Kävin peruskoulun kahdeksannen luokan vuosina 1988 ja 1989. Siihen aikaan piti koulussa valita joko musiikki tai kuvaamataito ("kuvataiteeksi" jälkimmäinen muuttui vasta paljon myöhemmin). Näistä kahdesta vaihtoehdosta musiikki veti minua enemmän puoleensa. (Meidän yläasteellamme tuli kyllä lisäksi valinnainen kuviksen ryhmä, jossa olin mukana.) Kasiluokan musiikin oppimäärään sisältyi popmusiikin historian läpikäynti, ja 1960-luvun loppuvuosien yhteydessä oli esitelty myös hippiliike: "Hipit vastustivat Vietnamin sotaa, ja kiväärin tilalle he tarjosivat kukkaa." Jokin alkoi raksuttaa aivoissani. Kesken varsin väkivaltaisen ja kovistelevan yläasteiän mieleni oivalsi, että hippien ihanteet olivat jotenkin absoluuttisesti ihanteelliset.
Jotain oli ilmassa muutenkin. Elokuun alussa partioleirillä oli jokin rupeama, jossa saatettiin "painaa" haluttu teksti väriaineella T-paitaan. Minä valitsin sanat "love" ja "peace", muuan kaverini taas "peace" ja "acid". Kyse oli vuoden 1989 popkulttuurin muotisanoista, joiden taakse ainakin minulla kätkeytyi syvempi merkitys. Leiriltä kotiin palattuani kuuntelin innokkaasti radiota. Eräänä iltana (olisikohan ollut Kovan päivän ilta?) siellä muisteltiin Woodstockia. Sain kuulla, että maailmanhistorian kuuluisimmista festareista oli kulunut tasan 20 vuotta. Mitä radion sepustuksista ylipäänsä käsitin, festareiden meininki kuulosti todella kiehtovalta.
Olin kunnon luterilaiskotien pentujen tavoin käynyt sen kesän alkajaisiksi rippikoulun. Nyt elokuun puolenvälin jälkeisenä viikonloppuna oli "jatkoripari", tapaaminen, jossa saattoi tavata rippikoulututtuja ja päästä vähän syvemmälle kristillisen nuorisotoiminnan pyörteisiin. Menimme kahden kaverini kanssa mukaan. Lauantai-illasta tuli lämmin ja syyskesäisen hämärä. Leirikeskuksen laitamilla oli nuotiopaikka, jossa oli tulet (ja arvattavasti makkaranpaistoa), mistä johtuen ripariväki oli pääosin kokoontunut sinne. Nuotiopaikan vierestä alkoivat pellot. Minä ja kaverini lähdimme hyppimään keskelle peltoa mankkaa huudattaen ja itsekin huutaen. "Katosimme" sinne myös. Aikamme riehuttuamme nimittäin hiljensimme sekä mankan että itsemme jättäen vaikutelman, että kolme tyyppiä tuli hulluksi ja katosi elokuun yöhön. Toki palasimme kiertotietä leirikeskukseen, eikä siellä ollut etsintöjä käynnissä. Kai meillä oli jo valmiiksi hiukan normaalia hullumpi maine.
Jälkikäteen ajatellen tuo epäsovinnaisuusperformanssi ja vapautumiskokemus merkitsi askelta kohti tulevaa jonkin sortin hippiytymistäni. Mankasta ei tosin vielä pauhannut hippimusaa, vaan paremman puutteessa sai välttää Ramonesin Do You Remember Rock 'n' Roll Radio. Kavereilleni touhu oli enemmän karnevalismia ja showta, minun elämässäni yhden unelman alku. Yksilöllisen erilaisuuden ihannointi, yhteiskunnallinen auktoriteettikapina, ajatus ihmiskunnasta yhtenä suurena perheenä ja rakkauden ylistys olivat enää parin kulman takana.
torstai 9. kesäkuuta 2011
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
Elämän käännekohtia: kevät-kesä 1987
Ennen muutaman kuukauden jaksoa noin 24 vuotta sitten olin 12-vuotias alle 1,5 metrin mittainen lapsi. Sen muutaman kuukauden jakson päätyttyä olin 13-vuotias yli 1,5 metrin pituinen nuori ihminen.
Kevätkaudella olin ensin ensimmäisellä partioleirilläni (Puolangalla) ja sitten ala-asteen luokkaretkellä (Ähtärissä). Kumpikaan näistä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin reissussa ilman vanhempiani, mutta näillä kerroilla tuntui siltä kuin olisin omillani ja vastuussa itsestäni. Esimerkiksi luokkaretkeen liittyy vielä paljon muistikuvia, jotka kertovat lapseudesta – en osannut käyttää bussin vessaa, nirsoilin ruokapaikassa tarjoilluista lihapullista – mutta toisaalta remusimme siellä oman jengin kesken ja teinimusa pauhasi bussin kasettisoittimesta. Opettajan läsnäoloa ei aina edes muistanut. Hassusti on myös jäänyt mieleen, kuinka aikakauden tyypilliseen leveähiha-aukkoiseen T-paitaan pukeutunut oman luokan tyttö nosti vieressäni käsivartensa vaakatasoon. Olisin nähnyt "jotain", mutten hennonnut katsoa.
Ajan uusi innovaatio oli rahoittaa luokkaretki oman koulun oppilaille suunnatuilla limudiskoilla. Ne pidettiinkin koulun juhlasalissa, joka sivumennen sanoen oli myös jumppasali. En osannut tanssia, mutta jotenkin sitä siellä liikuttiin. Monacon prinsessa Stéphanie oli tuolloin suuri tähti, jonka kappaleita kuultiin – ja tanssittiin – moneen kertaan. Vastikään kuuntelin niitä Youtubesta. Yhä edelleen erityisesti yksi tietty kappale (One Love to Give) yhdistyy päässäni erääseen tyttöön, johon olin aika ajoin ihastunut. Tanssimme sen ainakin kerran yhdessä. Lisäksi kovaääniset pauhasivat muiden muassa Madonnaa, joka oli silloin vielä uusi tähti, sekä poikien ja kovistyttöjen mieliksi jotain hardrockimpaa kuten ruotsalaista Europea. Vaihtoehtokulttuurista ja -musiikista tiedettiin niin vähän, ettei sitä käytännössä ollut olemassakaan.
Kesäkuun alussa heti koulun päätyttyä suuntasimme isäni ja äitini kanssa ulkomaille pidemmäksi ajaksi kuin koskaan ennen. Lomailu yhdistettiin isän työmatkaan. Olin päättänyt, että sitkeä ärrävikani saa jäädä historiaan sen "poissaolon" aikana. Yksikään kavereista ei pääsisi kommentoimaan yritystäni käyttää uutta ärrää. Projekti onnistui, eikä kukaan noteerannut muutosta ennen kuin joskus vuosien kuluttua. Reissusta jälkeenpäin teetettyjä valokuvia katsoin ihmeissäni: en ollut niissä enää se perheen pieni lapsonen, vaan melkein yhtä pitkä kuin äiti. Olin joskus alaluokilla ollut luokan pienin; seuraavana vuonna kolme luokan pojista oli minua lyhyempiä. Kuudennen luokan opettajani oli nimitellyt äänialaani sopraanoksi; yläasteen musiikinopettajan mukaan olin baritoni. Jossain tätä intiimimmässä tilanteessa voisin myös selittää, mikä slaaginomainen jysäys laittoi elimistönikin täysin sekaisin saunassa vanhempieni lähdettyä.
Heinäkuussa 1987 matkustin yksin junalla Oulusta Helsinkiin. Matka kesti muistaakseni tuolloin kahdeksan tuntia. Äiti oli saatellut minut matkaan ja perillä odotti sukulaisperhe, mutta sillä välillä olin yksin maailmalla. Minä, ajatukseni ja unelmani.
Kevätkaudella olin ensin ensimmäisellä partioleirilläni (Puolangalla) ja sitten ala-asteen luokkaretkellä (Ähtärissä). Kumpikaan näistä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin reissussa ilman vanhempiani, mutta näillä kerroilla tuntui siltä kuin olisin omillani ja vastuussa itsestäni. Esimerkiksi luokkaretkeen liittyy vielä paljon muistikuvia, jotka kertovat lapseudesta – en osannut käyttää bussin vessaa, nirsoilin ruokapaikassa tarjoilluista lihapullista – mutta toisaalta remusimme siellä oman jengin kesken ja teinimusa pauhasi bussin kasettisoittimesta. Opettajan läsnäoloa ei aina edes muistanut. Hassusti on myös jäänyt mieleen, kuinka aikakauden tyypilliseen leveähiha-aukkoiseen T-paitaan pukeutunut oman luokan tyttö nosti vieressäni käsivartensa vaakatasoon. Olisin nähnyt "jotain", mutten hennonnut katsoa.
Ajan uusi innovaatio oli rahoittaa luokkaretki oman koulun oppilaille suunnatuilla limudiskoilla. Ne pidettiinkin koulun juhlasalissa, joka sivumennen sanoen oli myös jumppasali. En osannut tanssia, mutta jotenkin sitä siellä liikuttiin. Monacon prinsessa Stéphanie oli tuolloin suuri tähti, jonka kappaleita kuultiin – ja tanssittiin – moneen kertaan. Vastikään kuuntelin niitä Youtubesta. Yhä edelleen erityisesti yksi tietty kappale (One Love to Give) yhdistyy päässäni erääseen tyttöön, johon olin aika ajoin ihastunut. Tanssimme sen ainakin kerran yhdessä. Lisäksi kovaääniset pauhasivat muiden muassa Madonnaa, joka oli silloin vielä uusi tähti, sekä poikien ja kovistyttöjen mieliksi jotain hardrockimpaa kuten ruotsalaista Europea. Vaihtoehtokulttuurista ja -musiikista tiedettiin niin vähän, ettei sitä käytännössä ollut olemassakaan.
Kesäkuun alussa heti koulun päätyttyä suuntasimme isäni ja äitini kanssa ulkomaille pidemmäksi ajaksi kuin koskaan ennen. Lomailu yhdistettiin isän työmatkaan. Olin päättänyt, että sitkeä ärrävikani saa jäädä historiaan sen "poissaolon" aikana. Yksikään kavereista ei pääsisi kommentoimaan yritystäni käyttää uutta ärrää. Projekti onnistui, eikä kukaan noteerannut muutosta ennen kuin joskus vuosien kuluttua. Reissusta jälkeenpäin teetettyjä valokuvia katsoin ihmeissäni: en ollut niissä enää se perheen pieni lapsonen, vaan melkein yhtä pitkä kuin äiti. Olin joskus alaluokilla ollut luokan pienin; seuraavana vuonna kolme luokan pojista oli minua lyhyempiä. Kuudennen luokan opettajani oli nimitellyt äänialaani sopraanoksi; yläasteen musiikinopettajan mukaan olin baritoni. Jossain tätä intiimimmässä tilanteessa voisin myös selittää, mikä slaaginomainen jysäys laittoi elimistönikin täysin sekaisin saunassa vanhempieni lähdettyä.
Heinäkuussa 1987 matkustin yksin junalla Oulusta Helsinkiin. Matka kesti muistaakseni tuolloin kahdeksan tuntia. Äiti oli saatellut minut matkaan ja perillä odotti sukulaisperhe, mutta sillä välillä olin yksin maailmalla. Minä, ajatukseni ja unelmani.
torstai 19. toukokuuta 2011
Elämän käännekohtia: 17.8.1981
Tähän olisi voinut valita aiheeksi myös 30.10.1980. Silloin perheemme muutti pienestä omakotitalosta, jossa olimme asuneet kolme vuotta vuokralla, isompaan keskeneräiseen omakotitaloon, joka oli "oma". Lainausmerkit tarkoittavat, että sen velkoja maksettiin vielä 1990-luvullakin. Tänään tuntuu kuitenkin siltä, että oleellisempi käännekohta on seuraavan vuoden elokuun 17. päivä, jolloin aloitin peruskoulun ensimmäisen luokan. Sitä ennen olin jo käynyt ilmoittautumassa kouluun maaliskuussa ja tutustumisessa toukokuun alkupuolella, siis hiukan yli 30 vuotta sitten.
Sunnuntaina 16. elokuuta 1981 olin vielä "vapaa" lapsi viettämässä viimeisiä kesäpäiviä. En tietenkään muista siitä päivästä mitään. Seuraavan päivän muistan hämärästi. Luokallamme oli ilmeisesti 29 oppilasta, joista kolme tyttöä (!) passitettiin lähipäivinä naapurikouluun, ettei luokasta (pienen koulun ainoasta ekaluokasta) tulisi liian isoa. Seuraavana vuonna koulussa aloittikin ensimmäistä kertaa kaksi ekaluokkaa. Mutta se on jo asioiden edelle menemistä. Totean koulunalkua seuranneesta kaudesta vain, että jouduin pian törmäämään ilmiöön nimeltä koulukiusaaminen. Se paheni selvästi myöhempinä vuosina, mutta läsnä se oli alusta lähtien. Olin itse asiassa ollut jo tarhakiusattu, mutta viisivuotiaan tajunta on erilainen kuin seitsenvuotiaan, eikä kiusaaminen koskettanut minua lastentarhan ulkopuolella mitenkään. Sitä paitsi kouluunmeno oli ihan eri lailla pakollista touhua.
Vuodesta 1981 muistan yhtä ja toista. Olin käynyt keväällä seurakunnan pitämässä päiväkerhossa. Sieltä minut ja parhaan kaverini nouti tämän isä ikivanhalla keltaisella Volkswagenillaan. Loppuiltapäivän olin kaverin luona, kunnes äitini soitti sinne ilmoittaakseen tulleensa kotiin (jolloin minäkin saatoin sinne, melkein naapuriin, kävellä). Päiväkerhoa ei ollut kaikkina viikonpäivinä. Muut päivät vietin mummolassa keskikaupungilla. Mummo alkoi jo silloin hitusen dementoitua, vaikka oli "vain" reilun seitsemänkymmenen ikäinen. Siitä kevätkaudesta muistan lisäksi (kouluun ilmoittautumisen ja tutustumisen ohella), että maaliskuu oli poikkeuksellisen kylmä. Talvi oli ollut luminen. Lahdessa järjestettiin ampumahiihdon MM-kisat, joita katsoin mummolan telkkarista. 12-vuotiaan veljeni kanssa leikimme pikkuautoilla, joita hän kustomoi maalaamalla niihin kuvioita pikkutarkasti ja liimaamalla istuimiin plyysinpaloja. Loppukeväällä pääsin osalliseksi ajankohtaisesta musiikkibuumista, kun Stray Catsia kuunneltiin Rockradiosta aina tilaisuuden tullen.
