Näin ystävyyden ja rakkauden päivänä uskallan väittää, että ihmiskunnan historian paras keksintö on rakkaus – aikuisten ihmisten rakkaus sellaisena kuin me tunnemme. Usein kuulee väitettävän, että rakkaus on luonnollinen vaistonvarainen toiminto eikä näin ollen mikään keksintö. Olen tullut pohdiskeluissani toisenlaiseen johtopäätökseen. Tämä kirjoitelma pohjautuu siis ainoastaan inhimilliseen pohdiskeluun eikä sisällä viittauksia tieteellisiin tutkimuksiin.
Oletan, että ihmislajin täysin luonnollisiin vietteihin kuuluvat lisääntymisvietti ja hoivavietti. Käytännössä villi-ihmisellä lisääntymisvietti on hyvin todennäköisesti ilmennyt pelkkänä fyysisenä paritteluna (mies aktiivisena toimijana) ja toisaalta hoivavietti pelkkänä jälkeläisten hoivaamisena (nainen aktiivisena toimijana). Mutta jossain vaiheessa on syntynyt valtava, hätkähdyttävä yhteys näiden kahden vietin välille. Arvelen tapahtuman liittyvän vaurauden kasvuun ja asumisen vakiintumiseen: kun ravintoa ei ole jatkuvasti tarvinnut etsiä, on voitu omistautua tarvehierarkian sekundaarisiin asioihin ja tehdä asioita, joita tehtäessä ei ole tarvinnut olla varuillaan.
Ihmiskunnan kaunein harppaus on tapahtunut, kun aiemmin lähinnä äidiltä lapseen kohdistunut hoiva ja aiemmin vain fyysisenä (mahdollisesti jopa väkivaltaisena) aktina toteutunut parittelu ovat kohdanneet toisensa. Ehkä poikalapsen on annettu oppia hoivaa ja aikuistunut mies on näyttänyt hoivataitonsa naiselle. Ehkä nainen on lakannut juoksemasta pakoon ja ottanut parittelussa aktiivisemman roolin. Lapsenteko on entistä useammin johtanut kiinteän perheen perustamiseen, ja lapset ovat entistä useammin kasvaneet rakastavassa ilmapiirissä tunteettoman survival-meiningin sijaan. Aikuistuvilla pojilla ja tytöillä parittelu- ja lisääntymiskumppanin etsintä on sisältänyt lupauksen myös hoivatarpeen, ei vain parittelu- ja lisääntymistarpeen täyttämisestä. On syntynyt jotain, mitä kutsumme romantiikaksi, ja myös jotain mitä kutsumme rakasteluksi.
Aikuisten ihmisten rakkaus on innoittanut häkellyttävän isoa osaa ihmiskunnan taiteesta ja kulttuurista. Tanssi on aina liittynyt parittelumenoihin ja hyvin kauan myös jäljitellyt tai heijastellut paritteluliikkeitä – nimenomaan sellaisia, jotka kuuluvat vain kahden ihmisen vapaaehtoiseen yhdyntään, mitä voimme nimittää rakasteluksi. Rakkauslaulut ovat loputtoman pitkään olleet olennainen osa tuntemaamme musiikkia, rakkaustarinat ja -runot olennainen osa tuntemaamme kirjallisuutta, ja sama rakkauspainotus koskee myös modernimpia taidemuotoja kuten elokuvaa ja televisiota. John Lennon osasi pukea sen sanoiksi (The Beatles – The Word, 1965): "Everywhere I go I hear it said, in the good and bad books that I have read." Kauneusaistimme on kehittynyt viehättymään asioista, jotka liitämme rakkauteen. Jopa pukeutuminen on muuttunut pelkästä lämmittämisestä ja ihmiskehon herkkien kohtien suojaamisesta tunteiden herättämiseksi, ja keskeisiä heräteltäviä tunteita ovat ihastuminen ja yhteenkuuluvuus – jotka molemmat liittyvät rakkauteen. Maailmaa, jossa elämme, ei yksinkertaisesti olisi olemassa ilman rakkautta.
Nykyihminen on unohtamassa aikuisten ihmisten rakkauden unohtaessaan paritteluvietin ja hoivavietin välille luodun mullistavan yhteyden. Nykyaikuiselle yhdyntä on valitettavan usein pelkkää "panemista" rakastelun sijaan, toisaalta rakkaus jotain henkistä tai vaihtoehtoisesti holhoavaa – jotain, mihin fyysinen yhtyminen ei tunnu sopivan. Platoninen "rakkaus", samoin kuin pelkkä hoiva, vaikuttaa olevan ihan hengissä, kun taas seksuaalisuutta rakkauden indikaattorina vähätellään ja holhoamistoimintoja yritetään soveltaa toiseen samanarvoiseen aikuiseen ihmiseen. Ihmisten ei ole hyvä kadottaa kaikkein kauneinta ja järisyttävintä ulottuvuutta, hellän hyvänä pitämisen ja fyysisen yhtymisen pyhää liittoa, siihen liittyviä tunteita ja tunteiden synnyttämiä sanoja, kuvia ja säveliä. Ihmiskunta ei ansaitse parhaan keksintönsä unohtamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti