Minua on ajatteluttanut tänään seuraavanlainen ajatuskuvio: mitä jos yhteiskunnat, kuten Suomi, valitsivat ihan yksiselitteisesti väärän tien noin vuonna 1977 tai 1978? Olisiko meidän oivallettava, että parempi tulevaisuus ei rakennu 2010-luvun, 2000-luvun tai koko 1970-luvun jälkeisen maailmanajan perustalle? Että meidän on peruutettava se vaikutus, joka maailmassamme on edellä mainitun ajanjakson jälkeen toteutunut? Seuraavassa yleistettävyydeltään vaihtelevia perusteluja kenties oudolta näyttävään ajatuskuvioon:
1) "Ihmisyhteisöjen edistymistä kokonaisvaltaisesti arvioitaessa on havaittu, että globaalilla tasolla huippupiste oli vuonna 1978. Tämän jälkeen tuotannon ja kulutuksen kasvun yhteiskunnille aiheuttamat haitat ovat olleet keskimäärin suurempia kuin saavutetut hyödyt." Näin kirjoittaa Arto O. Salonen (2013). Lisäksi artikkelin mukaan Yhdysvalloissa on tutkittu koetun onnellisuuden lisääntyvän, kun tulot kasvavat, mutta kotitalouden tulojen saavuttaessa 4800 euroa kuukaudessa onnellisuuden kasvu pysähtyy. Suomalaisten kotitalouksien keskitulot olivat vuonna 2012 yli 6500 euroa. Eri aikakausien käytännön varallisuutta on vaikea vertailla, mutta ainakin 1990-luvun lamasta selvittyämme "meillä" on taatusti ollut keskimäärin hieman "ylimääräistä". Salonen puhuu myös mm. ylensyönnistä, stressistä ja ympäristöhaitoista tyypillisesti yhteiskunnallisen "edistyksen" aiheuttamina ongelmina.
2) Politiikan oikeistosuhdannetta on helppo syyttää monesta asiasta, kuten tuloerojen kasvamisesta, köyhyyden lähtemisestä uuteen kasvuun sekä ns. riistokapitalismin ja ylikulutuksen negatiivisesta ympäristövaikutuksesta. Suomessa vasemmiston kannatus kääntyi pitkään alamäkeen vaaleilla mitaten joko 1976 tai 1979. Kunnallisvaaleissa 1976 SKDL:n kannatus vielä kasvoi, mutta tuolloin yhä melko vasemmistolaisen SDP:n kannatus laski tätä enemmän; eduskuntavaaleissa 1979 sekä SKDL että SDP olivat alamäessä. Samoja tendenssejä on havaittavissa muualla Euroopassa: esimerkiksi Ranskassa vasemmiston kokonaiskannatus oli suurimmillaan pitkään aikaan vuonna 1978, ja kun se ylitti tuon lukeman vuonna 1988, oli kommunistien ja radikaalivasemmiston osuus kannatuksesta romahtanut. Ison-Britannian legendaarinen konservatiivinen Margaret Thatcherin hirmuhallitus, johon Suomen "perskekoa" nyt ihan syystäkin verrataan, aloitti työnsä 1979; sitä oli edeltänyt viisivuotinen työväenpuolueen hallituskausi puolueen voitettua selvästi lokakuun 1974 vaalit.
3) On helppo sanoa, että ympäristöasioista on 1970-luvun jälkeen huolehdittu entistä paremmin. Käänne kohti ympäristön perusteellisempaa huomioimista tapahtui kuitenkin jo ennen 1970-luvun loppua. Erityisen paljon ympäristöjärjestöjä ja muuta ympäristöasioihin liittyvää toimintaa on käynnistetty vuonna 1977. Sen sijaan vihreän liikkeen pesäero vasemmistoon, minkä itse katson haitanneen ympäristöasioiden hoitoa, syntyi 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa.
4) 1970-luku on myös helppo leimata "brutalistisen" arkkitehtuurin ja aluesuunnittelun aikakaudeksi. Kuitenkin "brutalismia" alettiin jo 1970-luvulla aktiivisesti vastustaa. Sen sijaan 1980-lukuun samastettavat, selvästi porvarillis-keskiluokkaiset arkkitehtuurin ja aluesuunnittelun suuntaukset eivät vielä olleet vallalla tai edes syntyneet.
5) Edellistä myötäillen, 1970-luku on helppo leimata vielä yksipuolisen ja naiivin kvantitatiivisen yhteiskuntatieteen aikakaudeksi. Kuitenkin kvantitatiivisuuden kritiikki syntyi ja levisi nimenomaan 1970-luvulla. Toisaalta postmodernismin kaiken yhteiskunnallisen edistyksen kieltävä filosofia ei ollut vielä ajankohtainen.
