Turvallisuus ja Suomen kesä

Ajauduin tuossa eräänä päivänä Twitterissä väittelyyn pyöräilykypärän tarpeellisuudesta. Olin (ja olen) sitä mieltä, että polkupyörän on oltava jalankulun jatke: sitä on voitava käyttää milloin hyvänsä ilman erityisvarusteiden pakkoa. Eräät kanssakeskustelijat olivat sitä mieltä, että kypäräpakko on perusteltu – ihan jo siksikin, etteivät pyöräilijöinä keskenkasvuiset lapset saa huonoa esimerkkiä. Yksi keskustelija jopa väitti, että polkupyörällä päästään samaa vauhtia kuin esimerkiksi skootterilla (jonka ajajalla on nykyisinkin kypäräpakko) ja sen tähden jokaisen hitaimmankin pyöräilijän on käytettävä kypärää. Voi luoja.

Kypäräpakko on vain yksi esimerkki nyky-yhteiskunnan naurettavasta turvallisuudentarpeesta. 2000-luvun lapset esimerkiksi joutuvat aivan erilaiseen syyniin kuin me 1970- ja 1980-luvun lapset. On kerrottu päiväkodeista ja kouluista, joissa vanhempia on syyllistetty mitä luonnollisimpien vapauksien antamisesta. Samassa tahdissa kuin lasten elämismaailmaa supistetaan kohti tarhaeläinten mittoja, aikuisia kohdellaan niin kuin ennen lapsia. Ei saa pyöräillä ilman kypärää, ei saa juoda humalluttavia juomia lasten nähden (eikä mielellään muuten kuin rikkaiden sisäpiirin bileissä) eikä tietenkään polttaa tupakkaa, missään, mitenkään. Eikä muutenkaan saa elää vaarallisesti, koska lapset – ja keskenkasvuisina pidetyt aikuiset – näkevät.

Yle Teema näytti kesäkuussa vanhaa televisio-ohjelmaa, jossa Teemu Selänteen perhe oli 1970-luvulla veneilemässä ja Ensio Itkonen näytteli tavanomaisen varustautumatonta, huoletonta ja välinpitämätöntä suomalaisveneilijää. Missä vaiheessa kulttuurimme kääntyi ylösalaisin?

Nykykulttuurin ihanneihminen ajaa yksityisautoa, jossa on aina navigaattori. Hän seuraa sen ohjeita, vaikka ne tulisivat vieraalla kielellä, jos auto on ostettu ulkomailta. Hän ei koskaan harhaudu reitille, jota navigaattori ei suosittele, paitsi jos navigaattori suosittelee pikkuteitä ja autoilija tahtoo seurata päätietä. Hän ei löydä koskaan mitään. Itse asiassa hän varmistaa käyttäytymisellään, ettei hän koskaan löydä mitään. Hän pidättäytyy elämäntavassa, jossa kaikki on rationaalisesti ennalta järjestettyä. Jos hän erehtyy polkupyörän selkään, se ei tapahdu paikasta A paikkaan B pääsemiseksi, vaan kuntourheilun tähden. Siksi hän tuhlaa pyöräilyvarusteisiin ison nipun rahaa. Hänenlaisensa herättävät hupia nykykulttuurin vähemmän uskollisissa jäsenissä, mutta siitä hän ei välitä, koska hän tuntee näitä kohtaan ylemmyydentunnetta. Oikeasti hän saattaa pyöräillä verraten vähän, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Vielä huvittavampaa on, että pyöräillessään hän seuraa reittiä paikasta A paikkaan B eikä vieläkään löydä mitään.

Kaiken tämän turvallisuuspelleilyn keskellä on ilo tehdä löytöjä, jotka ovat tuota pelleilyä kohtaan ristiriidassa. Juhannusaattona pyöräilimme Pyhäjärven rantoja pitkin. Eräässä niemessä silmiimme osui tällainen paikka:

Tälle laiturille ei muutamalla ensisilmäyksellä näytä pääsevän ollenkaan. Vielä myöhemmilläkään arvioilla laituri ei näytä pysyvän pinnalla. Kun laiturille menee, ei säästy kastelemasta kenkiään. Mutta kyllä sinne pääsee, ja kyllä se pinnalla pysyy. Näennäisyyttä ja ulkokuorta palvova nykykulttuuri ei tällaisen päälle ymmärrä, mutta supisuomalaiset kesänviettäjät ymmärtävät.

Tässä kuvassa on supisuomalainen kesäunelma. Turvallisuuskulttuuri on päälleliimattua ja pintapuolista. Tämän kuvan todellisuus osuu syvälle ja syystäkin.

Blogitekstiä kirjoittaessani kuuntelin Juice Leskisen 1980-luvun tuotantoa.