Kun yhtye tai musiikkiartisti julkaisee levyn, jolle on laitettu nimeksi jonkin musiikkityylin nimi, voi sen/hänet yleensä siirtää huoleti epäkiinnostavien joukkoon. Näin esimerkiksi Seal-nimisen artistin levyt on voinut jättää kuuntelematta siitä lähtien, kun hän julkaisi albumin nimeltä Soul (2008). Pidän kyllä soulmusiikista, sitä Sealin aiemmatkin levyt pääosin ovat. Ongelma onkin siinä, että kun hän ajaa itsensä genrelokeroon, hänellä tuskin on mitään uutta annettavanaan. Jos levyn nimenä on sen sijaan jokin artistille hieman epätyypillinen musiikkityylin nimi, levy voi olla kiinnostava. Lenny Kravitzin piti aikoinaan julkaista albumi nimeltä Funk, mutta otsikko ja konsepti hyllytettiin. Olisi se varmaan ollut parempaa kuin lopputuloksen uhitteleva ja puolivillainen retrorokki.
Musiikinharrastajat rakastavat usein genrejä enemmän kuin itse musiikkia. Kaksi vuotta sitten jouduin melkein ilmiriitaan erään tuttavani kanssa, koska en pitänyt hänen viljelemäänsä powerpop-termiä validina. Henkilötasoista vääntöä olen käynyt myös käsitteistä disco ja eurodisco, puhumattakaan krautrockista, joka on minusta saksalaisen progressiivisen rockin ilkeä pilkkanimi. Toisaalta Rate Your Music -verkkosivustolla käytiin mielenkiintoinen keskustelu, kun joku esitti tiedustelevan kysymyksen: "What exactly is indie rock?" Toisiaan kopioivia vastauksia sateli: "Indie rock is not a genre." Näytti vahvasti siltä, että sama vääntö oli käyty ennenkin. Genreys on siis pyhä asia: se, ettei yksi 'genre' ole oikea genre, lujittaa entisestään niiden asemaa jotka ovat 'oikeita'.
Olen miettinyt, onko genre muissa populaaritaiteen lajeissa niin tärkeä asia kuin musiikissa. Viime aikoina olen saanut käsityksen, että kirjallisuudessa se aika lailla on. Itse olen luova ihminen ja kirjoittanut paljon, eikä minun päähäni mahdu se, millä pieteetillä useimmat kirjailijat pitävät kiinni yhdestä genrestä. Kaupallisuus, joka usein ilmenee kustantajalta tulevina vaatimuksina, on tietysti yksi tekijä. Mutta en millään usko, että kirjailija on rahanahneimpia ammatteja. Ja siitä huolimatta kirjailijat, jotka ovat ansainneet omilla tyyleillään jo miljoonia, jatkavat uskollisesti entisiä polkuja. Ei kai heidän luovuutensa oikeasti ole niin kapea-alaista? Toki ihmisillä on nykykulttuurissa vahva taipumus urautua. Itse luulen menettäneeni useitakin julkaisudiilejä sen tähden, ettei materiaalini ole mahtunut mihinkään olemassaolevaan genreen. Toisaalta ei Erlend Loenkaan matsku tainnut aluksi mahtua.
Elokuvaa tunnen huonommin, mutta luulen, että siellä genreajattelu vasta jyllääkin. Ainakin modernit westernit, jotka ovat kyseenalaistaneet vanhojen lännenfilmien arvoasetelman, on esitelty mediassa todella kumouksellisina. Hollywood on kyllä kaikenlaisen kulttuuriluokittelun ja etikettitehtailun pesä.
Mitä tällä kirjoituksellani yritän sanoa? Tietysti sitä, että itse en pidä genresidonnaisuudesta – enkä genreistä ylipäätään. Uskon vilpittömästi, että mitä vähemmän luovuus on kahlittua, sitä huikeampia ovat lopputulokset.
Ai niin. En ole kirjoittanut Pirkanmaan kirjoituskilpailua varten mitään. Sen sijaan lähetän sinne yhden vanhemman tekstini, jota tähän viikkoon saakka luulin keskeneräiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti