Finnish design ja Scandinavian design ovat käsitteitä, jotka helistelevät kelloja lukuisissa osoitteissa ympäri maailmaa. Suomalaista arkkitehtuuria pidetään myös arvostettuna. Onhan "meillä" Alvar Aalto, Eliel ja Eero Saarinen, Reima Pietilä ja lukuisat muut suurnimet, joskin heidän ajoistaan on ehtinyt vierähtää jokunen vuosikymmen. Osa yllä mainituista tunnetaan sekä arkkitehteina että muotoilijoina. Mikäpä olisi suomalaisempaa kuin Aallon suunnittelema talo, joka on sisältä pullollaan suomalaista designia? Ehkä punainen tupa ja perunamaa tai harmaa hirsinen saunamökki.
Minä olen suomalaisen arkkitehdin jälkeläinen, enkä ole ikinä erityisemmin palvonut isäni suunnittelujälkeä. Vanhempieni nykyinen asuintalo valmistui asuntomessuille vuonna 2005, ja se on vieraannuttavaksi eliittikodiksi ihan jees. Joskus myöhäisessä teini-iässä tai ehkä niukin naukin parikymppisenä löysin eräältä oululaiselta kujalta omakotitalon, joka näytti silmääni 70-lukulaisella tavalla ihan erityisen hyvältä. Kun mainitsin asiasta isälleni, minulle kauheaksi hämmennykseksi tuli ilmi, että se oli hänen suunnittelemansa talo. Kiinnostukseni ja pakkomielteeni 70-lukuun on hiipunut ja tullut takaisin muutamaan otteeseen, mutta edelleen kyseinen omakotitalo – ainakin sellaisena kuin se oli Oulussa asuessani – näyttää silmääni varsin miellyttävältä. Tänä päivänä voin ehkä käsittää rakennuksen heijastelevan ihan eri lailla klassisia "aaltomaisia" suomalaisen arkkitehtuurin piirteitä kuin isäni myöhemmät työt.
Ilmeisesti suomalainen omakoti- ja rivitaloarkkitehtuuri sai 1950–70-luvulla aika paljon vaikutteita Alvar Aallolta ja muilta isoilta nimiltä. Tavallinen "lafkalta" valmistunut toimistoarkkitehti saattoi sijoittaa suunnitelmiinsa puhtaan valkoisia julkisivuja, tummasävyisiä puuosia, lasiseiniä tai korkeita ikkunoita sekä tietysti iki-ihanaa punatiiltä. Yhdessä korkeiden humisevien honkien kanssa ne muodostavat eräänlaisen paikattoman kansallismaiseman – sikäli paikattoman, että lopputulos näyttää samalta ja yhtä lailla Kekkosen ajan suomalaiselta Espoossa kuin Rovaniemellä. Viime vuosisadan loppuvuosikymmeninä tuttu tyyli hävisi jonnekin. Ehkä siihen kyllästyttiin (minkä oikeastaan ymmärrän!) tai suunnittelumaisema muuttui ennen kuin kukaan huomasikaan. Joku 2000-luvulla kasvanut, joka on nyt myöhäisessä teini-iässä tai niukin naukin parikymppinen, ei ehkä tunnista sitä kansallismaisemaksi eikä hyväksi tai miellyttäväksi. Hänelle punaisen tuvan & perunamaan ja Helsingin arvokortteleiden välimaastosta ei välttämättä tule mieleen muuta kuin lähiöitä, supermarketteja ja muutama rintamamiestalojen reunustama, sauvakävelijöiden kansoittama kuja.
Pyöräilin tänään Lentävänniemeen. Matkalla osui silmään Lielahden kirkko. Se on näemmä Pentti Turusen, kuka lieneekään, suunnittelema ja valmistunut vuonna 1961. En ole modernin kirkkoarkkitehtuurin ylin ystävä, ja pyhimmän kirkkokokemukseni lienen kokenut Pihlajaveden erämaakirkossa, jossa kävin yksin eräänä kesäpäivänä soittamassa urkuharmonia. Lielahdessa riitti kuitenkin yksi silmäys kohti punatiilistä kirkkorakennusta ja sitä reunustavia mäntyjä, ja tuntui jotenkin niiiiin kotoisalta. Jotenkin se vain näyttää hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti