Ei Joyboys eikä Toyboys

Kun Pulttibois ilmestyi jälleen uusintana telkkariin, Twitterissä pohdiskeltiin, onkohan se kaikkien aikojen paras suomalainen sketsiviihdeohjelma. Itse ehdotin Kummelia paremmaksi, mutta vielä useamman ehdotus kuului Studio Julmahuvi. On mielenkiintoista, että Julmahuvista on tullut kaikkein katu-uskottavin (jopa "hipster-uskottavin") ehdokas suomisketsiviihteen huippuhetkeksi. Itse en Julmahuvista aikanaan piitannut, lukuun ottamatta yhtä hetkeä: Joyboys Story. Poikabänditarinan parodiana se ei ole häävi, sivuuttaahan se markkinakoneiston keskinkertaisuushakuisen laskelmoinnin melkein tyystin. Joyboys Storyn kiinnostavuus on enemmänkin ideoiden soveltumattomuudessa niiden asiayhteyteen.

Jos 10–20 vuoden takaisen poikabändin tarinaa parodioitaisiin analyyttisemmin, ei bändin nimi olisi Joyboys eikä Toyboys, vaan todennäköisemmin Slam, 4Head, Wild! tai The Party. Kaikki näistä nimistä eivät edes ole käytössä. Bändin tarina alkaisi niin, että levy-yhtiö etsisi vaihtelevin keinoin sopivia poikia luodakseen oman vastineensa muutamalle, ja varsinkin yhdelle, jo aiemmin läpilyöneelle poikaryhmälle. Ehdokkaiden joukosta erottuisi viisi poikaa, jotka suhtautuisivat hankkeeseen muita kunnianhimoisemmin. Heistä kolmea ei kuitenkaan huolittaisi – kaksi ei täyttäisi ulkonäkökriteerejä, yksi osaisi paremmin soittaa kitaraa kuin tanssia – ja loput paikat täydennettäisiin pojilla, jotka ikään kuin puolivahingossa vetäisivät oikeasta narusta. Mahdollisesti yksi heistä kieltäytyisi viime hetkellä, ja tilalle tempaistaisiin pikavauhtia jonkun levytuottajan tyttären poikaystävä. Tapahtumien keskuspaikka olisi Lontoo.

Samaan aikaan, kun stylistit ideoisivat esiintymisvaatteita ja tanssikuvioita hiottaisiin, levy-yhtiön professionaali tuotantotiimi väsäisi taustat poikien ensimmäiseen singleen. Alkuperäiskonseptin mukaan bändin musiikissa yhdistyisivät hiphopin uhma, elektronisen euroklubimusan energia ja naapurinpoikien koiranpentumaisen sympaattinen puoleensavetävyys. Tehokas markkinointi ja laskelmointi tuottaisivat tulosta, ja uutuudenviehätys nostaisi singlen hittilistoille, ehkä jopa Britannian Top 10:n häntäpäähän. Kappaleen video pyörisi ahkerasti MTV:llä, ja sen välityksellä tutuiksi tulisivat myös poikien nimet, jotka olisi hieman rautalangasta vääntäen ängetty videoon. (Ja nimethän olisivat sellaisia kuin Johnny, Nicky, Matt – peribrittiläisiä etunimiä, joiden tuttavallisuus sopii varhaisteinityttöjen huulille.)

Ensisingleä seuraisi toinen, edeltäjäänsä pateettisesti muistuttava single sekä kolmas, joka olisi balladi. Kumpikin seuraajista olisi myös hitti, joskin enemmän radiossa ja musa-TV:ssä kuin listoilla. Jossakin välissä ehtisi kauppoihin myös albumi, jonka kappaleista valtaosa olisi ensihitin kopioita – joskin kesympinä, piirua enemmän 70-luvun diskoa muistuttavina versioina – sekä levyn loppupuolella kaksi uutta balladia ja remixit kahdesta ensimmäisestä singlebiisistä. Albumia ei myytäisi miljoonittain, mutta tuotantoporras selittäisi, että tälle poikabändille keskeisintä ovat hitit. Pojat lähetettäisiin myös yhdistetylle promo- ja esiintymiskiertueelle ulkomaille, joskin esiintymiset olisivat suun aukomista taustanauhan päälle lukuun ottamatta porukan parasta laulajaa, joka laulaisi oikeasti ja soulahtavasti eläytyen, sekä rap-osuuksia, jotka ryhmän "paha poika" hoitaisi niin ikään livenä. Kaikki sujuisi hyvin – pojat näyttelisivät osansa särmättömän mallikkaasti alusta loppuun ja varhaisteinityttöjä ilmestyisi keikkapaikoille fanittamaan. Menestystä himmentäisi se tosiseikka, että bändin nimestä tulisi nopeasti synonyymi todella ala-arvoiselle listakamalle: ei edes se menestynein hölmö teinibändi, vaan se keskinkertaisin.