Kesän alkupuoli oli sateinen, loppukesä ihan siedettävä. Kävimme isän, äidin ja veljen kanssa ensimmäisellä Etelä-Suomen automatkalla. Siitä tuli sittemmin jokakesäinen sääntö. Auto oli beigenvärinen Peugeot. Menomatka Oulusta Helsinkiin kesti uskomattoman kauan, perillä olimme vasta yökahdelta. (Myöhemmin on kerrottu, että matkan hitauden syy oli se, kun minun ja veljeni täytyi vähän väliä saada jostain syötävää tai juotavaa tai päästä pissalle – vuorotellen.) Elin sen päivän todella täysillä, muistan vieläkin, miltä tuntui jossain tietyssä reitinkohdassa – Vimpelissä, Virroilla tai Pälkäneellä. Muistan myös, että jossain vaiheessa päivää kuului radiosta Rainbow-yhtyeen hitti I Surrender. Se siivitti jo kohti niitä (koulu)vuosia, jolloin lempimusiikki oli aina (olevinaan) heviä. Helsingissä satoi koko ajan vettä, mutta kaupunki oli kiehtova. Paluumatka tehtiin Itä-Suomen kautta. Juuri seitsemän täyttäneen lapsen tajuntaan jäivät sellaisetkin paikannimet kuin Liljendal, Tuohikotti ja Vehmasmäki. Jossain vaiheessa kesää käytiin myös äidin suvun omistamalla saarella Taivalkoskella, missä nykyistä mökkirakennusta vasta suunniteltiin. Sukulaisten kyläilyt, ja sukulaisten luona kyläilyt, olivat yleisiä ja aina mukavia. Isä harrasti maratonjuoksua ja jolkottikin sinä kesänä voimaan jääneen ennätyksensä, 2.42 ja risat.
Elokuun kolmantena viikonloppuna olin vielä kiusaamaton, tärveltymätön ja naiivin onnellinen.
Sunnuntaina 16. elokuuta 1981 olin vielä "vapaa" lapsi viettämässä viimeisiä kesäpäiviä. En tietenkään muista siitä päivästä mitään. Seuraavan päivän muistan hämärästi. Luokallamme oli ilmeisesti 29 oppilasta, joista kolme tyttöä (!) passitettiin lähipäivinä naapurikouluun, ettei luokasta (pienen koulun ainoasta ekaluokasta) tulisi liian isoa. Seuraavana vuonna koulussa aloittikin ensimmäistä kertaa kaksi ekaluokkaa. Mutta se on jo asioiden edelle menemistä. Totean koulunalkua seuranneesta kaudesta vain, että jouduin pian törmäämään ilmiöön nimeltä koulukiusaaminen. Se paheni selvästi myöhempinä vuosina, mutta läsnä se oli alusta lähtien. Olin itse asiassa ollut jo tarhakiusattu, mutta viisivuotiaan tajunta on erilainen kuin seitsenvuotiaan, eikä kiusaaminen koskettanut minua lastentarhan ulkopuolella mitenkään. Sitä paitsi kouluunmeno oli ihan eri lailla pakollista touhua.
Vuodesta 1981 muistan yhtä ja toista. Olin käynyt keväällä seurakunnan pitämässä päiväkerhossa. Sieltä minut ja parhaan kaverini nouti tämän isä ikivanhalla keltaisella Volkswagenillaan. Loppuiltapäivän olin kaverin luona, kunnes äitini soitti sinne ilmoittaakseen tulleensa kotiin (jolloin minäkin saatoin sinne, melkein naapuriin, kävellä). Päiväkerhoa ei ollut kaikkina viikonpäivinä. Muut päivät vietin mummolassa keskikaupungilla. Mummo alkoi jo silloin hitusen dementoitua, vaikka oli "vain" reilun seitsemänkymmenen ikäinen. Siitä kevätkaudesta muistan lisäksi (kouluun ilmoittautumisen ja tutustumisen ohella), että maaliskuu oli poikkeuksellisen kylmä. Talvi oli ollut luminen. Lahdessa järjestettiin ampumahiihdon MM-kisat, joita katsoin mummolan telkkarista. 12-vuotiaan veljeni kanssa leikimme pikkuautoilla, joita hän kustomoi maalaamalla niihin kuvioita pikkutarkasti ja liimaamalla istuimiin plyysinpaloja. Loppukeväällä pääsin osalliseksi ajankohtaisesta musiikkibuumista, kun Stray Catsia kuunneltiin Rockradiosta aina tilaisuuden tullen.
Kesän alkupuoli oli sateinen, loppukesä ihan siedettävä. Kävimme isän, äidin ja veljen kanssa ensimmäisellä Etelä-Suomen automatkalla. Siitä tuli sittemmin jokakesäinen sääntö. Auto oli beigenvärinen Peugeot. Menomatka Oulusta Helsinkiin kesti uskomattoman kauan, perillä olimme vasta yökahdelta. (Myöhemmin on kerrottu, että matkan hitauden syy oli se, kun minun ja veljeni täytyi vähän väliä saada jostain syötävää tai juotavaa tai päästä pissalle – vuorotellen.) Elin sen päivän todella täysillä, muistan vieläkin, miltä tuntui jossain tietyssä reitinkohdassa – Vimpelissä, Virroilla tai Pälkäneellä. Muistan myös, että jossain vaiheessa päivää kuului radiosta Rainbow-yhtyeen hitti I Surrender. Se siivitti jo kohti niitä (koulu)vuosia, jolloin lempimusiikki oli aina (olevinaan) heviä. Helsingissä satoi koko ajan vettä, mutta kaupunki oli kiehtova. Paluumatka tehtiin Itä-Suomen kautta. Juuri seitsemän täyttäneen lapsen tajuntaan jäivät sellaisetkin paikannimet kuin Liljendal, Tuohikotti ja Vehmasmäki. Jossain vaiheessa kesää käytiin myös äidin suvun omistamalla saarella Taivalkoskella, missä nykyistä mökkirakennusta vasta suunniteltiin. Sukulaisten kyläilyt, ja sukulaisten luona kyläilyt, olivat yleisiä ja aina mukavia. Isä harrasti maratonjuoksua ja jolkottikin sinä kesänä voimaan jääneen ennätyksensä, 2.42 ja risat.
Elokuun kolmantena viikonloppuna olin vielä kiusaamaton, tärveltymätön ja naiivin onnellinen.
lauantai 14. toukokuuta 2011
Minun Beatles-esseeni
Sain juuri loppuun Jonathan Gouldin kirjoittaman Beatles-kirjan Can't Buy Me Love. Olen lukenut jo niin monta Beatles-näkökulmaa, että niiden jatkoksi on aika kirjoittaa tällainen oma Beatles-näkökulma.
Moni Beatles-tarina alkaa yhtyeen Amerikan-valloituksesta. Moni tarina myös päättyy siihen. Minua se ei hirveämmin kiinnosta, koska USA on ihan tyhmä maa. Suomalainen HIM:kin alkoi menestyä siellä heti muututtuaan umpitylsäksi kelaajaksi. Ja kun sain aasinsillan Suomeen, niin muistutan, että Beatles oli jo listaykkönen Suomessa ennen saman tapahtumista Yhdysvalloissa. Meidän ykköshittimme oli Twist and Shout, jota britit ja jenkit eivät julkaisseet singlenä. USA:ssa ensimmäinen listaykkönen oli I Want to Hold Your Hand. On mielenkiintoinen "sattuma", etten ole ikinä liiemmin välittänyt kyseisestä rallatuksesta. Toisaalta cover-kohkaus Twist and Shout ei sekään hirveästi sykähdytä.
Beatles oli aikansa poikabändi, "the boys from Liverpool", samalla tavoin kuin myöhemmin esimerkiksi Depeche Mode, "the boys from Basildon". Kumpikin bändi teki itse biisinsä ja kehittyi sittemmin valtavasti (ja valtavan kauas) alkuajoistaan. Mutta missä Deppareilla vedenjakaja oli alkuperäisen biisintekijän Vince Clarken lähtö bändistä, Beatles oli sama ihmisjoukkio koko levytysuransa ajan. Kaikki uran oleelliset käänteet olivat bändin sisäisiä, hyvin usein jopa yhden ihmisen sisäisiä. Tässä valossa Beatlesin uralla alkoi toden teolla tapahtua jossain vaiheessa vuotta 1964. Totta kai kansallinen ja sittemmin kansainvälinen megaläpimurto oli vaikuttanut bändiin ja sen jäseniin. Musiikissa se ei kuitenkaan kuulu, ellei lasketa A Hard Day's Night -albumia sävyttävää valtaisa pop-itseluottamusta.
