Vuonna 1975 ilmestyi Pahkasika-lehden ensimmäinen numero. 1980-luvun alkuvuosiin mennessä siitä oli tullut suomalainen huumori-instituutio, ja omana teiniaikanani (laskennallisesti 1987–94) se kuului kaikkien arvonsa tuntevien huumorintajuisten pojankoltiaisten lukuvalikoimaan. Sen jälkeen tapahtui jotain. Lehden numeroita ei myyty entiseen tapaan, eikä aiheesta keskusteltu yliopisto-opiskelijoiden kesken. Vuonna 2000 Pahkasika lakkautti itsensä, koska "todellisuutta ei enää tarvitse parodioida – se parodioi jo itseään". Se nauratti. Jokin aikakausi päättyi, mutta silti Pahkista ei vähään aikaan ollut ikävä. 80-lukulaista maailmankuvaa oli vielä vähemmän ikävä.
Vuonna 2001 tuli elokuvateattereihin ranskalaiselokuva Amélie. Se kuvasi Pariisia ja nuorta rakkautta kauniisti ja tunteellisesti, mutta samalla ihastuttavan hassunkurisesti. Amélie oli ensimmäinen näkemäni elokuva, jossa nykymaailma (tässä: sen ajan maailma kun olen elokuvista mitään ymmärtänyt; ts. 80-luvun alun jälkeinen maailma) on kuvattu näin kauniina. Tämä kauneus on yhtä aikaa kevytmielistä ja syvällistä. Toisaalta se maailma, jota Amélie kuvasi, oli jo tullut tutuksi muista kulttuurintuotteista, ennen kaikkea popmusiikista. Se tunnelma sävyttää muistoissani kokonaista aikakautta, johon valtavirta ei valitettavasti ehkä koskaan havahtunut. Kutsumanimi la petite belle époque voisi kertoa asiasta jotain.
1980-luvulla ja 1990-luvun alkuvuosina elimme siis Pahkasika-maailmassa. Edistys löytyi satiirista, parodiasta ja kuvien kaatamisesta. Myös pissa- ja kakkahuumorille oli tilaus, sillä senaikaisessa todellisuudessa naturalistiset tosiasiat olivat vielä vähän tabuja – joskin vuosi vuodelta vähemmän. Mutta toisin kuin liian usein kuvitellaan, Pahkis ei ollut pelkkää pissa- ja kakkahuumoria (saati pelkkää sarjakuvaa, mikä on toinen yleisehkö harhaluulo). Se oli tulvillaan älyllisiä sanaleikkejä paljon ennen kuin Fingerporia edes suunniteltiin. (Esimerkki: henkilö-Top 10:n kärjessä olivat Albert Einstein, Hillel Tokazier ja Jaakko Kolmonen.) Yllättävintä lienee, että Pahkasiasta löytyi myös poliittista sävyä. Osansa saivat niin lipevät kapitalistit, latteat demarit, skinheadit kuin Kekkonenkin. Pahkiksen maailmankuva ei ollut kaunis, ei sinnepäinkään, mutta se oli iloinen, koska mille hyvänsä saattoi nauraa.
90-luvulla postmodernismi hiipi suomalaiseen kulttuuriin ja Suomi Euroopan unioniin. Lama hyvästeli 80-luvun ihanteet kovakätisesti, ja internet avasi syrjäisistäkin kylistä ja betonilähiöistä ikkunan suureen maailmaan. Koska materiaalinen edistys ei enää ollutkaan edistystä, alettiin katsella ihan uusiin suuntiin. Yksi silmä katsoi taaksepäin (1960- ja 1970-luvun kadotettuun paratiisiin), toinen kauas sivuille (ennen kaikkea Länsi-Eurooppaan ja Japaniin). La petite belle époque hyväksyi huumorin mutta hylkäsi satiirin, hyväksyi parodian mutta pastissiin sekoitettuna, hylkäsi kylmän älyllisyyden ja tarjosi tilalle lämmintä romantiikkaa tai romanttista naivismia. Amélien ja lounge-musiikin söpöromanttinen pikkusievyys oli kaukana Pahkasian kuvienkaatamispolitiikasta, mutta niillä oli yhteistä kohdeyleisöä. MOT.
Syyskuun 11. päivänä 2001 tapahtui... no, sitä ei tarvitse tässä yhteydessä toistaa. Joka tapauksessa maailma alkoi jälleen muuttua. Vuonna 2000 Suomen presidentiksi oli valittu ylpeästi Muumimamma, mutta kuusi vuotta myöhemmin muumius ja mammuus olivat Tarja Haloselle jo rasitteita. 2010-luvun sarastaessa Amélien maailmankuva ja la petite belle époque oli jo täysin menetetty. Niinpä helmikuussa 2012 – kiinnostavasti samaan aikaan kun Sauli Niinistö valittiin presidentiksi – Pahkasika teki paluun. Otsikon Pahkasian jälkeenjääneet paperit alla julkaistiin iso albumillinen uutta Pahkis-huumoria, osin vanhoja juttuja, osin ilmiselvästi ihan upouusia. Huumori, tyyli ja koko maailmankuva on entisellään. Kaiken lisäksi homma puree niin kuin ennenkin. Amélien maailmankuvasta on siis siirrytty takaisin Pahkasian maailmankuvaan, jossa satiiri, parodia ja kuvien kaataminen ovat radikaalissa mielessä edistystä. Valtavirta pitää materiaalista "edistystä" jälleen edistyksenä, eikä postmodernismista ole enää tietoa muutoin kuin hipsterikulttuurin taustalla.
torstai 28. marraskuuta 2013
maanantai 21. lokakuuta 2013
Tytöttelystä tyttövaltaan
Televisiosta tuli sunnuntai-iltana 20.10.2013 kerrankin jotakin katsomisen arvoista. Yle Teema näytti tunnin ja viiden minuutin mittaisen Spice Girls -dokumentin. Itse dokumentti ei sinänsä ollut mitenkään huippuhyvä, mutta aihe sitäkin mukavampi. Beatles hajosi jo 43 vuotta sitten, Elvis kuoli 36 vuotta takaperin, ABBA poistui näyttämöltä noin kolme vuosikymmentä sitten ja kotimainen Dingokin on 27 vuoden sisällä tehnyt vain pari laihaa encorea, mutta Spice Girlsin tähtihetkestä on ainoastaan 16 vuotta. Lyhyt aika kulttuurihistoriassa.
Mikä Spaissareissa oli niin erityistä? Olivatko ne tytöt niin ihania? Itse kyllä pidin Emmasta ja viehätyin Melanie C:n sekoilevasta etsinnästä, mutta se ei ole mikään pointti. Spice Girlsin musiikki on jo tärkeämpi tekijä. Minusta Say You'll Be There, Who Do You Think You Are, Too Much, Stop ja varsinkin Viva Forever olivat alusta lähtien erinomaisia kappaleita. Vielä oleellisempi on ilmiö, joka maustetyttöjen ympärille kasvoi – ei fani-ilmiö, vaan kulttuuri-ilmiö. Spice Girls todella vaikutti. Samaan pystyi 1990-luvulla enintään Nirvana, eikä sekään välttämättä myönteisessä mielessä.
Teeman esittämän dokumentin mukaan kokoonpanon alkuperäinen nimi oli pelkkä Spice. Sen sijaan ihmiset ympärillä kutsuivat heitä nimellä "the Spice girls" – toisin sanoen tytöttelivät (täysi-ikäisiä naisia; Geri Halliwell oli Spaissareiden läpimurtovaiheessa jo 24-vuotias ja nuorimmainen Emmakin 20). Miten yhtyeen jäsenet reagoivat? He kantoivat tyttöleimansa ylpeästi. Tämä synnytti ilmiön nimeltä Girl Power. Kulttuurisesti kyseessä on täysin mullistava asia: enää tyttöjen ei täytynyt ponnistella ollakseen naisia tai sukupuolettomia, että he saisivat lisää arvostusta, vaan tyttö oli arvollinen tyttönä!
Siinä, missä vuodet 1966–69 voi leimata psykedeliavuosiksi (ja 1966–71 hippivuosiksi), 1977–80 punkvuosiksi ja niin edelleen, on 1996–2000 mahdollista leimata Girl Power -kaudeksi. Musiikillisesti se ei tuottanut juuri muuta kuin joukon toinen toistaan tuotetumpia spaissarikopioita, joista osa kehittyi aikaa myöten omaleimaisemmiksi – klassisena esimerkkinä All Saints. Tosin myöhemmin täysin toisenlaisen imagon omaksunut Britney Spears nousi pinnalle koulutyttölookilla. Tämä kavaltaa, että 1990-luvun loppuvuosina sukupuoli- ja ikäjaon nelikentässä tyttö oli kaikkein muodikkain identiteetti. Listoilla oli myös "poikabändejä", mutta jo Beatles oli aikanaan eräänlainen poikabändi eikä Backstreet Boyseja ynnä muita ihailtu kuin fanityttöjen keskuudessa. Spice Girls taas herätti tytöissä ihailua, pojissa ihastusta ja väkisin myös hieman ihailua. "Nuoret vihaiset naiset" edelsivät Girl Poweria, osittain ilmiöt olivat päällekkäisiäkin, mutta vihaisen naiseuden käännyttyä laskuun tyttöys oli yhä nousussa. Mies oli suorastaan out. Asiaan tuli muutos vasta 2000-luvun äijäbuumin myötä.
Suomessa Girl Power käännettiin yleensä tyttövoimaksi. Itse iänikuisena vallankumouksellisena olin toisilla linjoilla. "Girl Power! Tyttövaltaa!" taisin julistaa kaksikin kertaa edesmenneen ja kunnianarvoisen Kulttuurivallankumous-lehden sivuilla. En tiedä, kuinka monta feministiä Girl Power innoitti, mutta itse olin yksi heistä. Poikalapseksi syntyneenä ja varsin sovinnaisten ilmiöiden keskellä kasvaneena en voinut kuvitellakaan itseäni feministiksi vielä ennen Spaissareiden esiinmarssia 1996. Yhtyeen viimeisen levyn ilmestymisajankohtana 2000 olin sosiaalis-identiteettisen sukupuolensa vaihtanut tyttövallankumouksen lähettiläs. Sotia sytytelleet miehet olivat huonoja vallanpitäjiä, heitä palvelevat naiset kehityksen jarruja, mutta tytöt täysin riippumattomia. Sen tähden naisten, poikien ja miestenkin oli omaksuttava tyttömäinen identiteetti ja luotava yhdessä tietä näyttävien tyttöjen kanssa uusi väri-, maku- ja tuoksukylläinen maailma, jossa kaunis on kaunista, ystävyys ikuista, bileet universaaleja ja pieni & kaunis -yhdistelmä arvostetumpaa kuin iso & komea.
Asiaa on hiukan vaikea tavoittaa nyt vuonna 2013. Se, minkä tähden pidän viimeistä vuosikymmentä elinaikani katastrofaalisimpana sosiokulttuurisena ajanjaksona, tiivistyy aika hyvin tähän ajatelmaan: kaikki edellisen vuosikymmenen aikana tapahtunut edistys on kumottu. (Ehkei ihan kaikki, mutta kaikelta se usein tuntuu.) On harmittavaa, että chic katosi kirpputoreilta ja merkkituotteet kaappasivat takaisin 80-luvun jälkeen menettämänsä aseman. On ärsyttävää, että lo-fi-tuotanto hylättiin musiikkistudioissa, palattiin vanhaan juppimaiseen äänipaisutteluun ja "amatööriydestä" tuli uudelleen kirosana. On raivostuttavaa, että yhteiskunnassa vallinnut oikeasti melko suvaitseva henki on vaihtunut kaikkien kaikkia kohtaan tuntemaan ja ilmaisemaan katkeruuteen. On typerryttävää, että Afganistanin ja Irakin sotia vastustanut rauhanliike ei inspiroinutkaan puolta sukupolvea Vietnam-tyyppisesti kuin ohikiitäväksi hetkeksi. Ja luonnollisesti on ällistyttävää, miten tytöstä on uudelleen tullut halventava sana ja feminismiä edes yhdeltä kantilta ymmärtävät poliitikot ja toimittajat haluavat kitkeä (aikuisikäisiin naispuolisiin kohdistuvan) tytöttelyn, koska se on naisen väheksyntää.
Joskus takavuosina kesäisillä uimarannoilla näki jatkuvasti yläosattomia naisia. Sittemmin he katosivat, koska himokkaat miehet häiritsivät heitä liikaa. Voittaja: konservatiivisuus. Häviäjät: vapaus, ihmisyys.
Joskus vuosia sitten adjektiivit kaunis ja vapaa yhdistyivät samaan subjektiin. Näin ehkä oli vain ohikiitävän hetken, mutta itse elin sen hetken täysillä. Myöhemmin kauneus ja vapaus on nähty kilpailevina pyrkimyksinä naisen elämässä – joinakin, mitkä eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen, sillä naiskauneus määrittyy miesten (tai bisneksen) silmissä ja miesten (tai bisneksen) miellyttäminen on vapauden menettämistä. Voittaja: konservatiivisuus. Häviäjät: vapaus, kauneus, naiset.
Lähimenneisyydessä, 13–17 vuotta sitten "tyttö" oli positiivinen identiteetti. Kun ison rahan ohjaama kapitalistinen massakulttuuri kääntyi poispäin Girl Powerista, tyttöleimasta tuli rasite. Entiset nuoret tytöt aikuistuivat ja uudet ikäluokat eivät olleet tyttövoimasta, saati -vallasta ikinä kuulleetkaan. Vuonna 2007 Spice Girls julkaisi kaksi uutta laulua ja videon, jolla entisistä tytöistä oli hämmentävällä tavalla tullut näennäistyylikkäitä, konservatiivisia, aikuisia miehiä miellyttävän tyylin omaksuneita naisia. Se sinetöi lopullisesti Girl Powerin kuoleman ja vahvisti viestin, että tyttönä ei nykymaailmassa pärjää eikä saa arvostusta. Voittajat: konservatiivisuus, miehet. Häviäjä: tytöt.
Näinkö meidän on jatkettava? Kuka pysäyttäisi pyörät pyörimästä?
Mikä Spaissareissa oli niin erityistä? Olivatko ne tytöt niin ihania? Itse kyllä pidin Emmasta ja viehätyin Melanie C:n sekoilevasta etsinnästä, mutta se ei ole mikään pointti. Spice Girlsin musiikki on jo tärkeämpi tekijä. Minusta Say You'll Be There, Who Do You Think You Are, Too Much, Stop ja varsinkin Viva Forever olivat alusta lähtien erinomaisia kappaleita. Vielä oleellisempi on ilmiö, joka maustetyttöjen ympärille kasvoi – ei fani-ilmiö, vaan kulttuuri-ilmiö. Spice Girls todella vaikutti. Samaan pystyi 1990-luvulla enintään Nirvana, eikä sekään välttämättä myönteisessä mielessä.
