Aikuisten maailma, katteeton lupaus

Muistan yhä todella hyvin sen ajan ja tunnelman. Ikää alkoi jo olla, samoin elämänkokemusta, ja seisominen omilla jaloilla onnistui entistä paremmin. Aikuisikä häämötti. Ja meidän sukupolvellamme, tai sosiaalisella segmentillämme, tai ainakaan minulla siitä ei ollut tulossa tylsää ja keskinkertaista niin kuin valtaosalla silloisista aikuisista näytti olevan. Teini-ikä oli täynnä viitteitä elämästä, jota pian päästäisiin elämään oikeasti, kun nyt sillä leikiteltiin. Maailma oli pullollaan asioita, jotka olivat kiehtovia, kiinnostavia, rankkoja, rajuja, inspiroivia, houkuttelevia, puoleensavetäviä ja cooleja. Yhdestä sellaisesta asiasta tulisi minulle ammatti, monesta muista harrastuksia ja lopuista osa elämää, jos vain niin haluaisin. Pian elämä on sellaista kuin minä haluan!

Kolme vuosikymmentä myöhemmin näiden asioiden ympärillä leijuu väkevä disilluusion löyhkä. Kiinnostava yliopistollinen ala, jota päädyin opiskelemaan, ei johtanutkaan yliopistolliseen työhön; minusta ei tykätty yliopistolla, koska puhuin mitä halusin. Muilla minua kiinnostaneilla aloilla ei ollut enää töitä. Ne ehkä tointuivat hetkeksi 1990-luvun lamasta, mutta rahahanat ottivat omalla kierolla tavalla opikseen: jokainen menoerä, joka voitiin säästää, säästettiin. Valtava joukko työpaikkoja katosi. Yksi toimittaja kullekin erityisalalle riitti koko keskitetylle mediakonsernille, kun aiemmin jokaisella medialla oli ollut oma toimittajansa. Kulttuuritapahtumaan ei enää työllistetty tapahtuman johtajaa, lehdistösihteeriä, teknikkoa, logistia ja esiintyjien yhteyshenkilöä erikseen, vaan yksi palkkaa nauttinut henkilö sai vastata kaikista tehtävistä. Aikuisten maailmassa olikin tarjolla vain mälsiä töitä.

Entäs sitten kiehtovat harrastukset? Niissä olen päässyt toteuttamaan itseäni, mutta tulos ei aiheuta huutomyrskyä. Luulin olevani vielä jonain päivänä uskottava rakastamieni asioiden tekijä, mutten tajunnut eläväni "who cares" -maailmassa. Peruskoulussa olin kiusattu, mutta lukiossa nuori tyyppi melkein siinä missä muutkin. Ja kun lopulta oivalsin sanan "melkein", löysin uusia ihmisiä, jotka ensin näyttivät ottavan minut tosissaan. Lopulta kukaan ei ottanut, kun olin sekoillut muutaman vuoden avoimesti ja pidättelemättä heidän kanssaan. Jos joskus luulin tapakulttuurin muuttuvan oman sukupolveni myötä, olin väärässä: oma sukupolveni muuttui tapakulttuurin myötä. Keskiluokkainen keskinkertaisuus piti otteensa sittenkin. Lopputulemana olen toteuttanut ja julkaissut paljonkin omaa musiikkia, mutta vain harvoja on kiinnostanut (vahvalla a priori -vaikutuksella) ja omaa bändiä ei ole vieläkään ollut ikinä. Kirjoittaminen on jäänyt huviksi, kun leipäpuun löytämiseksi olisi pitänyt ensin opetella, millainen kirjallisuus myy juuri kyseisenä ajankohtana. Tai sosiaalistua kulloiseenkin aikaan.

Kai nyt sentään olen reissannut, nähnyt maailmaa ja kokenut kaikenlaista jännittävää? Hyvin kauan jumitin aika lailla (silloisessa) kotikaupungissa ja enintään satunnaisesti reissasin kotimaassa yöpyen jonkun kaverin tai sukulaisen luona. Syy on yksinkertainen: ei ollut rahaa. Joskus vuosituhannenvaihteen maissa omaksuin maailmankatsomuksen, jonka mukaan yksityisauto on paha ja väärin. Niinpä olin riippuvainen joukkoliikenteestä – paitsi, että harrastin pitkän aikaa myös satunnaista liftailua, joka oli kyllä ihan jännittävää, kunnes alkoi tuntua työläältä. Ulkomaille ei niillä konsteilla ollut asiaa. Asia olisi muuttunut helpommaksi, jos olisi lähtenyt jonkun kaverin kanssa, mutta reissukavereita ei kasva puussa. 2010-luvun jälkipuoliskolla, niin ulkoisen kuin sisäisenkin todellisuuden muututtua, minulla oli sekä enemmän rahaa että yksityisauto, minkä ansiosta ehdin nähdä pikku siivut kuudesta ulkomaasta ennen kuin koronarajoitukset iskivät.