Mitä vuonna 1964 tapahtui? No, Beatlesin vanavedessä rynni esiin lukemattomia uusia brittibändejä. Heistä suurin ja rumin oli The Rolling Stones. Bisneshuijari Dave Clarkin kokoama Dave Clark Five esiintyi tiuhaan listoilla. The Hollies ja Herman's Hermits tekivät tuloaan. The Kinks sai klassikon ensihitistään You Really Got Me. Lukuisat Liverpoolin bändit, etunenässä Gerry & the Pacemakers ja The Searchers, olivat ilmestyneet kuvioihin jo aiemmin. Heitä kaikkia oleellisempi on tässä tarinassa newcastlelainen The Animals, tarkemmin sanoen yksi heidän biisinsä, eikä se ollut edes heidän omansa. Sielukas rock-versio amerikkalaisesta kansanballadista The House of the Rising Sun on nimittäin yksi rockin historian tukevimpia merkkipaaluja. Se antoi folklaulaja Bob Dylanille hänen myöhemmän rock-soundinsa. Se ennakoi folkin ja rockin sulautumista ja välillisesti jopa psykedeelisen rockin syntymistä. The House of the Rising Sun on hetki, jolloin rockista alkoi tulla uutta kansanmusiikkia.
Vuoden 1964 loppupuolella The Beatles ja Bob Dylan tapasivat jossain Amerikassa. He polttivat yhdessä pilveä ja jakoivat ideoita keskenään. Beatlesin vuoden 1964 jälkimmäinen albumi, Beatles for Sale, onkin yllättäen folk-vaikutteinen. I'm a Loser on John Lennonin ensimmäinen Dylan-pastissi, Baby's in Black keinuu 6/8-rytmissä aivan kuten The House of the Rising Sun. I'll Follow the Sun on Paul McCartneyn ensimmäinen Beatles-levylle päätynyt akustishenkinen laulelma. Samaan aikaan Beatles for Salen kanssa ilmestyi single I Feel Fine / She's a Woman, joka käynnisti rinnakkaisen, yhtä pitkällisen tapahtumaketjun. A-puolen hitti alkaa feedback-efektillä, jollaiset oli siihen saakka yritetty kaikin voimin pitää poissa levytyksiltä. B-puolen kappaleella Paul käyttää tuolloin huumekulttuuriin yhdistynyttä slangi-ilmausta "turn me on". Levytys ei ole psykedeelistä rockia, mutta kylläkin sen esihistoriaa.
Tämän vaiheen jälkeen Beatles ei ollut koskaan entisensä. Tarkemmin sanoen popmaailma ja rockmusiikki eivät olleet koskaan entisensä. Teinityttöjen idolisoiman poikabändin dominoimasta vaikutuksesta oli syntymässä vastakulttuuri, joka kyseenalaisti koko vallitsevan arvotodellisuuden. Dylan on ainoa, jonka vaikutusta 60-luvun ihmeeseen voidaan edes verrata Beatlesiin. Pienempiä toimijoita saman prosessin musiikki-ilmentymässä olivat The Who, The Yardbirds, The Beach Boys, The Byrds, Donovan, The Mamas & the Papas, Lovin' Spoonful, Simon & Garfunkel ja Jimi Hendrix sekä liuta San Franciscon uusia yhtyeitä, edelläkävijänään Jefferson Airplane.
Vuoden 1965 ensimmäinen Beatles-albumi, samannimisen elokuvan ääniraidan ympärille koottu Help!, oli puolitäynnä uutta folk-vaikutusta. Mukana oli myös taidepoppia ja -folkia valtavasti inspiroinut Yesterday. Myöhempi Rubber Soul esitteli folkrockin ja taidepopin ohessa George Harrisonin vahvana laulunkirjoittajana sekä John Lennonin sukupolvensa uutena rakkauden profeettana (The Word: "I'm here to show everybody the light!"). Koko vuosi oli kuitenkin Beatlesin osalta lähinnä edellisenä loppuvuonna alkaneen kehityksen vakiinnuttamista. Siitä valtaisaa hyppyä eteenpäin edusti vuoden 1966 tuotanto. Tuhdisti rockanneen Paperback Writer -singlen B-puoli Rain ei ollut maailman ensimmäinen psykedelialevytys – Yardbirdsin Shapes of Thingsin ja Byrds-klassikko Eight Miles High'n psykedeelisyyttä ei ole mitään syytä kiistää – mutta viimeistään sen lopussa kuultu takaperin äänitetty lauluosuus avasi valtavat mahdollisuudet psykedeeliselle musiikille. Oleellista on myös Lennonin täydellisesti kaikista naamioista riisuttu laulusuoritus. Singleä seurannut Revolver on kenties kaikkien aikojen edistyksellisin rock-albumi, ja erään kommentin mukaan levyn päättävä Tomorrow Never Knows oli 30 vuotta aikaansa edellä. Tokkopa sekään riittää? Voi myös hyvällä syyllä väittää Yellow Submarinen torvisektiosämpläyksen käynnistäneen kehityksen, josta syntyi hiphop.
Eräänä päivänä ajattelin, että jos olisin elänyt pari-kolmikymppisenä 60-luvulla, olisin Strawberry Fields Foreverin kuultuani sännännyt Beatlesin teinifanien pakeille: "Te olitte alusta lähtien oikeassa! Te tajusitte jotain, mitä minä en tajunnut!" Lennonin lapsuustrippibiisi on yksi Beatlesin ehdottomia taiteellisia huippukohtia. Sellaisena pidetään myös albumia Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band, joka kyllä onkin käsitetaiteellinen huippukohta. Itse olen änkyrä ja väitän, että levy olisi paljon parempi, mikäli Penny Lanea ja Strawberry Fieldsiä ei olisi napattu kesken kaiken pois. Levylle päätyneistä ainakin Lovely Ritan olisi sumeilematta voinut viskata pihalle. Hieman askarruttaa myös, olisiko Magical Mystery Tour -albumi (joka alun perin julkaistiin Euroopassa vain EP:nä) niin ikään kiehtovampi kokonaisuus, jos se olisi koottu johdonmukaisesti yhtenäiseltä aikakaudelta. Mukana voisi olla Only a Northern Songia, It's All Too Muchia ja muita Beatlesin psykedeliakauden kummajaisia. Musiikkina nykyinen mysteerikiertuelevy on kyllä ihan priimaa. On selvää, että myyttisen hippivuoden 1967 kaikkein huikein musiikki tuli Beatlesilta – kirkkaimpana helmenä universaalin rakkauden hymni All You Need Is Love.
Lisää kysymyksiä: mitä, jos Johnin Across the Universesta olisi tullut vuoden 1968 ensimmäinen Beatles-single Paulin Lady Madonnan sijaan? Sellaiseksi Lennon alun perin biisiä tarjosi. Jonathan Gouldin mukaan myös Cry Baby Cry oli tehty jo ennen bändin kuuluisaa Maharishi Mahesh Yogi -vaihetta. Se kuitenkin julkaistiin vasta klassisen Hey Jude -singlen jälkeen marraskuussa 1968 ilmestyneellä "valkoisella tuplalla" eli The Beatles -albumilla. Levyn yksi upeimpia puolia on se, että osa musiikista on aidosti paskaa. Kokonaisuutena 1968 on populaarikulttuurisesti edeltäjäänsä hajanaisempi vuosi: yhtäältä psykedeliaunelman jatkoa, toisaalta flower power -unelman tyrmäys. The Beach Boys, Donovan, Bob Dylan ja The Byrds liukuivat tässä vaiheessa jo selvästi poispäin hipahtavista ihanteista.
