Minunlaiseni ihminen ei osaa olla kirjoittamatta. Vaikka viime aikoina päähuomio on keskittynyt asiatyyliin, on tuntuva osa kirjoitelmistani ollut kaunoa – tarkemmin sanoen proosaa. Muutaman novellin olen laittanut nettiinkin, mutta ne ovat kaikki uudehkoja, Tampereella asuessani kirjoitettuja. Oulun-vuosiltani en muista kuin yhden novellin, jolla oli ainakin aikomus osallistua Nuoren Voiman Liiton novellikilpailuun. Sen hupaisa otsikko oli Partiolaisten ihmissuhteet menevät solmuun. Romaani sen sijaan oli jatkuvasti työn alla. Useimmat niistä jäivät kesken, mutta neljä olen saanut valmiiksi – yhden vasta Tampereella. Yhdellekään niistä ei ole kustantamon ovi avautunut.
Ensimmäinen vakavampi yritykseni kirjoittaa proosaa tapahtui syksyllä 1996. Romaanin työnimi oli Ihmislokero B 11. Olin vastikään muuttanut ensimmäiseen omaan asuntooni, joka sijaitsi 1970-luvulla rakennetussa lähiössä. "B 11" oli osoitteeni loppuosa. Lähiörealismin ja -romantiikan lisäksi tekstissä oli opiskelijaelämän kuvailua ja vasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä. Kirja jäi kesken, mutta seuraavana syksynä palasin samaan teemaan. Olin silloin aloittelemassa graduntekoa, ja romaanin nimeksi tuli Tutkielman lisälehdet. Muistan pitäneeni "lisälehdistä" puhumista jotenkin vasemmistolaisena juttuna. Punertava oli kirjakin – ja alakuloinen, pateettinen, samalla kuitenkin myös kiltisti beatnik-vivahteinen. Kun Lisälehtiä lukee nykyään, ymmärtää hyvin, mikseivät kustannusyhtiöt julkaisseet sitä. Teksti on nimittäin kömpelöä, kirjan aihe ja teema eivät ole kiinnostavia (yliopisto + Oulu + sosialistinen aate = hohhoijaa!) ja näkökulmia vaivaa suppea minäkeskeisyys. Kun käsikirjoitus valmistui vuodenvaihteessa 1997–98, ajattelin silti saaneeni aikaan jotakin merkittävää. (No, olihan se ensimmäinen valmis romaanikässärini ikinä.)
Jo ennen kuin Tutkielman lisälehdet valmistui, olin innostunut ihan toisenlaisesta luovasta näkökulmasta. Niinpä vuosi 1998 ei ehtinyt alkua pidemmälle, kun väkersin jo uutta käsikirjoitusta. Uskoin yhä viattomasti Lisälehtien löytävän julkaisijan. Niinpä ajattelin toista romaaniani jatko-osana, joka kuitenkin poikkesi edeltäjästään käänteentekevästi. Olin nimittäin tutustunut lounge-musiikkiin ja ihastunut sen "hempeä on uusi rankka, viihdyttävä on uusi kapinallinen" -filosofiaan. Uuden kirjani nimi oli Olohuonelukemisto. Käsikirjoitus jäi kesken, kun minulle alkoi paljastua, ettei Lisälehtiä julkaistaisi. Eihän nyt loungea voitaisi julkaista minulta esikoisteoksena! Voi myös olla, että omakohtainen metamorfoosi jatkui ja siirryin kevyestä keijukaistanssahtelusta kohti psykospirituaalista vapautumista. Lukemiston käsikirjoitustiedosto on kadonnut jo aikoja sitten. Harmi, sillä lounge-näkökulman kehittäminen kirjallisuudessa kiinnostaisi minua edelleen.
Syystalvella 1998 Lukemisto oli hylätty ja Lisälehdistä ei ollut enää tietoakaan. Mitä seuraavaksi? Yhtäkkiä kuin salamana kirkkaalta taivaalta päähäni ilmestyi loistoidea. Kirjoittaisin romaanin lähitulevaisuuden teknologisesta utopiasta, jonka ulkopuolelle valtaosa yhteiskunnan väestöstä olisi heitetty. "Utopia" pohjautuisi suoraan kehitykseen, joka tuolloin 1990-luvun lopussa oli käynnissä. Romaanin nimeksi tuli Tektopia, ja vaikka tekstin kirjoittamiseen kului melkein vuosi, alkuperäinen inspiraatio sävytti kirjan kaikkia osia. Kun työ tuli valmiiksi, ilmoitin pitäväni Tektopiaa yhtenä parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Tämä oli aivan muuta kuin Tutkielman lisälehdet tai mitä Olohuonelukemisto olisi voinut olla. Tämä oli klassikko!
