Mökki-Suomi ja maalais-Suomi

Keväällä 2020, kun hallitus päätti sulkea Uudenmaan ja muun Suomen välisen rajan koronaviruksen pysäyttämiseksi, nousi äänekäs vastalause ihmisryhmältä, joka selvästi tuli hallituksen kannattajille hieman puskista. Tämä ryhmä oli mökkeilijät. Ajatus siitä, ettei keväisenä viikonloppuna pääsisi omalle mökilleen, tuntui täysin sietämättömältä. Ryhmää yritettiin aktiivisesti ymmärtää väärin. Olihan varhainen kevät, joten varmaan kysymys oli pohjoisen hiihtokeskuksissa hirsihuvilan omistavista raharikkaista? Totta kai heitäkin oli mukana, mutta jossain vaiheessa pilkkaajien oli pakko käsittää, että tuohtuneiden joukossa oli paljon ihan tavallisen järvenrantamökin tai suvun entisen, mökkikäyttöön muutetun kotitalon avaimenhaltijoita. Valistuneemmat esittivätkin puheenvuoroja, joiden mukaan nyt esiin päässyt mökkeilyn arvo näennäisille kaupunkilaisille muuttaa ymmärrystä suomalaisten maalaisuuden ja kaupunkilaisuuden asteesta.

Kun mökit olivat nousseet keskusteluun, huomattiin pian, että kesämökkimarkkinat räjähtivät. Mökit vietiin täydellisesti käsistä. Suurten ikäluokkien ja heitä vähän nuorempien (ja vanhempien) lisäksi mökkikaupoille tungeksi paljon nuorempaa väkeä. Tämänkin voisi vielä kuitata sillä, että korona-ajan ihmiset tarvitsevat pakopaikan. Yhdet pakenevat itse virusta ympäristöön, jossa ihmiskontakteja on moninkertaisesti niukemmin; toiset pakenevat yhteiskuntajärjestelmää kieltoineen ja rajoituksineen. Suomessahan riittää lääniä ja tonttia – jos rahaakin riittää, mikä ettei omistaisi pakopaikan? Ikävä kyllä monen analyysi pysähtyi tähän.

Hyvä tuttuni omistaa ylimääräisen kerrostaloasunnon Helsingin Käpylässä. Siitä muutti kevätkesällä 2020 vanha vuokralainen pois. Asunnon omistajan hämmästykseksi uutta vuokralaista ei tahtonut löytyä millään. Tällainen tilanne on Helsingissä täysin uusi. Kaupungin massiiviset vuokrat on mahdollistanut joka tapauksessa jatkuva kysyntä, koska Suomi ei valu eikä vuoda mihinkään niin vahvasti kuin suurimpaan kaupunkiin. Nyt vuoto on yhtäkkiä tyrehtynyt. Kysymys ei ole (eikä voi olla) yksittäistapauksesta, vaan ilmiö on noteerattu laajemmin ja päässyt ns. valtakunnan uutisiin. Ja näitä "yksittäistapauksia" riittää: Kannelmäessä asunut, vasta äidiksi tullut tuttavani etsii kuumeisesti sopivaa asuntoa mistä hyvänsä maaseudulta, Etelä-Hämeen ja Pohjois-Pohjanmaan väliltä. Tampereen ydinkeskustassa majaillut kaveri on jo asettunut Laihialle. Pispalassa asunut taiteilijatuttava metsästää paikkaa ponifarmille – sijoituspaikka on epävarma, mutta Keski-Suomeen tai ehkä Hämeeseen se asettunee. Tampereella on jo ennen koronaa tunnistettu ilmiö "taiteilijat muuttavat Mänttä-Vilppulaan". Ja itse karistin ison kaupungin tomut jaloistani ja vuokrasin omakotitalon Itä-Hämeestä.

