perjantai 5. helmikuuta 2016

Naiskuva

Kaikkihan me olemme siihen törmänneet. Joukko keski-ikäisiä miehiä mesomassa, kuinka feministit ovat pilanneet suomalaisen yhteiskunnan miehistämällä naiset ja naisellistamalla miehet. Käsittämätöntä tuubaa, mutta näkemyksen suosio, tai ainakin huomio, on kasvussa. Ajattelin tässä pohdiskella, mikä on miesasiamiesten naiskuva ja mitä sen taakse kätkeytyy.

Vaikuttaa selvältä, että miesasiamiehet haluavat palauttaa naiselle roolin, joka oli hallitseva ennen feminismin (varsinaisessa merkityksessä; ts. 1960-luvulla käynnistyneenä ilmiönä) nousua. Mieleeni putkahtaa laulunteksti, jonka Eurythmics ja Aretha Franklin levyttivät vuonna 1985. Se kuuluu olennaisilta kohdiltaan näin:

"Now there was a time when they used to say
That behind every great man there had to be a great woman
Now in these times of change you know that it's no longer true
So we're comin' out of the kitchen
'Cause there's something we forgot to say to you
We say, sisters are doin' it for themselves"

Totta kai on ääriaineksia, jotka haluavat viedä naisilta kaiken arvon, mutta yllä on esitetty mielestäni se olennainen ero. Aikakaudella, johon feminismi on vaikuttanut, naisella on arvo itsenään ja itsessään. Sitä ennen naisella oli arvo miehen (aviomiehen, isän, johtajan) kautta: palvelijana, tukijana, hoivaajana. Tämä oli myös rooli, johon tytöt kasvatettiin. Tyttöjä ei lisäksi kasvatettu aktiivisiksi seksuaalisessa tai seuranhakumielessä. Tytön, ja myöhemmin naisen, oli oltava nöyrä miesten tahtoa ja haluja kohtaan, sillä hyvin miestään palveleva ja tukeva nainen saattoi nousta arvoon ja kunniaan miehensä menestyksen kautta. Miehen "tossun alle" alistanut nainen oli "pirttihirmu", jonka käteen saattoi kuvitella kaulimen. Sellaisia akkoja paheksuttiin. Porvarispiireissä (tämä on myös huomionarvoinen kohta: maatalouskulttuurissa tai edes työväenluokassa samanlaista asetelmaa ei ollut!) oli paljon suuremmassa kunniassa pikku nainen, little woman, jonka hentouden ja kainouden rinnalla mies saattoi tuntea itsensä vahvaksi ja tärkeäksi. Ei ole sattumaa, että pikku naisen myytin kumoaminen oli yksi feminismin alkuvaiheen avainkysymyksiä.

Palaan populaarimusiikkiin. Omasta nykyperspektiivistäni joidenkin 1950-luvun rock & roll -lauluntekstien naiskuva tuntuu käsittämättömältä. Toisiaan kovasti muistuttavat Good Golly Miss Molly ja Dizzy Miss Lizzy kuvaavat, kuinka kiltiksi luultu tyttö yllättäen tanssii ja bailaa tehden miehen villiksi. Kuinka mies reagoi siihen? Good Gollyn mukaan "I'm going to the corner, gonna buy a diamond ring", kun Dizzy sanoo asian vielä selväsanaisemmin: "Girl, I wanna marry you." Tyttö siis tanssii ja bailaa sen yhden kerran, että mies hullaantuu häneen – sitten mies rengastaa hänet ja hänestä tulee kiltti pikku vaimo. Amerikkalaisissa vanhemmissa kirjoituksissa törmää myös ilmaukseen "tuhma ulkona – kiltti kotona": kun tyttö on sen yhden kerran tuhma, että vaimoa etsivä mies kiinnittää siihen huomionsa, hän päätyy olotilaan, jossa sekä hänen hyveensä että tehtävänsä on olla kiltti. Tämä on tietysti jenkkilän kulttuuria, joka Suomen kaltaisessa periferiassa on koskenut enintään porvaristoa, mutta historiattomalle ja muutoinkin ymmärtämättömälle miesasialiikkeelle se voi hyvinkin riittää. Naisen rooli on heille siis "vaieta seurakunnassa", pyörittää keskiluokkaista ja porvarillista kotia kiltisti ja tyytyväisenä aviomiehen eli talon isännän eduksi ja kunniaksi. Tyttökin on kasvatettava kiltiksi, kunnes luonto ajaa hänet esittäytymään lyhyen hetken puoleensavetävänä, mistä mies, Perheen Kuningas ja Jumalan Sijainen, voi hänet poimia.