Teeman esittämän dokumentin mukaan kokoonpanon alkuperäinen nimi oli pelkkä Spice. Sen sijaan ihmiset ympärillä kutsuivat heitä nimellä "the Spice girls" – toisin sanoen tytöttelivät (täysi-ikäisiä naisia; Geri Halliwell oli Spaissareiden läpimurtovaiheessa jo 24-vuotias ja nuorimmainen Emmakin 20). Miten yhtyeen jäsenet reagoivat? He kantoivat tyttöleimansa ylpeästi. Tämä synnytti ilmiön nimeltä Girl Power. Kulttuurisesti kyseessä on täysin mullistava asia: enää tyttöjen ei täytynyt ponnistella ollakseen naisia tai sukupuolettomia, että he saisivat lisää arvostusta, vaan tyttö oli arvollinen tyttönä!
Siinä, missä vuodet 1966–69 voi leimata psykedeliavuosiksi (ja 1966–71 hippivuosiksi), 1977–80 punkvuosiksi ja niin edelleen, on 1996–2000 mahdollista leimata Girl Power -kaudeksi. Musiikillisesti se ei tuottanut juuri muuta kuin joukon toinen toistaan tuotetumpia spaissarikopioita, joista osa kehittyi aikaa myöten omaleimaisemmiksi – klassisena esimerkkinä All Saints. Tosin myöhemmin täysin toisenlaisen imagon omaksunut Britney Spears nousi pinnalle koulutyttölookilla. Tämä kavaltaa, että 1990-luvun loppuvuosina sukupuoli- ja ikäjaon nelikentässä tyttö oli kaikkein muodikkain identiteetti. Listoilla oli myös "poikabändejä", mutta jo Beatles oli aikanaan eräänlainen poikabändi eikä Backstreet Boyseja ynnä muita ihailtu kuin fanityttöjen keskuudessa. Spice Girls taas herätti tytöissä ihailua, pojissa ihastusta ja väkisin myös hieman ihailua. "Nuoret vihaiset naiset" edelsivät Girl Poweria, osittain ilmiöt olivat päällekkäisiäkin, mutta vihaisen naiseuden käännyttyä laskuun tyttöys oli yhä nousussa. Mies oli suorastaan out. Asiaan tuli muutos vasta 2000-luvun äijäbuumin myötä.
Suomessa Girl Power käännettiin yleensä tyttövoimaksi. Itse iänikuisena vallankumouksellisena olin toisilla linjoilla. "Girl Power! Tyttövaltaa!" taisin julistaa kaksikin kertaa edesmenneen ja kunnianarvoisen Kulttuurivallankumous-lehden sivuilla. En tiedä, kuinka monta feministiä Girl Power innoitti, mutta itse olin yksi heistä. Poikalapseksi syntyneenä ja varsin sovinnaisten ilmiöiden keskellä kasvaneena en voinut kuvitellakaan itseäni feministiksi vielä ennen Spaissareiden esiinmarssia 1996. Yhtyeen viimeisen levyn ilmestymisajankohtana 2000 olin sosiaalis-identiteettisen sukupuolensa vaihtanut tyttövallankumouksen lähettiläs. Sotia sytytelleet miehet olivat huonoja vallanpitäjiä, heitä palvelevat naiset kehityksen jarruja, mutta tytöt täysin riippumattomia. Sen tähden naisten, poikien ja miestenkin oli omaksuttava tyttömäinen identiteetti ja luotava yhdessä tietä näyttävien tyttöjen kanssa uusi väri-, maku- ja tuoksukylläinen maailma, jossa kaunis on kaunista, ystävyys ikuista, bileet universaaleja ja pieni & kaunis -yhdistelmä arvostetumpaa kuin iso & komea.
Asiaa on hiukan vaikea tavoittaa nyt vuonna 2013. Se, minkä tähden pidän viimeistä vuosikymmentä elinaikani katastrofaalisimpana sosiokulttuurisena ajanjaksona, tiivistyy aika hyvin tähän ajatelmaan: kaikki edellisen vuosikymmenen aikana tapahtunut edistys on kumottu. (Ehkei ihan kaikki, mutta kaikelta se usein tuntuu.) On harmittavaa, että chic katosi kirpputoreilta ja merkkituotteet kaappasivat takaisin 80-luvun jälkeen menettämänsä aseman. On ärsyttävää, että lo-fi-tuotanto hylättiin musiikkistudioissa, palattiin vanhaan juppimaiseen äänipaisutteluun ja "amatööriydestä" tuli uudelleen kirosana. On raivostuttavaa, että yhteiskunnassa vallinnut oikeasti melko suvaitseva henki on vaihtunut kaikkien kaikkia kohtaan tuntemaan ja ilmaisemaan katkeruuteen. On typerryttävää, että Afganistanin ja Irakin sotia vastustanut rauhanliike ei inspiroinutkaan puolta sukupolvea Vietnam-tyyppisesti kuin ohikiitäväksi hetkeksi. Ja luonnollisesti on ällistyttävää, miten tytöstä on uudelleen tullut halventava sana ja feminismiä edes yhdeltä kantilta ymmärtävät poliitikot ja toimittajat haluavat kitkeä (aikuisikäisiin naispuolisiin kohdistuvan) tytöttelyn, koska se on naisen väheksyntää.
Joskus takavuosina kesäisillä uimarannoilla näki jatkuvasti yläosattomia naisia. Sittemmin he katosivat, koska himokkaat miehet häiritsivät heitä liikaa. Voittaja: konservatiivisuus. Häviäjät: vapaus, ihmisyys.
Joskus vuosia sitten adjektiivit kaunis ja vapaa yhdistyivät samaan subjektiin. Näin ehkä oli vain ohikiitävän hetken, mutta itse elin sen hetken täysillä. Myöhemmin kauneus ja vapaus on nähty kilpailevina pyrkimyksinä naisen elämässä – joinakin, mitkä eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen, sillä naiskauneus määrittyy miesten (tai bisneksen) silmissä ja miesten (tai bisneksen) miellyttäminen on vapauden menettämistä. Voittaja: konservatiivisuus. Häviäjät: vapaus, kauneus, naiset.
Lähimenneisyydessä, 13–17 vuotta sitten "tyttö" oli positiivinen identiteetti. Kun ison rahan ohjaama kapitalistinen massakulttuuri kääntyi poispäin Girl Powerista, tyttöleimasta tuli rasite. Entiset nuoret tytöt aikuistuivat ja uudet ikäluokat eivät olleet tyttövoimasta, saati -vallasta ikinä kuulleetkaan. Vuonna 2007 Spice Girls julkaisi kaksi uutta laulua ja videon, jolla entisistä tytöistä oli hämmentävällä tavalla tullut näennäistyylikkäitä, konservatiivisia, aikuisia miehiä miellyttävän tyylin omaksuneita naisia. Se sinetöi lopullisesti Girl Powerin kuoleman ja vahvisti viestin, että tyttönä ei nykymaailmassa pärjää eikä saa arvostusta. Voittajat: konservatiivisuus, miehet. Häviäjä: tytöt.
Näinkö meidän on jatkettava? Kuka pysäyttäisi pyörät pyörimästä?
tiistai 10. syyskuuta 2013
Huonosti käyttäytyvät aikuiset
Pyöräilin eilen (maanantaina 9. syyskuuta) lyhyen matkan jalkakäytävällä Tampereen keskustassa. Päädyin siihen ratkaisuun, koska itse katu oli yksisuuntainen vastakkaiseen suuntaan ja matkakohteeni saman kadun varrella keskellä korttelia. Jalkakäytävä oli myös täysin tyhjä lukuun ottamatta yhtä vanhahkoa mieshenkilöä. Kun kohtasin hänet täysin vaikeuksitta, hän rupesi räyhäämään minulle lain rikkomisesta. Käyttäessäni räyhätä-verbiä todella tarkoitan sitä. Mies ei siis kohteliaasti huomauttanut, vaan huusi, syyllisti ja haukkui.
Joka päivä täällä meidän Suomessamme tuon miehen ikätoverit huutavat, syyllistävät ja haukkuvat täydellä kapasiteetillaan internetin keskustelupalstoilla. Ne caps lockin ja huutomerkkien tehokäyttäjät, jotka syytävät silkkaa vihaa lukuisia kertoja päivässä mieli-inhokkiensa niskaan muun muassa Suomi24:n keskustelufoorumilla, eivät ole mitään teinejä tai opiskelijanörttejä. He ovat pääsääntöisesti neljän-, jopa viidenkympin ylittäneitä miehiä (kyllä naisillakin omat räyhäpaikkansa on, en kiellä), monet heistä peräti eläkeläisiä. Heihin verrattuna 2010-luvun alun nuoret vaikuttavat harvinaisen kilteiltä.
Olenkin tehnyt yllättävän havainnon. Nykypäivänä kaikkein kurittomin, yhteiskuntarauhalle vaarallisin ja huonoimmin käyttäytyvä ikäryhmä ei ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ole nuoret, vaan keski-ikäiset ja sen ylittäneet. Toinen oleellinen huomio on, että he eivät räyhää vanhoja voimassa olevia lakeja ja normeja vastaan vaan niiden puolesta. Vanhastaan tämä puolustusrooli on kuulunut yhtäältä viranomaisille kuten poliiseille, toisaalta kasvattajille ja kokonaisuutena yhteiskunnan establishmentille. Näille kaikille on ollut yhteistä, etteivät he itse koskaan räyhää, vaan enintään poliisi – tai joissakin tapauksissa opettaja – käyttää voimakeinoja räyhääjän taltuttamiseksi. Tänä päivänä koko asetelma on kellahtanut ylösalaisin. Räyhääjiä ovatkin ne, jotka puolustavat vanhaa ja voimassaolevaa – ikään kuin he kapinoisivat vanhuuden innolla sellaista auktoriteettia vastaan, joka vain potentiaalisesti on auktoriteetti.
O tempora, o mores?
Joka päivä täällä meidän Suomessamme tuon miehen ikätoverit huutavat, syyllistävät ja haukkuvat täydellä kapasiteetillaan internetin keskustelupalstoilla. Ne caps lockin ja huutomerkkien tehokäyttäjät, jotka syytävät silkkaa vihaa lukuisia kertoja päivässä mieli-inhokkiensa niskaan muun muassa Suomi24:n keskustelufoorumilla, eivät ole mitään teinejä tai opiskelijanörttejä. He ovat pääsääntöisesti neljän-, jopa viidenkympin ylittäneitä miehiä (kyllä naisillakin omat räyhäpaikkansa on, en kiellä), monet heistä peräti eläkeläisiä. Heihin verrattuna 2010-luvun alun nuoret vaikuttavat harvinaisen kilteiltä.
Olenkin tehnyt yllättävän havainnon. Nykypäivänä kaikkein kurittomin, yhteiskuntarauhalle vaarallisin ja huonoimmin käyttäytyvä ikäryhmä ei ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ole nuoret, vaan keski-ikäiset ja sen ylittäneet. Toinen oleellinen huomio on, että he eivät räyhää vanhoja voimassa olevia lakeja ja normeja vastaan vaan niiden puolesta. Vanhastaan tämä puolustusrooli on kuulunut yhtäältä viranomaisille kuten poliiseille, toisaalta kasvattajille ja kokonaisuutena yhteiskunnan establishmentille. Näille kaikille on ollut yhteistä, etteivät he itse koskaan räyhää, vaan enintään poliisi – tai joissakin tapauksissa opettaja – käyttää voimakeinoja räyhääjän taltuttamiseksi. Tänä päivänä koko asetelma on kellahtanut ylösalaisin. Räyhääjiä ovatkin ne, jotka puolustavat vanhaa ja voimassaolevaa – ikään kuin he kapinoisivat vanhuuden innolla sellaista auktoriteettia vastaan, joka vain potentiaalisesti on auktoriteetti.
O tempora, o mores?
tiistai 23. heinäkuuta 2013
Ei Joyboys eikä Toyboys
Kun Pulttibois ilmestyi jälleen uusintana telkkariin, Twitterissä pohdiskeltiin, onkohan se kaikkien aikojen paras suomalainen sketsiviihdeohjelma. Itse ehdotin Kummelia paremmaksi, mutta vielä useamman ehdotus kuului Studio Julmahuvi. On mielenkiintoista, että Julmahuvista on tullut kaikkein katu-uskottavin (jopa "hipster-uskottavin") ehdokas suomisketsiviihteen huippuhetkeksi. Itse en Julmahuvista aikanaan piitannut, lukuun ottamatta yhtä hetkeä: Joyboys Story. Poikabänditarinan parodiana se ei ole häävi, sivuuttaahan se markkinakoneiston keskinkertaisuushakuisen laskelmoinnin melkein tyystin. Joyboys Storyn kiinnostavuus on enemmänkin ideoiden soveltumattomuudessa niiden asiayhteyteen.
Jos 10–20 vuoden takaisen poikabändin tarinaa parodioitaisiin analyyttisemmin, ei bändin nimi olisi Joyboys eikä Toyboys, vaan todennäköisemmin Slam, 4Head, Wild! tai The Party. Kaikki näistä nimistä eivät edes ole käytössä. Bändin tarina alkaisi niin, että levy-yhtiö etsisi vaihtelevin keinoin sopivia poikia luodakseen oman vastineensa muutamalle, ja varsinkin yhdelle, jo aiemmin läpilyöneelle poikaryhmälle. Ehdokkaiden joukosta erottuisi viisi poikaa, jotka suhtautuisivat hankkeeseen muita kunnianhimoisemmin. Heistä kolmea ei kuitenkaan huolittaisi – kaksi ei täyttäisi ulkonäkökriteerejä, yksi osaisi paremmin soittaa kitaraa kuin tanssia – ja loput paikat täydennettäisiin pojilla, jotka ikään kuin puolivahingossa vetäisivät oikeasta narusta. Mahdollisesti yksi heistä kieltäytyisi viime hetkellä, ja tilalle tempaistaisiin pikavauhtia jonkun levytuottajan tyttären poikaystävä. Tapahtumien keskuspaikka olisi Lontoo.
Samaan aikaan, kun stylistit ideoisivat esiintymisvaatteita ja tanssikuvioita hiottaisiin, levy-yhtiön professionaali tuotantotiimi väsäisi taustat poikien ensimmäiseen singleen. Alkuperäiskonseptin mukaan bändin musiikissa yhdistyisivät hiphopin uhma, elektronisen euroklubimusan energia ja naapurinpoikien koiranpentumaisen sympaattinen puoleensavetävyys. Tehokas markkinointi ja laskelmointi tuottaisivat tulosta, ja uutuudenviehätys nostaisi singlen hittilistoille, ehkä jopa Britannian Top 10:n häntäpäähän. Kappaleen video pyörisi ahkerasti MTV:llä, ja sen välityksellä tutuiksi tulisivat myös poikien nimet, jotka olisi hieman rautalangasta vääntäen ängetty videoon. (Ja nimethän olisivat sellaisia kuin Johnny, Nicky, Matt – peribrittiläisiä etunimiä, joiden tuttavallisuus sopii varhaisteinityttöjen huulille.)