Beatles-juttu hajosi lopullisesti käsiin vuoden 1969 aikana. Sitä olivat pohjustaneet jo yhtyeen perustaman Apple-yhtiön fantastinen kaaos sekä Yoko Onon ja Linda Eastmanin astuminen kuvaan. Tammikuiset Get Back -sessiot muuttuivat painajaiseksi. Oma hassu osuutensa asiaan on Alexis "Magic Alex" Mardasilla, jonka Applen kellariin muka rakentama huippustudio osoittautuikin huijaukseksi. Johnin ja Yokon "bed-inin", Georgen tilapäisen bändistä eroamisen sekä jokusen ainoastaan Paulin ja Johnin tekemän levytyksen jälkeen Beatles sai kuin ihmeen kaupalla vielä aikaiseksi kunnon albumin. Sen nimi on Abbey Road. Olen monta kertaa ihmetellyt Becausen ja Sun Kingin pysähtynyttä hartautta, kunnes on ilmennyt, että Yoko Onolla on osuutta kappaleiden tekemiseen. Erään kirjoittajan mukaan Abbey Roadia ei tehnyt Beatles, vaan "superbändi", jonka jäsenet olivat samat kuin Beatlesin. Samoihin aikoihin pidetyillä Woodstockin festareilla aikakaudelle tyypillisistä superbändeistä esiintyi ainakin Crosby, Stills, Nash & Young.
Sitten, kuten tiedetään, Beatles hajosi. Phil Spectorin Get Back -sessioista työstämä Let It Be ilmestyi postuumisti, minkä jälkeen kaikki oli ohi. Vai oliko? Asiaa hämärtäviä tekijöitä on useita. Ehkä mielenkiintoisinta on, että Lennonin loppuvuoden 1970 single Mother / Isolation julkaistiin Itä-Euroopassa Beatlesin nimellä. Ringo Starr soitti kappaleissa rumpuja, ja voi olla, että Harrisonkin kävi sessioissa! Se, että yksi Beatle puuttui kokoonpanosta, oli jo vuosia ollut tavanomainen ilmiö. Vuonna 1971 George yritti koota Beatles-reunionia kuuluisaan Bangladesh-konserttiinsa. John Lennon sanoi kyllä, McCartney kuitenkin kieltäytyi ja viime kädessä Lennonkaan ei näyttäytynyt. Ringo Starrin vuoden 1973 Ringo-albumilla olivat mukana kaikki Beatlet, joskaan eivät samassa biisissä eivätkä yhtä aikaa studiossa. Beatles-reunionia kaavailtiin myöhemminkin useita kertoja. John Lennon ammuttiin kuoliaaksi vuonna 1980, mutta vielä 1985 huhuttiin Beatles-esityksestä Live Aid -konsertissa. Johnin olisi korvannut hänen poikansa Julian. Esitystä ei kuitenkaan tullut. 1990-luvulla elossa olleet kolme Beatlea sentään kokoontuivat Anthology-levytyksiin ja -kuvauksiin. Niinpä minäkin olen istunut television äärellä vuonna 1995 katsomassa uuden Beatles-videon ensiesitystä. Yli puolitoista vuosikymmentä on kulunut siitäkin ja George Harrison kuollut syöpään, mutta edelleen The Beatles on kaikkien aikojen kiehtovin musiikkiyhtye.
Moni Beatles-tarina alkaa yhtyeen Amerikan-valloituksesta. Moni tarina myös päättyy siihen. Minua se ei hirveämmin kiinnosta, koska USA on ihan tyhmä maa. Suomalainen HIM:kin alkoi menestyä siellä heti muututtuaan umpitylsäksi kelaajaksi. Ja kun sain aasinsillan Suomeen, niin muistutan, että Beatles oli jo listaykkönen Suomessa ennen saman tapahtumista Yhdysvalloissa. Meidän ykköshittimme oli Twist and Shout, jota britit ja jenkit eivät julkaisseet singlenä. USA:ssa ensimmäinen listaykkönen oli I Want to Hold Your Hand. On mielenkiintoinen "sattuma", etten ole ikinä liiemmin välittänyt kyseisestä rallatuksesta. Toisaalta cover-kohkaus Twist and Shout ei sekään hirveästi sykähdytä.
Beatles oli aikansa poikabändi, "the boys from Liverpool", samalla tavoin kuin myöhemmin esimerkiksi Depeche Mode, "the boys from Basildon". Kumpikin bändi teki itse biisinsä ja kehittyi sittemmin valtavasti (ja valtavan kauas) alkuajoistaan. Mutta missä Deppareilla vedenjakaja oli alkuperäisen biisintekijän Vince Clarken lähtö bändistä, Beatles oli sama ihmisjoukkio koko levytysuransa ajan. Kaikki uran oleelliset käänteet olivat bändin sisäisiä, hyvin usein jopa yhden ihmisen sisäisiä. Tässä valossa Beatlesin uralla alkoi toden teolla tapahtua jossain vaiheessa vuotta 1964. Totta kai kansallinen ja sittemmin kansainvälinen megaläpimurto oli vaikuttanut bändiin ja sen jäseniin. Musiikissa se ei kuitenkaan kuulu, ellei lasketa A Hard Day's Night -albumia sävyttävää valtaisa pop-itseluottamusta.
Mitä vuonna 1964 tapahtui? No, Beatlesin vanavedessä rynni esiin lukemattomia uusia brittibändejä. Heistä suurin ja rumin oli The Rolling Stones. Bisneshuijari Dave Clarkin kokoama Dave Clark Five esiintyi tiuhaan listoilla. The Hollies ja Herman's Hermits tekivät tuloaan. The Kinks sai klassikon ensihitistään You Really Got Me. Lukuisat Liverpoolin bändit, etunenässä Gerry & the Pacemakers ja The Searchers, olivat ilmestyneet kuvioihin jo aiemmin. Heitä kaikkia oleellisempi on tässä tarinassa newcastlelainen The Animals, tarkemmin sanoen yksi heidän biisinsä, eikä se ollut edes heidän omansa. Sielukas rock-versio amerikkalaisesta kansanballadista The House of the Rising Sun on nimittäin yksi rockin historian tukevimpia merkkipaaluja. Se antoi folklaulaja Bob Dylanille hänen myöhemmän rock-soundinsa. Se ennakoi folkin ja rockin sulautumista ja välillisesti jopa psykedeelisen rockin syntymistä. The House of the Rising Sun on hetki, jolloin rockista alkoi tulla uutta kansanmusiikkia.
Vuoden 1964 loppupuolella The Beatles ja Bob Dylan tapasivat jossain Amerikassa. He polttivat yhdessä pilveä ja jakoivat ideoita keskenään. Beatlesin vuoden 1964 jälkimmäinen albumi, Beatles for Sale, onkin yllättäen folk-vaikutteinen. I'm a Loser on John Lennonin ensimmäinen Dylan-pastissi, Baby's in Black keinuu 6/8-rytmissä aivan kuten The House of the Rising Sun. I'll Follow the Sun on Paul McCartneyn ensimmäinen Beatles-levylle päätynyt akustishenkinen laulelma. Samaan aikaan Beatles for Salen kanssa ilmestyi single I Feel Fine / She's a Woman, joka käynnisti rinnakkaisen, yhtä pitkällisen tapahtumaketjun. A-puolen hitti alkaa feedback-efektillä, jollaiset oli siihen saakka yritetty kaikin voimin pitää poissa levytyksiltä. B-puolen kappaleella Paul käyttää tuolloin huumekulttuuriin yhdistynyttä slangi-ilmausta "turn me on". Levytys ei ole psykedeelistä rockia, mutta kylläkin sen esihistoriaa.