Niin, se yksinäisyys. Teini-ikä, joka lavensi elinpiiriä oman koulukaupunginosan ulkopuolelle, johdatti opiskeluaikaan, jolloin kaikenlaisten uusien tuttavuuksien lisäksi ilmestyi ulottuville nettiyhteyksiä ja nettituttuja. Joskus 25 ja 28 ikävuoden välillä oli elämänvaihe, jolloin ystäviä, kavereita ja hyviä tuttavia näytti ihan oikeasti riittävän ja nuoruusiän sosiaalinen lupaus täyttyvän. Sen jälkeen ihmiset alkoivat yllättäen kadota elämästä. Yksien ihmisten kanssa menivät särmikkään ihmisen välit poikki. Toisista ei vain yhtäkkiä kuulunut mitään. Kolmannet löysivät vakikumppanin, perustivat perheen ja asettuivat aloilleen juuri siihen tylsään ja keskinkertaiseen elämään, josta oman sukupolven tai ainakin sosiaalisen segmentin piti olla vapaa. Tilalle ei virrannut uusia ihmisiä niin kuin ennen. Jossain vaiheessa näytti aktiivisia Y- eli millenniaalisukupolven ihmisiä pyörivän kanssani samoissa kuvioissa ihan kaveripiiriksi asti. Vaan ei: he olivat eri ajan, eri realiteettien, suunnitelmien ja unelmien kasvatteja, jotka eivät tunnistaneet minua yhdeksi heistä. Vain ani harvoin yksilötasolla saatamme toisen ihmisen kanssa todella kohdata.

Mutta kai minun aikuiselämääni on sentään kuulunut rakkauden ja seksin jännittävä, ihana maailma? No kyllä ja ei. Lukioiässä ja vielä varhaisina opiskeluvuosinakaan ei tyttöjä riittänyt kuin ihastuksiksi ja kiinnostaviksi juttukavereiksi. Nettiyhteydet sentään tekivät mahdottomasta mahdollisen, ja jossain vaiheessa vierelleni ilmestyi ensimmäinen tyttöystävä, jonka kanssa päädyimme yrittämään jopa yhteisasumista. Mutta kahdesta erihenkisestä ihmisestä ei väkisin synny toimivaa kokonaisuutta. Hänen jälkeensä seurasi pitkä epätoivoisten yritelmien vaihe, jolloin kosketus ja läheisyys olivat harvinaista herkkua. Yritelmät olivat usein täysin mahdottomia jo lähtöasetelmiensa puolesta. Saatuani vihdoinkin tarpeekseni entisestä kotikaupungista on elämässäni sentään ollut pari pidempiaikaista naisystävää, ja hyvästä rakkaus- ja seksielämästäkin olen välillä nauttinut – kunnes jokin voima on taas ajanut meidät erillemme, eikä tilalle ole tullut vireän sosiaalisen elämän tarjoamaa uutta naissuhdetta, vaan lamaannuttava tyhjyys.

Kaikki yllä olevat ovat asioita, jotka määrittävät lähinnä omaa aikuiselämääni. Monilla muilla asia on tietysti toisin. Ikävä kyllä nimenomaan aikuisten maailmaan kuuluu yksi laaja, kokonaisvaltainen ilmiö, joka yhdistää minua ja useimpia muita – jopa sikäli, että ilmiö toistaa, aiheuttaa ja pyörittää itse itseään. Sen voisi tiivistää sanoihin "ei kai sitä nyt sentään". Aikuiset ihmiset karttavat liian radikaaleja ideoita. Tämä ei tarkoita vain politiikkaa, yhteiskuntaa, kulttuuria ja taidetta. Ihmiset yksinkertaisesti pidättyvät tekemästä asioita, jotka poikkeavat liikaa siitä keskinkertaisuudesta, johon he ovat urautuneet tai heidät on urautettu. Niinpä illallista ei nautita kynttilänvalossa, koska niin ei tehty eilenkään; taidetilaisuuteen ei lähdetä, koska kotonakin voidaan katsoa jokin sarja Areenasta; aurinkoisena yli 20-asteisena päivänä ei mennä ulos sortseissa, jos sattuu olemaan syyskuu, koska niin kevyt ja paljas pukeutuminen kuuluu kesään.

Mihin katosi se aikuisten maailma, jossa saa tehdä mitä haluaa, kun kukaan ei enää holhoa? Se katosi rahanpuutteeseen, kavereiden ja kumppaneiden puutteeseen, mahdollisuuksien puutteeseen yhteiskunnassa, muiden kiinnostuksen puutteeseen ja loppujen lopuksi myös oman uskalluksen, jaksamisen tai viitsimisen puutteeseen. Ja nyt, kun tiedostan asian ja olisin valmis tekemään sille jotain, paljastuu, että aikuisten maailmassa myös holhous elää ja voi erittäin hyvin. Koronarajoitusten myötä ei ole välillä saanut mennä edes kirjastoon (saati oleilla siellä pidempään), ja ulkomaiden näkemisestä on tullut yhtä etäinen haave kuin rutiköyhimpinä aikoina. Jos yhteiskunta joskus ennen suhtautui aikuisiin jokseenkin aikuisina, nykyään se suhtautuu meihin keskenkasvuisina penikoina, joiden ei missään tapauksessa saa antaa tehdä mitä he haluavat.