Dizzy Miss Lizzyn esitti cover-versiona myös The Beatles. Yhtye oli jo siksikin epäilyttävä, että se tuli työväenluokasta, eikä kyseessä ollut mikään Elvis Presley taustabändeineen vaan demokraattinen yksikkö. Arveluttavaa oli sekin, että bändiä fanittivat alusta alkaen kaikkein äänekkäimmin nuoret tytöt, joita pojat monessa tapauksessa seurasivat perässä; ts. pojat antoivat tyttöjen, ainakin osittain, näyttää suuntaa. Kun yhtye sitten hylkäsi dizzymisslizzynsä ja omatekoiset Run for Your Lifensa alkaen laulaa psykedeelisiä ja mystisiä – puhumattakaan siitä, että John Lennon vaihtoi kunniallisen Cynthia-vaimonsa itseään vanhempaan japanilaiseen käsitetaiteilijaan, jota hän palvoi ja jonka kanssa leikki symbioosia! – oli ilmiselvää, että The Beatles samastuu vanhakantaisen yhteiskunta- ja naiskäsityksen vaalijoiden mielessä pysyvästi (suomalaisen) yhteiskunnan pilalle menemiseen. Kirjassa Suuret ikäluokat (toim. Antti Karisto) taisi olla viittaus henkilöhaastatteluun, jossa suurten ikäluokkien edustaja kertoi nimenomaan 1950-luvun yhdistävän omaa sukupolveaan. Missä esimerkiksi 1950-luvun tyylisiä esineitä huutokaupattiin, siellä näki aina vanhoja tuttuja yli tuttavapiirirajojen. 1960-luvulla sen sijaan vanha yhtenäisyys hajosi. Ja ihan erityisenä nimenä, hajoamisen (osa)syyllisenä, mainittiin The Beatles.

Radikaali kulttuurieliitti, joka oli kuunnellut Beatlesia ja kuunteli ehkä myöhemmin Agit-Propia, tai progea tai David Bowieta tai soulia ja reggaeta, varasti suurten ikäluokkien äänen ja kätki taakseen katkeroituneiden joukon. Vasta Urho Kekkosen kuoltua ja Neuvostoliiton kaaduttua katkeroituneet alkoivat sisuuntua ja löytää oman äänensä. Internetin, joka tuli heidän koteihinsa paljon eliittiä myöhemmin, ansiosta he oivalsivat, että heitä on muitakin – jopa yli valtionrajojen. He janosivat kostoa: kulttuuriradikalismin, vasemmistolaisuuden, vihreyden, kansainvälistymisen, monikulttuuristumisen ja tietysti feminismin kaikkien vaikutusten alasajoa. Syntyi perussuomalaisten massasuosio, maahanmuutonvastainen liike, uuskonservatiivinen oikeistohegemonia – ja antifeministinen miesasialiike.

7 kommenttia:

  1. En näytä voivan kommentoida lainkaan. "Html-koodiasi ei voida hyväksyä, on oltava enintään 4096 merkkiä"

    VastaaPoista
  2. Jaaha, yksirivinen kommentti meni läpi. Yritän taas uudestaan:


    Vähän sinulle taustainfoa, koska yksi niistä monista syistä miksi juoksin niin nopeasti kuin sain rahat kasaan takaisin Suomeen Amerikasta, olivat nuo kaikenlaiset kansalaisoikeusliikkeet, joita EI voinut rankaisematta mollata. Ja tarkoitan siis Liikkeen (Movement, sateenvarjo nimeltä Vietnamin sodan vastainen liike) puolelta. Taisi syntyä se poliittisesti korrekti tapa puhua, hassua kyllä samaa sanontaa käytetään täällä, vaikka ehkä ei niin tulenpalavaa syytä olisi ollut nostaa yhtään ainutta kansalaisoikeusliikettä yhtä näkyvästi esille.

    Se johtuu tietysti siitä, että ihmiset ovat sotkeneet kulttuurit keskenään pahemman kerran.

    Niitä ensimmäisiä asioita jotka huomasin oli ikäisteni nuorten naisten tolkuttoman huono asema Ameriikassa. En tiedä onko muuta kuin mainitsemiasi porvariston pikku-naisia ja -rouvia ollut Suomessa, joka voisi jossain määrin vertautua tähän omituiseen kuvaan. Oletko nähnyt Pakkasvirran leffan nimeltä Vihreä leski? Se kuva amerikkalaisesta kotirouvasta, ihan yhteiskuntaluokasta riippumatta, taitaa olla tosi.

