta Agentti 000 on yksinkertaisesti mainio asia olemassa, Pilleri herättää kömpelössä humoristisuudessaan enemmän viboja kuin telkkarissa 2010-luvulla esitetyt mukaeroottiset jenkkileffat yhteensä, Ruuvit löysällä saa minulta osakseen pientä vaivihkaista kieroutunutta ihailua. Ja voi juku! Se ensimmäinen leffa ja sen häkellyttävä 70-luvun lopun ajankuvaus, svengaava 60-luku väärässä paikassa, semisti juoneton Suomen kesä -paraati syyskuussa kuvattuna, kummallinen yhdistelmä seksismi-sovinismia ja naisten emansipaatiota, ja ennen kaikkea: suomalaiskansallisen "puhuttelevan" synkän kuvauksen sijaan yritys esittää kotimaamme, ja kaikista paikoista Porin seutu, täydellisen groovaavana ympäristönä. Emmäävoimittään! Lissää!

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Hippisukupolven kyökkihistoriaa

Tämä kirjoitelmani ei ole mikään eksakti historiatieteellinen tutkimus, vaan vahvaa mutua. Tällaisena se on kuitenkin syytä kirjoittaa ylös ja ehkäpä julkaistakin, onhan blogini varsin epävirallinen asiayhteys harvoine lukijoineen. Mutta onpa jotakin, mihin voin tarvittaessa viitata sähköisissä keskusteluyhteyksissä.

Alkuperäisistä hipeistä on kirjoitettu melko paljon, mutta liian usein keskitytään toistamaan samoja tavanomaisuuksia. Samaan aikakauteen sijoittuvasta kulttuuri- ja opiskelijaradikalismista on myös kirjoitettu paljon, samoin kuin radikaalien uusvasemmistolaisuudesta ja sitä seuranneesta vasemmistoradikalismista, joka Suomessa ilmeni täysin epämilitanttina vähemmistökommunismina (nimeä "taistolaisuus" en viitsi edes käyttää). On useaan kertaan todettu, että hipit ja radikaalit eivät olleet toistensa synonyymejä ja 1970-luvun vasemmistolaisuus linkittyi lähinnä jälkimmäisiin. On kuitenkin yksi asia, joka yhdistää kaikki nämä ilmiöt: sukupolvi. Alkuperäiset hipit ja 1960-lukulaiset radikaalit olivat tosiaan samoja 1940-luvun ja 1950-luvun alun ikäluokkia, ja myös 1970-luvun vasemmistolaistuminen tapahtui ensisijaisesti näiden ikäluokkien piirissä. Lisäksi, kuten on helposti havaittavissa, hippiliikettä ja radikalismia yhdistää aikakausi ja vasemmistolaistuminen seurasi sitä välittömästi.

On siis nähdäkseni ihan selvää, että kaikki nämä ilmiöt voidaan palauttaa samaan alkupisteeseen, joka sijaitsee jossakin 1960-luvun puolivälissä, alkupuolella tai kenties jo 1950-luvun lopussa. Sukupolvitietoisuuden syntyä on joskus osoiteltu, samoin toista maailmansotaa seuranneen ajan yksiulotteista maailmankuvaa (ja siitä vapautumista). Totta kai näillä oli vaikutusta. Ehdottoman tärkeää on havaita, että kysymykset rauhasta, ihmisoikeuksista ja ympäristöstä olivat läsnä julkisessa keskustelussa jo ennen hippejä ja radikalismia. Sodanjälkeinen jälleenrakentaminen oli nostanut yhteiskuntasuunnittelun väkisinkin näkyvään asemaan – niinpä yksi kysymys kuului, otetaanko suunnittelu pysyvästi (ja entistä tehokkaammin) olojen parantamisen välineeksi vai jätetäänkö vetovastuu markkinoille ihmisten toteuttaessa henkilökohtaisia unelmiaan. Kaikki nämä tekijät nostivat esiin ajatusta: "Maailmamme voi olla sopuisa, oikeudenmukainen, saasteeton, tasa-arvoinen ja yhteinen, jos vain tahdomme niin." Oma osuutensa oli kantaaottavilla folk-, folkrock- ja protestilauluilla – ja sukupolvitietoisuuden kannalta The Beatlesilla, millaista nuoria yli rajojen yhdistävää tekijää ei ollut nähty.