Omaelämäkerrallinen panokseni sukupuolikeskusteluun

Olen syntynyt aikakaudella, jolla sana "sukupuolikeskustelu" olisi viitannut seksuaalisuuteen tai seksiin. Silloin ihmiset olivat ihmisiä ja jokaisella oli sukupuoli, joka määriteltiin biologian ja anatomian kautta. Yksittäisiä transsukupuolisia on ollut jo ennen minun aikojani; he ovat olleet luonnonoikkuja, mikä ei tietenkään ole maailman ystävällisin lähtökohta. Mutta voisin painottaa yhdyssanan alkuosaa "luonnon". Kysymyksen oletettiin olevan luonnosta. Sellaista asiaa kuin sukupuoli-identiteetti ei vielä 1970-luvulla ollut olemassakaan.

Nykypäivänä "sukupuolikeskustelu" viittaa erityisesti sosiaalisissa medioissa vellovaan vääntöön, johon osallistuu sellaisia käsitteitä kuin muunsukupuolisuus, transsukupuolisuus, cissukupuolisuus, gender, gender-ideologia, gender-identiteetti, gender-identiteetti-ideologia, sukupuoli-identiteetti, biologinen sukupuoli, anatominen sukupuoli, syntymässä määritelty sukupuoli ja mitä ikinä keksitäänkin. Toki seksilläkin on oma osansa asiassa: viimeisin väittely "superheteroiksi", "superhomoiksi" ja "superlesboiksi" taivutettujen klassisten heteroiden, homojen ja lesbojen "transfobiasta" on transihmisten äänen kaapanneiden aktivistien silmissä tärkeää sukupuolikeskustelua – muiden silmissä omituista ylösalaisin käännettyä seksikeskustelua.

Sukupuolesta tuli minullekin kiinnostava keskustelunaihe 1990-luvulla. Toki sitä oli edeltänyt joukko epäilyjä, tykkäänkö kuulua siihen ryhmään johon olen syntynyt. Minulle oli lipsautettu lapsena, että perheeseen oli oltu tekemässä pojan sijaan tyttöä. Äiti pahensi asiaa ilmoittamalla olevansa hyvillään, kun kävi näin, sillä tytöt on usein vaateliaampia ja tulevat kalliiksi. En hyväksynyt perustelua, koska oivalsin, että minun luonteiseni ihminen ei vaatisi sen enempää tyttönäkään. 1980-luvun Dingo-aikana piirsin itsestäni kuvia tulevaisuuden pop-idolina, joka näytti tytöltä ja jolla oli jopa tytön nimi. Koska minulla ei ollut siskoja, tuo ajanjakso oli sikäli tärkeä, että saman bändin fanitus antoi minulle ensimmäisen todellisen kontaktin tyttöjen ryhmään. Tunne oli siksikin jännittävä, ettei sukupuolinen kiinnostukseni tyttöjä kohtaan ole koskaan ollut epäselvä.

Ollessani 18-vuotias oli muodissa 1970-luvun musiikki ja tyyli. Valikoin kangaskaupasta kukikkaan kankaan, josta teimme yhdessä äidin kanssa minun haluamani leveälahkeiset housut. Laitoin ne jalkaan juhannuksena. Alkuillasta sain ihailevia kommentteja vierailta tytöiltä, mutta loppuillasta homottelua vierailta pojilta. Tämä vitutti siinä määrin, että avauduin lähipäivinä äidille ihan kunnolla halustani olla tyttö ja laittautua nätiksi ilman, että minua sen johdosta leimataan joksikin mitä en ole. Äiti keskittyi tyynnyttämään tunnekuohuni – ja se siitä. Koska sävelsin jo siinä vaiheessa omia biisejä, aihe päätyi pian kynäilemiini sanoituksiin. Erityisen kuvaava oli rivipari "when I was a child I used to be sensitive / almost the way a girl should be". Sukupuolitin ominaisuuksiani. Toinen teksti kertoi – nykykeskustelua ajatellen kiinnostavasti – ryhtymisestä tytöksi, kun oman rakkauden kohde ei tykkää miehistä.