Kuinkas sitten kävikään? Valtaosan vuotta 2000 jännitin, löytääkö Tektopia kustantajaa. Yritin kovasti, mutta vastaus oli ja pysyi ei. Toisin kuin Lisälehdet, Tektopia sai joltakin kustantajalta (muistaakseni Otavalta) sanallisen arvion. Sen mukaan kirjassani oli "tiettyä raikkautta, joka kuitenkin kääntyy tapahtumien ennalta-arvattavuuden myötä tunkkaiseksi". Arvio kritisoi minua siitä, että olin vääntänyt asioita rautalangasta. Ihmettelin, miksei ymmärretty, että se oli tarkoituskin: yhteiskuntakritiikkini oli määrä jysähtää päähän kuin se kuuluisa metrinen halko. Valitettavasti kustantajia taisivat kiinnostaa enemmän sanataiteelliset kuin yhteiskuntakriittiset arvot. Jälkikäteen arvioituna Tektopian teksti on valitettavan töksähtelevää, vaikka yksilö- ja kollektiivitasoa yhdistelevä kehitystarina onkin mielestäni yhä mainio ja moni silloinen visioni on toteutunut. Voi myös olla, että kirjassa paljon esillä ollut "tyttöjen välisestä ystävyydestä" -teema oli vuosituhannen vaihteessa jo klisee. Nähtyäni seuraavana syksynä Fucking Åmål -elokuvan (ilmestyi 1998) suorastaan säikähdin, kuinka paljon tekstissäni oli siihen yhtymäkohtia.
Elämäni asiat jyskyttivät taas eteenpäin. Keväästä syksyyn vuonna 2001 elin melkoista sekoiluvaihetta, ja kun se oli (valitettavan masennuksen kautta) päättynyt, aloin kirjoittaa kokemuksistani – tietysti – romaania. Sen otsikko oli Psyke. Kirja alkoi esseellä, joka käsitteli psykedeelistä maailmankatsomusta yleisten esimerkkien kautta, ja jatkoi surrealistisella kuvauksella kovasti minua muistuttaneen ihmisen elämästä. Aikatasot, välillä myös paikkatasot ylittyivät sinne-tänne, tunnelma oli kaoottinen ja beatnikkimäinen. Kuten arvata sopii, Psyke jäi kesken. Luultavasti seuraavana vuonna (ts. 2003) oli työn alla romaani, joka kertoi tulevaisuuden yhteiskunnasta välittömästi punavihreän vallankumouksen jälkeen. En muista kirjan otsikkoa tai edes sitä, oliko sillä otsikkoa. Tekstissä oli vaikutteita Tektopiasta, mutta nyt kehitys olikin kulkenut radikaalisti minun kannaltani myönteiseen suuntaan. Sekin käsikirjoitus jäi alkuunsa, noin sivulle 30–40.
Joskus viime vuosikymmenen puolivälissä minulla oli kausi, jolloin minulta ei syntynyt proosaa ollenkaan. En kirjoittanut runoja, en maalannut (mitä olin myös harrastellut 1999–2001), jonkin aikaa myös musiikilliset ideani olivat tylsiä. Olinko muuttumassa keskinkertaiseksi aikuiseksi? Viimeistään alkuvuosi 2006 muutti jälleen suunnan kohti parempaa. Olin niin innostunut senaikaisesta henkisestä ja hengellisestä kasvustani ("tietoisuuden laajentumisesta"), että päätin kirjoittaa siihen pohjautuvan romaanin. Sen nimeksi tuli Pyhä G – romaani mielestä, musiikista ja mystiikasta. Ilmaus "Pyhä G" viittasi G-duurisointuun, joka oli noihin aikoihin kaikkien uusien sävellysteni perussointu, sekä pyhään Graaliin, mikä oli Da Vinci -koodin vaikutusta. Pyhä G oli kolmas valmiiksi tullut käsikirjoitukseni. Sitä lähettelin alkuvuonna 2007 lukuisille kustantamoille, mutta se ei kiinnostanut ketään. Itse asiassa ongelmat olivat samat kuin ihan ensimmäisessä yrityksessäni eli Tutkielman lisälehdissä. Teksti oli sujuvampaa, mutta yhä hieman kankeaa; aihe ja näkökulma eivät vieläkään olleet riittävän kiinnostavia muiden kuin minun mielestä. Jos kerran Tektopiaa ei julkaistu, miksi ihmeessä Pyhä G julkaistaisiin?