Ensisingleä seuraisi toinen, edeltäjäänsä pateettisesti muistuttava single sekä kolmas, joka olisi balladi. Kumpikin seuraajista olisi myös hitti, joskin enemmän radiossa ja musa-TV:ssä kuin listoilla. Jossakin välissä ehtisi kauppoihin myös albumi, jonka kappaleista valtaosa olisi ensihitin kopioita – joskin kesympinä, piirua enemmän 70-luvun diskoa muistuttavina versioina – sekä levyn loppupuolella kaksi uutta balladia ja remixit kahdesta ensimmäisestä singlebiisistä. Albumia ei myytäisi miljoonittain, mutta tuotantoporras selittäisi, että tälle poikabändille keskeisintä ovat hitit. Pojat lähetettäisiin myös yhdistetylle promo- ja esiintymiskiertueelle ulkomaille, joskin esiintymiset olisivat suun aukomista taustanauhan päälle lukuun ottamatta porukan parasta laulajaa, joka laulaisi oikeasti ja soulahtavasti eläytyen, sekä rap-osuuksia, jotka ryhmän "paha poika" hoitaisi niin ikään livenä. Kaikki sujuisi hyvin – pojat näyttelisivät osansa särmättömän mallikkaasti alusta loppuun ja varhaisteinityttöjä ilmestyisi keikkapaikoille fanittamaan. Menestystä himmentäisi se tosiseikka, että bändin nimestä tulisi nopeasti synonyymi todella ala-arvoiselle listakamalle: ei edes se menestynein hölmö teinibändi, vaan se keskinkertaisin.
Kiertueen ja uusien sessioiden jälkeen seuraavana vuonna ilmestyisi poikabändin uusi single, joka tiivistäisi vielä ensilevystä oppia ottaenkin sen, mikä tuotantotiimin mielestä on bändissä olennaista. Tämä single nousisi Britannian singlelistalla noin sijalle 6 ja monessa muussakin maassa listoille. Nyt bändiin alettaisiin suhtautua kuin kestosuosikkiin, ja taustatiimi järjestäisi pojille esiintymisiä Euroopan lisäksi Australiassa ja Japanissa, missä heidät tiedettäisiin vastaanotettavan maailmanluokan nimenä. Ennen kiertuetta viimeisteltäisiin poikien uusi, edeltäjän mallin mukaan tehty albumi sekä seuraavaa balladisingleä varten video. Kiertue sujuisi pääosin kommelluksitta, joskin huolia tuottaisi uuden singlen jääminen brittilistan sijalle 28. Hämmentynyt levy-yhtiö tarjoaisi kolmanneksi singlelohkoksi aiemmasta linjasta poikkeavaa kovempaa tanssimusiikkia, ja video siihen kuvattaisiin kesken kiertueen Ibizalla. Kaupalliset radiot hylkäisivät kappaleen, eikä se nousisi listoille lainkaan. Kiertueelta tulisi myös uutinen, että bändin "paha poika" olisi rikkonut humalapäissään hotellihuoneensa oven. Oikeasti kyseessä olisi toinen bändinjäsen, mutta imagosyistä teko sälytettäisiin räppärin niskoille.
Levy-yhtiö ja tuottajat ottaisivat poikien kaupallisen laskusuhdanteen vakavasti. Seuraavaksi singleksi levytettäisiin cover jostakin 70-luvun menestyskappaleesta, sellaisesta kuten Bee Geesin Too Much Heaven. Kappaleeseen värvättäisiin myös nimekäs vieraileva solisti, kenties Elton John. Teinikorvaan sopivasta biitistä huolimatta bändin kohderyhmä olisi selvästi muuttunut, ja muutosta vahvistettaisiin ilmoittamalla, että tulevalla albumilla on ensi kertaa myös poikien itse kirjoittamaa musiikkia. Radiot ottaisivat uuden singlen lemmikikseen, ja se nousisi brittilistalla sijalle 11 tai 12. Uusi levy saisi monta musiikkitoimittajaa myöntämään, etteihän tämä aivan niin paskaa ole kuin miesporukoissa väitetään. Bändi lähetettäisiin pian USA:han yrittämään läpimurtoa, mutta se juuttuisi pyörimään New Yorkin ja Los Angelesin pikkuklubeihin. Niinpä lisäkeikkoja hommattaisiin Suomen ja Tsekin kaltaisista maista, joissa pojat saisivat näkyvyyttä heikomman tarjonnan vuoksi. Toisena singlenä ilmestyisi poikien itse kynäilemä, hieman AOR-vaikutteinen biisi, ja yleisön uteliaisuus nostaisi sen niukin naukin Britannian Top 40:een.
Tässä vaiheessa levy-yhtiölle olisi valjennut, että aika on ajanut bändin ohi. Lopullisena niittinä toimisi yhtyeen "pahan pojan" lähtö bändistä. Sen syynä olisi jääminen taka-alalle kolmosalbumilla, jolla vain yhdessä kappaleessa räpättäisiin. Niinpä neljälle pojalle ilmoitettaisiin, ettei levytyssopimusta jatketa. Hylätyt pojat menisivät ruikuttamaan erään parhaat päivänsä jo nähneen tanssilevymerkin ovelle, ja siellä heidät otettaisiin tietysti avosylin vastaan. Vanhan levy-yhtiön kaltainen tuotantotiimi puuttuisi, ja pojat yrittäisivät itse kynäillä levyllisen pastisseja varhaisista hiteistään. Seuraavana vuonna ilmestyvän levyn ostaisivat lähinnä bändin vanhat hardcore-fanit, ja MTV, joka ei ihan vielä olisi muuttunut reality-toosaksi, näyttäisi uuden singlen videon yhteensä neljä kertaa. Bändi olisi nyt todistetusti menneen talven lumia, ja sen sinetiksi toinenkin jäsen päättäisi ripustaa rukkasensa naulaan.
Kolme jäljelle jäänyttä poikaa jatkaisi nimellisesti, vaikkakin ilman levyjä ja levytyssopimusta, vain silloin tällöin esiintyen. Yksi heistä päätyisi DJ:ksi ja toinen levykauppaan töihin. Kolmas, alun perin bändin kunnianhimoisin jäsen kehittäisi itselleen alkoholiongelman, ja kaksi muuta alkaisivat vaivihkaa kartella hänen seuraansa. Eräissä nostalgiabileissä yhtye esiintyisi ilmoittamatta hänelle ja korvaten hänet jollakulla kaverilla. Asia tulisi tietysti ilmi, ja sitä seuraava kaplakka nostaisi bändin nimen otsikoihin ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Seurauksena viinaanmenevä, mutta kunnianhimoinen ex-jäsen saisi heti levytyssopimuksen sooloartistina. Musiikkimedia noteeraisi hänen uuden, folkahtavan indie-tyylinsä. Myös yhtyeen paras laulaja levyttäisi soolosinglen, mutta se jäisi täysin vaille huomiota.
Lopulta bändin kaksi jäljellä olevaa jäsentä löytäisi uuden managerin, joka alkaisi järjestellä asioita kuntoon. "Paha poika" houkuteltaisiin takaisin bändiin, ja neljänneksi jäseneksi vakiintuisi juoppoa ex-jäsentä edellä mainituissa bileissä tuurannut kaveri. Managerin suhteilla BBC:hen junailtaisiin pojille varsinainen unelmapaikka tehdä comeback: Eurovision laulukilpailu. Parin viikon ajan toukokuussa, tasan kymmenen vuotta ensisinglen jälkeen, yhtyeen nimi olisi kaikkien huulilla. Pienenä vaikeutena tosin olisi kappale, jota ei tyypillisine neljine sointuineen erottaisi tuhansista kaltaisistaan edes sorkkaraudalla. Itse Euroviisuissa kappale ei pääsisi edes finaaliin, ja singlekin juuttuisi brittilistalla vähemmän mairittelevalle sijaluvulle 35. Kiihkeä Youtube-soitto ei paljoa lämmittäisi, sillä samaan yltäisi lähes jokainen euroviisukappale.
Bändi olisi jo ennen loppulässähdystä levyttänyt viidennen albumin, ja (jälleen uusi) levy-yhtiö julkaisisi sen kesäksi. Uudella albumilla ei olisi yhtään jäsenten itse tekemää kappaletta. Kansainvälinen huomio nostaisi levyn kokonaismyynnin verraten lähelle kulta-ajan lukemia, mutta listoille se ei nousisi edes kotimaassaan. Pojat sysättäisiin kiertueelle, jonka yleisö koostuisi entisten varhaisteinityttöjen sijaan kolmikymppisistä naisista, joista iso osa olisi kreisihumalassa. Sen jälkeen yhtye katoaisi lopullisesti vähin äänin. Kenelläkään ei enää jaksaisi olla kiinnostusta, ei tuottajilla eikä jäsenillä. Samaan aikaan viinaanmenevä ex-jäsen julkaisisi lisää karheaa indiefolkiaan, ja muutaman vuoden päästä vain knoppitietoviisaat hipsterit muistaisivat, että hän on ollut ennen poikabändissä.
Jos 10–20 vuoden takaisen poikabändin tarinaa parodioitaisiin analyyttisemmin, ei bändin nimi olisi Joyboys eikä Toyboys, vaan todennäköisemmin Slam, 4Head, Wild! tai The Party. Kaikki näistä nimistä eivät edes ole käytössä. Bändin tarina alkaisi niin, että levy-yhtiö etsisi vaihtelevin keinoin sopivia poikia luodakseen oman vastineensa muutamalle, ja varsinkin yhdelle, jo aiemmin läpilyöneelle poikaryhmälle. Ehdokkaiden joukosta erottuisi viisi poikaa, jotka suhtautuisivat hankkeeseen muita kunnianhimoisemmin. Heistä kolmea ei kuitenkaan huolittaisi – kaksi ei täyttäisi ulkonäkökriteerejä, yksi osaisi paremmin soittaa kitaraa kuin tanssia – ja loput paikat täydennettäisiin pojilla, jotka ikään kuin puolivahingossa vetäisivät oikeasta narusta. Mahdollisesti yksi heistä kieltäytyisi viime hetkellä, ja tilalle tempaistaisiin pikavauhtia jonkun levytuottajan tyttären poikaystävä. Tapahtumien keskuspaikka olisi Lontoo.
Samaan aikaan, kun stylistit ideoisivat esiintymisvaatteita ja tanssikuvioita hiottaisiin, levy-yhtiön professionaali tuotantotiimi väsäisi taustat poikien ensimmäiseen singleen. Alkuperäiskonseptin mukaan bändin musiikissa yhdistyisivät hiphopin uhma, elektronisen euroklubimusan energia ja naapurinpoikien koiranpentumaisen sympaattinen puoleensavetävyys. Tehokas markkinointi ja laskelmointi tuottaisivat tulosta, ja uutuudenviehätys nostaisi singlen hittilistoille, ehkä jopa Britannian Top 10:n häntäpäähän. Kappaleen video pyörisi ahkerasti MTV:llä, ja sen välityksellä tutuiksi tulisivat myös poikien nimet, jotka olisi hieman rautalangasta vääntäen ängetty videoon. (Ja nimethän olisivat sellaisia kuin Johnny, Nicky, Matt – peribrittiläisiä etunimiä, joiden tuttavallisuus sopii varhaisteinityttöjen huulille.)
Ensisingleä seuraisi toinen, edeltäjäänsä pateettisesti muistuttava single sekä kolmas, joka olisi balladi. Kumpikin seuraajista olisi myös hitti, joskin enemmän radiossa ja musa-TV:ssä kuin listoilla. Jossakin välissä ehtisi kauppoihin myös albumi, jonka kappaleista valtaosa olisi ensihitin kopioita – joskin kesympinä, piirua enemmän 70-luvun diskoa muistuttavina versioina – sekä levyn loppupuolella kaksi uutta balladia ja remixit kahdesta ensimmäisestä singlebiisistä. Albumia ei myytäisi miljoonittain, mutta tuotantoporras selittäisi, että tälle poikabändille keskeisintä ovat hitit. Pojat lähetettäisiin myös yhdistetylle promo- ja esiintymiskiertueelle ulkomaille, joskin esiintymiset olisivat suun aukomista taustanauhan päälle lukuun ottamatta porukan parasta laulajaa, joka laulaisi oikeasti ja soulahtavasti eläytyen, sekä rap-osuuksia, jotka ryhmän "paha poika" hoitaisi niin ikään livenä. Kaikki sujuisi hyvin – pojat näyttelisivät osansa särmättömän mallikkaasti alusta loppuun ja varhaisteinityttöjä ilmestyisi keikkapaikoille fanittamaan. Menestystä himmentäisi se tosiseikka, että bändin nimestä tulisi nopeasti synonyymi todella ala-arvoiselle listakamalle: ei edes se menestynein hölmö teinibändi, vaan se keskinkertaisin.
Kiertueen ja uusien sessioiden jälkeen seuraavana vuonna ilmestyisi poikabändin uusi single, joka tiivistäisi vielä ensilevystä oppia ottaenkin sen, mikä tuotantotiimin mielestä on bändissä olennaista. Tämä single nousisi Britannian singlelistalla noin sijalle 6 ja monessa muussakin maassa listoille. Nyt bändiin alettaisiin suhtautua kuin kestosuosikkiin, ja taustatiimi järjestäisi pojille esiintymisiä Euroopan lisäksi Australiassa ja Japanissa, missä heidät tiedettäisiin vastaanotettavan maailmanluokan nimenä. Ennen kiertuetta viimeisteltäisiin poikien uusi, edeltäjän mallin mukaan tehty albumi sekä seuraavaa balladisingleä varten video. Kiertue sujuisi pääosin kommelluksitta, joskin huolia tuottaisi uuden singlen jääminen brittilistan sijalle 28. Hämmentynyt levy-yhtiö tarjoaisi kolmanneksi singlelohkoksi aiemmasta linjasta poikkeavaa kovempaa tanssimusiikkia, ja video siihen kuvattaisiin kesken kiertueen Ibizalla. Kaupalliset radiot hylkäisivät kappaleen, eikä se nousisi listoille lainkaan. Kiertueelta tulisi myös uutinen, että bändin "paha poika" olisi rikkonut humalapäissään hotellihuoneensa oven. Oikeasti kyseessä olisi toinen bändinjäsen, mutta imagosyistä teko sälytettäisiin räppärin niskoille.