Meditaation, joogan ja tantrismin kaltaisten ilmiöiden sekä toisaalta huumeiden uiminen samaan keitokseen on ehkä vaikeampi määrittää. 1950-luvun beatnikit, joita ei voi pitää hippien kaltaisena joukkoliikkeenä, olivat kyllä touhunneet päihteiden kanssa; se oli osa kokeilevaa elämäntapaa, joka oli helppo leimata päämäärättömäksi (mikä oli aikakauden ihanteisiin nähden jyrkässä ristiriidassa). Kiinnostus intialaisia ja eteläaasialaisia kulttuuri-ilmiöitä kohtaan voidaan palauttaa ainakin Mahatma Gandhiin ja Intian itsenäistymiseen 1940-luvulla, 1950-lukulaiseen alkeellisen globalisaation siivittämään exotica-ilmiöön, entisen siirtomaaisännän Iso-Britannian populaarikulttuuriseen valta-asemaan alkaen vuodesta 1963 sekä kristillisen maailmankuvan kriisiytymiseen, koska kristilliset piirit edustivat rauhan-, ihmisoikeus-, ympäristö- ja rock-näkökulmasta taantumuksellisia ajatuksia. Jossakin vaiheessa tuntuvaan osaan 1960-luvun sukupolvea pesiytyi näkemys, että 1) oma ja/tai 2) länsimainen tajunta on uudistettava.

Hippi- ja radikaalisukupolven – jota on kutsuttu turhankin imartelevalla nimellä "love generation" – historia on mahdollista jakaa eri vaiheisiin sen perusteella, millaista vallankumousta se on halunnut. Totta kai a) valtaosa sukupolvesta ei pyrkinyt vallankumoukseen ja b) jopa varsinaisiin hippeihin ja radikaaleihin kuuluneista tuntuva osa tuskin samastui koko ideaan. Mutta koska vallankumous laajimmassa merkityksessään ('nykyisten olojen radikaali muuttaminen') oli hyvin vahvasti 1960–70-lukulaiseksi mielletyn ajattelun keskiössä, tällainen jako voidaan kenties hieman elitistisestikin tehdä. Ensimmäisen vaiheen (1) hipit pyrkivät selkeästi tajunnalliseen vallankumoukseen. Radikaalit, jotka eivät olleet hippejä, eivät tässä vaiheessa olleet vallankumouksellisia. Seuraavaan vaiheeseen (2) liittyi ajatus, että tajunnallinen vallankumous johtaa yhteiskunnalliseen muutokseen. Tämä vaihe yhdistää hipit ja radikaalit: tajunnallista perspektiiviä ei enää selitetä itsellään ja palauteta yksilöön, vaan henkilökohtainen on poliittista ja tähtäin on selvästi yleinen – "uusi Vesimiehen aika". Tämän yhteydessä, tai päätteeksi, on havaittavissa lähes ohikiitävä hetki (3), jolloin tajunnallisen ja yhteiskunnallisen vallankumouksen oletettiin tapahtuvan yhdessä ja samanaikaisesti. Näen tuon hetken koko aikakauden, sukupolvivaiheen ja "60-luvun ihmeen" ytimenä. Sitten siirryttiin vaiheeseen (4), joka katsoi mieluummin, että yhteiskunnallinen vallankumous johtaa tajunnalliseen muutokseen. Tämä, luonnollisestikin, johtaa politisoituneeseen liikkeeseen, josta huomattava osa hipeistä vieraantui – mikä ehkä auttoi siirtymistä vielä uuteen vaiheeseen (5), jota tajunnallinen muutos ei edes kiinnostanut, vaan haluttiin nimenomaan yhteiskunnallinen vallankumous.

Edellä mainitut ajalliset jaksot eivät sijoitu yksipuolisen lineaarisesti peräkkäin, vaan liukuvalla periaatteella osin päällekkäin. Ehkä (hieman syrjäisen Suomen perspektiiviä painottaen) voisi määrittää, että 1. vaihe sijoittui vuosiin 1966–70, 2. vaihe 1968–72, 3. vaihe 1969–73, 4. vaihe 1969–75 ja 5. vaihe 1970–78. Näitä seuraa vielä kuudes vaihe, joka ehkä paikantuisi vuosiin 1975–83, mutta kysymys on jo osaksi eri sukupolvesta, 1950-luvun jälkipuolella ja 1960-luvun alussa syntyneistä. Lukuisat myöhemmät punkkarit ja "uuden aallon" radikaalit (!) mielsivät itsensä alun perin hipeiksi, joihin he samastuivat enemmän kuin politisoituneisiin, radikalisminsa kadottaneisiin vasemmistolaisiin. Heidän kapinansa sai punkliikkeen myötä uuden ilmauksen, mutta varsinkin 1980-luvun alkuvuosien yhteydessä on helppo tehdä huomio, että punkin diskurssista palattiin aika 1960-lukulaiseen kapinailmaukseen. Monien radikaalien ja (varsinkin?) radikalisoituneiden hippien aate olikin anarkismia, jonka punk omaksui varsin yksiselitteisesti omaksi yhteiskunnalliseksi ideologiakseen (sikäli, kun välitti yhteiskunnasta ylipäänsä). Silloin "love generation" oli jo täysin menetetty idea.

