En ole koskaan ihan riemumielin halunnut aikuistua. Jos kuulostelen muistini syvimpiä sopukoita, löydän sieltä kyllä ajatuksen sellaisesta aikuisuudesta, josta ehkä tykkäisin. Sitä määrittävät sivistyneisyys, yhteiskuntakriittisyys, aktiivinen kiinnostus taiteeseen ja kulttuuriin, avoin mutta pöyhkeilemätön elämäntaparadikalismi sekä fiksut kutsut, joilla nautitaan viiniä ja syödään pikkulämpimiä.
Iän kertyessä saapuvat ne hetket, jolloin alkaa kuvitella olevansa kypsä jonkinlaiseen aikuisuuteen. Valitettavasti sellaista radikaalia aikuisuutta, josta minäkin pitäisin, ei näytä olevan 2010-luvun Suomessa olemassakaan. Vaihtoehtoina ovat vain sovinnainen aikuisuus ja jämähtänyt näennäinen aikuistumattomuus. Usein – tekisi mieleni sanoa 'useimmiten' – nämä kaksi vaihtoehtoa yhdistyvät samassa ihmisessä: arkielämä sujuu perin sovinnaisissa merkeissä, mutta kun juhlitaan, ollaan typerryttävästi ikiteinejä.
Sovinnainen aikuisuus on sitä, että hommataan perhe, vakituinen työpaikka, omistusasunto ja auto, ja annetaan näiden säädellä koko elämää sekä määritellä kaikki elämänsisällöt. Ystäväpiiri koostuu työkavereista, puolison työkavereista ja lasten kavereiden vanhemmista. Välillä juhlitaan, mutta huolimatta joidenkuiden aikuisten läpeensä tylsästä "nuorekas irrottelu" -diskurssista sekin on varsin jäykkää ja sovinnaista. Konservatiiviset arvot jylläävät: raha ja varsinkin omaisuus, kohtuus ja keskitie sekä kunnioitus yhtäältä auktoriteetteja, toisaalta perinteitä kohtaan ovat lähtemättömästi korkeassa kurssissa.
Jämähtänyt näennäinen aikuistumattomuus ilmenee sekä rock-kulttuurissa että pakonomaisessa bilekeskeisyydessä. Keski-ikäinen ihminen, joka on leimaa-antavasti rock, usein kuvittelee, että hänenlaisensa ei koskaan "asetu aloilleen". Tällöin jää huomaamatta, että hän on itse jumiutunut aloilleen vielä nuorempana kuin sovinnaiset aikuiset – jo teini-iässä, josta hän kieltäytyy ainakin näennäisesti kasvamasta. Isommista suomalaiskaupungeista löytyy aina baari, joka oli 20-vuotiaiden paikka tietyn ihmisryhmän ollessa 20-vuotiaita, mutta kun sama ihmisryhmä on täyttänyt 40, siitä onkin tullut nelikymppisten paikka. Hälyttävää. Toki useat rock-ihmiset tulevat vaivihkaa kehittäneeksi sovinnaisen aikuisen elämän perheineen, vakitöineen ja omistusasuntoineen; sitten, kun koittaa merkittävä viikonloppu, mennään katsomaan Popedaa tai Kotiteollisuutta, juodaan kaljaa ja lopulta pienet viskipaukut, ja ollaan niin kuin aina ennenkin.
Pakonomainen bilekeskeisyys sijoittuu usein elämään, jossa on arkisin töitä ja huollettavana lapsi(a) niin kuin sovinnaisilla aikuisillakin, mutta työt eivät aina ole vakituisia, perheeseen ei välttämättä kuulu puolisoa, asunto on usein vuokrattu – ja mikäli elämä sijoittuu isompaan kaupunkiin, auto on ehkä jäänyt hankkimatta. Viikot kuluvat viikonloppua odotellessa; elämänsisältöä antavat jälkikasvun lisäksi televisio, Facebook ja kuntosali tai liikuntaharrastusryhmä. Viikonloppuisin on bileet, joissa soi ns. oman ajan (tapauskohtaisesti 1970-luvulta 2000-luvun alkuun) musiikin lisäksi tämän päivän kaikkein kaupallisin pintahömppä, sillä tämän aikuistyypin edustajilla on pakkomielle "pysyä ajassa". Minkäänlaista käsitystä aikakauden syvemmistä virtauksista ei heiltä ole löytynyt vuosikausiin. Siideriä, olutta ja viiniä kuluu muhkeita määriä. On ilmiselvää, että tämän aikuistyypin edustajat ovat useimmiten naisia, kun taas rock-kultuuriin jämähtäneissä on enemmän miehiä.
Tietysti on olemassa sitäkin väkeä, jota nykykeskustelu kutsuu hipeiksi, vaikkei heitä voikaan verrata 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun radikaaliin hippikansaan. Nämä ihmiset aikuistuvat tekemällä usein lapsia varsin nuorina, järjestämällä itselleen ja lapsilleen eettisesti ja ekologisesti kestävän elämän ja suojelemalla lähintä piiriään kaupallisilta ja dekadenteilta vaikutteilta. Eipä ole sekään touhu napannut. Sen sijaan olen löytänyt ympärilleni muutamia nykymittakaavassa erityisen kiinnostavia ihmisiä, jotka kyllä ovat yhteiskuntakriittisiä, kiinnostuneita taiteesta ja kulttuurista, saattavat elää jossain määrin radikaalisti ja nauttivat viiniä istuessaan yhdessä iltaa. Sivistyneisyyteen kuitenkin suhtaudutaan 1980-luvun jälkeiselle vaihtoehtokulttuurille tyypillisen välinpitämättömästi tai skeptisesti, pikkulämpimien (tai ehkä voileipien) sijaan syödään sipsejä – ja yhteiskuntakritiikkikin on oikeastaan rasistien haukkumista ja vasemmistolaisuudeksi tulkittua sosiaalidemokratiaa. Mielenkiintoista kyllä, kiinnostava taide ja kulttuuri on usein omaa ja lähipiirin luovuutta. Siitä tykkään.
Mitä tapahtui radikaalille aikuisuudelle? Onko sellaista ollut, ja jos on, niin missä vaiheessa se katosi? Itselläni tuoreimmat sensävyiset muistikuvat liittyvät 2000-luvun alkuvuosiin, jolloin pyörin silloin tällöin viisikymppisissä seurueissa, jotka järjestivät rauhanmarsseja Ouluun. Samoihin aikoihin muistelen kuitenkin eräänä iltana julistaneeni, että "on ihanaa olla vieläkin tyhmä teini!". Olin vähintään 28. Minulla on siis kalvava epäilys, että olen ollut itse nyt ikävöimääni radikaalia aikuisuutta hävittämässä! Edelleen samana kautena muistan oivaltaneeni, että keskiluokka on oikeastaan OK, muttei keskiluokkana vaan trippinä. Siinä ideassa on edelleen jotain pointtia, jotain särmää, jotain radikaalia.
Seuraavana ohjelmassa: illanvietot, joissa käydään yhteissaunassa, syödään smørrebrødejä, kuunnellaan vinyylilevyjä ja juodaan viiniä.
Ajattelin itse aikoinaan olla aikuistumatta, mutta en kutsunut sitä radikalisoitumiseksi, vaan Peter Pan-ilmiöksi. Sellaisena on mahdollista tahtoa olla. Se tarkoittaa sitä että ehdottomasti ei sitoudu yhtään mihinkään, ellei ole välttämätöntä, eli toisin sanoen asenne sisältää sen, että ei ole tarkoitus suistua olemattomuuteen ja lakata olemassa fyysisesti tai ainakin sosiaalisesti. En ole varma siitä mikä tuo vaihtoehto tarkoittaa.
VastaaPoistaTämä siis 1960-luvulla. En ollut Suomessa kuin viisi vuotta siitä, muun ajan Tukholmassa ja Ameriikassa. Niin, ja kun olen syntynyt 1945, niin olen siis 70-vuotias.
Luulen että olen lähinnä kommuunisti, siis ideamaailman tasolla valitettavasti, koska minunikäisilleni (ynnä miehelle ja kissalle) ei ole löytynyt kommuunia, jossa edes jollain tapaa voisin kuvitella eläväni. Loppuelämä tästä eteenpäin on hyvin epävarmaa, koska avustettua asumista, joka tulee jossain vaiheessa kysymykseen, ei tulla missään tapauksessa antamaan. Siihen ei ole varaa.
