Tupakoinnista

Elämme käsittämättömän suvaitsematonta aikaa. Ihmiset kuvittelevat olevansa suvaitsevia, kun sallivat toisten näin karkeasti olla sellaisia miksi he ovat joko syntyneet tai "luonnollisesti" kasvaneet. Tähän kohderyhmään kuuluvat ei-valkoihoiset ja seksuaalivähemmistöt. (Tiedän kyllä oikein hyvin, että monet eivät suvaitse heitäkään, mutta se ei kuulu tämän kirjoitelman piiriin...) Mutta jos kysymys on asioista, jotka aikuinen ihminen itse valitsee, suvaitseminen tyssää kuin seinään. On täysin yleistä ajatella, että "kun en itse tekisi niin, en salli toistenkaan tehdä niin". Toisaalta ollaan valmiita kieltämään ihmisiltä asioita siksi, että "niistä koituu menoja kansantaloudelle". Tämä ei tietenkään kata tasapuolisesti kaikkia menonaiheuttajia. Asioista on tolkku kadonnut jo vuosikausia sitten.

Kun olin 11-vuotias, vastustin tupakointia ankarasti. Kun nykyään törmään aikuisikäisiin ankariin tupakanvastustajiin, en voi olla ajattelematta, että he ovat henkisesti samalla tasolla kuin minä 11-vuotiaana. Kaiken lisäksi tämä vertaus ei edes päde. Vuonna 1985 tupakoitiin melkein kaikkialla: tavallisissa kahviloissa, ravintoloissa, läpikuljettavilla junaosastoilla, takseissa, työpaikoilla, lukuisissa kodeissa. Vuonna 2012 ei tupakoida juuri missään muualla kuin ulkoilmassa. Silti tupakoinnin vastustusta perustellaan usein samoilla periaatteilla kuin vuonna 1985: se on kamalaa, kun se aiheuttaa toisille terveyshaittoja. Ai missä? Kadulla, jossa vastaantulija ajatuksissaan hengittää häviävän aavistuksen savua? Naapurin parvekkeelta kantautuvana tuoksuna? Höpö höpö. Tämä näkökulma ei perustele enää yhtään mitään. Niinpä tupakoinnin vainoa ei selitä mikään muu kuin ihmisten halu kieltää toisia tekemästä jotain, mitä he itse eivät tee, tai asian näkeminen pelkkinä talouslukuina (joiden suora yhteys kansanterveyteen on varsin kiistanalainen).

Viitisen vuotta sitten kyllästyin silloiseen tupakkakeskusteluun ja kirjoitin paikallislehden yleisönosastolle mielipidetekstin, joka sai myönteistä palautetta. Siinä leimasin avoimesti tupakanvastustajat suvaitsemattomiksi ja lisäsin, että vaikken itse ole tupakoitsija, ottaisin mielelläni tupakoivan puolison tai kumppanin ja antaisin hänen tupakoida sisälläkin. Tämä on siltä osin toteutunut, että seurustelin pitkälti yli kaksi vuotta säännöllisesti tupakoivan naisen kanssa ja annoin hänen polttaa sisällä jälkimmäisessä senaikaisista kodeistani (ensimmäisen vuokrasopimukseen kuului tupakointikielto). Nykyinen ystävättäreni on satunnainen tupakoitsija. Tällainen asetelma – ihmissuhteen osapuolista yksi polttaa ja toinen ei – oli menneinä vuosikymmeninä täysin arkipäivää. Se oli myös arkipäivän suvaitsevaisuutta: toinen ei ehkä ollut kaikilta osin täydellinen, mutta hän oli rakas, joten eläköön niin kuin haluaa – if you love somebody, set them free. Ehkä ihmiset rakastivat yleensäkin enemmän toisiaan, ihmistä kussakin ihmisessä. Nyky-yhteiskunnassa toiset opetetaan näkemään alusta lähtien vihollisina. Sen myötä tupakoitsijat olivat jo viisi vuotta sitten tupakoimattomien vihollisia, eikä vihollisten tapoja tietenkään suvaita niin kuin rakkaiden. Ja vasta sen jälkeen olemme saaneet tutustua Maria Guzenviinaan-Richardsonin tupakointimielipiteisiin.

Tätä en joka päivä uskaltaisi sanoa ääneen: ehkä joskus vielä tulee se päivä, jolloin kokoan ryhmän kaltaisiani ja lähden tästä vainoojien ja ihmisvihaajien maasta niin kauas kuin pääsen.