Yksinäisyydestä

Ehkä yksinäisyydestä on nyt alettu puhua. Yksinäisyyteni monista ulottuvuuksista johtuen en usko olevani asiassa mikään vaikuttaja, mutta omalta pieneltä osaltani olen ollut käynnistämässä keskustelua. Esimerkiksi syyskuun 10. päivänä twiittasin, ettei yksinäisyyttä oteta vakavasti. Muutamia päiviä myöhemmin päädyin inttämään eräiden kanssatwitteristien kanssa, voiko miehen hieman tungettelevassa käytöksessä naista kohtaan olla miehisen etuoikeuden ohella mukana myös ripaus yksinäisyyden epätoivoa. Hienoisena yllätyksenä on viittauksia yksinäisyysilmiön olemassaoloon alkanut tulla vastaan muuallakin. Kaiken huippuna Helsingin Sanomat julkaisi 27. syyskuuta artikkelin yksinäisyyttä tutkineen professori Juho Saaren Yksinäisten Suomi -kirjasta ja yksinäisyyteen liittyvistä ajatuksista. (HS-artikkelia en linkitä tähän – se on hiukan sellainen, mitä Hesarin jutut tapaavat yleensäkin olla.)

Mutta yksinäisyyden eri lonkeroita ei vieläkään osata hahmottaa. Hesariin kytkeytynyt Nyt julkaisi syyskuun 9. päivänä artikkelin otsikkonaan "Nuoret harrastavat jatkuvasti vähemmän seksiä, ja syitä siihen pohditaan nyt ympäri maailmaa". Jutussa esiintyy ilmauksia kuten "seksihaluttomuus", "selibaattisyndrooma", "liian kiireisiä seksiin", "yksi ajanviete muiden joukossa" ja "seksin harrastamisesta pidättäytyminen". Sanaa yksinäisyys ei sanota ääneen kertaakaan. Läheltä kyllä liippaa: "Yksineläjillä tai sinkuilla on paljon vähemmän seksiä kuin niillä, joilla on vakituinen kumppani – vaikka toisinkin voisi nykyään luulla." Ajatusviivan jälkeinen osio kavaltaa, kuinka pihalla valtavirta (tässä tapauksessa toimittaja Juho Typpö) on tilanteesta. Tekstissä viitataan myös itsetyydytyksen kasvuun, ja kesemmällä näkyi valtamedioissa juttuja jopa itsetyydytystrendistä. Mistähän sellainen "trendi" voisi johtua?

Ihan oikeasti. Ei seksi ole sellainen asia, joka yhtäkkiä vain kiinnostaa ihmisiä entistä vähemmän, kun on kaikkea muutakin elämänsisältöä. Asia kytkeytyy väistämättä seksin harrastamisen vaikeuteen. Itse elin yleisesti varsin aktiiviset ikävuodet 28–33 täysin ilman seksiä, vaikka olisin halunnut sitä melkein joka päivä. Syy tähän oli yksinkertainen: kumppania ei löytynyt. "Irtoseksiä" en ole koskaan edes kokeillut, sillä minulle seksi on hyvin tunteellinen asia – niin kuin sen mielestäni pitäisikin olla: luonnollinen osa läheistä ja intiimiä inhimillistä kanssakäymistä. Olin siis yksineläjä ja yksinäinen. 1990-luvulla ehkä kuviteltiin, että aktiivisesta sinkkuelämästä tulee pätevä vaihtoehto parisuhde-elämälle; tosiasiassa siitä tuli vain nimikilpi, jonka taakse yhä useampi yksinäinen kätkeytyi vieraannuttaen pintapuolisia valtavirtaihmisiä yhä kauemmaksi todellisuudesta. Nytin jutussa viitataan myös Tinderiin ja muihin deittipalveluihin, joiden myötä "seurustelukumppanin löytäminen ei ole välttämättä helpottunut". Voisi jopa pohtia, onko deittikulttuuri paradoksaalisti vieraantumassa koko kumppanin löytämisen ideasta. Tiet rakkauteen ovat yhä useammin tukossa – ja mikäli kumppani löytyy, läheisyys ja seksi voivat olla yhä kiven alla, vaikka sitä periaatteessa haluttaisiin. Ristiriitaisia parisuhdeodotuksia aiheuttavat sekä romanttinen ja ulkonäkökeskeinen massaviihde, sosiaalisen median ja sähköisen jakamisen aiheuttama sosiaalinen paine että naisasia- ja miesasiaihmisten samanaikainen varsin vastakkainen aktivoituminen. Lopputuloksena on ihmisiä, jotka elävät kyllä parisuhteessa mutta ovat silti yhä yksinäisiä.