Aloitettuani yliopisto-opinnot pääsin tutustumaan myös internetin ihmeisiin. Erityisen tärkeä oli yksi kesä, jonka sateisen alkupuoliskon vietin kohtuullisen isolta osin tilastotieteen atk-luokassa. Löysin chatit, joissa olimme tietysti anonyymejä. Huomasin, että käyttäessäni sukupuolineutraalia nimimerkkiä toiset pitivät minua vähintään yhtä todennäköisesti nais- kuin miespuolisena. Olin ajatellut, että sukupuolikokemukseen liittyy jotain salaperäistä, mitä ei voi tuntea yli rajan. Yhtäkkiä se raja oli muuttunut häilyväksi. Muuan kurssikaverini oli feministi, ja sekin alkoi kiinnostaa. Opiskellessani yhteiskuntatiede-nimistä sivuaineopintokokonaisuutta minulle kerrottiin, että voisin halutessani korvata Sosiaalinen sukupuoli -kirjatentin jollain muilla sovituilla opinnoilla. Ilmoitin, ettei tule kuuloonkaan: tämän nimenomaan halusin lukea. Feministiset käsitykset naisesta yhtäältä toisena sukupuolena, toisaalta alkuperäisenä sukupuolena uivat tietoisuuteeni.

Teini-iässä minulla ei ikinä ollut tyttöystäviä. Kun sellainen opiskeluiässä oli, eikä seurustelusuhde jäänyt lyhyeksi, minussa vapautui jotain valtavaa. Tunsin itseni kelpaavaksi. Se käynnisti prosessin, joka ajan myötä paradoksaalisti tuhosi ihmissuhteen. Uskalsin kuvata itseäni nimellä "tyttöpoika". Siihen aikaan se oli radikaali siirto. Lähipiiri reagoi kielteisesti. Minun, änkyräsielun, vastareaktio oli entistä rajumpi: tyttöpoikuus ei riittäisi, vaan halusin olla tyttö ja kelvata tyttönä. Naistutkimuksen peruskurssin, jonka ainoa loppuun asti luennoilla istunut miespuolinen olin, vapaamuotoisessa palautteessa ilmaisin kiitollisuuteni siitä että minua oli kohdeltu yhtenä tytöistä. Ajatus sukupuolen "korjauksesta" tuskin pyörähti päässäni yhtä kertaa enempää, mutta keksin sanan "transgender", joka netin avulla osoittautui ihan oikeaksi termiksi. Siihen aikaan sillä tarkoitettiin ihmistä, jonka sosiaalinen sukupuoli on biologiseen sukupuoleen nähden käänteinen. Nykyään samaa nimitettäisiin sukupuolesta riippuen "transfeminiiniksi" tai "transmaskuliiniseksi".

Kesällä 2000 ilmoitin useimmille lähipiirini ihmisille olevani tyttö. Aika tyttömäinen minusta oli tullutkin. Puhuin eri äänellä kuin ennen, liikuin ja elehdin eri tavalla, pukeuduin erinäköisiin vaatteisiin (silti aina housuihin, lukuun ottamatta joitakin Setan bileitä), hiukset olivat pidemmät ja naisellisemmat, kulmat nypityt, lakkasin kynsiäni ja opettelin meikkaamaan silmiäni. Kainalo tuoksui naiselliselta ja rannerenkaat kilisivät. Otin jopa parit lävistykset. Siihen aikaan koin, ettei muuttumiseni jäänyt ulkoisiin tekijöihin, mutta jälkikäteen on vaikea hahmottaa, kuinka harrastukseni ja kiinnostuskohteeni feminiinistyivät. Ne kyllä muuttuivat, mutta lähinnä hippihörhöilyn suuntaan. Uuden radikaalin ajatteluni mukaan kaikki tämä teki minusta tytön. Samastuin Rumaan ankanpoikaseen – ja keijuihin. "Keijuna" minut sitten tunnettiinkin. Nimi oli lähtöisin mistäs muualta kuin chatista.

Mikä taivutti minut "tytöksi"? Taustalla ei ollut transmuoti-ilmiötä, enemmänkin oma vastareaktioni sen ajan pari-kolmikymppisten yleiseen ajattelutapaan: jos join vääriä juomia (siideriä!), söin vääriä ruokia (ei punaista lihaa) ja tietysti kuuntelin väärää musiikkia (ei heviä, ei paljon rockiakaan), en voinut olla mikään mies. Toisaalta on helppo tunnistaa feminismin vaikutus. Olin pieni ja hento, joten minua ei ollut koskaan pelätty hämärällä kujalla – itse asiassa päinvastoin. Mutta radikaalin feminismin ajatus, että mieheys itsessään riittää raiskausuhaksi, synnytti minussa yksinkertaisen reaktion: vain olemalla ei-mies voin säästää naiset ja tytöt minun aiheuttamaltani uhalta. Kohtana "2b" on paikallaan muistuttaa, että olen iänikuinen maailmanparantaja, se sai feminismin kautta uuden kehyksen ja niinpä halusin feminisoida ja feminiinistää ("naisistaa" ja "naisellistaa") maailman. Tällä on yhteys myös kolmanteen tekijään: Spice Girls, Madonna, tyttöbändit ynnä muut pitivät huolen popmusiikkifriikin tietoisuudesta, että naiset ja varsinkin tytöt olivat in; girl powerissa oli kulttuurista imua ja tytöt olivat tulevaisuus. Siihen tulevaisuuteen halusin samastua. Neljättä tekijää eli autogynefiliaa en olisi tuolloin myöntänyt. On kuitenkin ihan selvää, että tyttöys minussa jatkuvasti hieman kiihotti.