Ennen koronaa (2018) on käynnistetty myös Pertunmaan kunnan hanke vapaa-ajan asuntojen muuttamiseksi pysyvään asumiseen. Mukana hankkeessa on 30 mökin asukkaat. On siis kaikin puolin merkkejä siitä, että mökkien mahtava kysyntä on osa samaa kokonaisilmiötä kuin (ex-)kaupunkilaisten pyrkiminen maalle asumaan ja pääkaupunkiseudun asuntojen kysynnän hiipuminen. Eikä tätä voi julistaa primitiiviseksi pakokauhureaktioksi, vaan ihan oikeasti: ihmiset haluavat entistä useammin asua kaupungin sijaan maaseudulla. Kehityksen suunta on kääntymässä ensimmäistä kertaa ikimuistoihin. Koronaepidemia on vain korostanut sen oivaltamista, että kaupunkien vetotekijät eivät enää vedä ja uusia tavoittelun kohteita ovat luonnonläheisyys, rauha, väljyys ja vapaus. Omaa muuttoani säätivät viimekeväiset akuutit tekijät, mutta unelma maallemuutosta oli elänyt jo vuosikaudet.

Eikä tässä vielä kaikki. Suomessa on yli puoli miljoonaa vapaa-ajan asuntoa. Ovatko ihmiset, jotka elävät säännöllisesti huomattavan osan vuodesta mökeillä, ensinkään kaupunkilaisia? Pertunmaan kaltaisissa kunnissa, joissa on vähän vakituisia asukkaita mutta paljon mökkeilijöitä, useat palvelut kuulemani mukaan pysyvät pystyssä mökkiläisten kesäaikaan painottuvan tuoton ansiosta. Naapurissa Mäntyharjulla on vielä enemmän mökkejä. Kunnassa asuu vakituisesti alle 6 000 ihmistä, mutta mökkejä on lähes 5 000 ja mökkiläisiä näin ollen paljon enemmän kuin kiinteitä asukkaita. Vilkkaimpana mökkeilyaikana kunnan alueella saattaa majailla ihmisiä yli tuplasti tavalliseen talviarkipäivään verrattuna. Ja kuitenkin asukasluvut lasketaan vain jälkimmäisen perusteella. Tästä syntyy kaupungistumisharha. Jos heinäkuun lukemat laskettaisiin sen pohjalta, missä ihmiset laskupäivänä syövät ja nukkuvat, saataisiin arvioni mukaan aivan mullistavia lukemia maalla asumisesta!

Luonnollisesti siinäkään ei ole vielä kaikki... Jos koronaepidemian kaltaiset, ihmisiä sosiaalisista tilanteista ja paikoista vieraannuttavat ilmiöt jatkuvat, yhä harvempi tarvitsee tai käyttää kaupunkien nykyisiä monenkirjavia palveluja. Ketjureaktion seuraavana lenkkinä niitä palveluja aletaan sulkea, ja ihmisillä on entistäkin vähemmän houkuttelevia syitä elää kaupungissa. Sama tapahtuu tietysti myös päinvastoin: kun maaseudulla pyörii entistä enemmän väkeä, sinne syntyy entistä enemmän palveluja. Kulttuurista uusarviotakin on jo käynnissä. Urbaanit hipster-piirit ovat räjäyttämässä itseään, kun Lidlistä ja Prismasta on heidän keskuudessaan tullut kulttijuttuja. Onko seuraavana vuorossa ABC? Kun katse kääntyy myönteisemmäksi maaseudulle ja ruralismille, voi yllättävän moni kupla puhjeta. Yksi esimerkki on kaupunkielämän luuloteltu ympäristö- ja ilmastoystävällisyys. Itselläni on jopa sinnikäs intuitio, että kaupunkilämpö (lämpösaarekeilmiö) saattaa näytellä arvaamattoman keskeistä roolia ilmaston lämpenemisessä globaalilla tasolla.

Hallituksen ja viranomaisten maskiaisten paasatessa on helppo muistaa, että metsien, peltojen ja satunnaisten asumusten määrittämällä maaseudulla ei ole monta absurdimpaa asiaa kuin kasvomaskin käyttäminen. Maalta löytyy nyt se lapsuuden Suomi, jonka kerran menetimme – siitä riippumatta, olemmeko kotoisin maalta vai kaupungista.