Levy-yhtiö ja tuottajat ottaisivat poikien kaupallisen laskusuhdanteen vakavasti. Seuraavaksi singleksi levytettäisiin cover jostakin 70-luvun menestyskappaleesta, sellaisesta kuten Bee Geesin Too Much Heaven. Kappaleeseen värvättäisiin myös nimekäs vieraileva solisti, kenties Elton John. Teinikorvaan sopivasta biitistä huolimatta bändin kohderyhmä olisi selvästi muuttunut, ja muutosta vahvistettaisiin ilmoittamalla, että tulevalla albumilla on ensi kertaa myös poikien itse kirjoittamaa musiikkia. Radiot ottaisivat uuden singlen lemmikikseen, ja se nousisi brittilistalla sijalle 11 tai 12. Uusi levy saisi monta musiikkitoimittajaa myöntämään, etteihän tämä aivan niin paskaa ole kuin miesporukoissa väitetään. Bändi lähetettäisiin pian USA:han yrittämään läpimurtoa, mutta se juuttuisi pyörimään New Yorkin ja Los Angelesin pikkuklubeihin. Niinpä lisäkeikkoja hommattaisiin Suomen ja Tsekin kaltaisista maista, joissa pojat saisivat näkyvyyttä heikomman tarjonnan vuoksi. Toisena singlenä ilmestyisi poikien itse kynäilemä, hieman AOR-vaikutteinen biisi, ja yleisön uteliaisuus nostaisi sen niukin naukin Britannian Top 40:een.
Tässä vaiheessa levy-yhtiölle olisi valjennut, että aika on ajanut bändin ohi. Lopullisena niittinä toimisi yhtyeen "pahan pojan" lähtö bändistä. Sen syynä olisi jääminen taka-alalle kolmosalbumilla, jolla vain yhdessä kappaleessa räpättäisiin. Niinpä neljälle pojalle ilmoitettaisiin, ettei levytyssopimusta jatketa. Hylätyt pojat menisivät ruikuttamaan erään parhaat päivänsä jo nähneen tanssilevymerkin ovelle, ja siellä heidät otettaisiin tietysti avosylin vastaan. Vanhan levy-yhtiön kaltainen tuotantotiimi puuttuisi, ja pojat yrittäisivät itse kynäillä levyllisen pastisseja varhaisista hiteistään. Seuraavana vuonna ilmestyvän levyn ostaisivat lähinnä bändin vanhat hardcore-fanit, ja MTV, joka ei ihan vielä olisi muuttunut reality-toosaksi, näyttäisi uuden singlen videon yhteensä neljä kertaa. Bändi olisi nyt todistetusti menneen talven lumia, ja sen sinetiksi toinenkin jäsen päättäisi ripustaa rukkasensa naulaan.
Kolme jäljelle jäänyttä poikaa jatkaisi nimellisesti, vaikkakin ilman levyjä ja levytyssopimusta, vain silloin tällöin esiintyen. Yksi heistä päätyisi DJ:ksi ja toinen levykauppaan töihin. Kolmas, alun perin bändin kunnianhimoisin jäsen kehittäisi itselleen alkoholiongelman, ja kaksi muuta alkaisivat vaivihkaa kartella hänen seuraansa. Eräissä nostalgiabileissä yhtye esiintyisi ilmoittamatta hänelle ja korvaten hänet jollakulla kaverilla. Asia tulisi tietysti ilmi, ja sitä seuraava kaplakka nostaisi bändin nimen otsikoihin ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Seurauksena viinaanmenevä, mutta kunnianhimoinen ex-jäsen saisi heti levytyssopimuksen sooloartistina. Musiikkimedia noteeraisi hänen uuden, folkahtavan indie-tyylinsä. Myös yhtyeen paras laulaja levyttäisi soolosinglen, mutta se jäisi täysin vaille huomiota.
Lopulta bändin kaksi jäljellä olevaa jäsentä löytäisi uuden managerin, joka alkaisi järjestellä asioita kuntoon. "Paha poika" houkuteltaisiin takaisin bändiin, ja neljänneksi jäseneksi vakiintuisi juoppoa ex-jäsentä edellä mainituissa bileissä tuurannut kaveri. Managerin suhteilla BBC:hen junailtaisiin pojille varsinainen unelmapaikka tehdä comeback: Eurovision laulukilpailu. Parin viikon ajan toukokuussa, tasan kymmenen vuotta ensisinglen jälkeen, yhtyeen nimi olisi kaikkien huulilla. Pienenä vaikeutena tosin olisi kappale, jota ei tyypillisine neljine sointuineen erottaisi tuhansista kaltaisistaan edes sorkkaraudalla. Itse Euroviisuissa kappale ei pääsisi edes finaaliin, ja singlekin juuttuisi brittilistalla vähemmän mairittelevalle sijaluvulle 35. Kiihkeä Youtube-soitto ei paljoa lämmittäisi, sillä samaan yltäisi lähes jokainen euroviisukappale.
Bändi olisi jo ennen loppulässähdystä levyttänyt viidennen albumin, ja (jälleen uusi) levy-yhtiö julkaisisi sen kesäksi. Uudella albumilla ei olisi yhtään jäsenten itse tekemää kappaletta. Kansainvälinen huomio nostaisi levyn kokonaismyynnin verraten lähelle kulta-ajan lukemia, mutta listoille se ei nousisi edes kotimaassaan. Pojat sysättäisiin kiertueelle, jonka yleisö koostuisi entisten varhaisteinityttöjen sijaan kolmikymppisistä naisista, joista iso osa olisi kreisihumalassa. Sen jälkeen yhtye katoaisi lopullisesti vähin äänin. Kenelläkään ei enää jaksaisi olla kiinnostusta, ei tuottajilla eikä jäsenillä. Samaan aikaan viinaanmenevä ex-jäsen julkaisisi lisää karheaa indiefolkiaan, ja muutaman vuoden päästä vain knoppitietoviisaat hipsterit muistaisivat, että hän on ollut ennen poikabändissä.
perjantai 12. heinäkuuta 2013
Turvallisuus ja Suomen kesä
Ajauduin tuossa eräänä päivänä Twitterissä väittelyyn pyöräilykypärän tarpeellisuudesta. Olin (ja olen) sitä mieltä, että polkupyörän on oltava jalankulun jatke: sitä on voitava käyttää milloin hyvänsä ilman erityisvarusteiden pakkoa. Eräät kanssakeskustelijat olivat sitä mieltä, että kypäräpakko on perusteltu – ihan jo siksikin, etteivät pyöräilijöinä keskenkasvuiset lapset saa huonoa esimerkkiä. Yksi keskustelija jopa väitti, että polkupyörällä päästään samaa vauhtia kuin esimerkiksi skootterilla (jonka ajajalla on nykyisinkin kypäräpakko) ja sen tähden jokaisen hitaimmankin pyöräilijän on käytettävä kypärää. Voi luoja.
Kypäräpakko on vain yksi esimerkki nyky-yhteiskunnan naurettavasta turvallisuudentarpeesta. 2000-luvun lapset esimerkiksi joutuvat aivan erilaiseen syyniin kuin me 1970- ja 1980-luvun lapset. On kerrottu päiväkodeista ja kouluista, joissa vanhempia on syyllistetty mitä luonnollisimpien vapauksien antamisesta. Samassa tahdissa kuin lasten elämismaailmaa supistetaan kohti tarhaeläinten mittoja, aikuisia kohdellaan niin kuin ennen lapsia. Ei saa pyöräillä ilman kypärää, ei saa juoda humalluttavia juomia lasten nähden (eikä mielellään muuten kuin rikkaiden sisäpiirin bileissä) eikä tietenkään polttaa tupakkaa, missään, mitenkään. Eikä muutenkaan saa elää vaarallisesti, koska lapset – ja keskenkasvuisina pidetyt aikuiset – näkevät.
Yle Teema näytti kesäkuussa vanhaa televisio-ohjelmaa, jossa Teemu Selänteen perhe oli 1970-luvulla veneilemässä ja Ensio Itkonen näytteli tavanomaisen varustautumatonta, huoletonta ja välinpitämätöntä suomalaisveneilijää. Missä vaiheessa kulttuurimme kääntyi ylösalaisin?
Nykykulttuurin ihanneihminen ajaa yksityisautoa, jossa on aina navigaattori. Hän seuraa sen ohjeita, vaikka ne tulisivat vieraalla kielellä, jos auto on ostettu ulkomailta. Hän ei koskaan harhaudu reitille, jota navigaattori ei suosittele, paitsi jos navigaattori suosittelee pikkuteitä ja autoilija tahtoo seurata päätietä. Hän ei löydä koskaan mitään. Itse asiassa hän varmistaa käyttäytymisellään, ettei hän koskaan löydä mitään. Hän pidättäytyy elämäntavassa, jossa kaikki on rationaalisesti ennalta järjestettyä. Jos hän erehtyy polkupyörän selkään, se ei tapahdu paikasta A paikkaan B pääsemiseksi, vaan kuntourheilun tähden. Siksi hän tuhlaa pyöräilyvarusteisiin ison nipun rahaa. Hänenlaisensa herättävät hupia nykykulttuurin vähemmän uskollisissa jäsenissä, mutta siitä hän ei välitä, koska hän tuntee näitä kohtaan ylemmyydentunnetta. Oikeasti hän saattaa pyöräillä verraten vähän, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Vielä huvittavampaa on, että pyöräillessään hän seuraa reittiä paikasta A paikkaan B eikä vieläkään löydä mitään.
Kaiken tämän turvallisuuspelleilyn keskellä on ilo tehdä löytöjä, jotka ovat tuota pelleilyä kohtaan ristiriidassa. Juhannusaattona pyöräilimme Pyhäjärven rantoja pitkin. Eräässä niemessä silmiimme osui tällainen paikka:
Tälle laiturille ei muutamalla ensisilmäyksellä näytä pääsevän ollenkaan. Vielä myöhemmilläkään arvioilla laituri ei näytä pysyvän pinnalla. Kun laiturille menee, ei säästy kastelemasta kenkiään. Mutta kyllä sinne pääsee, ja kyllä se pinnalla pysyy. Näennäisyyttä ja ulkokuorta palvova nykykulttuuri ei tällaisen päälle ymmärrä, mutta supisuomalaiset kesänviettäjät ymmärtävät.
Tässä kuvassa on supisuomalainen kesäunelma. Turvallisuuskulttuuri on päälleliimattua ja pintapuolista. Tämän kuvan todellisuus osuu syvälle ja syystäkin.
Blogitekstiä kirjoittaessani kuuntelin Juice Leskisen 1980-luvun tuotantoa.
Kypäräpakko on vain yksi esimerkki nyky-yhteiskunnan naurettavasta turvallisuudentarpeesta. 2000-luvun lapset esimerkiksi joutuvat aivan erilaiseen syyniin kuin me 1970- ja 1980-luvun lapset. On kerrottu päiväkodeista ja kouluista, joissa vanhempia on syyllistetty mitä luonnollisimpien vapauksien antamisesta. Samassa tahdissa kuin lasten elämismaailmaa supistetaan kohti tarhaeläinten mittoja, aikuisia kohdellaan niin kuin ennen lapsia. Ei saa pyöräillä ilman kypärää, ei saa juoda humalluttavia juomia lasten nähden (eikä mielellään muuten kuin rikkaiden sisäpiirin bileissä) eikä tietenkään polttaa tupakkaa, missään, mitenkään. Eikä muutenkaan saa elää vaarallisesti, koska lapset – ja keskenkasvuisina pidetyt aikuiset – näkevät.
Yle Teema näytti kesäkuussa vanhaa televisio-ohjelmaa, jossa Teemu Selänteen perhe oli 1970-luvulla veneilemässä ja Ensio Itkonen näytteli tavanomaisen varustautumatonta, huoletonta ja välinpitämätöntä suomalaisveneilijää. Missä vaiheessa kulttuurimme kääntyi ylösalaisin?
Nykykulttuurin ihanneihminen ajaa yksityisautoa, jossa on aina navigaattori. Hän seuraa sen ohjeita, vaikka ne tulisivat vieraalla kielellä, jos auto on ostettu ulkomailta. Hän ei koskaan harhaudu reitille, jota navigaattori ei suosittele, paitsi jos navigaattori suosittelee pikkuteitä ja autoilija tahtoo seurata päätietä. Hän ei löydä koskaan mitään. Itse asiassa hän varmistaa käyttäytymisellään, ettei hän koskaan löydä mitään. Hän pidättäytyy elämäntavassa, jossa kaikki on rationaalisesti ennalta järjestettyä. Jos hän erehtyy polkupyörän selkään, se ei tapahdu paikasta A paikkaan B pääsemiseksi, vaan kuntourheilun tähden. Siksi hän tuhlaa pyöräilyvarusteisiin ison nipun rahaa. Hänenlaisensa herättävät hupia nykykulttuurin vähemmän uskollisissa jäsenissä, mutta siitä hän ei välitä, koska hän tuntee näitä kohtaan ylemmyydentunnetta. Oikeasti hän saattaa pyöräillä verraten vähän, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Vielä huvittavampaa on, että pyöräillessään hän seuraa reittiä paikasta A paikkaan B eikä vieläkään löydä mitään.
Kaiken tämän turvallisuuspelleilyn keskellä on ilo tehdä löytöjä, jotka ovat tuota pelleilyä kohtaan ristiriidassa. Juhannusaattona pyöräilimme Pyhäjärven rantoja pitkin. Eräässä niemessä silmiimme osui tällainen paikka:
Tälle laiturille ei muutamalla ensisilmäyksellä näytä pääsevän ollenkaan. Vielä myöhemmilläkään arvioilla laituri ei näytä pysyvän pinnalla. Kun laiturille menee, ei säästy kastelemasta kenkiään. Mutta kyllä sinne pääsee, ja kyllä se pinnalla pysyy. Näennäisyyttä ja ulkokuorta palvova nykykulttuuri ei tällaisen päälle ymmärrä, mutta supisuomalaiset kesänviettäjät ymmärtävät.
Tässä kuvassa on supisuomalainen kesäunelma. Turvallisuuskulttuuri on päälleliimattua ja pintapuolista. Tämän kuvan todellisuus osuu syvälle ja syystäkin.
Blogitekstiä kirjoittaessani kuuntelin Juice Leskisen 1980-luvun tuotantoa.
torstai 16. toukokuuta 2013
Onko Pitkäniemi luostari?
Kävin pitkällä pyörälenkillä. Paluumatkalla Nokialta takaisin kohti Tamperetta päätin kiepauttaa Pitkäniemen kautta. Kuten yleisesti tiedetään, paikassa sijaitsee psykiatrinen sairaala, joka nykyisin on osa Tampereen yliopistollista sairaalaa (TAYS). Olen aiemminkin nähnyt pari vilausta paikasta, mutta kuluneena päivänä – valloittavan upealla kevätkesän säällä – häkellyin täydellisesti sen upeudesta. Mikä maanpäällinen paratiisi!
