keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Radio (eli "Tarvitaan uusi 60-luvun vallankumous")

Radiota tulee nykyään kuunnelluksi varsin vähän. Sille on syynsä. Siellä täällä auki olevat valtavirtakanavat muistuttavat aina koko ajan, millaista musiikkia valtavirtakanavat soittavat. Itse en yleensä pidä siitä. Radio Nostalgia on soitellut usein hyvääkin, ja Radio Suomelta saattaa joskus tulla yksittäinen kiinnostava musiikkiohjelma. Mihinkään sellaiseen en halua sekaantua, missä soitetaan kasvotonta amerikkalaista nyky"poppia", jonka lauluosuudet on kokonaan käsitelty autotunella. Tai missä soi Cheek, Elastinen, Sanni, nykyinen Antti Tuisku, Vain elämää -musiikki tai jokin niistä naispuolisista pop-iskelmäartisteista, joita en erota toisistaan.

Millaista musiikkia sitten haluaisin kuulla radiosta? Yhden puolen asiasta kattaa tietysti se ennen näitä päiviä tehty musiikki, josta olen aina ennenkin tykännyt. Radio on useimmiten soittanut puhki juuri keskinkertaisuudet; kyllä sellaiseltakin ajanjaksolta kuin 1990-luku, tai 1970-luku, löytyy paljon tuoreenkuuloista kamaa. Mutta haluaisin kuulla radiosta myös uutta musiikkia. Mikseivät ne Elat, Chekkoset, Beyoncét ja Summer Steelneckit sitten kelpaa? Eivätkö ne ole tämän ajan syke? No eivätpä todellakaan. Tämän päivän sykkeestä ihan oleellisen osan muodostavat ne vaihtoehtoiset ja omaehtoiset artistit, joita kuulen livenä Tampereella usein ilmaisissa tapahtumissa ja joiden levyjäkin olen sekä kuunnellut että peräti omin rahoin ostanut: Jukka Nousiainen, Samanna, Litku Klemetti, Mara Balls, Juuso Paaso, Guggenheim-projektz, Guggensizer, Dolls Are Creepy, Talmud Beach, Itä-Hollola Installaatio, Hulda Huima, Iida Umpikuja, Jutta Halmetoja.

Uusi Laulu -lehdessä 4/77 (kaikesta päätellen ilmestynyt lokakuussa 1977) on kiinnostava artikkeli nimeltä Radio on hienon hieno laite. Se muistuttaa 1960–70-luvun Sävelradiosta, jonka jatkuva musiikkivirta koostui usein ihan samoista kappaleista päivästä päivään. Ja nyt huom.: musiikkia yhdisti yhtenäinen julkaisutausta – levy-yhtiöt CBS, EMI, WEA, RCA, Capitol ja Polygram vastasivat kaikesta ulkomaisesta musiikista ja alun perin myös kotimaisesta parilla isolla täkäläisellä toimijalla täydennettynä. Love Recordsin tarinasta tiedämme myös, että riippumattomia Love-levyjä yritettiin aktiivisesti estää soimasta radiossa. Lopulta kävi niin kuin kävi, ja myöhemmän 1970-luvun juonnetuissa radio-ohjelmissa soivat Loven ja Hi-Hatin levyt siinä, missä EMI:n ja Fazer Finnlevyn julkaisut. Myös 1960-luvulle tyypillinen "lista-ajattelu" oli väistynyt: "Radion ohjelmaneuvosto on suorastaan kieltänyt ohjelmien teon listojen mukaan." Sävelradio kuitenkin jatkoi entisellään. Lisäksi Uusi Laulu -lehti toivoi Yleisradioon lisää kansanmusiikkia, työväenmusiikkia, muiden kuin länsimaiden omaa musiikkia sekä "kehittyneiden kapitalististen maiden sitä musiikkia, jota ylikansalliset äänilevymonopolit eivät ota Suomen välitykseensä".