Historiallinen jaottelu antaa välineitä ymmärtää muun muassa aikakauden populaarimusiikkia ja -kulttuuria. Suomalainen progressiivinen rock esimerkiksi jakaantuu aika vahvasti kahteen vaiheeseen sen myötä, uskottiinko suureen muutokseen vai ei. Kulminaatiopiste on Wigwamin helmikuussa 1974 ilmestynyt albumi Being, jolle projektin koordinoija ja ensisijainen säveltäjä, Wigwamin kosketinsoittaja-laulaja Jukka Gustavson laati likipitäen tajunnallis-yhteiskunnallisen muutosohjelman. Gustavson ei missään vaiheessa ollut marxilainen tai sosialisti, mihin suuntaan vuosien 1973–74 aateilmapiiri oli kallistunut, vaan hänen vallankumouksensa oli persoonallinen, yksilötasoa kollektivoiva ja sukua hippiliikkeen ideoille. Henkilökohtaisena ongelmana Gustavsonilla oli itse Wigwam – yhtye täynnä potentiaalia, mutta taiteelliselta itsetunnoltaan horjuva. Vaikka Being sai erinomaiset arviot, kohtalaisen myynnin ja myöhemmin klassikkoaseman suomiprogen piirissä, se ei riittänyt Jukka Gustavsonille, joka pettyi, koska levy ei parantanutkaan maailmaa tai edes Wigwamia. Niinpä hän erosi yhtyeestä, luopui vähäksi aikaa koko musiikista – ja veti perässään basisti Pekka Pohjolan ulos Wigwamista, mikä aiheutti bändin tyylillisen uudistumisen ja kulttuurisen position muuttumisen. Vuosien 1975–78 Wigwam on selvästi "geneerinen" progressiivinen poprock-yhtye, joka pyrki enintään muuttamaan musiikkimaailmaa. Vuonna 1974 hajosi ja luovutti myös Tasavallan Presidentti -yhtye, jonka viimeiselläkin albumilla (Milky Way Moses) on havaittavissa selvä musiikillis-filosofinen yhteys 1960-luvun loppuvuosiin, jolloin Jimi Hendrix laajensi tajuntoja kitaransoitollaan, soulin rytmikieli otettiin käyttöön kuin allegoriana mustien ihmisoikeustaistelun tukemiselle ja raja-aidat haluttiin kaataa rockin ja jazzin väliltä kuten kaikkialta muualtakin mielestä ja yhteiskunnasta. Myöhempinä aikoina sana 'progressiivinen' on musiikkiterminä yritetty suomentaa 'eteneväksi'; toisin sanoen musiikiksi, jossa on tavanomaisesta popista ja rockista poikkeavia rakenteellisia kehittelyjä. Tämä näkemys on virheellinen tai ainakin yksipuolinen, sillä muiden muassa "Pressan" ja alkukauden "Wigujen" musiikki oli nimenomaan edistyksellistä – eikä vain taiteellisessa, vaan myös tajunnallis-yhteiskunnallisessa mielessä.

On vielä helppo havaita, mikä on aiemmin mainitun "lähes ohikiitävän hetken, 60-luvun ihmeen ytimen" pätevin metafora. Se on Woodstockin festivaali, joka pidettiin elokuussa 1969. Olen jo aiemmin kirjoittanut ihastellen, kuinka puolen miljoonan festivaalinkävijän lisäksi ainakin toinen mokoma oli sinne matkalla, muttei päässyt tukkiutuneiden teiden vuoksi perille – ja vietti omaa Woodstockiaan kuin yhtenä suurena perheenä teiden varsilla. Woodstockin perintö, jota USA:n ulkopuolella levitti varsinkin vuonna 1970 ilmestynyt elokuva, innoitti tuhansia ihmisiä meidänkin maailmankolkallamme ajattelemaan, että vallankumous, suuri tajunnallis-yhteiskunnallinen muutos, voi tapahtua nyt, jos aloitamme sen nyt. Hyvin pian apajille ilmestyi sananjulistajia, joiden mukaan Woodstock oli todiste siitä, että sosialismi toimii. He edustivat selvästi jo seuraavaa, neljättä vaihetta.

Itse kirjoitin edesmenneen Kulttuurivallankumous-lehden ensimmäisen numeron pääkirjoituksessa vuonna 2000: "Tietoisuuden laajentamisen pyrkimys yhdistää niin yhteiskunnallisesti radikaaleja poliittisia vasemmistolaisia kuin taideorientoituneita sisäavaruuskosmonautteja. (...) Tietoisuuden laajentaminen voi tarkoittaa siis mitä hyvänsä, joka auttaa vapauttamaan ihmismielen – ja ihmismielet – sosiaalisista ja psyykkisistä alistuskahleista. Ihmiseloa ohjaa usein jokin muu kuin haluaisimme: ikä, sosiaaliluokka, sosiaalinen sukupuoli, kulttuurinen käyttäytymisnormisto, kapea-alaiset aistimukset, tunne järjen sijaan tai järki tunteen sijaan. Mutta entäpä, jos kokeilisimme vapautua – ja vapauttaa toisetkin – ei näistä kaikista, vaan näiden holhouksesta?" Voin siis allekirjoittaa tämän kirjoitelman, että Woodstockin tiellä vuodesta 2000. Tai 1989. Tai 1974.