Oulu, se kaupunki siellä jossain

Kahdeksas asuinvuoteni Tampereella on alkanut vuodenaikaan nähden viileissä merkeissä. Tämähän on ihan kuin Oulussa. Siinä se jo tuli, ensimmäinen Oulu-klisee. Kaupungissa on kylmempää kuin etelässä. Tosin Oulussa on joskus myös hiostava helle, eikä kesän keskilämpö häviä Vaasalle, Seinäjoelle tai Jyväskylälle. Mutta sitä eivät etelän pellet (toinen Oulu-klisee) tiedä, eivätkä suoraan sanoen useat oululaisetkaan (kolmas Oulu-klisee: väite "täällä on kylmää" tykätään uskoa, koska se saa oululaiset tuntemaan itsensä selviytyjiksi). Nyt kuitenkin tuntuu vielä keväältä, koska yhtään todella lämmintä päivää ei ole ollut, ja kevät on tosiaan erilainen Oulussa kuin Tampereella: asteita on vähemmän, aurinko paistaa enemmän. Tämä ei ole klisee, vaan fakta.

Tähänastisen elämäni kiihkeimmät vuodet sijoittuvat Ouluun. Se alkoi opiskeluaikana. Opiskelin Oulun yliopistossa kulttuurimaantiedettä vuosina 1994–2000. Aioin vielä jatko-opiskelijaksi, mutta tämä kaatui johonkin, mitä kuvastanee parhaiten porttikielto Pohjois-Suomen maantieteellisen seuran esitelmätilaisuuksiin vuonna 2000. Opiskelun alku oli vielä hissuttelua, asuinkin vanhempien kodissa ja pyörin teiniajan kaveriporukassa. Sitä seurasi kiihkeä punainen vimmaradikaalikausi, joka ryöpsähti täysin valloilleen kesän 1995 aikana. Sekin oli vielä "oma" juttu. Yliopistolla ja aktivistipiireissä pyörimisten yhdistelmä kuitenkin toi kosolti uusia kavereita, ja niinpä vuodesta 1997 voi katsoa alkavan "aktiivinen ja radikaali sosiaalinen elämä" -vaiheen. Keskustelimme kulttuurista ja yhteiskunnasta, toimitimme Kulttuurivallankumous-lehteä ja sekoilimme päihdyttävien kanssa. Se jatkui, vaikka opiskelu päättyi. Joskus 2003 alkoi väistämättä tulla jonkinlaista uusarviota, etten sanoisi illuusion menetystä. Kirjoitin kuitenkin vanhalla meiningillä vuosina 2004–05 Oulu-kriittisen ja vaihtoehtoisen nettikirjan 400 volttia ja kyberkeikka. Vasta sen osakseen saamasta EVVK-suhtautumisesta oivalsin, että 1) Oulu oli sitten viime "näkemän" kääntynyt negatiivisesti sisäänpäin, 2) minä en missään tapauksessa olisi se kulttuuriradikaali, joka sikäläisen kulttuurin suunnan muuttaa. Niinpä katse alkoi etsiytyä poispäin koko kaupungin piiristä.

Kulttuuriradikalismi on tietysti jotain, mikä helposti linkittyy vanhaan kunnon Ouluun. Kaupungissa touhusi 1960-luvulla sellaista väkeä kuin Erno Paasilinna, Eeli Aalto, Peter von Bagh, Raoul Palmgren, välillä myös Hannu Taanila. Minulle tämä kaikki on enemmän tarinaa kuin oululaista todellisuutta, vaikka siitä olikin rippeitä jäljellä lapsuudessa – kirjahyllyssämme esimerkiksi oli paljon kustannusosakeyhtiö Pohjoisen radikaalia kirjallisuutta, jota jompikumpi (vai kumpikin?) vanhemmistani oli joskus toimittanut ilmeisesti kesätöikseen. Lapsuuteni Oulu yhdistyy enemmän niihin päiviin, kun Kirsti Simonsuuri työskenteli samalla yliopiston käytävällä kuin äiti ja julkaisi kokemustensa pohjalta synkän romaaninsa Pohjoinen yökirja. En kuitenkaan tiedä, oliko sattumaa, että Jumalan teatteri vielä talvella 1987 valitsi performanssinsa tapahtumapaikaksi nimenomaan Oulun. Kauko Röyhkä oli siinä vaiheessa jo vaihtanut maisemaa ja Tilt-Zeitung pelkkä muisto. Ööpinen ja Kevätmainingit sentään eivät. Ehkä kulttuuriradikalismi eli Oulussa näkyvimmin nimenomaan vappuna. Vapusta tulikin minulle pysyvästi "pyhä" juhla, vaikka 1990- ja 2000-luvulla sitä luonnehtivat pääasiassa kosteat puistopiknikit ja teekkareiden haalariördäys. Toki myös Matagalpa-lounas.

Ulkopaikkakuntalaisten Oulu oli minulle kauan ihan toinen Oulu, väärä ja valheellinen. Kun kaupunki haki Euroopan kulttuuripääkaupungin paikkaa vuodeksi 2011 (mikä käytännössä tapahtui jo 2006), joku etelän toimittaja piti asiaa ihan surkuhupaisena ja nimitti kaupunkia "pikku-Murmanskiksi". Vielä siinäkin vaiheessa ajatus tuntui aivan käsittämättömältä. Toisaalta se yhdistyi Bonk-taiteilija Alvar Gullichsenin Huikea kvanttihyppy -taideteoksen yhteydessä esittämään näkemykseen ja sen myöhempään itsekritiikkiin: kaupunki näytti Gullichsenille yksisilmäisen teknologiauskon sävyttömältä tyyssijalta, kunnes Oulussa vietetyn viikonlopun aikana hänelle alkoi löytyä sävyjä, joita hän ei tiennyt olevan siellä olemassakaan. Oulu oli siis kaupunki, josta vaihtoehtoisuus ja omaehtoinen kulttuuri kyllä löytyivät, kun sitä pinnan alta raaputti. 2000-luvulla alkoi kuitenkin tuntua, että kaupungin valtavirta kävi miltei taistelua tätä vaihtoehtoisuutta ja omaehtoisuutta vastaan. Samalta tuntuu 2010-luvun Tampereella – joskin sillä erotuksella, että Tampereella se ei ole uhattuna, häviämässä tai itse asiassa sinnepäinkään. Missä Oululla on taipumus yrittää olla yhden totuuden kaupunki, Tampere on aina ollut kahden totuuden kaupunki ja sitä se on vielä tänäkin päivänä.

Syksyllä 2008, asuttuani siis Tampereella vasta muutamia kuukausia, menin visiitille entiseen kotikaupunkiin. Siinä vaiheessa todella hämmennyin, kuinka alakuloiselta ja passiiviselta Oulu näytti tavallisena lauantaipäivänä. Kesällä kaupungin kasvot olivat tietysti olleet ystävällisemmät. Matkustus "etelän" ja "pohjoisen" välillä on myös niin aikaavievää (verrattuna "etelän" kaupunkien välillä matkustamiseen), että nyt vasta ymmärtää, kuinka irrallaan muusta kaupunki-Suomesta Oulu oikeasti on. Tietysti Rovaniemi on vielä 200 kilometriä kauempana. Lisäksi joskus henkisen muuttoprosessin keskellä oululainen puheenparsi alkoi kuulostaa täysin eri kieleltä kuin yleispuhesuomi tai lännen ja etelän murteet. Kun tähän vielä ynnätään, että pimeänharmaa talvikausi 2014–15 on toistaiseksi ainoa Tampereella eletty jakso, jolloin olen potenut Oulun-vuosina tavanomaisia kaamosmasennusoireita, on entinen kotikaupunki muuttunut paikkakunnaksi, jolle en missään tapauksessa halua muuttaa takaisin. Ja samalla, siitä huolimatta: hetkenkään vertaa en ole elänyt Tampereella sitä elämää, jota erityisesti 1998–2000 parhaimmillaan oli siellä jossain.