Tätä kesti aikansa. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvia naisia ilmestyi ystäväpiiriini. Erityisesti yksi teinityttö oli "pikkusisko, jota minulle ei ollut annettu". Toisaalta myös rakastuin häneen epätoivoisesti. Myönsin asian vasta pari vuotta myöhemmin, jolloin hänkin tunnusti olleensa rakastunut minuun. Toisen, päinvastoin tuntuvasti vanhemman naisen kanssa oli fyysisempi, intiimimpi suhde lyhyen ajan. Ilman fyysisiä operaatioita tai hormonikuureja onnistuin "menemään läpi naisena" sekä useammalle naiselle että lukuisille miehille, yleensä kasvotusten mutta vahingossa puhelimessakin. Muistan myös muutamat jännityksentäyteiset kerrat, kun asioin naisten vessassa. Olin tuttu näky paikallisella vähemmistöklubilla, jossa kukaan ei sekoittanut minua homoihin, mikä oli normaalissa baarissa yleistä. Usein lähdimme baarin kautta klubille tietyn tyttöporukan kanssa yhteisiltä etkoilta, joiden täysin luontevana ohjelmanumerona me kaikki kävimme vuorotellen vessassa meikkaamassa. Kun entinen klubi lakkautettiin ja tilalle perustettiin uusi täysin epäkiinnostava stereotyyppihomoklubi kevättalvella 2004, minulta katosi sekä kantapaikka että omien yhteisö. Kuukauden-parin sisällä "tytöstä" oli tullut pelkkä androgyyni. Käsitettä "muunsukupuolinen" ei tunnettu.

Seikkailuni sukupuolisella ei-kenenkään-maalla jatkui kuitenkin vielä vuosia. Ollessani työttömänä tai pienessä työpaikassa minun oli mutkatonta pitää itseäni ensisijaisesti koiraspuolisena, joka vain ei samastunut miesten ryhmään. Ison työpaikan sukupuolitetut puku- ja wc-tilat sen sijaan ahdistivat ja aiheuttivat uutta sukupuolikriisiä. Uudelle paikkakunnalle muutettuani minulla oli vihdoinkin seurustelukumppani, joka hyväksyi, että olin puoliksi nainen. Sen tilanteen mutkattomuus synnytti minussa – hämmentävää kyllä – tilaisuuden käänteissuuntaiselle vapautumiselle. Niinpä sen suhteen päätyttyä, tapaillessani uutta naista saatoin sanoa, että voin olla hänelle mies jos hän niin haluaa. Nainen halusi, ja parin vuoden viiveellä totesin yllätyksekseni, että miehenä oli hyvä olla!

Mikä taivutti minut takaisin miesten kirjoihin? Ihme kyllä, yksi keskeisiä tekijöitä oli kirjastosta lainattu värifilosofian kirja. Siinä todettiin selvin sanoin, että oranssi on maskuliinisin väri. Oranssi oli koko ajan ollut lempivärini! Silloisen naisystävän kanssa kutsuimme kauppojen miestenvaateosastoja "synkistelyosastoiksi", kun niissä näkyi vain mustaa ja nuhjuista. Siihen kulttuuriseen maskuliinisuuteen en halunnut samastua. Mutta luonnollinen maskuliinisuus oli täysin eri asia! Yhtäkkiä oli ihan selvää, että aurinko, kullanhohde, oranssi ja keväiset mäntypuut edustivat raakaa, voimakasta energiaa, joka oli ihan oma lajinsa ja erilaista kuin pehmeät luonnonenergiat – eikä yhtään epämiellyttävää, vaan usein voimaannuttavaa. Parikymppisiästä, jolloin makuni ja tykkäämisteni miehekkyys oli kyseenalaistettu, oli aikaa kulunut ja siltoja poltettu niin paljon, että saatoin samastua luonnon maskuliinisuuteen ilman pakkoa samastua kulttuuriseen maskuliinisuuteen tai miesyhteisöön.