Myöhemmistä vaiheista voin mainita, että 1970-luvun tyypillinen poliittinen kylmä asemasota jakoi radio-ohjelmien toimittamisen kahtia. Vuonna 1980 pitkän porun jälkeen (kommentti eduskunnassa: "Kuinka käy nuorten kuorolauluharrastuksen?") aloittanut Rockradio oli Ylen "vasemmistolaisen" toimituksen ohjelma. Kun tämän tietää, ymmärtää ihan muuksi kuin sattumaksi sen, että Rockradio soitti paljon uutta aaltoa, roots- eli juurimusiikkia, indietä (ts. "riippumattomien" levy-yhtiöiden musiikkia), kokeellista populäärimusiikkia ja marginaalimusiikkia. Sen sijaan "oikeistolainen" radiotoimitus soitti "nuorisomusiikkiohjelmissa" lähinnä kaupallisia listahittejä. Kun vihdoin vuonna 1990 – kaikkialle levinneiden freesien paikallisradioiden haasteeseen vastaten – Yle käynnisti Radiomafian, sen linja vastasi pääasiassa "vasemmistolaisen" radiotoimituksen linjaa. Sen oli 1980-luku osoittanut pätevämmäksi. Niinpä Mafia ei aikaillut esitellessään ensimmäisenä Suomessa muun muassa Nirvanan. Edelleen ohjelmistossa oli omia erikoisohjelmia maailmanmusiikille, bluesille, kokeelliselle musiikille ja niin edelleen.

1990-luku toi kuitenkin eteen toisensuuntaisia haasteita. Paikallisradiot ketjuttuivat suuriin mediakonserneihin. Nuorten suosikit Kiss FM ja NRJ sekä aikuisemman väestön Radio Nova eivät enää soittaneet rootsia ja indietä, saati marginaalia. Soittolistat valtasivat tilaa kaikkialla. Uusien kuuntelutottumusten myötä Radiomafia alkoi liukua "oikealle". Muutosprosessi huipentui vuonna 2003, kun koko entinen Mafia lakkautettiin ja tilalle luotiin kaupalliseen hittimusaan perustuva YleX sekä kypsempään musiikkimakuun vedonnut YleQ. Jälkimmäinen käytännössä tapettiin jo syntyessään: se ei kuulunut perinteisissä vastaanottimissa muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Niinpä YleQ lakkasi kumottamasta jo vuoden 2006 loppupuolella, ja "oikeistolainen" kaupallinen listamusiikkinäkökulma oli voittanut.

Nykyään ihmisillä on taipumus ajatella, että musiikkikulttuuri ja näin ollen myös radiot ovat aina kulkeneet kaupalliseen suuntaan. Tämä on väärinkäsitys. Vuonna 2017 olemme samanlaisessa pisteessä kuin ennen 1960-luvun loppua. Nykyisiä radiokanavia säätelevät taas isot levy-yhtiöt, joita 1960-luvun kuuden sijaan on enää kolme: Sony BMG, Universal ja Warner – jopa vanha ja vakaa EMI sulautettiin Universaliin vuonna 2012. Suomessa välillä rönsyilleet indieyhtiöt on joko yhdistetty samoihin jättiläisiin (esim. Poko Rekords), dumpattu marginaaliin tai Love Recordsin tavoin haudattu. 1960-luvulta aina 1990-luvulle asti jatkunut positiivinen kehitys toteutui, koska vasemmalle kallistuva vaihtoehto- ja kansankulttuurille myönteinen aktivismi toimi. Ilman aktiivista muutospainetta Love Records olisi jäänyt marginaaliin, Rockradiota ei olisi syntynyt (nuorten kuorolauluharrastuksen kilpailijaksi) eikä monien kaiholla muistelemasta ysärin indie-alternative-painotteisesta Radiomafiasta olisi tietoakaan. Nyt on aika uuden 1960-luvun vallankumouksen. Tarvitaan uusi laaja-alainen kansanliike ja aktivismi muistuttamaan, että samojen läpikaupallisten huttuhittien pyörittäminen ei kelpaa meille. Haluamme oman sykkeemme radioon! Tahdomme vapautuksen ison rahan pyörittäjien hirmuvallasta! Eläköön indie, marginaali, roots, kokeellisuus, underground ja vasemmistolainen kulttuuriajattelu.

6 kommenttia:

  1. Kissa ensin nukutettiin, sitten tuli vasta 10-15 minuutin päästä viimeinen ruiske. Keuhkot hengittivät lopun ilman pois. Luin juttusi, mutta nyt en jaksa. Lidia auttoi minua ratkaisevasti neljän vuoden ajan (kun katkesi kuusi luuta) enkä sitten minä voinut lopettaa sen sairastumista, vanhenemista ja kuolemista.

    Sen verran että 60-lukulaisena en kyllä tahdo sitä takaisin, se oli hirveätä aikaa ja nuoruuden keväässä olisi pitänyt muka olla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi pientä Lidiaa! Olen aina tykännyt siitä ja sen läsnäolosta blogisi välityksellä. Voimia Sinulle uudessa elämäntilanteessa.

