Avoin kirje Rumba-lehdelle

Arvoisa Rumban toimitusväki! Otin taannoisen lehtiuudistuksenne iloiten vastaan, koska oletin sen tarkoittavan paluuta rakentavaan musiikkijournalismiin. Aluksi kiinnitin huomioni lähinnä siihen, etteivät levyarvostelut – minusta nyt ja aina kiinnostavin osa musiikkijournalismia – muuttuneet yhtään pidemmiksi tai perustellummiksi. Uusimman numeron (4/2013) myötä on pakko tunnustaa, että lehtenne kiinnostaa nykyään muutenkin jopa entistä vähemmän. Tämä on suomalaisen musiikkijournalismin kannalta todella valitettavaa.

Aloitan yllä mainitsemistani levyarvioista. Niiden pahin ongelma ei ole lyhyys ja perustelemattomuus, vaan se vihamielisen kitkerä ja kyyninen asenne, joilla toimittajat ihan kautta linjan kirjoittavat arvionsa. Eniten sitä saavat osakseen ne bändit ja artistit, jotka ihan oikeasti yrittävät säilyttää jotakin toisenlaista asennetta. Depeche Moden uusinta albumia en vielä ole kuullut, mutta kaksi tähteä ja viittaus David Gahanin – vai oliko se Martin Gore? – haukotukseen toimivat minunlaiselleni lukijalle melkein houkuttimena. Se tuskin on tarkoituksenne. Depeche Mode edustaa aikakautta, jolloin popmusiikilla oli jotain muutakin väliä kuin antaa liikunnanharrastajalle korvanapeista käsin potkua. Voi siis hyvällä syyllä olettaa, että Delta Machine kätkee sisäänsä monenlaista antia minunlaiselleni kriittiselle ja musiikista oikeasti kiinnostuneelle musiikinharrastajalle. (Ja ei, Rumbaan taannoin kirjoittaneen Samuli Knuutin "koska se on Depeche Mode, se on hyvä" -asenne ei ole yhtään sen rakentavampaa journalismia.)

Didon uusi levy Girl Who Got Away ei välttämättä ole minun mieleeni, mutta sen "ansaitsema" yksi tähti on takuuvarmassa epäsuhdassa niitä 2010-lukulaisia tyhjänpäiväisyyksiä kohtaan, joita nyky-Rumba kehuu. Kriitikko Iida Sofia Hirvonen väitti arvostelussaan, että Dido tekee paluun kymmenen vuoden tauolta. Eikö toimituksessa riittänyt kiinnostusta huomioimaan, että Didon tauko on itse asiassa vain neljä ja puoli vuotta? Ei ole lukijoiden omalla vastuulla, jos Hirvonen on ignorannut hänen marraskuussa 2008 ilmestyneen Safe Trip Home -albuminsa.

Neumann saattaa olla musiikillisella urallaan hieman hukassa, mutta siitä huolimatta – tai juuri siksi – hänen uudelle levylleen annettu yksi tai viisi tähteä -arvostelu on avointa vittuilua. Vaikka itsekin pidän esimerkiksi nykyistä Yötä todella degeneroituneena versiona siitä yhtyeestä, joka levytti Varieteen (josta siitäkään en ole mitenkään riemuissani), olisi paikallaan edes yrittää ymmärtää, että Neumannin säveltämät ja sanoittamat kappaleet koskettivat 1980-luvulla suomalaista kuulijakuntaa syvemmin kuin kukaan tai mikään sen jälkeen ikinä. Minäkään en ilahtunut Neumannin mukanaolosta Vain elämää -sarjassa, joka on perseleestä, mutta vielä vuonna 2008 Dingon nimissä julkaistu Humisevan harjun paluu on lajissaan ihan pätevä kiekko. Ehkä kannustava kritiikki jättäisi paremman maun muiden kuin ylimielisten, omahyväisten, kitkerien ja katkerien lukijoiden suuhun?

Uskon, että moni teidän toimituksessanne – ja lukijakunnassanne – suhtautuu vilpittömän myönteisesti Ylen paljon hehkutettuun, joskin synkistelynluonteiseen vihapuheenvastaiseen kampanjaan ja yhtä vilpittömän kielteisesti itse vihapuheeseen. Osataanko Rumban toimituksessa ymmärtää, että lehden nykyinen musiikkijournalismi ylläpitää sitä vihapuheiden taustalla piilevää arvomaailmaa, jossa kaikkein kovin jätkä (tai muija) on se, joka uskaltaa vittuilla kaikkein rumimmin?

The Knife -yhtyeen Shaking the Habitual muodostaa Rumban arviosivuilla poikkeuksen, sillä Oskari Onninen antaa sille täydet viisi tähteä siitä huolimatta, että yhtye näyttää oikeasti yrittävän jotain. En tiedä, pidänkö Knifen levystä, sillä yhtyeen ensilevy sopii omaan korvaani paremmin kuin Onnisen vallankumoukselliseksi nimittämä jatko-osa Silent Shout. Tämäkään arvio ei silti ole vapaa älyvapaasta asenteellisuudesta. Onninen niputtaa latteuksiksi Knifen manifestit "money just can't buy western standards", "liberals give me nerve itch", "rewrite the history to suit our needs" ja "end extreme wealth", lisäten: "Vain Free Pussy Riot puuttuu." Puuttuuko Onniselta se ymmärrys, että kaikki yllä mainitut Knifen oikeasti levyllään ilmaisemat julkilausumat kritisoivat länsimaista kulttuuria ja yhteiskuntaa, kun taas "free Pussy Riot" edustaa – näin periaatteessa – länsimaisen näkökulman ylimielistä levittämistä muuhun maailmaan?

Lehden muusta sisällöstä jäi mieleen lähinnä 15–16-vuotiaiden raati arvioimassa 1970–90-lukulaisia biisejä, joita toimittaja kutsuu klassikoiksi. Minusta ne tosin eivät ole sellaisia. On todella säväyttävää, miten hyvin "satunnaisesti valikoituneet" teinit ymmärsivät menneiden vuosikymmenien musiikkia. Sellaiseen en itse olisi tainnut omana teiniaikanani pystyä, vaikka olin musiikin himoharrastaja jo silloin. Tämä ei kuitenkaan säväyttänyt toimittajaa, jonka ennakkoasenne oli selvästi ylimielinen ja joka häkellyttävän itsevarmasti ja asiasisällöistä piittaamatta säilytti ylimielisyytensä artikkelin loppuun saakka.

Parahin Rumban toimitus, mielestäni lehtenne on yhtä rakentavaa luettavaa kuin vuoden 2004 Ilta-Sanomat tai satunnaisesti valikoitunut keskusteluketju Facebookissa, josta itse erosin jo aikoja sitten.