Musiikkia, joka oikeasti merkitsee jotain

Astelin maanantaina alkuillasta tamperelaiseen, aseman lähellä sijaitsevaan ruokakauppaan. Kevätfiilis leijui ilmassa, ja matkakeskustunneliin olisi voinut kuvitella katusoittajan. Kaupassa soi taustalla radiomusiikki, jota jäin ihmettelemään. Ensimmäisessä kappaleessa oli jotain tuttua – melodianpätkä tai riffi, joka oli selvästi pöllitty jostain vanhemmasta hitistä. En muista. Naislaulajalla oli autotunella käsitelty keskinkertainen ääni. Toinen kappale oli tunnistettavaa Rihannaa ja nimeltään Rude Boy. Kolmas kappale oli käsittämättömän surkea autotune-naislaulajan versio Heartin kasarihitistä Alone. En ole 1980-luvun aikuisrockin ystävä, mutta sekin on originaalimuodossaan edes jollain lailla aitoa musiikkia.

Jäin miettimään. Miksi ihmeessä ne kappaleet soivat siellä kaupassa? Senkö takia ne soivat, että joku pitää niistä? Rihanna on kyllä silloin tällöin listoilla, korkeallakin, mutta itse en tunne yhtään ihmistä, jonka suhtautuminen hänen musiikkiinsa ei olisi ainakin joltain osin kielteinen. Miksi kaupassa joutuu kuulemaan musiikkia, josta huomattava osa potentiaalisia kaupassakävijöitä suorastaan inhoaa? Kaiken lisäksi yllä mainittu Rihanna-hitti on varsin siedettävä, jos sitä vertaa tuohon Heart-coveriin. Radiot siis suoltavat yleisten paikkojen taustaääneksi musiikkia, jota inhotaan. Tähän nyt joku voi vikistä, että kai siitä nyt tykätäänkin, kun hittejä ovat. Senkin uskallan kyseenalaistaa: vuonna 2006 huomasin Belle & Sebastianin ja Flaming Lipsin – ihan kohtalaisia bändejä sentään – uuden levyjen sijoittuvan Suomen albumilistalla Beyoncén kanssa samoille sijoille. Belle & Sebastiania ja Flaming Lipsiä ei kuule missään. Beyoncé soi kaikkialla.

Jos nyt joku väittää, ettei meille ihan tarkoituksellisesti suunnata kaikkein sisällöttömintä ja turruttavinta huttua vaan kaikki tapahtuu "demokraattisesti" – sitä saa mitä haluaa – niin arvaa mitä? En usko.

Systeemille on kauhistus, jos musiikilla on jotain muutakin merkitystä kuin turruttava ja enintään viihdyttävä merkitys. Lady Gaga on "shokeeraava" tähti. Hän "shokeeraa" tavoilla, jotka ovat systeemin kannalta ihan kilttejä, mutta antavat ihmisille heidän tyhjänpäiväiseen elämäänsä kaipaamiaan säväreitä. Lady Gagan musiikki? Tietysti ihan mitäänsanomatonta. On ehkä oireellista, että Lady Gagan hiteistä oikeasti parhaassa pop-biisissä on oikeasti paras sanoma: Born This Way vaatii ihmisille oikeutta olla sitä mitä ovat. Hyvä niin.

Mutta otetaanpa vertailukohdiksi Bob Dylan, Simon & Garfunkel, Donovan, Buffy Sainte-Marie, Joni Mitchell, Stevie Wonder, Marvin Gaye, David Bowie, Pink Floyd, Wigwam, Agit-Prop, Pelle Miljoona, Juice Leskinen. Ja tietysti The Beatles, John Lennon, George Harrison, osa Paul McCartneyn ja Wingsin tuotannosta sekä muutama Ringo-biisi. Mietitään, mitä eväitä meille antaisi käynti kaupassa, jossa soisivat Blowin' in the Wind, Oppimisen ylistys ja All You Need Is Love. Tai The Boxer, Living for the City ja Imagine. Tai vaikka The Universal Soldier, Myrkytyksen oireet ja Give Me Love (Give Me Peace on Earth). Turrutusta? Ei, vaan ajattelun ja tunteiden vilkastumista. Viihdyttävyyttä? Sopivasti.

Okei, tämä aikaskaala päättyy 1980-lukuun. Missä ovat nykymaailman Dylanit, Marvinit, Bowiet, Pellet ja Lennonit? Takuulla heitäkin on. He pääsevät tuskin edes levyttämään, koska ovat levy-yhtiöille "epäkaupallisia" ja musiikkimedialle "epäuskottavia". Joku saattaa päästä levylle asti, mutta radiot eivät soita hänen musiikkiaan, sillä se on kaikin puolin vääränlaista. Emmekä me tiedä siitä mitään. Näin kehittyy viihdeturrutuksen viimeinen pykälä: sen musiikin, joka oikeasti merkitsee jotain, pakkomielteinen nostalgisointi. Sehän musa on peräisin aikakaudelta, joka on päättynyt, eikä sellaista musaa enää tehdä! Vai tehdäänkö?