Lähestyessäni sairaalarakennuksia näin kukoistavia puutarhoja ja kaunista arkkitehtuuria. Oikealla puolella siinteli jokunen kasvihuone. Taaempana oli ilmiselvästi kirkon kupoli. Tunnelma muistutti hengellisen rauhan tyyssijaa. Mieleeni muistui ajanjakso melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten, jolloin olin saanut päähäni (osaksi vastareaktiona eräiden lähipiiriläisten ateismille), että haluaisin asua luostarioloissa. Kyseessä ei saanut olla mikä hyvänsä luostari, vaan sellainen, jonka uskontoa ja tapoja olisin itse muovaamassa. Hengellisyyden ja yhteisöllisyyden suhteen olin tosissani, mutta silmäkulmassa kimmelsi iso pilke: suunnittelin esimerkiksi, kuinka yhteisten kokoontumisten aikoihin luostarialueella soitettaisiin kovaäänisistä säveltämääni laulua, jonka sanat kuuluisivat "semminkin kun / kumminkin sen / aika on nyt". Luostari-idyllissä voitaisiin hengellisyyden harjoittamisen lisäksi mielihyvin hoitaa puutarhaa, viljellä kasveja ja vaikkapa valmistaa viiniä. Sille löytyisi meidän luostarilaisten keskuudesta varmasti uskollisia kuluttajia.
Luostari-idylliajatusta kuitenkin hämmensi, että samaan näkymään mahtui ilmiselvästi myös kahvila. Kahvilan olemassaolo Pitkäniemessä viittaa, ettei kyseessä voisi olla luostari, vaan mieluummin yrityspohjalta toimiva henkistymiskeskus. Varmasti siellä järjestettäisiin erinäisiä kursseja ja retriittejä. Ehkä kyseessä olisi jokin sellainen, mistä näin unta päiväkirjani mukaan keväällä 2006. Unessa olin viettänyt uudestisyntymisviikonlopun jossakin henkistymiskeskuksessa. Olin sen jälkeen niin kerta kaikkiaan uusi ihminen, etten oikein tiennyt tai muistanut, mihin suuntaan sieltä oli lähdettävä, jos aikoi päästä kotiin.
Hämmentyneenä on kuitenkin todettava ilmeinen tosiseikka: Pitkäniemi ei ole luostari eikä kaupallinen henkistymiskeskus, vaan psykiatrinen sairaala niin kuin aina ennenkin. Sen historia ulottuu peräti 1800-luvun puolelle (pikaisesti löytämäni tiedon mukaan sairaalan toiminta on käynnistetty tasan vuonna 1900). Vaikka Pitkäniemen lumo on suurelta osin ihmiskätten työtä, on myös itse paikka Pyhäjärven rannalla aivan upea. Sijoitettaisiinko psykiatrinen sairaala 2010-luvulla seudun kauneimpaan järvenrantapaikkaan? Entinen kaatopaikkakin tuntuisi todennäköisemmältä.
Ehkä Pitkäniemi vastaakin sitä, mitä olen jo kauan miettinyt populaarimusiikillisen teoksen aiheeksi. Se kertoisi mielisairaalasta, jossa on paljon parempi ja onnellisempi olla kuin ulkomaailmassa. Autuaat Luojan hullut ja mahtaileva, mutta vaaraton Napoleon käyskentelisivät avarissa käytävissä, valoisissa sosiaalisissa tiloissa ja kauniissa puutarhassa; ilot ja pelot kävisivät päälle kuin tyvenet ja myrskyt, ei sen luonnottomammin. Parin kilsan päässä sairaalasta vallitsisi hektinen ja paniikinomainen todellisuus, jossa "terveet" ihmiset höseltäisivät pakkomielteiden, tunnevammojen ja hallinnasta riistäytyneen kunnianhimon johdattamina kuin – mielenvikaiset. Sen tapahtumaympäristöksi sopisi useampikin Tampereen, Nokian tai Pirkkalan lähiö. Niiden ankeaan maisemaan verrattuna Pitkäniemi muistuttaa onnea.
Pyöräillessäni sairaalan liepeiltä poispäin silmiini osui mies, joka etsiskeli selvästi kyytiä ulos laitoksesta. Ainakaan vielä toistaiseksi Pitkäniemi ei houkuttele henkistymistä kaipaavia ulkomaailman asukkeja niin kuin ulkomaailma vapautta ja mahdollisuuksia kaipaavia Pitkäniemen asukkeja.
Lähestyessäni sairaalarakennuksia näin kukoistavia puutarhoja ja kaunista arkkitehtuuria. Oikealla puolella siinteli jokunen kasvihuone. Taaempana oli ilmiselvästi kirkon kupoli. Tunnelma muistutti hengellisen rauhan tyyssijaa. Mieleeni muistui ajanjakso melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten, jolloin olin saanut päähäni (osaksi vastareaktiona eräiden lähipiiriläisten ateismille), että haluaisin asua luostarioloissa. Kyseessä ei saanut olla mikä hyvänsä luostari, vaan sellainen, jonka uskontoa ja tapoja olisin itse muovaamassa. Hengellisyyden ja yhteisöllisyyden suhteen olin tosissani, mutta silmäkulmassa kimmelsi iso pilke: suunnittelin esimerkiksi, kuinka yhteisten kokoontumisten aikoihin luostarialueella soitettaisiin kovaäänisistä säveltämääni laulua, jonka sanat kuuluisivat "semminkin kun / kumminkin sen / aika on nyt". Luostari-idyllissä voitaisiin hengellisyyden harjoittamisen lisäksi mielihyvin hoitaa puutarhaa, viljellä kasveja ja vaikkapa valmistaa viiniä. Sille löytyisi meidän luostarilaisten keskuudesta varmasti uskollisia kuluttajia.
Luostari-idylliajatusta kuitenkin hämmensi, että samaan näkymään mahtui ilmiselvästi myös kahvila. Kahvilan olemassaolo Pitkäniemessä viittaa, ettei kyseessä voisi olla luostari, vaan mieluummin yrityspohjalta toimiva henkistymiskeskus. Varmasti siellä järjestettäisiin erinäisiä kursseja ja retriittejä. Ehkä kyseessä olisi jokin sellainen, mistä näin unta päiväkirjani mukaan keväällä 2006. Unessa olin viettänyt uudestisyntymisviikonlopun jossakin henkistymiskeskuksessa. Olin sen jälkeen niin kerta kaikkiaan uusi ihminen, etten oikein tiennyt tai muistanut, mihin suuntaan sieltä oli lähdettävä, jos aikoi päästä kotiin.
Hämmentyneenä on kuitenkin todettava ilmeinen tosiseikka: Pitkäniemi ei ole luostari eikä kaupallinen henkistymiskeskus, vaan psykiatrinen sairaala niin kuin aina ennenkin. Sen historia ulottuu peräti 1800-luvun puolelle (pikaisesti löytämäni tiedon mukaan sairaalan toiminta on käynnistetty tasan vuonna 1900). Vaikka Pitkäniemen lumo on suurelta osin ihmiskätten työtä, on myös itse paikka Pyhäjärven rannalla aivan upea. Sijoitettaisiinko psykiatrinen sairaala 2010-luvulla seudun kauneimpaan järvenrantapaikkaan? Entinen kaatopaikkakin tuntuisi todennäköisemmältä.
Ehkä Pitkäniemi vastaakin sitä, mitä olen jo kauan miettinyt populaarimusiikillisen teoksen aiheeksi. Se kertoisi mielisairaalasta, jossa on paljon parempi ja onnellisempi olla kuin ulkomaailmassa. Autuaat Luojan hullut ja mahtaileva, mutta vaaraton Napoleon käyskentelisivät avarissa käytävissä, valoisissa sosiaalisissa tiloissa ja kauniissa puutarhassa; ilot ja pelot kävisivät päälle kuin tyvenet ja myrskyt, ei sen luonnottomammin. Parin kilsan päässä sairaalasta vallitsisi hektinen ja paniikinomainen todellisuus, jossa "terveet" ihmiset höseltäisivät pakkomielteiden, tunnevammojen ja hallinnasta riistäytyneen kunnianhimon johdattamina kuin – mielenvikaiset. Sen tapahtumaympäristöksi sopisi useampikin Tampereen, Nokian tai Pirkkalan lähiö. Niiden ankeaan maisemaan verrattuna Pitkäniemi muistuttaa onnea.
Pyöräillessäni sairaalan liepeiltä poispäin silmiini osui mies, joka etsiskeli selvästi kyytiä ulos laitoksesta. Ainakaan vielä toistaiseksi Pitkäniemi ei houkuttele henkistymistä kaipaavia ulkomaailman asukkeja niin kuin ulkomaailma vapautta ja mahdollisuuksia kaipaavia Pitkäniemen asukkeja.
torstai 25. huhtikuuta 2013
Avoin kirje Rumba-lehdelle
Arvoisa Rumban toimitusväki! Otin taannoisen lehtiuudistuksenne iloiten vastaan, koska oletin sen tarkoittavan paluuta rakentavaan musiikkijournalismiin. Aluksi kiinnitin huomioni lähinnä siihen, etteivät levyarvostelut – minusta nyt ja aina kiinnostavin osa musiikkijournalismia – muuttuneet yhtään pidemmiksi tai perustellummiksi. Uusimman numeron (4/2013) myötä on pakko tunnustaa, että lehtenne kiinnostaa nykyään muutenkin jopa entistä vähemmän. Tämä on suomalaisen musiikkijournalismin kannalta todella valitettavaa.
Aloitan yllä mainitsemistani levyarvioista. Niiden pahin ongelma ei ole lyhyys ja perustelemattomuus, vaan se vihamielisen kitkerä ja kyyninen asenne, joilla toimittajat ihan kautta linjan kirjoittavat arvionsa. Eniten sitä saavat osakseen ne bändit ja artistit, jotka ihan oikeasti yrittävät säilyttää jotakin toisenlaista asennetta. Depeche Moden uusinta albumia en vielä ole kuullut, mutta kaksi tähteä ja viittaus David Gahanin – vai oliko se Martin Gore? – haukotukseen toimivat minunlaiselleni lukijalle melkein houkuttimena. Se tuskin on tarkoituksenne. Depeche Mode edustaa aikakautta, jolloin popmusiikilla oli jotain muutakin väliä kuin antaa liikunnanharrastajalle korvanapeista käsin potkua. Voi siis hyvällä syyllä olettaa, että Delta Machine kätkee sisäänsä monenlaista antia minunlaiselleni kriittiselle ja musiikista oikeasti kiinnostuneelle musiikinharrastajalle. (Ja ei, Rumbaan taannoin kirjoittaneen Samuli Knuutin "koska se on Depeche Mode, se on hyvä" -asenne ei ole yhtään sen rakentavampaa journalismia.)
Didon uusi levy Girl Who Got Away ei välttämättä ole minun mieleeni, mutta sen "ansaitsema" yksi tähti on takuuvarmassa epäsuhdassa niitä 2010-lukulaisia tyhjänpäiväisyyksiä kohtaan, joita nyky-Rumba kehuu. Kriitikko Iida Sofia Hirvonen väitti arvostelussaan, että Dido tekee paluun kymmenen vuoden tauolta. Eikö toimituksessa riittänyt kiinnostusta huomioimaan, että Didon tauko on itse asiassa vain neljä ja puoli vuotta? Ei ole lukijoiden omalla vastuulla, jos Hirvonen on ignorannut hänen marraskuussa 2008 ilmestyneen Safe Trip Home -albuminsa.
Neumann saattaa olla musiikillisella urallaan hieman hukassa, mutta siitä huolimatta – tai juuri siksi – hänen uudelle levylleen annettu yksi tai viisi tähteä -arvostelu on avointa vittuilua. Vaikka itsekin pidän esimerkiksi nykyistä Yötä todella degeneroituneena versiona siitä yhtyeestä, joka levytti Varieteen (josta siitäkään en ole mitenkään riemuissani), olisi paikallaan edes yrittää ymmärtää, että Neumannin säveltämät ja sanoittamat kappaleet koskettivat 1980-luvulla suomalaista kuulijakuntaa syvemmin kuin kukaan tai mikään sen jälkeen ikinä. Minäkään en ilahtunut Neumannin mukanaolosta Vain elämää -sarjassa, joka on perseleestä, mutta vielä vuonna 2008 Dingon nimissä julkaistu Humisevan harjun paluu on lajissaan ihan pätevä kiekko. Ehkä kannustava kritiikki jättäisi paremman maun muiden kuin ylimielisten, omahyväisten, kitkerien ja katkerien lukijoiden suuhun?
Uskon, että moni teidän toimituksessanne – ja lukijakunnassanne – suhtautuu vilpittömän myönteisesti Ylen paljon hehkutettuun, joskin synkistelynluonteiseen vihapuheenvastaiseen kampanjaan ja yhtä vilpittömän kielteisesti itse vihapuheeseen. Osataanko Rumban toimituksessa ymmärtää, että lehden nykyinen musiikkijournalismi ylläpitää sitä vihapuheiden taustalla piilevää arvomaailmaa, jossa kaikkein kovin jätkä (tai muija) on se, joka uskaltaa vittuilla kaikkein rumimmin?
The Knife -yhtyeen Shaking the Habitual muodostaa Rumban arviosivuilla poikkeuksen, sillä Oskari Onninen antaa sille täydet viisi tähteä siitä huolimatta, että yhtye näyttää oikeasti yrittävän jotain. En tiedä, pidänkö Knifen levystä, sillä yhtyeen ensilevy sopii omaan korvaani paremmin kuin Onnisen vallankumoukselliseksi nimittämä jatko-osa Silent Shout. Tämäkään arvio ei silti ole vapaa älyvapaasta asenteellisuudesta. Onninen niputtaa latteuksiksi Knifen manifestit "money just can't buy western standards", "liberals give me nerve itch", "rewrite the history to suit our needs" ja "end extreme wealth", lisäten: "Vain Free Pussy Riot puuttuu." Puuttuuko Onniselta se ymmärrys, että kaikki yllä mainitut Knifen oikeasti levyllään ilmaisemat julkilausumat kritisoivat länsimaista kulttuuria ja yhteiskuntaa, kun taas "free Pussy Riot" edustaa – näin periaatteessa – länsimaisen näkökulman ylimielistä levittämistä muuhun maailmaan?
Lehden muusta sisällöstä jäi mieleen lähinnä 15–16-vuotiaiden raati arvioimassa 1970–90-lukulaisia biisejä, joita toimittaja kutsuu klassikoiksi. Minusta ne tosin eivät ole sellaisia. On todella säväyttävää, miten hyvin "satunnaisesti valikoituneet" teinit ymmärsivät menneiden vuosikymmenien musiikkia. Sellaiseen en itse olisi tainnut omana teiniaikanani pystyä, vaikka olin musiikin himoharrastaja jo silloin. Tämä ei kuitenkaan säväyttänyt toimittajaa, jonka ennakkoasenne oli selvästi ylimielinen ja joka häkellyttävän itsevarmasti ja asiasisällöistä piittaamatta säilytti ylimielisyytensä artikkelin loppuun saakka.