Muutokset eivät tapahdu hetkessä, eivätkä pysyvät ominaisuudet häviä. Kun olin jo vuosia ollut mielelläni miehen roolissa sängyssä, saattoi tuoreesta valokuvasta moikata edelleen selvästi feminiini olento. Vaikka jätin usein parran ajamatta, minua saatettiin yhä mulkaista miesten wc-tiloissa tai tytötellä jossain kirpputorilla. Tämä antaa kiinnostavan lisäsävyn sukupuoli-identiteetistä käytyyn keskusteluun. Kun minulla oli tytön sukupuoli-identiteetti, useimmat näkivät minut miespuolisena – tämä selvä. Mutta monet näkivät minut naispuolisena, vaikkei heillä ollut käsitystä identiteetistäni. Kun minulla oli miehen sukupuoli-identiteetti, vieläkin satunnaiset harvat näkivät minut naispuolisena. Ne keskustelijat, joiden mukaan henkilön sukupuoli-identiteetti ei oikeuta hänen sukupuolimäärittelyään vaan asiaa on kysyttävä toisilta, kuinka he määrittelevät henkilön, unohtavat että joskus toiset määrittelevät "väärin". Oletus, että biologisesti miespuolinen mutta naiseksi identifioitunut on toisten silmissä mies, ei aina pidä paikkaansa; edes oletus, että biologisesti miespuolinen ja mieheksi identifioitunut on toisten silmissä mies, ei aina pidä paikkaansa.

Nykyään olen oppinut nauttimaan miehisistä piirteistäni – jopa siinä mitassa, että välillä käy mielessä: onko tämä autoandrofiliaa? Sukupuolisen seikkailuni myötä sisäistin, ettei biologinen sukupuoli ihan oikeasti määritä ihmisestä hirveän paljon. Miehinen sukupuoli-identiteettini on yhtäältä seksirooli, toisaalta samastumista luonnon maskuliinisuuteen. Fyysisestä minusta on helposti määritettävissä runsas karvoitus ja matalahko ääni. Ja kikkeli, vaikken sitä kovin julkisesti heiluttele. Silti fyysinen kokoni pysyy pienenä ja ruumiinrakenne hentona. Teininä ja vielä parikymppisenäkin häpesin sitä, tyttöilyvaiheessani juhlin tiettyjä piirteitä ja nykyisessä miesvaiheessani vaadin keholleni oikeutusta. Haluan tulla nähdyksi, paitsi miehenä, myös seksuaalisena miehenä ja jopa miehekkäänä, vaikken ole raamikas lihaskimppu eikä minussa ole "karheaa karismaa". En kadu omaa sukupuolista trippiäni, mutten silti halua, että kenenkään tarvitsee enää ylireagoida oman sukupuolisuutensa "puutteesta" annettuun ääliöpalautteeseen, hävetä omaa sukupuoltaan reaktiona joidenkuiden ääliökäyttäytymiseen tai väistellä ääliömäisiä seksuaalileimoja sukupuoliselle ei-kenenkään-maalle.

Kivuliain sukupuolihistoriaani liittyvä asia on maailman feminiinistämisyrityksen kohtalo. Huomasin jo tyttöilyaikoinani, etteivät syntymässä pojiksi määritellyt seuranneet esimerkkiä. Sen sijaan useampi syntymässä tytöksi määritelty sai esimerkistäni rohkaisua. Sukupuoli-identiteettinen uskaliaisuuteni tuotti enemmän niin sanotusti FTM- kuin MTF-suuntaista liikettä. Olen oivaltanut tämän johtuvan juuri siitä, miksi maailma kaipaa feminiinistämistä: mieheys, miesidentiteetti, kulttuurinen maskuliinisuus ja perinteisesti miehisinä pidetyt elämänalueet ovat paljon vetovoimaisempia kuin naisiset ja naiselliset vastineensa. Nykyisin voidaan puhua jopa transmiesmuoti-ilmiöstä – myös "muunsukupuolisen" identiteetin omaksuneissa on leimallisesti enemmän syntymässä tytöiksi määriteltyjä. Inhoan, vastustan, vihaan sitä pientä mutta olemassaolevaa vaikutusta, joka omalla, silloin mielestäni tärkeällä myyräntyölläni on tähän nykyiseen kökköön, jossa naisellisuus tai feminiinisyys on huonommassa kurssissa kuin aikoihin.

Millaiseen tulokseen olen sukupuoliasioiden suhteen päätynyt (toistaiseksi)? Ovatko oikeassa he, joille sukupuoli on vain ja ainoastaan mies ja nainen, piste, vai he joiden mielestä sukupuoli on moninainen kirjo niitä ja näitä? Mikä on sukupuolen, sukupuoli-identiteetin ja genderin suhde? 