Kiertueen ja uusien sessioiden jälkeen seuraavana vuonna ilmestyisi poikabändin uusi single, joka tiivistäisi vielä ensilevystä oppia ottaenkin sen, mikä tuotantotiimin mielestä on bändissä olennaista. Tämä single nousisi Britannian singlelistalla noin sijalle 6 ja monessa muussakin maassa listoille. Nyt bändiin alettaisiin suhtautua kuin kestosuosikkiin, ja taustatiimi järjestäisi pojille esiintymisiä Euroopan lisäksi Australiassa ja Japanissa, missä heidät tiedettäisiin vastaanotettavan maailmanluokan nimenä. Ennen kiertuetta viimeisteltäisiin poikien uusi, edeltäjän mallin mukaan tehty albumi sekä seuraavaa balladisingleä varten video. Kiertue sujuisi pääosin kommelluksitta, joskin huolia tuottaisi uuden singlen jääminen brittilistan sijalle 28. Hämmentynyt levy-yhtiö tarjoaisi kolmanneksi singlelohkoksi aiemmasta linjasta poikkeavaa kovempaa tanssimusiikkia, ja video siihen kuvattaisiin kesken kiertueen Ibizalla. Kaupalliset radiot hylkäisivät kappaleen, eikä se nousisi listoille lainkaan. Kiertueelta tulisi myös uutinen, että bändin "paha poika" olisi rikkonut humalapäissään hotellihuoneensa oven. Oikeasti kyseessä olisi toinen bändinjäsen, mutta imagosyistä teko sälytettäisiin räppärin niskoille.

Levy-yhtiö ja tuottajat ottaisivat poikien kaupallisen laskusuhdanteen vakavasti. Seuraavaksi singleksi levytettäisiin cover jostakin 70-luvun menestyskappaleesta, sellaisesta kuten Bee Geesin Too Much Heaven. Kappaleeseen värvättäisiin myös nimekäs vieraileva solisti, kenties Elton John. Teinikorvaan sopivasta biitistä huolimatta bändin kohderyhmä olisi selvästi muuttunut, ja muutosta vahvistettaisiin ilmoittamalla, että tulevalla albumilla on ensi kertaa myös poikien itse kirjoittamaa musiikkia. Radiot ottaisivat uuden singlen lemmikikseen, ja se nousisi brittilistalla sijalle 11 tai 12. Uusi levy saisi monta musiikkitoimittajaa myöntämään, etteihän tämä aivan niin paskaa ole kuin miesporukoissa väitetään. Bändi lähetettäisiin pian USA:han yrittämään läpimurtoa, mutta se juuttuisi pyörimään New Yorkin ja Los Angelesin pikkuklubeihin. Niinpä lisäkeikkoja hommattaisiin Suomen ja Tsekin kaltaisista maista, joissa pojat saisivat näkyvyyttä heikomman tarjonnan vuoksi. Toisena singlenä ilmestyisi poikien itse kynäilemä, hieman AOR-vaikutteinen biisi, ja yleisön uteliaisuus nostaisi sen niukin naukin Britannian Top 40:een.