Tämän vaiheen jälkeen Beatles ei ollut koskaan entisensä. Tarkemmin sanoen popmaailma ja rockmusiikki eivät olleet koskaan entisensä. Teinityttöjen idolisoiman poikabändin dominoimasta vaikutuksesta oli syntymässä vastakulttuuri, joka kyseenalaisti koko vallitsevan arvotodellisuuden. Dylan on ainoa, jonka vaikutusta 60-luvun ihmeeseen voidaan edes verrata Beatlesiin. Pienempiä toimijoita saman prosessin musiikki-ilmentymässä olivat The Who, The Yardbirds, The Beach Boys, The Byrds, Donovan, The Mamas & the Papas, Lovin' Spoonful, Simon & Garfunkel ja Jimi Hendrix sekä liuta San Franciscon uusia yhtyeitä, edelläkävijänään Jefferson Airplane.
Vuoden 1965 ensimmäinen Beatles-albumi, samannimisen elokuvan ääniraidan ympärille koottu Help!, oli puolitäynnä uutta folk-vaikutusta. Mukana oli myös taidepoppia ja -folkia valtavasti inspiroinut Yesterday. Myöhempi Rubber Soul esitteli folkrockin ja taidepopin ohessa George Harrisonin vahvana laulunkirjoittajana sekä John Lennonin sukupolvensa uutena rakkauden profeettana (The Word: "I'm here to show everybody the light!"). Koko vuosi oli kuitenkin Beatlesin osalta lähinnä edellisenä loppuvuonna alkaneen kehityksen vakiinnuttamista. Siitä valtaisaa hyppyä eteenpäin edusti vuoden 1966 tuotanto. Tuhdisti rockanneen Paperback Writer -singlen B-puoli Rain ei ollut maailman ensimmäinen psykedelialevytys – Yardbirdsin Shapes of Thingsin ja Byrds-klassikko Eight Miles High'n psykedeelisyyttä ei ole mitään syytä kiistää – mutta viimeistään sen lopussa kuultu takaperin äänitetty lauluosuus avasi valtavat mahdollisuudet psykedeeliselle musiikille. Oleellista on myös Lennonin täydellisesti kaikista naamioista riisuttu laulusuoritus. Singleä seurannut Revolver on kenties kaikkien aikojen edistyksellisin rock-albumi, ja erään kommentin mukaan levyn päättävä Tomorrow Never Knows oli 30 vuotta aikaansa edellä. Tokkopa sekään riittää? Voi myös hyvällä syyllä väittää Yellow Submarinen torvisektiosämpläyksen käynnistäneen kehityksen, josta syntyi hiphop.
Eräänä päivänä ajattelin, että jos olisin elänyt pari-kolmikymppisenä 60-luvulla, olisin Strawberry Fields Foreverin kuultuani sännännyt Beatlesin teinifanien pakeille: "Te olitte alusta lähtien oikeassa! Te tajusitte jotain, mitä minä en tajunnut!" Lennonin lapsuustrippibiisi on yksi Beatlesin ehdottomia taiteellisia huippukohtia. Sellaisena pidetään myös albumia Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band, joka kyllä onkin käsitetaiteellinen huippukohta. Itse olen änkyrä ja väitän, että levy olisi paljon parempi, mikäli Penny Lanea ja Strawberry Fieldsiä ei olisi napattu kesken kaiken pois. Levylle päätyneistä ainakin Lovely Ritan olisi sumeilematta voinut viskata pihalle. Hieman askarruttaa myös, olisiko Magical Mystery Tour -albumi (joka alun perin julkaistiin Euroopassa vain EP:nä) niin ikään kiehtovampi kokonaisuus, jos se olisi koottu johdonmukaisesti yhtenäiseltä aikakaudelta. Mukana voisi olla Only a Northern Songia, It's All Too Muchia ja muita Beatlesin psykedeliakauden kummajaisia. Musiikkina nykyinen mysteerikiertuelevy on kyllä ihan priimaa. On selvää, että myyttisen hippivuoden 1967 kaikkein huikein musiikki tuli Beatlesilta – kirkkaimpana helmenä universaalin rakkauden hymni All You Need Is Love.
Lisää kysymyksiä: mitä, jos Johnin Across the Universesta olisi tullut vuoden 1968 ensimmäinen Beatles-single Paulin Lady Madonnan sijaan? Sellaiseksi Lennon alun perin biisiä tarjosi. Jonathan Gouldin mukaan myös Cry Baby Cry oli tehty jo ennen bändin kuuluisaa Maharishi Mahesh Yogi -vaihetta. Se kuitenkin julkaistiin vasta klassisen Hey Jude -singlen jälkeen marraskuussa 1968 ilmestyneellä "valkoisella tuplalla" eli The Beatles -albumilla. Levyn yksi upeimpia puolia on se, että osa musiikista on aidosti paskaa. Kokonaisuutena 1968 on populaarikulttuurisesti edeltäjäänsä hajanaisempi vuosi: yhtäältä psykedeliaunelman jatkoa, toisaalta flower power -unelman tyrmäys. The Beach Boys, Donovan, Bob Dylan ja The Byrds liukuivat tässä vaiheessa jo selvästi poispäin hipahtavista ihanteista.
Beatles-juttu hajosi lopullisesti käsiin vuoden 1969 aikana. Sitä olivat pohjustaneet jo yhtyeen perustaman Apple-yhtiön fantastinen kaaos sekä Yoko Onon ja Linda Eastmanin astuminen kuvaan. Tammikuiset Get Back -sessiot muuttuivat painajaiseksi. Oma hassu osuutensa asiaan on Alexis "Magic Alex" Mardasilla, jonka Applen kellariin muka rakentama huippustudio osoittautuikin huijaukseksi. Johnin ja Yokon "bed-inin", Georgen tilapäisen bändistä eroamisen sekä jokusen ainoastaan Paulin ja Johnin tekemän levytyksen jälkeen Beatles sai kuin ihmeen kaupalla vielä aikaiseksi kunnon albumin. Sen nimi on Abbey Road. Olen monta kertaa ihmetellyt Becausen ja Sun Kingin pysähtynyttä hartautta, kunnes on ilmennyt, että Yoko Onolla on osuutta kappaleiden tekemiseen. Erään kirjoittajan mukaan Abbey Roadia ei tehnyt Beatles, vaan "superbändi", jonka jäsenet olivat samat kuin Beatlesin. Samoihin aikoihin pidetyillä Woodstockin festareilla aikakaudelle tyypillisistä superbändeistä esiintyi ainakin Crosby, Stills, Nash & Young.
Sitten, kuten tiedetään, Beatles hajosi. Phil Spectorin Get Back -sessioista työstämä Let It Be ilmestyi postuumisti, minkä jälkeen kaikki oli ohi. Vai oliko? Asiaa hämärtäviä tekijöitä on useita. Ehkä mielenkiintoisinta on, että Lennonin loppuvuoden 1970 single Mother / Isolation julkaistiin Itä-Euroopassa Beatlesin nimellä. Ringo Starr soitti kappaleissa rumpuja, ja voi olla, että Harrisonkin kävi sessioissa! Se, että yksi Beatle puuttui kokoonpanosta, oli jo vuosia ollut tavanomainen ilmiö. Vuonna 1971 George yritti koota Beatles-reunionia kuuluisaan Bangladesh-konserttiinsa. John Lennon sanoi kyllä, McCartney kuitenkin kieltäytyi ja viime kädessä Lennonkaan ei näyttäytynyt. Ringo Starrin vuoden 1973 Ringo-albumilla olivat mukana kaikki Beatlet, joskaan eivät samassa biisissä eivätkä yhtä aikaa studiossa. Beatles-reunionia kaavailtiin myöhemminkin useita kertoja. John Lennon ammuttiin kuoliaaksi vuonna 1980, mutta vielä 1985 huhuttiin Beatles-esityksestä Live Aid -konsertissa. Johnin olisi korvannut hänen poikansa Julian. Esitystä ei kuitenkaan tullut. 1990-luvulla elossa olleet kolme Beatlea sentään kokoontuivat Anthology-levytyksiin ja -kuvauksiin. Niinpä minäkin olen istunut television äärellä vuonna 1995 katsomassa uuden Beatles-videon ensiesitystä. Yli puolitoista vuosikymmentä on kulunut siitäkin ja George Harrison kuollut syöpään, mutta edelleen The Beatles on kaikkien aikojen kiehtovin musiikkiyhtye.
lauantai 30. huhtikuuta 2011
Wabbu
Äänestin juuri eräässä nettiäänestyksessä vappua vuoden parhaaksi juhlaksi. Muut olivat eri mieltä. Joulu ja juhannus olivat äänestystuloksissa omaa luokkaansa, vappu kukisti niukasti uudenvuoden. Aloin tässä mietiskellä, mikä siinä vapussa niin viehättää. Seuraavassa jonkinlaista asialistaa.