Sana 'gender' on yleiskielistymässä, joten en näe varsinaista ongelmaa siinä, että 'sukupuoli' tarkoittaisi tästedes ainoastaan biologis-anatomista sukupuolta ilman sosiaalisia tai identiteettisiä lisämerkityksiä. Tämä vaatii, että lisämerkitykset on erotettava sukupuolen käsitteestä. Gender ei ole kuitenkaan täysin selvä käsite. Joidenkuiden mukaan se on yhtä kuin sukupuoli-identiteetti. Omana opiskeluaikanani se käännettiin sosiaaliseksi sukupuoleksi. Mikäli sukupuoli on biologis-anatominen, ei voi olla sellaista käsitettä kuin sosiaalinen sukupuoli. Ja kuitenkin varsinaisen sukupuolen lisäksi on olemassa muutakin kuin identiteetti – ja kuten jotkut nykyään perustellusti muistuttavat, lukemattomilla ihmisillä ei ole sukupuoli-identiteettiä. He vain ovat sitä mitä biologis-anatomisesti ovat. (Itse voisin tämän pohjalta todeta olevani seksuaalisesti ja amorisesti kiinnostunut nimenomaan naisista, joilla on myös naisen [tai tytön] sukupuoli-identiteetti. Olen siis superhyperhetero?) Ehkä on parasta kaivaa esiin vanha kunnon sukupuoliroolin käsite, joka oli jo naistutkimusta opiskellessani vanhentunut. (Luonnollisesti myös naistutkimus on jo vanhentunut käsite, ja yliopistoissa se on korvattu sukupuolentutkimuksella, joka on oikeasti ihan eri asia.)

Yllä olevan voisin itseäni esimerkkinä käyttäen tiivistää: sukupuoleni on mies, sukupuoli-identiteettini on mies, seksiroolini on mies, laajempi sukupuoliroolini taas on perinteistä miestä moninaisempi, ja sama pätee luomaani kokonaisvaltaiseen sukupuolivaikutelmaan. Jos sinä, oletettu lukija, et pysty kuvaamaan itseäsi näinkään yksiselitteisesti, voisin sukupuolisia nyansseja ymmärtävänä ihmisenäkin ystävällisesti vihjata, ettei ole maailman eteenpäinvievin idea upota sukupuoliseen hetteikköön. Been there, done that.

"Ruktuuri määrää" vs "It's all up to you"

21. vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä olin jonkin sortin hippi. Kuuntelin psykedeliapoppia, neopsykedeliaa ja chilloutia, annoin hiusten kasvaa, vaeltelin lähimetsissä, poltin suitsukkeita ja lietsoin uutta etsivää mielentilaa miedoilla kemiallisilla stimulanteilla. Todellisuus näytti koostuvan subjektiivisista ja intersubjektiivisista tasoista, ja transsendenttinen yksilö saattoi ylittää omat maalliset rajansa. Ajattelun valtavirta kulki kuitenkin päinvastaiseen suuntaan viimeistään syyskuun 11. päivästä 2001 alkaneen tapahtumavyöryn myötä. Sosiologiystäväni (nykyinen valtiotieteiden tohtori) tokaisi yhdessä lukuisista pitkällisistä keskusteluistamme omalla ylivieskalaismurteellaan: "Kyllä se on ruktuuri, joka määrää."

2010-luvulla determinismi (käsitys todellisuudesta ulkoisten tekijöiden määräämänä) näytti kauan ottaneen selkävoiton possibilismista (käsitys todellisuudesta mahdollisuutena). Yhteiskuntarakenteelliset tekijät esittäytyivät niin murskaavina tekijöinä, ettei ihminen voinut juuri muuta kuin tiedostaa oman paikkansa. Tuntui myös selvältä, että tämä oli se asia, jota julkiseen keskusteluun täytyi tuputtaa: eri ihmisillä on niin eri yhteiskunnalliset lähtökohdat (yhteiskuntaluokka, asema enemmistössä tai vähemmistössä), ettei heihin voi suhtautua tasa-arvoiselta perustalta. Tässä ajattelussa on edelleen pointtinsa, niin kuin sekä determinismille että possibilismille on yleensäkin sijaa todellisuudessa.

Tammikuussa 2019 olin kävelyllä talvisessa kaupunkiluonnossa. Ihmettelin, miksi kuuntelemaltani The Association -yhtyeen vinyylilevyltä (Birthday, 1968) oli jäänyt yksi kohta soimaan päähän. Oliko sillä jotain erityistä annettavaa? No oli. Hear in Here -kappaleen kertosäkeet päättyvät korkealta kuorossa laulettuihin sanoihin: "It's all up to you!" Olin edeltävinä aikoina usein kokenut murskaantuvani minua isompien ja ylemmäs yhteiskunnassa sijoittuvien tekijöiden jaloissa. Yhtäkkiä tuntui mielettömältä ilosanomalta, että kaikki voisi sittenkin olla minusta kiinni. Tai yksilöstä.