6) 1960-lukulainen vallankumouksellisen ennakkoluuloton "radikaalidesign" päättyi aika lailla vuoteen 1973, jolloin öljykriisi väänsi ihmisille rautalangasta, etteivät luonnonvarat ole ehtymättömiä. Kuitenkin radikaalidesignin välitön vaikutus ylsi paljon vuotta 1973 pidemmälle. Erityisesti tämä näkyi värienkäytössä. Kuten esimerkiksi Minna Sarantola-Weiss on kirjoittanut, ihan 1970-luvun lopussa hienoimmat huonekalut alkoivat yhtäkkiä olla valkoisia ja mustasta tuli 1980-luvun puolella pitkäaikainen tyylikkyyden synonyymiväri. Voi siis todeta, että vuoteen 1977 tai 1978 saakka tyylikäs suomalainen koti oli värikylläinen maailma. 1980-luvun valkoisesta sisustuksesta taas muistan ensisijaisesti ainaisen tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteen – sen jälkeen aloin jäljitellä varhaislapsuudesta muistamaani värikkyyttä.
7) Kun nyt omakohtaisiin mieltymyksiin päästiin: musiikissa tapahtui 1960-luvulla taiteellinen luomisräjähdys, jonka vertaista en (tyylilajista riippumatta) tunnista mistään toisesta eletystä aikakaudesta, ja vuodesta 1978 alkaen vastavaikutus, joka hitaasti, mutta varmasti onnistui tuhoamaan lähes kaiken tapahtuneen edistyksen. 2010-luvulla elämme samanlaisessa isojen tuotantokoneistojen ja valtavirtakustantajien sanelemassa musiikkitodellisuudessa kuin 1960-luvun alussa. 1970-luvulla taiteellisesti korkeatasoisesta vaihtoehtomusiikista tuli suorastaan valtavirtaa. Vuoteen 1977 mennessä tämä valtavirtaistuminen oli vieraannuttanut entistä vaihtoehtomusiikkia ns. katutasosta sen verran, että tarvittiin uusi vaihtoehtomusiikki. Ikävä kyllä lapsi meni pesuveden mukana eli taiteellinen korkeatasoisuus ei kiinnostanut punkkareita sen enempää kuin fiftareita ("diinareita") tai diskohileitäkään. Punkrockin liepeille rakentunut ns. uusi aalto säilytti ja uusinsi jonkin verran 1960–70-lukulaisia edistyksellisiä musiikkiarvoja, mutta koska voittajat kirjoittavat historian, uuden aallon muututtua kulttuuriseksi voittajaksi se tarvitsi kirjoihin olemassaolon oikeutuksen ja niinpä psykedeelinen, progressiivinen ja fuusioiva aikakausi leimattiin kokonaiselle sukupolvelle negatiiviseksi kulttuurivaikutukseksi. Negatiivinen my ass.
Moni 2010-luvun ihminen ei vaihtaisi oman aikakautemme todellisuutta vuoteen 1977 tai 1978. Monella 1970-lukuun liittyvällä asialla on yhä negatiivinen leima, jota voisi yhtä hyvin kutsua ennakkoluuloksi, ja monta nykypäivän asiaa taas pidetään suorastaan elämänehtona. Voisimmeko elää todellisuudessa, jossa ei tunneta internetiä, matkapuhelimia, sushia, kebabia, kuntosaleja ja sinkkuelämää? Minua kiinnostaisi ajatus 1970-luvun (loppupuolen) simuloimisesta kaikkine elämänmuotoineen ja yksityiskohtineen esimerkiksi parillesadalle ihmiselle muutamaksi viikoksi. Kokeeseen osallistujat tekisivät suljetussa rinnakkaismaailmassaan töitä tai opiskelisivat, asioisivat pienessä lähikaupassa ja ruokabaarissa, asuisivat hieman nykyistä ahtaammissa värikkäissä asunnoissa, pukeutuisivat verkkareihin / kellohameisiin / leveähkölahkeisiin farkkuihin / ruskeisiin mokkanahkatakkeihin, kuuntelisivat vinyylilevyjä, bilettäisivät siten kuin suppeampi talous ja valikoima antavat myöten, ottaisivat kantaa 1970-luvun mukaisiin poliittisiin vaihtoehtoihin. Radio kuuluisi aamusta iltaan ja soittaisi lähinnä tuon ajan sävelradiomusiikkia asianmukaisine "ABBA-yhtye esittää Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen säveltämän ja sanoittaman kappaleen Thank You for the Music" -juontoineen. Välillä tietysti kuultaisiin uutisia mm. Neuvostoliitosta ja liennytyksestä. Televisiosta tulisi ohjelmaa vain iltaisin; pienemmissä kodeissa vastaanottimet olisivat mustavalkoisia. Puhelimissa olisi pyöritettävät valintalevyt, ja niillä voisi soittaa vain toisille kokeeseen osallistujille. Simulaatiomaailmasta löytyisi myös yliopisto, jossa pidettäisiin marxilaisen yhteiskunta- ja kulttuuritieteen luentoja, sekä paikallislehti, jota opiskelijoiden ja yliopistonopettajien tavoin samassa simulaatiossa elävät toimittajat oikeasti tekisivät.