Da Vinci -koodin vaikutus oli kuitenkin monitasoinen, ja niinpä jo ennen Pyhän G:n valmistumista olin käynnistelemässä uutta romaanikäsikirjoitusta. Nyt yritin kirjoittaa dekkaria, johon sisältyisi mullistavia väittämiä maamme historiasta. Historiankirjat uusiksi tai Taistelevat tohtorit, kumpaakin otsikkoa olen käyttänyt, pyrki olemaan Suomen historiankirjoituksen Da Vinci -koodi. Sekin käsikirjoitus jäi hieman kesken vuonna 2007 (ehkä Pyhän G:n julkaisemattomuuden lannistavasta vaikutuksesta), mutta kun olin muuttanut Tampereelle, silloinen tyttöystäväni luki pitkähkön käsikirjoituksen (joka käynnistyi, kieltämättä kiinnostavasti, keskiaikaisena pidetyn kappelin katoamisesta jäljettömiin) ja oli vilpittömästi innoissaan lukemastaan. Romaani oli kirjoitettava valmiiksi! Löysin ihan mukavan inspiraation, sain hommat kasaan ja aloin jälleen kerran lähetellä käsikirjoitustani lukuisille kustannusyhtiöille. Vuosi taisi olla 2010. Järkytykseni oli melkoinen, kun en saanut mistään muuta palautetta kuin lakonisen kieltävän standardivastauksen. Olin yhä sitä mieltä – ja tyttöystäväkin oli sitä mieltä – että Historiankirjat, tai Tohtorit, oli oikeasti hyvä ja onnistunut romaani. Olen yhä sitä mieltä, vaikka aika on nyt ajanut siitä pahasti ohi. Yhden syyn kirjani hylkäämiselle oivalsin kyllä varsin pian: erään avainhahmon, joka esiteltiin hyvin epämiellyttävänä tyyppinä ja joka edusti konservatiivioikeistoa, sukunimi oli Soini. Siis ihan oikeasti, vuonna 2010, Soini! Mutta nimelle oli mielestäni erinomaiset perustelut, joten sitä oli myöhäistä muuttaa.
Niihin aikoihin, kun uskoin Historiankirjojen eli Tohtoreiden julkaisuun, aloitin jatko-osan kirjoittamisen. Mukana oli jopa yksi sama henkilöhahmo. Kirjalla ei koskaan ollut nimeä – sen tiedosto löytyy koneeltani nimellä "Uuskirja". Meno oli samanlaista kuin edeltäjässään. Uusi kirja jäi tietysti kesken, kun oivalsin, ettei edeltäjääkään julkaistaisi. Sitä ennen (muistaakseni Tampereelle-muuton molemmin puolin) olin kirjoittanut muutamia kymmeniä sivuja tekstiä Pyhän G:n hengessä otsikolla Hullut. Se näyttää nykysilmääni 2000-luvulla kesken jääneistä teoksistani kaikkein kiinnostavimmalta. Teksti ei ole yhtään niin suppeasti kiinni omaelämäkerrallisuudessa, vaan sen keskushahmo on ainakin puoliksi keksitty henkilö. Lisäksi yritin eräänä syksynä (ilmeisesti 2010) kirjoittaa varhaisnuorten dekkaria otsikolla Ympäristöjuttu, minkä jatkoksi olin suunnitellut samoihin henkilöihin pohjautuvaa Puutalojuttua. Jälkimmäistä en kirjoittanut sanaakaan, sillä myös edellinen jäi puolitiehen – tehtyäni havainnon, etten osaisi kirjoittaa 2010-luvun varhaisteinien elämästä. Muuten voisin osata, mutta uusimman uuden viihde- ja kommunikaatioteknologian läpitunkevaa läsnäoloa en pysty edes kuvittelemaan.
Uusin yritykseni on keväällä 2013 käynnistynyt Sopeutumattomat. Se ei ole "jäänyt kesken", sillä pyhä aikomukseni on saada se lähitulevaisuudessa valmiiksi. Toisin kuin Tektopia, Historiankirjat (Tohtorit) tai jopa Pyhä G, uusi kirja ei yritä olla yhtään mitään. Se vain on. Joku voi pitää sitä mullistavana, minäkin voin pitää sitä sellaisena tai sitten en. Teksti on melko tajunnanvirrallista, juoni on epäselvempi ja dialogia – jonka kirjoittaminen ei kuulu vahvuuksiini – ei ole lainkaan. Tapahtumien, mikäli niitä on, ytimessä on kolme yhteiskuntaan sopeutumatonta ihmistä, jotka ovat ajautuneet epäonnisiin rooleihinsa ja jotka pyrkivät murtautumaan ulos niistä; murtautuminen ei kuitenkaan ole yhtään dramaattista tai pateettista, vaan edelleen jonkinlaista ajautumista. Kuten tunnelmaan sopii, en edes ole varma, miten kirja päättyy – siitä puhumattakaan, miten kirjan päätökseen ajaudutaan. Ehkä vuosi 2015 menee taas lähetellessä romaanikäsikirjoitusta sinne-tänne. Saa nähdä.