En ole vieläkään päässyt kokonaan irti isompien murskattavana olemisen tunteesta. Se on kuitenkin saanut uutta suhteellisuutta. Lisäksi erityisesti vuoden 2020 tapahtumat epäilyttävine koronakriiseineen ovat osoittaneet, että yksilön alisteisuuden tunnustamista ja determinismin sisäistämistä käytetään myös ilmiselvästi hyväksi. On annettu ymmärtää nyt olevan liikkeellä niin isoja voimia, ettei pienen ihmisen pidä pullikoida niitä vastaan – ja usein on hämärtynyt, mikä iso voima on liikkeellä: mikroskooppisen pieni virus vai laajalle levittäytynyt, pandemian ja sen reaktioiden määrittelyssä yksinoikeuden ominut valtakoneisto.

Etsijä, niin kuin minä, etsii aina tietä eteenpäin. Kun käänne tapahtuu, entinen pääreitti alkaa tuntua taannuttavalta. Näin kävi minulla determinismille vuosina 2019–20. Possibilismin ympärille sen sijaan ilmestyi edistyksen tuoksu. Tällainen käänne säteilee kaikkialle oman maailmankuvan sisällä, eikä siltä välty esimerkiksi poliittinen ajattelu – sosiaalisista, kulttuurisista ja filosofisista mieltymyksistä puhumattakaan. Ison pyörän pyörähtäessä on väistämätöntä etsiä uusia "samanmielisiä", sillä vanhat eivät useimmiten enää kelpaa. "Samanmieliset" saattavat löytyä yllättävistä paikoista. Pari legendaarista sammakkoa suustaan päästäneen vaihtoehtoajattelijan pääpointista saa yhtäkkiä kiinni ja hänet nostaa ilomielin Omien™ raskaaseen sarjaan. Myös puolivahingossa sosiaalisen median seurattavaksi päätynyt elämäniloinen yrittäjätyyppi kelpaa. Callout-kulttuurin paineelle julkeasti kieltä näyttävä, positiivisen välinpitämätön nuori äiti värittyy arkipäivän tavissankariksi. Kaikista heistä puuttuu se ahdistava pakon ja ehdottomuuden tunne, joka luonnehtii vuosikymmenen takaisia "omia".

Entä vallankumous? Kapinallinen voi vielä olla vaikka millaisista lähtökohdista, mutta voiko vallankumouksellinen – ja enkö minä väitä olevani sellainen? Merkittävään käänteeseen nimenomaan liittyy oivallus, ettei vanha jengi tee vallankumousta (todennäköisesti ei yritäkään sitä) eikä ylipäänsä sellaista yhteiskunnallista muutosta, jota kannattaisin. Aito vallankumous on aina vapautusta, ja kun vanha jengi tuntuu sen sijaan vaativan lisää sääntöjä, huomaan olevani väärissä vankkureissa.

Jatkokysymys luonnollisesti kuuluu: tekeekö uusi jengi vallankumouksen? Ei välttämättä (todennäköisesti ei yritäkään sitä). Nyt kuitenkin nousee esiin uusi asetelma: jos uuden jengin ideologia tai filosofia on olemuksellisesti ristiriidassa vallitsevaan nähden, sen esiinmarssi tietää aina muutosta. Tässä tapauksessa uuden jengin filosofia on yksilötasoisesti vallankumouksellinen: se luopuu ihmiskäsityksestä, jossa yksilö on alisteinen rakenteille – jotka vieläpä käytännössä sotkeutuvat identiteetteihin, viranomaiskontrolliin ja loppujen lopuksi valtaan ja vallanpitäjiin. Jos ajattelemme, että pohjimmiltaan yksilö on ihan oikeasti vapaa, se tarkoittaa, ettei hän ole hallittavissa, kontrolloitavissa eikä sorrettavissa. Tämähän on kaikkien vallankumousten isä ja äiti!

Onko täydellinen säännöttömyys ja luottamus ihmisen vapaaseen valintaan sitten jonkinlainen yhteiskunnallinen ihanne? Kohti täyttä anarkiaa? En nyt niinkään sanoisi. Jonkinlaiset säännöt on hyvä olla, ja jonkinlaisia rakenteita tulee varmasti aina olemaan. Kysymys on enemmänkin suunnasta. Mikään ideaali ei ikinä toteudu sellaisenaan, jos ihmisiä on ylipäänsä enemmän kuin yksi tai pieni perhe. Niinpä on turha pelätä, että "ajattele, jos ne höyrypäät pääsevät toteuttamaan koko visionsa". Ei kukaan pääse, ainakaan ilman totalitaarista hirmuvaltaa. Ja nythän sellaisen piirteitä on – ja uusi "oma" jengi on niille vastavoima. Tähän käänteeseen, tähän tuoksuun, tähän kapinaan on hyvä luottaa.

Ehkä vielä joskus tulee se aika, jolloin "jokainen on oman onnensa seppä eikä kukaan ole veljensä vartija" -ajattelu menee överiksi. Pyörä pyörähtää taas uuteen asentoon, ja yhteiskuntarakenteen määräävyys on jälleen paikallaan nostaa kunniapaikalle. En tiedä, enkä välitä. Nyt nautin siitä, mikä näyttää valoa elämälleni.