Syrjäsuomalainen sydän

Suomi on melko pitkä ja laaja maa, jossa on vähänlaisesti väkeä. Yhdelle neliökilometrille mahtuu keskimäärin vain 16 ihmistä. Koska meillä on vieläpä isohkoja taajamiakin (Helsingin, Tampereen, Turun ja Oulun keskustaajamissa on yhteensä noin kaksi miljoonaa asukasta), jää niistä syrjään paljon harvaan asuttuja alueita. Erämaihin liittyy viehätystä ja salaperäisyyttä, mutta toisaalta niissä ei asu ollenkaan ihmisiä, jotka kokisivat nuo ympäristöt päivästä toiseen ominaan ja katselisivat maailmaa niiden perspektiivistä. Oma sydämeni kallistuu todennäköisemmin niiden seutujen puoleen, joilla vielä asutaan, mutta harvanpuoleisesti ja joita ei toisaalta voi brändätä myyvällä erämaa- tai luontoleimalla. Lappiin liittyy eksotiikkaa ja magiaa jo nimenä, Kainuun ja Koillismaan vaaraseudut vetävät monia puoleensa, Järvi-Suomikin on kotimainen klassikko ja meri on aina meri.

Vaikka itse laittaisinkin tönöni mieluiten jonkin eteläisen järven rannalle, jokin brändäämättömissä syrjäseuduissa ei lakkaa viehättämästä. Brändään nyt siis itse syrjäisen väliinputoaja-Suomen, joka sijaitsee jossain taajasti asuttujen alueiden ja elämyksellisten maisemaseutujen välimaastossa. Maakuntakartalta katsoen on selvää, että suuri osa tuosta väliinputoaja-Suomesta on Pohjanmaata. Äidyin suorastaan ihmettelemään sitä elokuun 15. päivänä matkatessani Onnibusilla Tampereelta Jyväskylän kautta kohti Oulua. Olimme katselleet satojen kilometrien ajan kumpuilevia maisemia ja järviä, mutta yhtäkkiä ikkunasta näkyikin vain suota, tasaisia peltoja ja perusmetsää. Asutusta on jokien, sivujokien ja sivujokien sivupurojen varsilla, ja päätie saattaa olla vedetty maastoon viivasuorana, koska mitään kierrettävää tai esteitä ei ole. Lisäksi – kulttuurisesti ajatellen – valtatie 4:n varret ovat lähes kaunisteltu versio siitä, mitä löytyy syrjäisten pikkuteiden varsilta kaikkialla Suomessa.

On siis olemassa sellainen Suomi, jossa asutaan, muttei kaupunkimuotoisesti. Siellä kulkee teitä, ehkä jokunen valtatiekin, mutta "pääväylien varsilla" on silti metsään menevä ilmaus. Siellä harjoitetaan elinkeinoja, mutta harvemmin mitään mediaseksikästä tai viimeisintä villitystä; matkailupalvelujakin saattaa löytyä, mutta vasta paikan päältä tai netistä. Luonto on lähellä, mutta tavanomaisen nykysuomalaisen silmään se ei tihku eksotiikkaa eikä luonnon omaa glamouria. Vanhemmat ikäluokat saattavat kyllä löytää sieltä lapsuutensa maailman, kunnes ohi suhahtaa kiiltävänmusta BMW tai kylän kaikki kolme esiteiniä tulevat vastaan etsiskellen pokemoneja. Niistä seuduista ei kaupungeissa tiedetä eikä ymmärretä mitään, eivätkä ne useimpien silmissä näytä yhtään miltään, mutta silti niiltä löytyy tuhansien ihmisten maailman keskipiste.

Pääministeri Sipilä kuuluu luvanneen jotain päätöstä Kollajan altaasta syksyn kuluessa. Kollaja sijaitsee Pudasjärven länsiosissa – juuri sellaisella vyöhykkeellä, jota ei isommissa kaupungeissa ymmärretä sen enempää ihmisasutuksen kuin luonnon tai erämaan perspektiivistä. Karttaa katsoessa huomaa, että väliinputoaja-Suomessa on useita tekojärviä jo ennestään. Siikalatvan kunnassa on esimerkiksi Uljuan ja Kortteisen tekojärvet, ja Keski-Pohjanmaalla Perhonjoen vesistöä säännellään Patanan, Vissaveden ja Venetjoen tekojärvien avulla. Joissakin tapauksissa on järvettömälle seudulle saatu tekojärven avulla lisää luonnon monimuotoisuutta, mutta Kollajan alueella asuu ihmisiä. Mikään ei muistuta koko kuviosta tehokkaammin kuin tekstikatkelma Jukka Takalon laulusta Miss Kollaja: "Viimeinen valot sammuttakoon / ne, jotka jää, ammuttakoon." Lisäksi Iijoessa on tekojärven uhkaamalla jaksolla koskia, jotka on virallisesti suojeltu.

Itse en osaisi asua syrjä-Suomessa, koska siellä ei ole palveluja eikä (mahdollista koulukyytibussia lukuun ottamatta) julkista liikennettä. Oma auto on elinehto. Osalle ihmisistä tämä on OK, mutta itselleni kauhistus – siitä huolimatta, että tulen joka kesä liikkuneeksi noilla seuduilla ainakin yhden kerran matkailijana henkilöautolla. Tänä kesänä pysähdyin muun muassa Kylmälänkylän pikkukauppaan jätskille. Hyvä, että Kylmälänkylässä ja reilun 20 kilometrin päässä Veneheitossa on vielä toimivat kyläkaupat, mutta omana elinaikanani niitä on monin paikoin samoilta seuduilta lakkauteltu – viimeisimpänä (?) Vuolijoen Ojanperän kauppa, jossa asioin reissullani vielä vuonna 2006. Tietynlaisesta oman silmän elinkelvottomuudesta huolimatta jokin osa omasta sydämestäni asuu pysyvästi syrjä-Suomessa. Ehkä se on naiivia kaupunkilaista kuvitelmaa: seutujen soundtrackia kuvitellessanikin ajattelen ensimmäisenä Juice Leskistä, ehkä Takaloa sekä kaimaansa Jukka Nousiaista – oivaltaakseni, että syrjäseutulaisessa kodissa soi todennäköisemmin Katri Helena, Yö tai Cheek. Ja tietysti vuodenkierron voi jakaa pakkas-, tulva-, hyttys- ja hirvikärpäsvuodenaikaan. Mutta sydämeni silmät näkevät toivekuvan iloisesta syrjä-Suomesta, jossa palvelut pelaavat, julkinen liikenne toimii, elämä sykkii ja pulppuaa. Ai kuinka niin? Eihän siellä edes näytä yhtään miltään!