Parahin Rumban toimitus, mielestäni lehtenne on yhtä rakentavaa luettavaa kuin vuoden 2004 Ilta-Sanomat tai satunnaisesti valikoitunut keskusteluketju Facebookissa, josta itse erosin jo aikoja sitten.
Aloitan yllä mainitsemistani levyarvioista. Niiden pahin ongelma ei ole lyhyys ja perustelemattomuus, vaan se vihamielisen kitkerä ja kyyninen asenne, joilla toimittajat ihan kautta linjan kirjoittavat arvionsa. Eniten sitä saavat osakseen ne bändit ja artistit, jotka ihan oikeasti yrittävät säilyttää jotakin toisenlaista asennetta. Depeche Moden uusinta albumia en vielä ole kuullut, mutta kaksi tähteä ja viittaus David Gahanin – vai oliko se Martin Gore? – haukotukseen toimivat minunlaiselleni lukijalle melkein houkuttimena. Se tuskin on tarkoituksenne. Depeche Mode edustaa aikakautta, jolloin popmusiikilla oli jotain muutakin väliä kuin antaa liikunnanharrastajalle korvanapeista käsin potkua. Voi siis hyvällä syyllä olettaa, että Delta Machine kätkee sisäänsä monenlaista antia minunlaiselleni kriittiselle ja musiikista oikeasti kiinnostuneelle musiikinharrastajalle. (Ja ei, Rumbaan taannoin kirjoittaneen Samuli Knuutin "koska se on Depeche Mode, se on hyvä" -asenne ei ole yhtään sen rakentavampaa journalismia.)
Didon uusi levy Girl Who Got Away ei välttämättä ole minun mieleeni, mutta sen "ansaitsema" yksi tähti on takuuvarmassa epäsuhdassa niitä 2010-lukulaisia tyhjänpäiväisyyksiä kohtaan, joita nyky-Rumba kehuu. Kriitikko Iida Sofia Hirvonen väitti arvostelussaan, että Dido tekee paluun kymmenen vuoden tauolta. Eikö toimituksessa riittänyt kiinnostusta huomioimaan, että Didon tauko on itse asiassa vain neljä ja puoli vuotta? Ei ole lukijoiden omalla vastuulla, jos Hirvonen on ignorannut hänen marraskuussa 2008 ilmestyneen Safe Trip Home -albuminsa.
Neumann saattaa olla musiikillisella urallaan hieman hukassa, mutta siitä huolimatta – tai juuri siksi – hänen uudelle levylleen annettu yksi tai viisi tähteä -arvostelu on avointa vittuilua. Vaikka itsekin pidän esimerkiksi nykyistä Yötä todella degeneroituneena versiona siitä yhtyeestä, joka levytti Varieteen (josta siitäkään en ole mitenkään riemuissani), olisi paikallaan edes yrittää ymmärtää, että Neumannin säveltämät ja sanoittamat kappaleet koskettivat 1980-luvulla suomalaista kuulijakuntaa syvemmin kuin kukaan tai mikään sen jälkeen ikinä. Minäkään en ilahtunut Neumannin mukanaolosta Vain elämää -sarjassa, joka on perseleestä, mutta vielä vuonna 2008 Dingon nimissä julkaistu Humisevan harjun paluu on lajissaan ihan pätevä kiekko. Ehkä kannustava kritiikki jättäisi paremman maun muiden kuin ylimielisten, omahyväisten, kitkerien ja katkerien lukijoiden suuhun?
Uskon, että moni teidän toimituksessanne – ja lukijakunnassanne – suhtautuu vilpittömän myönteisesti Ylen paljon hehkutettuun, joskin synkistelynluonteiseen vihapuheenvastaiseen kampanjaan ja yhtä vilpittömän kielteisesti itse vihapuheeseen. Osataanko Rumban toimituksessa ymmärtää, että lehden nykyinen musiikkijournalismi ylläpitää sitä vihapuheiden taustalla piilevää arvomaailmaa, jossa kaikkein kovin jätkä (tai muija) on se, joka uskaltaa vittuilla kaikkein rumimmin?
The Knife -yhtyeen Shaking the Habitual muodostaa Rumban arviosivuilla poikkeuksen, sillä Oskari Onninen antaa sille täydet viisi tähteä siitä huolimatta, että yhtye näyttää oikeasti yrittävän jotain. En tiedä, pidänkö Knifen levystä, sillä yhtyeen ensilevy sopii omaan korvaani paremmin kuin Onnisen vallankumoukselliseksi nimittämä jatko-osa Silent Shout. Tämäkään arvio ei silti ole vapaa älyvapaasta asenteellisuudesta. Onninen niputtaa latteuksiksi Knifen manifestit "money just can't buy western standards", "liberals give me nerve itch", "rewrite the history to suit our needs" ja "end extreme wealth", lisäten: "Vain Free Pussy Riot puuttuu." Puuttuuko Onniselta se ymmärrys, että kaikki yllä mainitut Knifen oikeasti levyllään ilmaisemat julkilausumat kritisoivat länsimaista kulttuuria ja yhteiskuntaa, kun taas "free Pussy Riot" edustaa – näin periaatteessa – länsimaisen näkökulman ylimielistä levittämistä muuhun maailmaan?
Lehden muusta sisällöstä jäi mieleen lähinnä 15–16-vuotiaiden raati arvioimassa 1970–90-lukulaisia biisejä, joita toimittaja kutsuu klassikoiksi. Minusta ne tosin eivät ole sellaisia. On todella säväyttävää, miten hyvin "satunnaisesti valikoituneet" teinit ymmärsivät menneiden vuosikymmenien musiikkia. Sellaiseen en itse olisi tainnut omana teiniaikanani pystyä, vaikka olin musiikin himoharrastaja jo silloin. Tämä ei kuitenkaan säväyttänyt toimittajaa, jonka ennakkoasenne oli selvästi ylimielinen ja joka häkellyttävän itsevarmasti ja asiasisällöistä piittaamatta säilytti ylimielisyytensä artikkelin loppuun saakka.
Parahin Rumban toimitus, mielestäni lehtenne on yhtä rakentavaa luettavaa kuin vuoden 2004 Ilta-Sanomat tai satunnaisesti valikoitunut keskusteluketju Facebookissa, josta itse erosin jo aikoja sitten.
perjantai 22. maaliskuuta 2013
Avioliiton voima
Kotimaisen uutuuselokuvan 21 tapaa pilata avioliitto, jota tietenkään en ole katsonut tai aikeissa katsoa lähiaikoina, mainosjulisteisiin on sijoitettu alaviitteenomainen teksti, joka muistaakseni kuuluu (ainakin suurin piirtein): "Kuka vielä on naimisissa?" Ymmärtääkseni tämä viittaa siihen, että avioliitto tai naimisiinmeno on niin puhkiepämuodikas ilmiö ja ollut sitä niin pitkän aikaa, että monen mielestä koko avioliiton ajatus on epärelevantti tai jopa absurdi. Enkähän minäkään ole naimisissa, vaikka asunkin naisystäväni kanssa yhdessä.
Kuluneella viikolla on kuitenkin saatu vahvasti näyttöä siitä, että avioliiton mahti on edelleen aivan valtava. Kun kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista tuli äänestyskelpoiseksi netissä osoitteessa kansalaisaloite.fi, vuorokauden sisällä sen tueksi kävi raapustamassa puumerkkinsä yli 100 000 suomalaista. Tällä hetkellä, alle neljä vuorokautta aloitteen avaamisesta (puolen vuoden ajaksi!), allekirjoittaneita on liki 133 000. Tämä mielenosoituksellinen joukkovoima on toteutunut, vaikka kansalaisaloitteiden kannattaminen vaatii paitsi nettiyhteyden, myös pankkitunnukset. Mitättömästä asiasta ei siis voi olla kysymys. Toki moni ajattelee pelkästään homoseksuaalien yhdenvertaisia oikeuksia heteroseksuaalien kanssa, ei avioliittoa sinänsä. Mutta kyse on nimenomaan avioliitosta, ja kampanjan nimikin on yksiselitteisesti "Tahdon2013".
1970-luvun lopulla ilmestyi samoihin aikoihin kaksi menestysiskelmää, joissa avainsana on vaimo. Kotimainen versio aiheesta on Eino Valtasen humpahtava No justiinsa juu. Chrisse Johanssonin (siis naisen) sanoittama kappale kertoi "sellaisesta tytöstä, josta vaimon teen". Ulkomainen – tarkemmin sanoen hollantilainen – versio tavataan Luv'-diskoyhtyeen hitissä Trojan Horse: "One, two, three, four, five, you say I'll be your wife..." Nämä menestyskappaleet kavaltavat, että niinkin myöhään kuin vuonna 1978 vaimous oli naisen elämässä jotakin sekä olennaista että hyväksyttävää. (Ja lauloihan italialainen Spagna vielä 1988, että I Wanna Be Your Wife.)
Feministit olivat 1970-luvulla jo voimissaan. Useimmat feministit vastustivat perinteistä avioliittokäsitystä, jossa naimisiinmeno tarkoitti naisen liittämistä mieheen. Nainen luopui omasta nimestään, omasta synnyinperheestään ja usein myös omasta pankkitilistään. Yhä on olemassa maita, joissa neidit saavat äänestää, mutta rouvat eivät, koska heidän perheissään äänioikeus on herralla. Suomessa astui kuitenkin jo 1980-luvulla voimaan sukunimilaki, jossa nainen sai avioituessaan säilyttää oman nimensä ja mies ottaa vaimonsa nimen. Myös pankkitilit ovat nykyään pääsääntöisesti erilliset. Ennen kaikkea tytöt ja nuoret naiset tapaavat yhä useammin asua lapsuudenkodin jälkeen jo pitkät tovit omillaan, usein kimppakämpässä tai tilapäisen seurustelukumppanin kanssa, ennen mahdollista naimisiinmenoa. Nuori polvi ei tunne enää mitään oleellista, mikä avioliitossa alistaisi naista, ja sen tähden feministienkään valtavirta ei vastusta avioliittoa sinänsä. Joukko katkeroituneita keski-ikäisiä miehiä kuitenkin ylläpitää edelleen katteetonta myyttiä feministeistä perheenrikkojina. He eivät seuraa aikaansa, eivätkä varsinkaan ymmärrä.
Vuoden 2013 Suomen euroviisukappaleen esittää Krista Siegfrieds. Sen nimi kuuluu Marry Me. Näin siis tänä samana keväänä, kun toistasataatuhatta suomalaista rientää oitis jollekin uudehkolle nettisivulle vaatimaan tasa-arvoista avioliittolakia.
Avioliitossa on edelleen mahtavaa voimaa, jota kyynikot eivät ymmärrä.
Kuluneella viikolla on kuitenkin saatu vahvasti näyttöä siitä, että avioliiton mahti on edelleen aivan valtava. Kun kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista tuli äänestyskelpoiseksi netissä osoitteessa kansalaisaloite.fi, vuorokauden sisällä sen tueksi kävi raapustamassa puumerkkinsä yli 100 000 suomalaista. Tällä hetkellä, alle neljä vuorokautta aloitteen avaamisesta (puolen vuoden ajaksi!), allekirjoittaneita on liki 133 000. Tämä mielenosoituksellinen joukkovoima on toteutunut, vaikka kansalaisaloitteiden kannattaminen vaatii paitsi nettiyhteyden, myös pankkitunnukset. Mitättömästä asiasta ei siis voi olla kysymys. Toki moni ajattelee pelkästään homoseksuaalien yhdenvertaisia oikeuksia heteroseksuaalien kanssa, ei avioliittoa sinänsä. Mutta kyse on nimenomaan avioliitosta, ja kampanjan nimikin on yksiselitteisesti "Tahdon2013".
1970-luvun lopulla ilmestyi samoihin aikoihin kaksi menestysiskelmää, joissa avainsana on vaimo. Kotimainen versio aiheesta on Eino Valtasen humpahtava No justiinsa juu. Chrisse Johanssonin (siis naisen) sanoittama kappale kertoi "sellaisesta tytöstä, josta vaimon teen". Ulkomainen – tarkemmin sanoen hollantilainen – versio tavataan Luv'-diskoyhtyeen hitissä Trojan Horse: "One, two, three, four, five, you say I'll be your wife..." Nämä menestyskappaleet kavaltavat, että niinkin myöhään kuin vuonna 1978 vaimous oli naisen elämässä jotakin sekä olennaista että hyväksyttävää. (Ja lauloihan italialainen Spagna vielä 1988, että I Wanna Be Your Wife.)
Feministit olivat 1970-luvulla jo voimissaan. Useimmat feministit vastustivat perinteistä avioliittokäsitystä, jossa naimisiinmeno tarkoitti naisen liittämistä mieheen. Nainen luopui omasta nimestään, omasta synnyinperheestään ja usein myös omasta pankkitilistään. Yhä on olemassa maita, joissa neidit saavat äänestää, mutta rouvat eivät, koska heidän perheissään äänioikeus on herralla. Suomessa astui kuitenkin jo 1980-luvulla voimaan sukunimilaki, jossa nainen sai avioituessaan säilyttää oman nimensä ja mies ottaa vaimonsa nimen. Myös pankkitilit ovat nykyään pääsääntöisesti erilliset. Ennen kaikkea tytöt ja nuoret naiset tapaavat yhä useammin asua lapsuudenkodin jälkeen jo pitkät tovit omillaan, usein kimppakämpässä tai tilapäisen seurustelukumppanin kanssa, ennen mahdollista naimisiinmenoa. Nuori polvi ei tunne enää mitään oleellista, mikä avioliitossa alistaisi naista, ja sen tähden feministienkään valtavirta ei vastusta avioliittoa sinänsä. Joukko katkeroituneita keski-ikäisiä miehiä kuitenkin ylläpitää edelleen katteetonta myyttiä feministeistä perheenrikkojina. He eivät seuraa aikaansa, eivätkä varsinkaan ymmärrä.
Vuoden 2013 Suomen euroviisukappaleen esittää Krista Siegfrieds. Sen nimi kuuluu Marry Me. Näin siis tänä samana keväänä, kun toistasataatuhatta suomalaista rientää oitis jollekin uudehkolle nettisivulle vaatimaan tasa-arvoista avioliittolakia.
Avioliitossa on edelleen mahtavaa voimaa, jota kyynikot eivät ymmärrä.