Mutta kuinkas muu yksinäisyys? Ei kaikki yksinäisyys ole parisuhteen ja seksielämän puutetta. Voi olla, että monella sinkulla on laaja ja toimiva sosiaalinen elämä. Toisaalta usea parisuhteessa elävä ihminen on muulla tavoin yksin. Ja sitten on laaja joukko ihmisiä, jotka ovat sekä ilman parisuhdetta että ystäviä tai jälkimmäisiä on vähän. Oma elämäni voi toimia tässä kokemusaineistona: kun olin ensimmäistä kertaa seurustelusuhteessa 1990-luvun jälkipuolella, sosiaalinen elämäni alkoi muutenkin aktivoitua. Pitkän yksinäisyyden ajan alussa elämäni oli aluksi melko sosiaalista, mutta vuosien kuluessa siitä tuli aina vain eristyneempää. Kun elin parisuhteissa viime vuosikymmenen lopulla ja tämän vuosikymmenen alkupuolella, se ei enää aiheuttanut muun sosiaalisen elämän aktivoitumista vaan enemmänkin helpotusta: nyt ei tarvitse niin kamalasti etsiä uusia ihmisiä elämään. Tällainen kamalasti etsimisen ajatus saattaa tuntua vieraalta ihmisille, joilla on aina toisia ihmisiä ympärillä liiaksi asti; mutta kuten raha ja valta kasaantuvat, niin myös sosiaalisuus kasaantuu nyky-yhteiskunnassa. Sosiaalisten "markkinoiden" "häviäjät" jäävät yhä useammin ilman ystäviä ja rakkautta. Sosiaalinen mediakin todennäköisemmin vahvistaa tätä jakoa kuin antaa luusereille uusia tilaisuuksia. Useimmat sosiaaliset mediat näet toimivat periaatteella, joka laittaa suositut merkinnät median käyttäjille listalla ylimmäksi – valmiiksi syrjäytettyjen, vähemmän suosittujen ihmisten päivitykset, jotka saavat joka tapauksessa vähemmän huomiota, saattavat jäädä kiireessä huomaamatta tai peräti kokonaan piiloon.

Millainen yhteiskunta sitten hoitaisi yksinäisyyttä – kansantautia, joka esimerkiksi Juho Saaren mukaan luuraa vahvasti suomalaisten masennus-, alkoholi- ja syömisongelmien taustalla? Ehdottaisin sellaista yhteiskuntaa, joka ei asettaisi jäseniään lähtökohtaisesti toisiaan vastaan. Ihmiset kilpailevat samoista markkinoista, samoista palveluista, samoista työpaikoista, samoista projekteista, samoista apurahoista, samoista opiskelupaikoista, samasta huomiosta, samoista ihmissuhdekumppaneista ja jopa samoista kavereista. Toinen ihminen on jotain, mille päteä, mikä ylittää ja lyödä laudalta – tätä samaa kuvastaa nykyinen sosiaalisen median keskustelukulttuuri, ja tämä on myös hassun "totuudenjälkeisen" eli "post-truth"-politiikan ytimestä löytyvä tosiasia. Lisäksi politiikka käyttää eripuran kylvämistä ihmisten välille aseenaan tavoiteltujen sosiaalisten muutosten saavuttamiseksi; useassa tapauksessa ihmiset vieraantuvat tämän takia toisistaan täysin turhaan, koska ihmisten välille luodaan ja keksitään liioiteltuja eroja. Hyvänä esimerkkinä toimii maahanmuuttokielteisille piireille maalatut uhkakuvat "suvakeista", joiden fiktiiviset ominaisuudet eivät yleensä täsmää alkuunkaan oikeasti suvaitseviin ihmisiin (vasemmistolaisista nyt puhumattakaan). Tämän hössötyksensä keskellä mamukielteiset tulevat myös marginalisoineeksi ja eristäneeksi itsensä. Asian seurauksena ihmisten on kerrottu massapoistavan vanhoja koulukavereitaan Facebook-kavereista puolin ja toisin. Ystävyys ääliöiden kanssa ei kannata, mutta uskon vakaasti, että toisenlaisessa yhteiskunnassa nykyistä harvempi olisi ääliö ja nykyistä useammat ystäviä keskenään.

Uskaltaisin jopa unelmoida yhteiskunnasta, joka auttaa tarvittaessa yksinäisiä yksilötasolla löytämään elämäänsä ystävyyttä, läheisyyttä ja rakkautta. Monen mielestä sellainen on kaukana, mutta omasta mielestäni ihan lähellä: meidän sydämissämme. Toki nykyisestä yhteiskuntajärjestelmästä siihen ei ole – ja mikäli olisi, se todennäköisesti ymmärrettäisiin väärin: pakkokeinoina ja syyllistämisenä. Mutta meidän on hyvä muistaa, että muuttamalla radikaalisti yhteiskuntaa voisimme vähentää yksinäisyyttä ja yksinäisyyden väheneminen muuttaisi radikaalisti yhteiskuntaa – muutos on vuorovaikutteista. Yksinäiset eivät myöskään "ansaitse" yksinäisyyttään, ellei kyse ole erakkoluonteesta ja sekin saattaa olla oire jostakin ihan muusta. Emme ole kaikki oman onnemme seppiä. Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle, runoili Tommy Tabermann. Ja kuinka sattuikaan, tätä kirjoittaessani Twitterin Vanha Testamentti -botti on twiitannut tällaista (Saarnaaja 4:9–12):

"Kaksin on parempi kuin yksin, sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan. Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan, mutta voi yksinäistä, joka kaatuu – häntä auttamassa ei ole ketään. Ja jos kaksi makaa yhdessä, on molemmilla lämmin, mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin? Yksinäisen kimppuun on helppo käydä, mutta kaksi pitää puolensa, eikä kolmisäikeinen lanka katkea helposti."