    1960-luvun jenkkien feministinen liike oli nimeltään Women's Lib. Tutustuin näihin naisiin ja päädyin tietenkin ihmettelemään monia asioita. Päällimmäisinä olivat yhteiskunnalliset faktat: naisia ei kovin mielellään palkattu hyvin maksettuihin töihin, niin kauan kuin miehiä oli saatavilla, naisten koulutustaso oli nousemassa mutta vielä alle miesten, ei ollut opintotukea, eikä muutakaan sosiaalitukea, joka olisi auttanut naista pääsemään sieltä keittiöstä ja lastenhuoneesta ulos, esim. lasten päivähoito oli lähes tuntematon.

    Eniten minua häiritsi feministinaisten tietämättömyys yhteiskunnallisista lainalaisuuksista. Aika äkkiä käsitin mikä siellä hannaa. Naiset, samoin kuin miehet, miettivät päänsä puhki miten tasa-arvoisuus voitaisiin saavuttaa, kun kyse on ihmiskunnan toisesta puolesta, joko naisista tai miehistä. Mutta siis: miten sanoa omalle miehelle, veljelle, isälle että hei isi, haluan tasa-arvoa? Se oli naisten repliikki.

    Sitten oli sota taustalla, joka teki tilanteen joskus kerta kaikkiaan sietämättömäksi. Katsopas joskus jos löydät semmoista jenkkisarjaa (? vai oliko se brittien) kuin China Beach. Se kertoo sen osaston aika hyvin. Siis: halusivatko miehet olla sankareita? Miten tullaan sankariksi erittäin epäsuositun sodan vuoksi? No: moni sotilas oli aika tavalla sekaisin rintamalta tultuaan.

    En tiedä mistä aloittaa tämän tarinan kertominen, mutta sattuu olemaan kyllä minun kokemukseni ydin, siis tämä feministinen liike. Betty Friedan juuri kuoli, 1950-luvun feministi. Taisin lukea hänen kirjojaan vasta viimeksi. Parhaiten tietysti argumentoivat marxilaiset yhteiskuntatieteilijä, esimerkiksi Shulamith Firestone, joka on vain yksi nimi monista. Heitä oli todella paljon, naisia jotka ensimmäistä kertaa löysivät oman kirjallisen ja yhteiskunnallisen äänensä.

    Jaa, siis Beatles? Mutta se ovat englantilainen. Siellä taisi olla ongelmia ihan jo senkin takia että että imperiumi oli hajonnut ja ihmisiä pyrki saarivaltioon koska niiden talous oli brittien lähdettyä romahtanut. Yksi kirja ja leffa: Brighton Rock (Graham Greene), jossa on kerrottu se tarina aika hyvin. Greene kirjoitti kirjansa jo vuonna 1938, eli historia on pitkä niin kuin rasismin historia on.

    Tämä oli vähän sekava kommentti, mutta aihe on aika iso kyllä kans.

    Mitä tulee musiikkiin, niin kannatin kyllä aina Rollareita ennen Beatlesejä. Suosikkini naisbändien joukosta on ehdottomasti Joy of Cooking.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Pakkasvirran elokuva täytyisi kyllä nähdä. Muistelen joskus vuosia sitten katsoneeni pätkän siitä, kun se tuli telkkarista. Sen enempää en muistakaan. China Beach taas tuli telkkarista 1980-luvun lopulla ja katsoin sitä – se liittyy vahvasti aikakauteen, kun aloin ymmärtää erilaisten epäkohtien päälle. Mutta yksityiskohtia en muista siitäkään, paitsi Diana Ross & the Supremesin klassikkohitin Reflections käytön sarjan tunnarina.

      Mikä kommentissasi vähän oudoksuttaa, on USA:n, Englannin ja ehkä Suomen yhteiskuntakehityksen yksipuolinen erottelu toisistaan. Yhteiskunnat olivat erilaisia ennen 1960-luvulla (paikoin ehkä jo 1950-luvun lopulla) käynnistynyttä, kaikki länsimaat kattanutta muutosprosessia. Mutta koska samansuuntainen muutosprosessi kattoi kaikki nämä, voi asiaa käsitellä yleisesti. Itse toki kirjoitin suomalaisesta perspektiivistä.

      Rolling Stones oli taustaltaan keskiluokkainen bändi, toisin kuin Beatles, joka oli oikeasti työväenluokkaa. Itse olen aina kokenut Rollareiden kapinan näennäisenä. Beatles ei tietenkään alun perin yrittänytkään olla kapinallinen, mutta se tuli vaikuttaneeksi muutamissa vuosissa enemmän kuin Palterit ovat vielä tähänkään päivään mennessä vaikuttaneet.

      Poista
  3. Keiju,

    kyllä kai tuo yhteiskuntaluokkien kehitys on sitoutunut varallisuuteen ja ennen kaikkea tuon keskiluokan esiinastumiseen. Meillä oltiin jäljessä, koska sodassa pommitettiin Suomen kaupungit ja oli pula vähän kaikesta pitkään sodan jälkeen. Jenkit tienasivat sodalla.