Kevään juhla. Tässä on se tärkein. Vappu symboloi koko sitä ihanaa vuodenaikaa, jolloin talvelle annetaan lähtöpassit. Lumi sulaa, ruoho alkaa vihertää, ensimmäisiä kukkia ilmestyy, puut alkavat työntää silmuja. Huhti-toukokuun vaihteessa prosessi on edennyt siihen vaiheeseen, että asiaa voi jo juhlia. Juomapitoinen piknik jossain puistossa on sikälikin pyhä riitti, ettei vastaavaa ole yli puoleen vuoteen voinut tehdä.
Vallankumousjuhla. Lapsuudessani oli isoja vappumarsseja, ja vappuun liittyi kokonaisuutena sellainen "vallanpitäjille uhittelun" leima. Kun isoja marsseja ei enää ollut tullessani täyteen ikään, otin järjestääkseni "vaihtoehtoiset" vapputapahtumat. Marssimme kadulla, pidimme puheita ja jaoimme lentolehtisiä. Meitä oli vähän, mutta meidän vähien keskuudessa fiilis oli vähän kuin silloin ennen.
Ylioppilaiden juhla. Kun yo-kotsa kerran tuli hommatuksi, niin pidetään sitä edes kerran vuodessa. Opiskeluaikoinani olin sinnikkäästi mukana kaikissa mahdollisissa vähänkään itseäni koskettaneissa opiskelijahappeningeissa, paitsi ravintolabileissä, jotka eivät vapun "kevään juhla" -ominaisuudesta johtuen kuulu asiaan. Fiilistä riitti joka tapauksessa. Ei voi mitään, mutta samastun siihen touhuun edelleen, vaikka valmistumisestani on jo yli vuosikymmen.
Lapsuudessani vappu oli myös lasten juhla, mistä on jäänyt hyviä viboja. Olen yhä niin lapsellinen.
Ja vielä viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä: vappu on KARNEVAALI! Juuri tänä päivänä (30.4.) sovinnaisuussäännöt lentävät yli laidan. Värejä! Kaaosta! Viinaa! Vappu on suomalaisten ikioma väärän kuninkaan päivä.
Kevään juhla. Tässä on se tärkein. Vappu symboloi koko sitä ihanaa vuodenaikaa, jolloin talvelle annetaan lähtöpassit. Lumi sulaa, ruoho alkaa vihertää, ensimmäisiä kukkia ilmestyy, puut alkavat työntää silmuja. Huhti-toukokuun vaihteessa prosessi on edennyt siihen vaiheeseen, että asiaa voi jo juhlia. Juomapitoinen piknik jossain puistossa on sikälikin pyhä riitti, ettei vastaavaa ole yli puoleen vuoteen voinut tehdä.
Vallankumousjuhla. Lapsuudessani oli isoja vappumarsseja, ja vappuun liittyi kokonaisuutena sellainen "vallanpitäjille uhittelun" leima. Kun isoja marsseja ei enää ollut tullessani täyteen ikään, otin järjestääkseni "vaihtoehtoiset" vapputapahtumat. Marssimme kadulla, pidimme puheita ja jaoimme lentolehtisiä. Meitä oli vähän, mutta meidän vähien keskuudessa fiilis oli vähän kuin silloin ennen.
Ylioppilaiden juhla. Kun yo-kotsa kerran tuli hommatuksi, niin pidetään sitä edes kerran vuodessa. Opiskeluaikoinani olin sinnikkäästi mukana kaikissa mahdollisissa vähänkään itseäni koskettaneissa opiskelijahappeningeissa, paitsi ravintolabileissä, jotka eivät vapun "kevään juhla" -ominaisuudesta johtuen kuulu asiaan. Fiilistä riitti joka tapauksessa. Ei voi mitään, mutta samastun siihen touhuun edelleen, vaikka valmistumisestani on jo yli vuosikymmen.
Lapsuudessani vappu oli myös lasten juhla, mistä on jäänyt hyviä viboja. Olen yhä niin lapsellinen.
Ja vielä viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä: vappu on KARNEVAALI! Juuri tänä päivänä (30.4.) sovinnaisuussäännöt lentävät yli laidan. Värejä! Kaaosta! Viinaa! Vappu on suomalaisten ikioma väärän kuninkaan päivä.
tiistai 19. huhtikuuta 2011
Mikä suomalaisia miehiä vaivaa?
Olen nyt viime kuukausina matkustellut kovasti Tampereen lähiliikenteen busseilla. Kolme kertaa kahden kuukauden sisällä on sattunut niin, että kuljettaja on jättänyt matkustajan pysäkille. Kerran se matkustaja olin minä. Kaksi kertaa on ollut kyse nuoresta naisesta, joka on tullut pysäkille viime hetkellä, muttei oikeasti myöhässä. Nämäkin tilanteet eroavat toisistaan, samoin se tapaus, jossa olin itse enemmän kuin todistaja.
Tapauksilla on kuitenkin yksi yhteinen nimittäjä (TKL:n lisäksi). Joka kerralla kuljettajana on ollut supisuomalaissyntyinen mies. Tampereella on paljon maahanmuuttajakuskeja ja myös naiskuskeja, ja heidän toimintansa bussin ratissa on ollut suorastaan moitteetonta. Puhun nyt muustakin kuin matkustajien kyydistä jättämisestä. Tyypillinen kaahari bussin ratissa on suomalainen mies, samoin tyypillinen hidastelija tai äkkinäisten liikkeiden tekijä. Talvella kiinnitin huomiota siihen, että mamut, ehkä vain pari vuotta Suomessa asuneet, hallitsivat liukkaat tai lumiset olosuhteet paremmin kuin syntyperäiset.
Viime viikolla keskustelimme erään tuttavan kanssa henkilöautoliikenteestä. Hänellä on itsellään pienikokoinen japanilainen auto, joka kuitenkin tarvittaessa kiihtyy ihan hyvin. Ainaista ihmetystä herättää hänessä se, kun Mersu-, Volvo- tai Audi-kuskit (viimemainitut ovat kuulemma pahimpia) änkeävät aina kiihdytyskaistoilta väkisin eteen tai ohittavat heti ensitilaisuuden tullen. He ovat kuin leikkikentällä isottelevia pikkupoikia. Kas, tuossa lipsahtikin jo noiden autoilijoiden vuorenvarma sukupuoli. Etnistä taustaa ei tarvinne edes mainita.
Tälle pohdinnalle antavat vauhtia muuan vaalitulos ja joukko muita irrallisia kokemuksia kadulla, kaupassa, netissä ja Tampereen Keskustorilla.
Mikä ihme suomalaisiin miehiin on mennyt? Eivät kai he lapsuudessani niin pahoja olleet. Oli yhtäältä fiksuja ja mukavia, toisaalta ongelmatyyppejä, jotka olivat yleensä juoppoja. Plus itsensä korottaneet juhlallisen etäiset tyypit. Nykyään on ongelmajuoppojen ja entistä harvempien juhlallis-etäisten miesten lisäksi kasapäin kauheita punaniskoja, pyrkyrimäisiä jälkijuppihirviöitä ja mukamas vaihtoehtokulttuurisia teeskentelijöitä gylddyyripartoineen. Minusta tuntuu, että heillä kaikilla on jokin yhteinen diagnoosi ja taudinkuva.