Tässä vaiheessa levy-yhtiölle olisi valjennut, että aika on ajanut bändin ohi. Lopullisena niittinä toimisi yhtyeen "pahan pojan" lähtö bändistä. Sen syynä olisi jääminen taka-alalle kolmosalbumilla, jolla vain yhdessä kappaleessa räpättäisiin. Niinpä neljälle pojalle ilmoitettaisiin, ettei levytyssopimusta jatketa. Hylätyt pojat menisivät ruikuttamaan erään parhaat päivänsä jo nähneen tanssilevymerkin ovelle, ja siellä heidät otettaisiin tietysti avosylin vastaan. Vanhan levy-yhtiön kaltainen tuotantotiimi puuttuisi, ja pojat yrittäisivät itse kynäillä levyllisen pastisseja varhaisista hiteistään. Seuraavana vuonna ilmestyvän levyn ostaisivat lähinnä bändin vanhat hardcore-fanit, ja MTV, joka ei ihan vielä olisi muuttunut reality-toosaksi, näyttäisi uuden singlen videon yhteensä neljä kertaa. Bändi olisi nyt todistetusti menneen talven lumia, ja sen sinetiksi toinenkin jäsen päättäisi ripustaa rukkasensa naulaan.

Kolme jäljelle jäänyttä poikaa jatkaisi nimellisesti, vaikkakin ilman levyjä ja levytyssopimusta, vain silloin tällöin esiintyen. Yksi heistä päätyisi DJ:ksi ja toinen levykauppaan töihin. Kolmas, alun perin bändin kunnianhimoisin jäsen kehittäisi itselleen alkoholiongelman, ja kaksi muuta alkaisivat vaivihkaa kartella hänen seuraansa. Eräissä nostalgiabileissä yhtye esiintyisi ilmoittamatta hänelle ja korvaten hänet jollakulla kaverilla. Asia tulisi tietysti ilmi, ja sitä seuraava kaplakka nostaisi bändin nimen otsikoihin ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Seurauksena viinaanmenevä, mutta kunnianhimoinen ex-jäsen saisi heti levytyssopimuksen sooloartistina. Musiikkimedia noteeraisi hänen uuden, folkahtavan indie-tyylinsä. Myös yhtyeen paras laulaja levyttäisi soolosinglen, mutta se jäisi täysin vaille huomiota.

Lopulta bändin kaksi jäljellä olevaa jäsentä löytäisi uuden managerin, joka alkaisi järjestellä asioita kuntoon. "Paha poika" houkuteltaisiin takaisin bändiin, ja neljänneksi jäseneksi vakiintuisi juoppoa ex-jäsentä edellä mainituissa bileissä tuurannut kaveri. Managerin suhteilla BBC:hen junailtaisiin pojille varsinainen unelmapaikka tehdä comeback: Eurovision laulukilpailu. Parin viikon ajan toukokuussa, tasan kymmenen vuotta ensisinglen jälkeen, yhtyeen nimi olisi kaikkien huulilla. Pienenä vaikeutena tosin olisi kappale, jota ei tyypillisine neljine sointuineen erottaisi tuhansista kaltaisistaan edes sorkkaraudalla. Itse Euroviisuissa kappale ei pääsisi edes finaaliin, ja singlekin juuttuisi brittilistalla vähemmän mairittelevalle sijaluvulle 35. Kiihkeä Youtube-soitto ei paljoa lämmittäisi, sillä samaan yltäisi lähes jokainen euroviisukappale.

Bändi olisi jo ennen loppulässähdystä levyttänyt viidennen albumin, ja (jälleen uusi) levy-yhtiö julkaisisi sen kesäksi. Uudella albumilla ei olisi yhtään jäsenten itse tekemää kappaletta. Kansainvälinen huomio nostaisi levyn kokonaismyynnin verraten lähelle kulta-ajan lukemia, mutta listoille se ei nousisi edes kotimaassaan. Pojat sysättäisiin kiertueelle, jonka yleisö koostuisi entisten varhaisteinityttöjen sijaan kolmikymppisistä naisista, joista iso osa olisi kreisihumalassa. Sen jälkeen yhtye katoaisi lopullisesti vähin äänin. Kenelläkään ei enää jaksaisi olla kiinnostusta, ei tuottajilla eikä jäsenillä. Samaan aikaan viinaanmenevä ex-jäsen julkaisisi lisää karheaa indiefolkiaan, ja muutaman vuoden päästä vain knoppitietoviisaat hipsterit muistaisivat, että hän on ollut ennen poikabändissä.