    Briteillä taas on tuo trauma imperiumin kukistumisesta ja ihkaoikea aatelisto, joka on varmaan vaikuttanut ihan kaikkeen. Muistan joo että Beatles oli kotoisin työläiskaupungista, mutta en ollut ikinä ajatellut niitä sillä tavalla, siis kumpaakaan. Sinänsä työläisyys ei ehkä tee kapinallisia ihmisiä välttämättä, riippuu työväestön asemasta.

    Maiden historia nyt vain eroaa toisistaan ja minusta siitä näkyy merkkejä kulttuurissa. Yksi näkyvä juttu on aina naisten asema. Nyt tulee leffa nimeltä Suffragetti kohtapian varmaan Suomeenkin, se on ilmeisesti suht. hyvä esitys, päähenkilö on naisasianainen nimeltä Emmeline Pankhurst. Englannista on kyse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maiden historioiden erilaisuudet eivät kumoa niitä koskevan muutosprosessin samanlaisuutta. Voisin ottaa esimerkin tiedemaailmasta – kahdesta tieteenalasta, jotka parhaiten tunnen, ne ovat maantiede ja sosiologia. Niiden taustat viime sotiin asti ja vielä sen ohikin olivat täysin erilaiset. Maantieteilijät ajattelivat olevansa yksinkertaisesti luonnontieteilijöitä, vaikka tutkisivatkin osin ihmisen aiheuttamia ilmiöitä. Sosiologit taas tiesivät olevansa yhteiskuntatieteilijöitä, vaikka heidän työnkuvansa muistuttikin tuolloin enemmän antropologiaa. Sodan jälkeen yhteiskuntatieteissä tapahtui kvantitatiivinen vallankumous, johon liittyi positivistinen tieteenfilosofia: yhteiskunnan ilmiöt ovat tutkittavissa ja mitattavissa luonnonilmiöiden tavoin. Sama kokonaisilmiö ylsi myös maantieteeseen, joka näennäis-luonnontieteenä sisälsi positivismin periaatteet jo valmiina. Kun sitten 1960-luvun lopun sosiologit alkoivat vastustaa positivismia voimakkaasti ja tarjosivat tilalle kriittistä ja/tai ymmärtävää yhteiskuntatutkimusta, sama muutosaalto ylsi jälleen maantieteeseen ja sen piireissä alettiin tiedostaa, että ainakin osa maantieteestä on yhteiskuntatiedettä. Muutosprosessit olivat sekä samansuuntaisia että lähensivät tieteenaloja toisiinsa sinänsä.

      Samanlaisesta ilmiöstä on kysymys myös eri maiden välillä yleisemmin 1960-luvulla alkaneessa muutosprosessissa.

      Poista
  4. Joo, tottakai muutosprosessit ovat samankaltaisia. Mutta ne kyllä tapahtuvat vähän eri aikoihin riippuen maiden historiasta.

    Minä opiskelin tiedotusoppia, sosiaalipsykologiaa ja kirjallisuutta yliopistossa. Mutta maantiede oli lempiaineeni keskikoulussa. Sosiologian historia on juuri kertomasi kaltainen. Muistan olleeni onnellinen siitä, että tein sentäs gradun silloin kun kvantitatiivisuus alkoi olla voitettu kanta.

    Mutta tieteenhistoria on kiinnostava teema. Mitenkähän sitä nyky-yliopistoissa käsitellään? Meillä se oli riippuvainen opettajasta ja proffasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muutosprosessit tapahtuvat vähän eri aikoihin myös riippuen tieteenalojen historiasta. Kiinnostava vertautuvuus tosiaankin. On mielenkiintoista, kuinka maantieteellisen aikakausjulkaisun Terran sivuilla käytiin 1970–80-luvun vaihteessa samanlaista vääntöä kuin voi kuvitella Sosiologia-lehdessä käydyn jo 1970-luvun alkuvuosina: yhteiskuntakriittinen ote ja marxismi vastaan neutraalina ja objektiivisena itseään pitävä piilopositivistinen muka-luonnontiede, joka näki vastapuolensa ennen muuta "radikalismina".

      Sen tunnelman perusteella, joka ollessani yliopistomaailmassa 1994–2003 minulle jäi ja mikä on nyttemmin tullut mm. sosiaalisen median kautta, voisin kuvitella tieteenhistorian käsittelyn olevan nykyäänkin riippuvaista opettajasta tai proffasta. Sivistysyliopistoväki painottaa sen ymmärtämistä, "tehokkaasti tuottavaan työhön" -väki pitää sitä turhanpäiväisenä tilkkeenä.

      Poista