Nyt, kun kaikki osapuolet odottavat kaikilta osapuolilta aina vain kovempaa rähinää, aina vain brutaalimpaa vihapuhetta et cetera, voisimmekin kokoontua jonnekin presidentinlinnan lähistölle ja pistää pystyyn hämmentävät bileet. Sen sijaan, että kukaan riehuisi, me haluisimme viihdyttää; sen sijaan, että rettelöitsijä syöksyisi vastapuolen mielenosoitukseen, sukkula syöksyisi Venukseen; sen sijaan, että onni löytyisi barrikadeilta Helsingin kaduilla, lähtökohdaksi hyväksyttäisiin, että onnen nainenkin silloin vasta saa, hellästi kun häntä koskettaa. Eikä kysymys ole poliisikoiran tai -hevosen hännästä.
Kikan lisäksi tapahtumassa voitaisiin luukuttaa kovaäänisistä muutakin 1970–90-luvun bilepoppia ja -iskelmää. Sen kevyen camp-henkisyyden takana täytyisi olla sekä positiivista karnevalismia että ripaus vakavampaa sanomaa. Artistivalikoimaan ei voisi kuulua esimerkiksi oikeistokonservatiivi Frederik. Poliittisesti ristiriitaisen elämän eläneeltä Mikko Alatalolta voisi ironisesti poimia mukaan jotakin sopivaa. Pääpaino olisi kuitenkin kikkamaisessa naisenergiassa camp-linssien läpi katsottuna. Ehkä hätiin varmuuden vuoksi hommatut poliisit kokisivat elämänsä pahimman kummastuksen. Ehkä joku "Suomi suomalaisille" -henkinen kulkija eksyisi puolivahingossa paikalle, saisi kouraansa vantaalaisen ruokakaupan jäteastiasta dyykatun makkaran ja päätyisi ihmettelemään, että mitä vittua, näillähän onkin parhaat bileet. Mitään "vaarallista" ei tapahtuisi, ja kansakunnan katkerat joutuisivat siitä lähtien elämään hämmennyksen tilassa: "Jotain kikkailua se niiden homma kumminkin oli!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti