Pohjoismaisuuden ydin?

Televisiossa kolmannella kaudellaan pyörivä psykologisesti latautunut jännityssarja Silta on koko olemassaolonsa ajan perustunut Tanskan ja Etelä-Ruotsin, etusijalla Kööpenhaminan ja Malmön väliseen yhteyteen. Puolivahingossa käteeni osunut Maria Langin vuonna 1976 julkaistu dekkari Tanskalainen kaksoisvuode esittelee myös Ruotsin ja Tanskan yhteyttä: ruotsalainen oopperaryhmä esiintyy Köpiksessä, ruotsalainen poliisikin saapuu sinne touhuilemaan. Kummassakin yhteydessä on mainittu pari kertaa Göteborg (josta sivumennen sanoen kulkee säännöllinen lauttayhteys Tanskan Frederikshavniin). Silta ei puhu Tukholmasta lainkaan, Langin romaani silloin tällöin. Suomea ja Norjaa ei kyseisissä asiayhteyksissä ole olemassakaan.

Suomalaisille pohjoismaisuuden ydin on kauan ollut Suomi – Ruotsi – Norja. Ajattelemme pohjoismaisia hiihtolajeja, lumisia havumetsiä, punaisia puutaloja ja villapaitoja pakkasella. Tanska on meidän silmissämme "melkein Keski-Eurooppaa – sehän ei kuulu edes maantieteellisesti Skandinaviaan". Tosin samoilla kriteereillä Suomesta kuuluu Skandinaviaan vain Länsi-Lappi, mutta tarvittaessa osaamme kaivaa naftaliinista termin Fennoskandia, joka kattaa Suomen muttei Tanskaa (Islannista puhumattakaan). Toisaalta jotkut suomalaiset ajattelevat, että suomalaiset eivät ole pohjoismaalaisia, vaikka yhteiskuntahistoria liittäisikin maamme jossain määrin Pohjolaan. Toki on aika yksiulotteista väittää suomen kielen poikkeamisen skandinaavikielistä tarkoittavan, ettemme ole lainkaan skandinaaveja, ja että pohjoismaisuus ja skandinaavisuus on yksi ja sama asia.

Hetkittäin on viime aikoina kuitenkin tuntunut, että pohjoismaisuuden kulttuurinen ydin on nimenomaan Ruotsin ja Tanskan yhteys. Suomi ja Norja ovat, ehkä paradoksaalisesti, liian pohjoisia kulttuureja siihen yhtälöön; lisäksi Suomen kulttuuri on jonkin verran itäinen. Parhaiten Suomessa pääsee varsinaiseen pohjoismaisuuteen käsiksi läntisissä ja eteläisissä rannikkokaupungeissa, joiden paikalliskulttuurissa on ruotsalaista vaikutusta ja joiden yhteys Ruotsiin on aina ollut merkittävä. Ja kun Turusta tai Helsingistä hyppää ruotsinlaivaan, on siellä tarjolla maanosan klassisimpien saaristomaisemien lisäksi voileipäkeskeinen buffet, jossa tanskalainen smørrebrød-kulttuuri jo maukkaasti häämöttää. Langin Tanskalaisessa kaksoisvuoteessa syödään tietysti voileipäaterioita, juodaan runsaasti alkoholia (missä mielessä Suomea on turha kammeta itäiseen Eurooppaan – kyllä se osataan kaikkialla Pohjolassa) ja kävellään "antiikki- ja pornokauppojen" reunustamilla kaduilla.

Porno? Ennen Euroopan unionin aikoja (entinen yhteisö muuttui unioniksi 1993, Suomi ja Ruotsi liittyivät 1995) Pohjoismaihin ja/tai Skandinaviaan yhdistyi muualla maailmassa myös eksoottisen kiehtova vapaamielisyyden leima. Kaikkein voimakkaimmin se liittyi Tanskaan. 1960-luvulla maassa tuotettiin kansainvälisesti huomioituja eroottisia elokuvia (Pukki paratiisissa jne.); 1970-luvulla Kööpenhaminan mainetta alkoi värittää vapaakaupunki Christiania, joka salli – kaupunkiin jo aiemmin varsin vahvasti pesiytyneet – huumeet. Soundi-lehden vuonna 1981 julkaisemassa Kööpenhamina-raportissa törmää myös ilmauksiin "hippeilyn viimeinen linnake", "rintaliivittömät tytöt", "you just get your kicks and it's cool". Roskilde-festarireissuista kerrotaan hurjia juttuja yhdessä jos toisessa oman sukupolveni kaveriporukassa. Mutta vapaamielisyyden leima on liitetty myös Ruotsiin. Liberaali asennoituminen seksuaalivähemmistöihin on määrittänyt kauan sekä Tanskaa että Ruotsia. On kuvaavaa, että Suomessa on pilkattu ruotsalaisia homoiksi, Ruotsissa sen sijaan tanskalaisia – jos asiaa on ylipäänsä pidetty pilkanarvoisena. Joka tapauksessa Ruotsi on ollut aktiivinen maa seksuaalivähemmistöasioissa; jopa käsitteen "seksuaalivähemmistö" arvellaan periytyvän ruotsalaisesta kirjasta. 1960- ja 1970-luvulla Ruotsia myös kuvailtiin seksuaalisesti liberaalina maana muun muassa elokuvissa.