Nyt aika yo-kirjoituksista (1965) noin ehkä 50-vuotiaaksi oli jatkuvaa ei-sanomista ja vastaanväittämistä. Se minun ikioma Peter Pan-tyyppini ei ollut koskaan haihattelija vaan halusi perustella sen, mitä teki ja mahdollisimman hyvin. Kun jäin työttömäksi pysyvästi vuonna 1990 menin yliopistoon lukemaan itseni fil.maisteriksi, siis lopetin opinnot. Aloitin lisäopintoja ja tarkoitus oli lukea itseni tohtoriksi (siis sen takia että tahdoin oppia akateemiseksi ja tahdoin osata väitellä ja ennen kaikkea tahdoin oppia aina vain lisää), mutta työvoimatoimisto väitti että se on kokopäivätyötä, joten työttömyysturvaa ei annettaisi, joka päätös oli fataali sillä tavalla että tilaisuus meni ohi. Sittemmin opin, että päätös oli väärä. Byrokraatit eivät koskaan myönnä olleensa väärässä, tietenkään. Tuhoavat vain huvikseen ihmisten elämän.
Onnesta ja onnellisuudesta en tiedä, mutta luulen että jos en ole jollain intellektuaalisella tavalla tyytyväinen, eli onnistu järjestämään itselleni vaikeita ajattelunaiheita, en voi sanoa olevani onnellinenkaan.
Mikähän ihmisen saa kuvittelemaan että pääasia elämisessä olisi olla onnellinen? Semmoista kuulen usein nuorilta opiskelijoilta. Onneksi monet heistä ovat sosiaalisia ja osaavat purkaa toimintatarmonsa toisten ihmisten hyväksi.
Muuten: kuuntelisin vinyylilevyjä, mutta en ole vieläkään löytänyt levysoittimen korjaajaa...
Peter Pan on tuttu vertailukohde täälläkin. Erityisesti eräs menneisyyteni naisihminen (silloin ehkä vielä tyttöihminen) käytti sitä minusta, sillä se selitti hänelle minua. Itse olin kyllä ilmauksen hänelle antanut. Mutta ilman Peter Panin mainitsemista hän-parka olisi ollut täysin ymmällä, miksi olen joissakin suhteissa tällainen kuin olen.
PoistaKommuuneja olisi voinut olla tarjolla itsellenikin, mutta ikävä kyllä olen pohjimmiltani paatunut yksineläjä. Kaksi kertaa (1999–2000 ja 2012–14) olen asunut vähän aikaa naisystävän kanssa yhdessä. Aika ajoin elättelemme joidenkuiden lähipiiriläisten kanssa ideaa, että entäs jos hankkisimme maalta jonkin vanhan koulun tai maatalon pihapiirin ja perustaisimme sinne asuinyhteisön. Se ajatus ei lakkaa viehättämästä (ennen kuin sitä kokeilee, voisi joku minua kyynisempi lisätä).
Onnellisuus on minusta hyvin ymmärrettävä ja myös hyvin oleellinen tavoite elämässä. Itseäni vain ihmetyttää, kuinka ihminen ylipäänsä voi olla onnellinen (satunnaisia onnenhetkiä pysyvämmin), ellei ole tasapainossa koko ympäröivän maailmankaikkeuden kanssa. Ehkä tästä käsityksestä johtuen minusta on tullut tämmöinen maailmanparantaja.
Levysoittimen korjaajia luulisi kyllä löytyvän tarpeeseen. Onhan levysoitinmyyntikin lähtenyt uuteen nousuun jo vuosia sitten – ja kun on soittimia, tarvitaan myös korjaajia. Oma levysoittimeni on itse asiassa tällä hetkellä korjattavana... samassa puodissa, josta ostin sen käytettynä viime kesänä.
Keiju,
VastaaPoistajatkan yrityksiä saada levarille korjaaja. Vaasa ei ole kovin palveluhenkinen paikka.
Kävelin pitkän reissun tänään hiljaisessa iltapäivässä ja siinä oli oikein semmoista zen-kävelyn taikaa. Onnistuin luopumaan kaikista ajatuksista ja pyrkimyksistä vähäksi aikaa.
Sitten hiljaisuus lakkasi, koululaiset tulvivat kadulle. Otin pokkarikameralla kuvan vanhasta muuntajasta ja ajattelin että miksi eivät anna asua muuntajissa, kun antavat asua majakoissakin. Ehkä onnellisuus on liian usein viljelty sana?