      Itse kukin kokee aikakaudet omista lähtökohdistaan. Itse en esimerkiksi ikävöi 1980-lukua ollenkaan, vaikka moni ikäisistäni pitää sitä jotenkin oikeana omana juttuna. Sen olen varmasti maininnut ennenkin, että 1990-luvulla 1990-luku oli paskaa, mutta myöhemmin aikakausi on alkanut näyttäytyä positiivisemmassa valossa (tämän kokemuksen itse asiassa jaan aika monen kanssa).

      Poista
  2. Lidian kanssa oli 10 yhteistä vuotta, löydettiin se harhailemasta pihalla, karkulainen tai eksynyt. Mutta ainakin yhdet poikaset sillä oli ollut, vatsa venyy ja sille tapahtuu kummallinen muodonmuutos myös ihmisnaisilla, joilla on ollut lapsia. Siis poikasia.


    Vesijumppa ja uiminen ylipäänsä on lohtuliikettä. Semmoinen oli Kieslowskin elokuvassa Sininen, muistatko?

    Nuoruus on tärkeää aikaa ja sen mukaan me ihmisparat sitten jotenkin yritetään suunnistaa. Juuri äsken löysin kirjahyllystä Ralf Dahrendorfin opuksen Homo Sociologicus, Tampereella on painettu ja kaikki vuonna 1969 ja lukeminen päättyy haukotukseen, koska tiedän nämä kaikki jutut. Opiskelin sos.psykaa yliopistossa vuonna 1967.

    Ehkä meidän nuoruusikämme aivojen muistilohkot ovat erityisen pitkäikäisiä? Moni muu juttu, esim. -70-80-luvuilta on hävinnyt pois. Seuraava vahva jälki on 1990-luvulta jolloin tein graduni kaikenmaailman työnteon jälkeen, työttömänä. Sain Kelalta tukea.

    Lidia näkyy koko ajan kävelemässä täällä. Kuulen tassutusta, hengitystäkin. Normaalia surua, mutta sillä tavalla erityistä, että kyllä meillä oli hyvin läheinen lajien yli kulkeva kommunikaatio. Ja tuon toisen ihmisen kanssa samoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole katsonut Kieslowskia. Olen ylipäänsä katsonut hyvin vähän sellaisia elokuvia, joita "pitäisi" olla katsonut.

      Itse olen kovasti läpikäynyt viime aikoina asioita, joita on tapahtunut yhtenä kukkeana nuoruuskautena eli opiskeluajan loppupuolella ja välittömästi sen jälkeen. Olen kuunnellut sen ajan musiikkiakin – niiltä levyiltä on kiva löytää juttuja, jotka kuulostavat yhä tosi tutuilta, vaikkei niiden olemassaoloa ole muistanut vuosikausiin. Välillä minulla on voimakkaita lapsuustakaumakausia, mieli työntää jatkuvasti asioita jostakin epämääräisestä 2–7 vuoden iästä.

      Poista
  3. Keiju, hieno tuo lapsuusjaksojes muisteluaika. Olen oikeasti sitä mieltä että ensimmäinen tajuinen aika ihmisen elämässä on lähes ratkaiseva. Älä vain anna periksi ja rupea unohtamaan.

    Kävin uudestaan Mikkelin Paukkulassa jossa elin kaksi ensimmäistä elinvuottani kun olin 10-vuotias. On mahtanut olla joku nuorisoseurajuhla. Mutta löysin sieltä entisestä kodistani, johtajan asunnosta, siis Pappani, vessan lämpöpatterin takaa suklaarasian kannen jonka piilotin sinne kun perheeni joutui lähtemään kodista pois, kun Pappa kuoli. Isä väitti ettei alle 2-vuotias voi muistaa. Se katsoi kyllä vähän oudosti. Vannoin että en unohda ja rupesin kirjoittamaan päiväkirjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. En rupea unohtelemaan!

      Olen keskustellut monen ihmisen kanssa noista varhaislapsuuden muistikuvista. Kai kiinnostus asiaa kohtaan alkoi, kun minulle ilmeni, ettei yksi entinen (peruskoulun ja lukion) luokkakaverini muistanut juuri mitään ensimmäisestä kodistaan, jossa oli asunut 5-vuotiaaksi asti. Itse muistin paljon enemmän omasta ensimmäisestä kodistani, jossa asuin 3-vuotiaaksi asti.

      Tyypillinen esimerkki noista muistikuvista liittyy erämökkiin, joka ukillani (1916–2008) oli Koillismaalla. Muistan käyneeni siellä pikkulapsena niin, että mökin makuuhuone oli uusi asia. Valokuvien perusteella tiedetään, että makuuhuone oli olemassa jo juhannuksena 1976, jolloin en vielä ollut edes täyttänyt kahta vuotta.

      Poista