Avainkysymys kuuluu: mihin suuntaan 2010-luvun suomalaiset haluaisivat lähteä vuoden 1977 tai 1978 todellisuutta kehittämään? On selvää, että ensimmäisinä päivinä moni kaipaisi ensisijaisesti modernia viestintäteknologiaa, uudempaa kaupallista populaarikulttuuria ja sellaisia harrastuksia, joihin ei vajaat neljä vuosikymmentä takaperin ollut mahdollisuutta. Kokeen jatkuessa saattaisi kuitenkin nousta esiin ihan toisenlaisia sävyjä. Lähtisikö kokeeseen osallistunut markkinoinnin opiskelija simulaatiomaailmasta marxilaisena, Metallica- ja Iron Maiden -perustainen musaharrastaja jazzrock-friikkinä, valkoiseen ja beigeen luottanut tyyliniekka värihörhönä, teknokraattisesti suuntautunut insinööri humanistina, sodankäynnin strategiaa harrastanut reservimies pasifistina, aina vapaaseen markkinatalouteen uskonut luontoliittolainen sosialistina? Tuntuisiko talouden kasvattaminen siltä pohjalta välttämättömältä vai kenties järjettömältä tavoitteelta? Tuntuisivatko SKDL ja LKP mielekkäämmiltä poliittisilta vaihtoehdoilta kuin vasemmistoliitto, vasemmiston pikkupuolueet, vihreät ja piraatit? Olisiko elämä 1970-luvun jälkipuolella niin mukavaa, ettei sieltä haluaisi palata ollenkaan, vai niin sietämätöntä, että kokeeseen lähteminen kaduttaisi? Mitä osallistujat haluaisivat säilyttää, mitä muuttaa – ja jos muutetaan, nykyiseen suuntaan vai johonkin toiseen?
Keiju,
VastaaPoistano jopas oli aikamoinen vuodatus! Tuo pitää tietenkin vielä lukea uudestaan ja tarkemmin, sitä paitsi silmäni menevät ristiin tuommoisessa lay-outissa jossa on tummalla pohjalla valkoista tekstiä.
Olen itse toipumassa viime viikon Hesan kirjamessuista ja edelleen täällä Hesassa, kissasitterinä, niin kuin olin viime vuonnakin. Oli se joltain osin surffailua moodista toiseen, mutta toisaalta taas seassa oli aivan oikeaa ja selvää asiaa.
Mutta tietenkin kun satuit tuossa mainitsemaan 1960-luvun, niin asiaa on tutkinut - ilmeisesti jossain kirjassaan - Tommi Ushanov - joka yhden kolumnin verran puhui 60-lukulaisuudesta ja määritteli sen (käsitin että jotain dataa oli taustalla) optimistiseksi vuosikymmeneksi, joka vaikutti pitkälle tulevaisuuteen, koska me oltiin vasta opiskelemassa eli aloittamassa n.k. aikuisuutta, joka muuten on tietenkin ylimainostettu juttu.
Olen ollut koko ajan juuri sitä mieltä. Sen jälkeen kaikki on mennyt alaspäin kuin se kuuluisa lehmän häntä. Aivan ilmeisesti esimerkiksi Suomen 1970-luvun jäykistynyt pitäytyminen tietynlaisessa vasemmistolaisuudessa teki taatusti sen, että oikeisto jäykistyi yhtä lailla.
Itse asiassa, mitä enemmän asiaa ajattelen, tuossa saattaa olla syy kääntyä uudestaan sellaiseen uskoon että maa on pannukakku ja siis litteä tai että tähtien asento määrittelee ihmiskunnan ideologiat...
En tiedä. Olen kulkenut täällä entisessä kotikaupungissani eestaas jokseensakin päättämättömänä ja surkutellut aikaa, ihmisiä ja varsinkin itseäni. Kissa taas on hieno ja pysyvä otus ja keskustelee iltaisin.