Suomeen vapaamielisyyden myytti ei yllä – enempää kuin Norjaan tai Islantiinkaan. Paitsi, jos muuan pikkujuttu lasketaan. Kuten jokainen tätä kieltä sujuvasti lukeva ihminen ymmärtää, sauna on ennen kaikkea suomalainen ilmiö, ei ruotsalainen eikä norjalainen. Suomalaiseen saunaan liittyy tietysti alastomuus, ja se tiedetään ja lasketaan vapaamieliseksi maissa, joissa saunomista ei juuri harrasteta. Jos nyt oikein kuvitellaan, voisi lähimenneisyyden pohjoismainen vapaamielisyysodysseia olla sellainen, että käydään pornokaupassa Köpiksessä, poltellaan pilveä Christianiassa, biletetään homoklubissa jossain päin Ruotsia ja lopuksi päädytään suomalaiseen saunaan sekä naku-uinnille.

Yksi pohjoismaisuuden kulmakivi on yltänyt erittäin hyvin tänne koto-Suomeen. Hyvinvointivaltio tai -yhteiskunta oli kaikessa kompromissiluonteisessa sosiaalidemokraattisuudessaankin yksi 1900-luvun suurista saavutuksista. Hyvinvointi-idean pitkälle viety yhteiskunnallinen toteuttaminen koskee kaikkia Pohjolan maita. En pidä EU-aikaa edeltävää Suomea tai Ruotsia ihanneyhteiskuntana, mutta hyvin moni pitää pohjoismaista hyvinvointivaltiota realistisesti ajatellen parhaana tähän asti esitettynä vaihtoehtona. Nyt, kun Suomessa – ja muissakin Pohjoismaissa – ollaan oikeistojohtoisesti purkamassa sosiaalivaltiota, kansainväliset asiantuntijat sanovat täällä harrastettavan "epäpohjoismaista politiikkaa". Tuskinpa päättäjillämme tulee mieleen ajatella, kuinka laajalti Pohjoismaita on pidetty yhteiskunnallisina esikuvina ja täkäläistä hyvinvointiyhteiskuntaa mallina, joka toimii?

Pohjoismaisuuden ydin voisi siis olla vapaamielinen ilmapiiri hyvinvoivassa yhteiskunnassa, kylkiäisenä hieman voileipiä ja alkoholijuomia. Mitä muuta? Jos joku keksisi tähän väliin vitsailla Ikeasta, se menisi vähemmän metsään kuin hän epäilemättä ajattelisi. Ikea on nimittäin pyrkinyt tarjoamaan klassista pohjoismaista designia kaikelle kansalle. Tämä on myös Suomea koskeva juttu: suomalaiset, ruotsalaiset ja ehdottomasti myös tanskalaiset muotoilijat saivat 1950–70-luvulla laajaa myönteistä kansainvälistä huomiota. ABBA? Ruotsi on kyllä melkoinen popmusiikin suurvalta, eivätkä Tanska, Norja ja piskuiseen väkilukuunsa nähden Islantikaan ole jääneet lehdillä soittelemaan. Suomesta on sen sijaan tullut lähinnä metallimusiikkia ja pari yhtä aikaa 2000-luvun alussa menestynyttä tanssilattianimeä. Ja Sibelius, mutta muista Pohjoismaista ei ole tullut Sibeliuksia, paitsi Norjasta Grieg. Astrid Lindgren? Juu, ja Tove Jansson! Tanskakin on lastenkirjallisuuden merkkimaita. Kyllä pohjoismaisessa kulttuurissa riittää ammennettavaa kaikin puolin – ja kaikkein pohjoismaisinta Pohjolaa ovat Ruotsi ja Tanska. Suomi saunoo niiden jatkeena.