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
Iloiset vuosikymmenet
Mitä tulee mieleen, kun ajattelee ilmausta "iloinen 50-luku"? Itse mietin nuoria jäätelöbaarissa ja varhaista rock and rollia. Kumppanini ehdotti naiivia ja ihmettelevää tapaa nähdä maailma: mitä kaikkea täältä löytyykään! "Iloinen 60-luku" puolestaan tuo mieleemme Beatlesit, Beach Boysit, kuuman kesäkadun ja sekoilevat hipit. Kulttuurinen perimämme on niin paljolti suurten ikäluokkien määrittämää, että tiedämme oikein hyvin, miten heidän nuoruudessaan on oltu iloisia.
"Iloista 70-lukua" olen jo itsekin päässyt hiukan näkemään. Lahkeet liehuivat, värit räiskyivät ja Abba soi. Sitten päädyttiinkin "iloiselle 80-luvulle", jolloin lasketeltiin, pukeuduttiin neonväreihin ja kasvatettiin isot tukat. Dingo tai Van Halen soi ja Ritari Ässä näkyi. Vuosisadan päätti "iloinen 90-luku". Eurobiitin säestämä hilpeä opiskelijaelämä, chattailu ja nettideittailu nostivat fiilikset vuosikymmenen alun lamasta korkealle.
Siihen se sitten päättyykin. "Iloista 2000-lukua" ei ole nähty oikeastaan päivääkään. Vuosi 2000 meni ehkä vielä puoliksi edellisen vuosikymmenen jälkitunnelmissa, mutta jo seuraava vuosi mäjäytti uuden maailmanajan ongelmat suoraan vasten ihmisrukan kasvoja: Lahti, Göteborg, Genova, New York, Afganistan ja Kärsämäki. Sitten kokoonnuttiin mielenosoituksiin suurempana joukkovoimana kuin vuosikymmeniin, mutta ilmeet olivat kärsiviä. Kun mitään ei nähty saadun aikaan, liikehdintä hiipui. Sitten tulivat uuskonservatismi ja perussuomalaiset. Valuuttakriisi ja uusi lama. Katkeruus ja kauna.
"Iloinen 10-luku" on hyvin tiukassa, vaikkei vuosikymmentä ole vielä elettykään kuin reilut kolme vuotta. Toki tässä vaiheessa vuosikymmentä myös "iloinen 90-luku" näytti olevan tiukassa. Mutta näkymät ovat kurjat edelleen kaikilla tasoilla. Vain syrjäytymällä omaan kuplaansa voi elää iloisena, tasapainoisena ja onnellisena.
Haluavatko nykyaikuiset kasvattaa lapsensa maailmaan, jossa ei ole minkäänlaista iloa?
"Iloista 70-lukua" olen jo itsekin päässyt hiukan näkemään. Lahkeet liehuivat, värit räiskyivät ja Abba soi. Sitten päädyttiinkin "iloiselle 80-luvulle", jolloin lasketeltiin, pukeuduttiin neonväreihin ja kasvatettiin isot tukat. Dingo tai Van Halen soi ja Ritari Ässä näkyi. Vuosisadan päätti "iloinen 90-luku". Eurobiitin säestämä hilpeä opiskelijaelämä, chattailu ja nettideittailu nostivat fiilikset vuosikymmenen alun lamasta korkealle.
Siihen se sitten päättyykin. "Iloista 2000-lukua" ei ole nähty oikeastaan päivääkään. Vuosi 2000 meni ehkä vielä puoliksi edellisen vuosikymmenen jälkitunnelmissa, mutta jo seuraava vuosi mäjäytti uuden maailmanajan ongelmat suoraan vasten ihmisrukan kasvoja: Lahti, Göteborg, Genova, New York, Afganistan ja Kärsämäki. Sitten kokoonnuttiin mielenosoituksiin suurempana joukkovoimana kuin vuosikymmeniin, mutta ilmeet olivat kärsiviä. Kun mitään ei nähty saadun aikaan, liikehdintä hiipui. Sitten tulivat uuskonservatismi ja perussuomalaiset. Valuuttakriisi ja uusi lama. Katkeruus ja kauna.
"Iloinen 10-luku" on hyvin tiukassa, vaikkei vuosikymmentä ole vielä elettykään kuin reilut kolme vuotta. Toki tässä vaiheessa vuosikymmentä myös "iloinen 90-luku" näytti olevan tiukassa. Mutta näkymät ovat kurjat edelleen kaikilla tasoilla. Vain syrjäytymällä omaan kuplaansa voi elää iloisena, tasapainoisena ja onnellisena.
Haluavatko nykyaikuiset kasvattaa lapsensa maailmaan, jossa ei ole minkäänlaista iloa?
torstai 7. helmikuuta 2013
Maitolavan rimprempsat ja rimpsit
Pispalassa, Pub Kujakollissa pidetään kerran kuukaudessa Maitolava-niminen tapahtuma. Päätin käydä tsekkaamassa sen, kun asun lähistöllä. Kyse on open stage -tilaisuudesta, jossa kuka hyvänsä voi nousta lavalle esittämään musiikkiaan, tai musiikkia, tai jotain, millä on etäisesti tekemistä musiikin kanssa.
Saavuin paikalle yhdeksältä. Ensimmäinen näkemäni esiintyjä oli Eeroksi kutsuttu poikanen, joka paukutti noitarumpua ja lausui vuoroin loitsua, vuoroin lorua. Yleisö tykkäsi, minä vain en tajunnut mitään. Sen jatkoksi kuultiin sentään oikeaa musiikkia, kun sellististä ja banjonsoittajasta – joista kumpikin myös lauloi – koostuva The Fractal Cauliflowers -yhtye esitti psykedeelistä bluegrassia. Vaikka musiikki oli kaukana sellaisesta, jota normaalisti kuuntelisin kotona, kokemus oli varsin myönteinen. Tästäkin yleisö tykkäsi.
Sitten lavalle kipusi Hot Mama Salonen, joka ei nimestään huolimatta ole kuuma mamma, vaan miespuolinen, hieman davelindholmmainen akustisen bluesin taitaja. Hän osaa laulaa ja eritoten soittaa, mutta omat sävelmät eivät jääneet mieleen ja suomenkieliset sanoitukset hieman ärsyttivät. Viimeisen biisin hän esitteli Guess Who -coverina, mikä sai odottamaan American Womania, jota ei tietenkään tullut. Seuraava esiintyjä oli puolestaan naispuolinen singer-songwriter, jonka naama jäi paremmin mieleen kuin nimi. Hänen lauluäänensä oli varsin vaikuttava, mutta biisit eivät häikäisseet, vaikka mukavilta kuulostivatkin. Viimeisen kappaleen hän esitteli coverina, ja kuulostelin, että voi olla tuttu, muttei mistään kotoisin. "Se oli CMX:ää", tyttö totesi lopuksi iloisesti. Mieleen juolahti: millaista taidetta tällaiset laulajat tekisivätkin, ellei heillä olisi vaikutteenaan jotain hälvetin CMX:ää?
Nimi livahti ohi korvieni myös seuraavalta esiintyjältä, joka oli jälleen laulu- ja soitinduo. Tiedossa oli leppoisaa folkmeininkiä, joka erottui porukasta siinä, ettei se ollut tai pyrkinyt olemaan miltään kantilta "täydellinen". Leppoisuutta kuvastaa sekin, että kitaristinuorukaisen 12-kielinen oli välillä aivan epävireessä. Naisvokalistin tulkitsema Peitsamon Jaana S. herätti myös hilpeyttä. Tämä kokoonpano jätti Fraktaalikukkakaalien ohella vaikutelman, että pyytäisin heidät esiintymään kuvitteellisille pispalalaisfestareille, jos olisin järjestämässä. Lisää nainen ja kitara -osastoa esitteli brunettityttö, jonka ääni muistutti Laura Närheä. Mukava ääni olikin, vaikka melko hiljainen. Harmituksen aihetta antoi keskimmäinen kappale, jonka laulaja spiikkasi suurin piirtein: "Täällä kuulemma saakin esittää kolme-neljä biisiä, joten soitan yhden Joosen biisin tähän väliin." Tuollaiset tytöt varmasti kuvittelevat, että Joose Keskitalo on Maitolavan yleisön yhteinen epäämätön suosikki.
Viimeinen kuulemani musiikkiesitys oli Petra-nimisen nuoren naisen ilman säestystä esittämä karjalaisen runolaulun tai jonkin vastaavan mukaelma. Kun hieman aiemmin lavalla oli pistäytynyt Juho Ylinampa mölisemässä jotain synkkää kansanballadin säettä (tai sellaisen mukaelmaa), ei voi olla huomioimatta, että Maitolava on kyllä nykyisellään varsinainen eksentrikkojen (tai muka-eksentrikkojen) temmellyskenttä. Yhteislaulusta tai -soitosta ei ole tietoakaan. Esiintyjän on syytä olla omaehtoinen ja omintakeinen, mutta jotenkin geneerisellä tavalla. Hänen on edustettava jotakin tiettyä friikkigenreä. Jos itse osaisin soittaa akustista soitinta (muuta kuin lyömäsoitinta) paremmin kuin auttavasti ja esiintyä niin luontevasti, että kipuaisin lavalle esittämään omia biisejäni, ei esiintyjistä ja heidän kavereistaan koostuva yleisön sisin piiri varmaankaan tietäisi miten suhtautua. Oma mahdollinen eksentrisyyteni ei näet ole pakotettua, vaan jotakin, mitä en voisi kätkeä pakollakaan. Niinpä voisin yrittää tarjota yleisölle jotakin kollektiivista, yhteisesti ymmärrettyä, mikä varmaan saisi sisimmän piirin pitämään esitystäni epäonnistuneena yrityksenä olla "kaupallinen".
Hieman siis ärsyttävän ristiriitaiset fiilikset jäi Maitolavasta, mutta aivan varmasti menen sinne vielä uudelleen. Ja uudelleen. Ja luultavasti uudelleen.
tiistai 22. tammikuuta 2013
Asuuko perheessäsi viinatrokari?
Joku muukin kuin minä on varmasti törmännyt Vanhempainliiton ulkomainoksiin, jotka kysyvät: "Asuuko perheessäsi viinatrokari?" Toinen vastaavanlainen vaatii: "Pysäytä juopotteleva lapsi!" Mainokset on stailattu näyttämään retrofuturistisilta: kulttuurisia merkkejä ymmärtävä ohikulkija käsittää, ettei asiaa ilmaista tällä tavoin täysin vakavissaan, mutta silti Vanhempainliitto on asiansa kanssa yhtä tosissaan kuin Sauli Niinistö puhuessaan oleskeluyhteiskunnasta uudenvuodenpuheessa. Nykyaika vaatii yhtäältä ironiantajua, toisaalta konservatiivista ideologiaa. Vanhempainliiton vanhoillisluonteiset mainokset pyritään saamaan läpi yhtä lailla 30-vuotiaille cityvihreille kuin viisikymppiä ylittäneille kouvolalaispersuille.
Ai miten niin vanhoilliset? Enkö ymmärrä ironiaa? Ehkä ymmärränkin, mutta tässä tapauksessa ironia on vain ilmiasu. Mutta entäs sitten, vaikka onkin? Eikö tärkeintä ole itse asia, ja eikö se ole hyvä? Ehkä siinä tapauksessa, jos on oikeasti kysymys juopottelevista lapsista. Mutta...
Sanotaan, että jokainen on aikansa lapsi. Näin voi ollakin, mutta vielä tärkeämpää on, mihin aikaan kukin "lapsi" samastuu ja missä mielessä. Minä vartuin 1980-luvulla, vuosikymmenellä, jonka aikana raittiusliikkeen on tutkittu menettäneen täysin entiset sosiokulttuuriset asemansa. En hyökkää raittiusliikettä vastaan, minusta se on kulttuurisesti mielenkiintoinen ja tutustumisen arvoinen ilmiö. En myöskään koe olevani erityisen 80-lukulainen ihminen. Seuraava vuosikymmen merkitsi minulle monessa mielessä suurta vapautta: keskiluokkainen tasapäistäminen sai kyytiä niin lamalta kuin lo-fi-estetiikaltakin. Toisaalta 1970-luku on ollut hyvin kauan oma lempilapseni – eikä vain siksi, että synnyin silloin, vaan myös yhteiskunnallisten ja kulttuuristen virtausten puolesta. 2000-lukulaisena ihmisenä en kuitenkaan voi itseäni pitää. Vuosien 2001–03 rauhanliikkeen jälkeen sellaiset merkittävät ilmiöt, joihin olisin oikeasti halunnut ja tuntenut omakseni samastua, ovat olleet tiukassa.
Joka tapauksessa olen samastunut, ja halunnut samastua, sellaiseen aikakauteen, joka ei tuputa konservatiivisia arvoja, vaan elämäntavan vapautuminen merkitsee edistystä, nuoruusikää kunnioitetaan eikä halveksita tai vaihtoehtoisesti palvota, ja uskotaan ihmisen pohjimmaiseen harkintakykyyn ja hyvyyteen.
Liian usein ihmiset tapaavat ajatella, että "alkoholi tekee ihmisistä sellaisia ja tällaisia". Ei alkoholi tee mitään muuta kuin vapauttaa ihmiset estoistaan. Mitä ihmiset kätkevät pinnan alle normaaliolotilassa, tapaa pulpahtaa esiin alkoholin vaikutuksesta. Jos ihmisen mieli on täynnä vihaa ja aggressioita, joita hän ei kuitenkaan ilmaise selvänä, voidaan olla varmoja, että hän on vihainen ja aggressiivinen humalassa. Jos taas ihminen on sisimmässään masentunut ja surullinen, mutta yrittää selvin päin näytellä iloista ja ongelmatonta naamaa, on ihan saletti, että humalassa hän itkee ja synkistelee. Tiedättehän, ihmiset, mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että jos ihmisen pinnan alla on onnea, iloa ja rakkautta, hän on humalassa onnellinen, iloinen ja rakastava! Eikö meidän täytyisi alkoholin demonisoinnin sijaan pyrkiä siihen, että ihmisissä on enemmän onnea, iloa ja rakkautta kuin vihaa, aggressiivisuutta, surua ja masennusta? Toki liikaa juoneena on hankala olla positiivinen, kun oma olo on sitä mitä on, mutta emmekö voisi uskoa siihen että entistä tasapainoisemmat ihmiset osaavat juoda oikein? Ja toki lapsen fysiologia ei pysty täysin käsittelemään alkoholia, mutta emmekö voisi kyetä näkemään, että on eri asia antaa 15-vuotiaan tytön juoda pari lasia viiniä tai puolen litran tölkin siideriä kuin sallia 11-vuotiaan pojan vetää kossuöverit? Nykyisestä näköalattomasta kieltolakimentaliteetista tulee vain mieleen julistaa niin kuin muuan teini-ikäinen seurue Oulun keskustassa noin vuonna 1990: "Viina vapaaksi!"
Kyllä, tämä teksti on kirjoitettu alkoholin (muutama desilitra puolimakeaa valkoviiniä, 10 %) vaikutuksen alaisena.
Ai miten niin vanhoilliset? Enkö ymmärrä ironiaa? Ehkä ymmärränkin, mutta tässä tapauksessa ironia on vain ilmiasu. Mutta entäs sitten, vaikka onkin? Eikö tärkeintä ole itse asia, ja eikö se ole hyvä? Ehkä siinä tapauksessa, jos on oikeasti kysymys juopottelevista lapsista. Mutta...
Sanotaan, että jokainen on aikansa lapsi. Näin voi ollakin, mutta vielä tärkeämpää on, mihin aikaan kukin "lapsi" samastuu ja missä mielessä. Minä vartuin 1980-luvulla, vuosikymmenellä, jonka aikana raittiusliikkeen on tutkittu menettäneen täysin entiset sosiokulttuuriset asemansa. En hyökkää raittiusliikettä vastaan, minusta se on kulttuurisesti mielenkiintoinen ja tutustumisen arvoinen ilmiö. En myöskään koe olevani erityisen 80-lukulainen ihminen. Seuraava vuosikymmen merkitsi minulle monessa mielessä suurta vapautta: keskiluokkainen tasapäistäminen sai kyytiä niin lamalta kuin lo-fi-estetiikaltakin. Toisaalta 1970-luku on ollut hyvin kauan oma lempilapseni – eikä vain siksi, että synnyin silloin, vaan myös yhteiskunnallisten ja kulttuuristen virtausten puolesta. 2000-lukulaisena ihmisenä en kuitenkaan voi itseäni pitää. Vuosien 2001–03 rauhanliikkeen jälkeen sellaiset merkittävät ilmiöt, joihin olisin oikeasti halunnut ja tuntenut omakseni samastua, ovat olleet tiukassa.
Joka tapauksessa olen samastunut, ja halunnut samastua, sellaiseen aikakauteen, joka ei tuputa konservatiivisia arvoja, vaan elämäntavan vapautuminen merkitsee edistystä, nuoruusikää kunnioitetaan eikä halveksita tai vaihtoehtoisesti palvota, ja uskotaan ihmisen pohjimmaiseen harkintakykyyn ja hyvyyteen.
Liian usein ihmiset tapaavat ajatella, että "alkoholi tekee ihmisistä sellaisia ja tällaisia". Ei alkoholi tee mitään muuta kuin vapauttaa ihmiset estoistaan. Mitä ihmiset kätkevät pinnan alle normaaliolotilassa, tapaa pulpahtaa esiin alkoholin vaikutuksesta. Jos ihmisen mieli on täynnä vihaa ja aggressioita, joita hän ei kuitenkaan ilmaise selvänä, voidaan olla varmoja, että hän on vihainen ja aggressiivinen humalassa. Jos taas ihminen on sisimmässään masentunut ja surullinen, mutta yrittää selvin päin näytellä iloista ja ongelmatonta naamaa, on ihan saletti, että humalassa hän itkee ja synkistelee. Tiedättehän, ihmiset, mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että jos ihmisen pinnan alla on onnea, iloa ja rakkautta, hän on humalassa onnellinen, iloinen ja rakastava! Eikö meidän täytyisi alkoholin demonisoinnin sijaan pyrkiä siihen, että ihmisissä on enemmän onnea, iloa ja rakkautta kuin vihaa, aggressiivisuutta, surua ja masennusta? Toki liikaa juoneena on hankala olla positiivinen, kun oma olo on sitä mitä on, mutta emmekö voisi uskoa siihen että entistä tasapainoisemmat ihmiset osaavat juoda oikein? Ja toki lapsen fysiologia ei pysty täysin käsittelemään alkoholia, mutta emmekö voisi kyetä näkemään, että on eri asia antaa 15-vuotiaan tytön juoda pari lasia viiniä tai puolen litran tölkin siideriä kuin sallia 11-vuotiaan pojan vetää kossuöverit? Nykyisestä näköalattomasta kieltolakimentaliteetista tulee vain mieleen julistaa niin kuin muuan teini-ikäinen seurue Oulun keskustassa noin vuonna 1990: "Viina vapaaksi!"
Kyllä, tämä teksti on kirjoitettu alkoholin (muutama desilitra puolimakeaa valkoviiniä, 10 %) vaikutuksen alaisena.
torstai 10. tammikuuta 2013
Klassikon idea
Rate Your Music -musiikkisivustolla on käyty syksystä alkaen keskustelua 1980- ja 1990-luvun klassikoista. Kysymys siis kuuluu, onko jokin musiikkikappale klassikko vai ei. 80-luvun klassikkokeskustelun aloittaja määrittelee klassikon sen perusteella, tunteeko satunnainen 10-vuotias kyseisen kappaleen vai ei. 90-luvun klassikkokeskustelun aloittaja sen sijaan viittaa laajempaan perustaan: radiosoittoon, listamenestykseen tai mihin hyvänsä tekijään lukuun ottamatta omaa tykkäämistä. Tästä huolimatta oma tykkääminen näkyy molemmissa keskusteluissa sumeilemattomasti.
Itseäni se klassikkokeskustelu on jotenkin ärsyttänyt, samalla kun se on kiehtonut. Klassikon idea on alkanut kiinnostaa yhä enemmän, ja omaan klassikon ideaani nähden useimmat molemmissa keskusteluissa ehdotetut kappaleet näyttävät suorastaan pyhäinhäväistyksiltä. Erityisesti amerikkalaiset netinkäyttäjät tyrkyttävät klassikoiksi kappaleita, joiden olemassaolosta en ole ikinä kuullutkaan. Ja nyt on kyse suomalaisesta netinkäyttäjästä, joka on oikein tutustumalla tutustunut sekä 80- että 90-luvun populaarimusiikkiin.
Mistä tunnistaa klassikon? Kun on edelleen kyse (populaari)musiikista, minusta yksi varma tuntomerkki on, että kappaleeseen törmää paikassa kuin paikassa ilman että kyseessä on alkuperäisesitys. Muistan esimerkiksi vanhempieni joskus laulaneen tai soittaneen – yhdessä, erikseen tai vanhojen ystävien kanssa – sellaisia kappaleita kuin Bob Dylanin Blowin' in the Wind, Simon & Garfunkelin Mrs. Robinson, The Animals -yhtyeen tunnetuksi tekemä The House of the Rising Sun ja pitkä liuta Beatlesia: All My Loving, Norwegian Wood, Hey Jude, Get Back... Pubien nurkissa renkuttavat duot ja triot suosivat mielellään Creedence Clearwater Revivalia: Proud Mary, Bad Moon Rising ja Have You Ever Seen the Rain ovat kerta kaikkiaan vakiotavaraa. Keikkaileville rokkibändeille huudetaan "soittakaa Paranoid", minkä taustalla lienee, että rokkibändeillä on ollut tapana soittaa Paranoid. Wayne's World -elokuvan soitinkaupassa taas näkyi kieltokyltti "no Stairway to Heaven". Levytettyjen cover-versioiden lukumäärä puhuu omaa kieltään; ennätyksen haltija lienee Beatlesin Yesterday, mutta kärkipäähän osaa sijoittaa kyllä muitakin – Elviksen Jailhouse Rockista Steppenwolfin Born to Be Wildiin. Yksi indikaattori voisi myös olla kummallisten covereiden olemassaolo. Kelpaisiko Bohemian Rhapsodyn polkkaversio tai koirien haukkuma Can't Buy Me Love?
Yllä olevasta voisi kyllä päätellä, että populaarimusiikin klassikot painottuvat 1980-lukua edeltävään aikaan. Näin mielestäni onkin, ellei nyt ole kyse jostakin suppeahkosta lohkosta kuten ns. suomirokista. Yhtäältä kyse on siitä, ettei uusista tai uudehkoista kappaleista ole ehtinyt tulla klassikoita. Jokin Nirvanan Smells Like Teen Spirit on kyllä käsitelty monenmoisissa tilanteissa ihan omaa pro gradu -esitelmääni myöten (valokuvaesityksen taustamusiikki!), mutta Britney Spearsin, Princen tai Radioheadin tuotannosta vastaavia on vaikea löytää yhtäkään.
Samalla, kun olen pohtinut musiikin klassikoita, olen tullut pohtineeksi klassikoita myös muussa kulttuurielämässä. Suomalaiset ja pohjoismaiset design-klassikot ovat kiinnostaneet siinä määrin, että olen raahannut kirjastosta paksujakin opuksia saadakseni lisävaloa asiaan. Olen myös reagoinut muotoilijaesittelyihin samalla tavoin kuin Rate Your Musicin klassikkokeskusteluun: "Viisi aukeamaa Arne Jacobsenille, neljä Alvar Aallolle, vain kaksi Eero Aarniolle ja Verner Pantonille! Mitä ne luulevat ymmärtävänsä?" Designin kanssa käsi kädessä käy arkkitehtuuri: olen esimerkiksi tuuminut, etten ole koskaan oikein pitänyt Finlandia-talosta, mutta kun se nyt vain on niin hemmetin klassikko. Valassaarten majakassa on klassikon ainekset, koska se muistuttaa etäisesti Eiffel-tornia, jonka on suunnitellut sama ranskalainen tiimi kuin Valassaarten majakan. Ja Eiffel-tornihan se vasta klassikko onkin.
Tässä Pispalan tuntumassa asuessani olen intoillut asiasta, että Pispala on asuinympäristönä sellainen klassikoiden klassikko, ettei koko Suomesta löydy vastaavaa lukuun ottamatta Suomenlinnaa. Hyhky – kaupunginosa, jossa virallisesti asumme – on kuulemma tunnettu paikannimenä jo ennen Pispalaa, 1400-luvulla, mutta ei auta: Hyhky ei ole klassikkoa nähnytkään. Niinpä minusta tuntuu paremmalta ajatella, että asumme "Pispalan kupeessa" tai "melkein Pispalassa".
Tämä blogikirjoitus ei muuten ole klassikkoon päinkään.
Itseäni se klassikkokeskustelu on jotenkin ärsyttänyt, samalla kun se on kiehtonut. Klassikon idea on alkanut kiinnostaa yhä enemmän, ja omaan klassikon ideaani nähden useimmat molemmissa keskusteluissa ehdotetut kappaleet näyttävät suorastaan pyhäinhäväistyksiltä. Erityisesti amerikkalaiset netinkäyttäjät tyrkyttävät klassikoiksi kappaleita, joiden olemassaolosta en ole ikinä kuullutkaan. Ja nyt on kyse suomalaisesta netinkäyttäjästä, joka on oikein tutustumalla tutustunut sekä 80- että 90-luvun populaarimusiikkiin.
Mistä tunnistaa klassikon? Kun on edelleen kyse (populaari)musiikista, minusta yksi varma tuntomerkki on, että kappaleeseen törmää paikassa kuin paikassa ilman että kyseessä on alkuperäisesitys. Muistan esimerkiksi vanhempieni joskus laulaneen tai soittaneen – yhdessä, erikseen tai vanhojen ystävien kanssa – sellaisia kappaleita kuin Bob Dylanin Blowin' in the Wind, Simon & Garfunkelin Mrs. Robinson, The Animals -yhtyeen tunnetuksi tekemä The House of the Rising Sun ja pitkä liuta Beatlesia: All My Loving, Norwegian Wood, Hey Jude, Get Back... Pubien nurkissa renkuttavat duot ja triot suosivat mielellään Creedence Clearwater Revivalia: Proud Mary, Bad Moon Rising ja Have You Ever Seen the Rain ovat kerta kaikkiaan vakiotavaraa. Keikkaileville rokkibändeille huudetaan "soittakaa Paranoid", minkä taustalla lienee, että rokkibändeillä on ollut tapana soittaa Paranoid. Wayne's World -elokuvan soitinkaupassa taas näkyi kieltokyltti "no Stairway to Heaven". Levytettyjen cover-versioiden lukumäärä puhuu omaa kieltään; ennätyksen haltija lienee Beatlesin Yesterday, mutta kärkipäähän osaa sijoittaa kyllä muitakin – Elviksen Jailhouse Rockista Steppenwolfin Born to Be Wildiin. Yksi indikaattori voisi myös olla kummallisten covereiden olemassaolo. Kelpaisiko Bohemian Rhapsodyn polkkaversio tai koirien haukkuma Can't Buy Me Love?
Yllä olevasta voisi kyllä päätellä, että populaarimusiikin klassikot painottuvat 1980-lukua edeltävään aikaan. Näin mielestäni onkin, ellei nyt ole kyse jostakin suppeahkosta lohkosta kuten ns. suomirokista. Yhtäältä kyse on siitä, ettei uusista tai uudehkoista kappaleista ole ehtinyt tulla klassikoita. Jokin Nirvanan Smells Like Teen Spirit on kyllä käsitelty monenmoisissa tilanteissa ihan omaa pro gradu -esitelmääni myöten (valokuvaesityksen taustamusiikki!), mutta Britney Spearsin, Princen tai Radioheadin tuotannosta vastaavia on vaikea löytää yhtäkään.
Samalla, kun olen pohtinut musiikin klassikoita, olen tullut pohtineeksi klassikoita myös muussa kulttuurielämässä. Suomalaiset ja pohjoismaiset design-klassikot ovat kiinnostaneet siinä määrin, että olen raahannut kirjastosta paksujakin opuksia saadakseni lisävaloa asiaan. Olen myös reagoinut muotoilijaesittelyihin samalla tavoin kuin Rate Your Musicin klassikkokeskusteluun: "Viisi aukeamaa Arne Jacobsenille, neljä Alvar Aallolle, vain kaksi Eero Aarniolle ja Verner Pantonille! Mitä ne luulevat ymmärtävänsä?" Designin kanssa käsi kädessä käy arkkitehtuuri: olen esimerkiksi tuuminut, etten ole koskaan oikein pitänyt Finlandia-talosta, mutta kun se nyt vain on niin hemmetin klassikko. Valassaarten majakassa on klassikon ainekset, koska se muistuttaa etäisesti Eiffel-tornia, jonka on suunnitellut sama ranskalainen tiimi kuin Valassaarten majakan. Ja Eiffel-tornihan se vasta klassikko onkin.
Tässä Pispalan tuntumassa asuessani olen intoillut asiasta, että Pispala on asuinympäristönä sellainen klassikoiden klassikko, ettei koko Suomesta löydy vastaavaa lukuun ottamatta Suomenlinnaa. Hyhky – kaupunginosa, jossa virallisesti asumme – on kuulemma tunnettu paikannimenä jo ennen Pispalaa, 1400-luvulla, mutta ei auta: Hyhky ei ole klassikkoa nähnytkään. Niinpä minusta tuntuu paremmalta ajatella, että asumme "Pispalan kupeessa" tai "melkein Pispalassa".
Tämä blogikirjoitus ei muuten ole klassikkoon päinkään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)