Kiitos. Kyllähän aikaa ja ihmisiä on surkuteltu täälläkin, osa meistä myös itseään. Siltä pohjalta ponnistaa tämäkin kirjoitus, joka palaa tuolle kenties sinunkin hieman aliarvioimalle (?) 1970-luvulle. Yhteiskuntatieteilijät ovat sanoneet, että 1970-luku merkitsi aika pitkälle 1960-luvun ideoiden toteutumista. Saman vuosikymmenen aikana ehti kyllä käynnistyä erinäisiä taantumuksellisiakin prosesseja, joihin olemme kumpikin tässä yhteydessä viitanneet. Mutta, jos verrataan esimerkiksi nykyaikaan, minun eräänlaisena "pikku 60–70-lukuna" pitämäni 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun ideat eivät ole missään vaiheessa varsinaisesti toteutuneet.
PoistaAikuisuus on kyllä ihan selvästi ylimainostettu juttu. Siksi minäkin olen jäänyt tällaiseksi.
Keiju,
VastaaPoistakoska Tampere oli opiskelukaupunkini ja tulin sinne juuri oikeaan aikaan eli 1965, niin se on semmoinen nuoruuden yliopiston kultamaa. Helsinkiin muutin juuri 1970-luvulla, tulin olleeksi siellä kolmen vuoden maailmankiertomatkan jälkeen viisi vuotta. Eli se eri paikkoihin tutustuminen ja heittäytyminen aivan eri kieliin ja olemiseen oli hieno juttu ja sen olisi suonut jatkuvan, mutta kyllä se ryminä 1970-luvulla oli vähän mahalasku. Mutta voi olla että se oli minulle ihan henk.kohtasesti.
Eilen taisi olla radion kulttuuriohjelmassa (Kultakuume?) Piirpauke-yhtyeen Sakari Kukko, joka mietti jazzin, rokin ja kansanmusiikin yhdistelemistä ja sitä hienoa juttua että yhdistelmät sallittiin 1970-luvulla.
Samoja mielikuvia on minulla. Mutta kun olen Kukon kanssa samaa ikäpolvea niin muistan tuon, että jazzista se musiikin kuuntelu alkoi, tosin ennen sitä tietenkin klassisesta musiikista. Sen takia se jotenkin, että ihmiset järjestyvät sinä samana vuoskymmenenä kaadereiksi on hankalasti käsitettävä asia.
Kyllä siitä on moni yrittänyt ottaa selvää. Voi olla että lopulta on kysymys vain jonkinmoisesta ajan hengestä (Zeitgeist) ja heiluriliikkeestä, joita ihmisten kulttuuri ehkä tuottaa aivan itsestään. On ilman muuta olemassa porukoita jotka toimivat jonkinmoisina lipunkantajina.
Tänä vuonna olen keskittynyt toivomaan että kun nyt selvittäisiin huonosta hallituksesta ja väkivallan yrityksestä ottaa niskalenkki ihmisistä. Se ei ole vitsikäs käänne millään kriteereillä. Että kun aattelen siis nuoria ihmisiä jotka aloittelevat elämäänsä nyt, niin ei käy kateeksi.
Olet siis jäänyt Keijuksi?
Eiköhän se kaaderipuoli 70-luvussa ole vähän liioiteltua. Valtaosa ihmisistä ei järjestäytynyt yhtään miksikään, mutta eli ja hengitti kyllä sitä zeitgeistia – joskin vuosikymmenen ehdittyä loppupuolelle taisi olla yleistä pitää aikakautta edeltäjäänsä (ts. 1960-luvun viimeisiin ja 1970-luvun ensimmäisiin vuosiin) verrattuna hieman pysähtyneenä. Viittasin juuri näihin Sakari Kukon mainitsemiin "yhdistelmiin" bloggauksen musiikkiosuudessa, tarkemmin sanoen ajattelin Love Recordsin julkaisuja. Toki nämä ilmiöt eivät rajoitu tänne Sibeliuksen, Topeliuksen ja (silloin vielä tuntemattoman) Peteliuksen maahan.
PoistaOlenhan minä eräänlaiseksi keijuksi jäänyt. Tunnistan itsessäni jatkuvasti vahvoja noin 26-vuotiaan minun, noin 16-vuotiaan minun ja jopa noin 6-vuotiaan minun piirteitä. Se 36:kin on ylitetty jo aikoja sitten, mutta aikuisuudesta ei vieläkään ole hajuakaan – muutoin kuin negatiivisena stereotyyppisenä ominaisuutena, jota en tahdo osaksi itseäni eikä sitä vaaraa olekaan.