Tapauksilla on kuitenkin yksi yhteinen nimittäjä (TKL:n lisäksi). Joka kerralla kuljettajana on ollut supisuomalaissyntyinen mies. Tampereella on paljon maahanmuuttajakuskeja ja myös naiskuskeja, ja heidän toimintansa bussin ratissa on ollut suorastaan moitteetonta. Puhun nyt muustakin kuin matkustajien kyydistä jättämisestä. Tyypillinen kaahari bussin ratissa on suomalainen mies, samoin tyypillinen hidastelija tai äkkinäisten liikkeiden tekijä. Talvella kiinnitin huomiota siihen, että mamut, ehkä vain pari vuotta Suomessa asuneet, hallitsivat liukkaat tai lumiset olosuhteet paremmin kuin syntyperäiset.
Viime viikolla keskustelimme erään tuttavan kanssa henkilöautoliikenteestä. Hänellä on itsellään pienikokoinen japanilainen auto, joka kuitenkin tarvittaessa kiihtyy ihan hyvin. Ainaista ihmetystä herättää hänessä se, kun Mersu-, Volvo- tai Audi-kuskit (viimemainitut ovat kuulemma pahimpia) änkeävät aina kiihdytyskaistoilta väkisin eteen tai ohittavat heti ensitilaisuuden tullen. He ovat kuin leikkikentällä isottelevia pikkupoikia. Kas, tuossa lipsahtikin jo noiden autoilijoiden vuorenvarma sukupuoli. Etnistä taustaa ei tarvinne edes mainita.
Tälle pohdinnalle antavat vauhtia muuan vaalitulos ja joukko muita irrallisia kokemuksia kadulla, kaupassa, netissä ja Tampereen Keskustorilla.
Mikä ihme suomalaisiin miehiin on mennyt? Eivät kai he lapsuudessani niin pahoja olleet. Oli yhtäältä fiksuja ja mukavia, toisaalta ongelmatyyppejä, jotka olivat yleensä juoppoja. Plus itsensä korottaneet juhlallisen etäiset tyypit. Nykyään on ongelmajuoppojen ja entistä harvempien juhlallis-etäisten miesten lisäksi kasapäin kauheita punaniskoja, pyrkyrimäisiä jälkijuppihirviöitä ja mukamas vaihtoehtokulttuurisia teeskentelijöitä gylddyyripartoineen. Minusta tuntuu, että heillä kaikilla on jokin yhteinen diagnoosi ja taudinkuva.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Käsitteiden ongelmallisuus
Olen luettavissa väljästi sukupuolivähemmistö-käsitteen piiriin. Minulla se tarkoittaa, etten biologisesta sukupuolestani huolimatta miellä itseäni sellaisten käsitteiden sisään kuin 'mieheys', 'miehisyys' tai 'maskuliinisuus'. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä käytetään usein kirjainyhdistelmähirviötä HLBT, joka tietysti tarkoittaa 'homo, lesbo, bi, trans'. Vielä pidempi muoto samasta (?) kuuluu HLBTIQ – kaksi viimeistä kirjainta ovat yhtä kuin 'inter' ja 'queer'. Jos en mahdu neljännen kirjaimen sisään, niin ainakin kuudennen.
Takavuosina kirjoittelin levyarvosteluja edesmenneeseen Z-lehteen. Otin sieltä lähtöpassit, mihin yhtenä syynä oli lehden harjoittama käsitteiden väärinkäyttö. Olen sitä sukupolvea, jolle 'homo' tarkoittaa yksiselitteisesti 'mies, joka tuntee seksuaalista vetoa toisiin miehiin'. Viime vuosikymmenen puolivälissä kuitenkin keksittiin, että 'homo' voisikin tarkoittaa kaikkia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Z-lehti oli näkemyksen tehokkain levittäjä. Käsitteet ovat sittemmin sen verran eläneet, että mm. nettipalvelu Qruiser ei enää tunne ilmausta 'lesbo' ja samansukupuolisten avioliitoista puhutaan yleisessä keskustelussa ytimekkäästi "homoavioliittoina".
Miksi käsitesekoilu sattui minuun niin kipeästi? Eikö terminologia ole vain terminologiaa, enkö joka tapauksessa tiedä mitä olen? No jaa. Kuuden vuoden takainen minä yritti vimmatusti luovia eräästä ristiriitapaikasta väljille vesille. Kysymys kuului: miten olla täysin oma itseni ja tehdä silti selväksi, etten ole sitä mitä valtaosa ihmisistä luulee minun olevan? Kun pohjolan perusjuntti tapaa selvästi koiraspuolisen henkilön, joka on poikkeuksellisen feminiini, hän ajattelee pikaisesti: tuossa on homo. Ei häntä sen edistyneempi selitys edes kiinnosta. Ihmiset ovat tyytyväisiä yksinkertaisuuksiin. Saatoin yrittää ilmaista, että feminiiniyteni ei liity seksuaaliseen suuntautumiseeni, mutta sitten tulikin "omasta piiristä" ääni, joka leimasi kaikki sen piirin jäsenet homoiksi sen enempää erittelemättä. Siinä oli paha pullikoida.
Tositilanne oli tuolloin, että olin harvinaisen yksinäinen ihminen. Olen sitä tänäänkin, vaikka välissä ollut pitkä seurustelu naisen kanssa tasapainotti kummasti seksuaalis-amorista tunne-elämää. Sitä ennen en tuntenut mitään takuita siitä, että nainen "huolisi" minunlaiseni väliinputoajan. Viime vuosina on höpisty kirjatolkulla läpiä päihin nuorista miehistä, jotka eivät "kelpaa" naisille. Siihen ryhmään en voisi kuvitellakaan samastuvani. Oman identiteetin epämiehisyyden kylkiäisenä on sekin tekijä, että parhaat ystäväni ovat jo kauan olleet pääosin naispuolisia. Pakkoryhmäidentiteetin ja käsiteleimaamisen paineiden keskellä tulee väistämättä mieleen kysymys: mitä tapahtui 1990-lukulaiselle ihanteelle täydellisestä vapaasta moninaisuudesta? Ja miksi?
Takavuosina kirjoittelin levyarvosteluja edesmenneeseen Z-lehteen. Otin sieltä lähtöpassit, mihin yhtenä syynä oli lehden harjoittama käsitteiden väärinkäyttö. Olen sitä sukupolvea, jolle 'homo' tarkoittaa yksiselitteisesti 'mies, joka tuntee seksuaalista vetoa toisiin miehiin'. Viime vuosikymmenen puolivälissä kuitenkin keksittiin, että 'homo' voisikin tarkoittaa kaikkia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Z-lehti oli näkemyksen tehokkain levittäjä. Käsitteet ovat sittemmin sen verran eläneet, että mm. nettipalvelu Qruiser ei enää tunne ilmausta 'lesbo' ja samansukupuolisten avioliitoista puhutaan yleisessä keskustelussa ytimekkäästi "homoavioliittoina".
Miksi käsitesekoilu sattui minuun niin kipeästi? Eikö terminologia ole vain terminologiaa, enkö joka tapauksessa tiedä mitä olen? No jaa. Kuuden vuoden takainen minä yritti vimmatusti luovia eräästä ristiriitapaikasta väljille vesille. Kysymys kuului: miten olla täysin oma itseni ja tehdä silti selväksi, etten ole sitä mitä valtaosa ihmisistä luulee minun olevan? Kun pohjolan perusjuntti tapaa selvästi koiraspuolisen henkilön, joka on poikkeuksellisen feminiini, hän ajattelee pikaisesti: tuossa on homo. Ei häntä sen edistyneempi selitys edes kiinnosta. Ihmiset ovat tyytyväisiä yksinkertaisuuksiin. Saatoin yrittää ilmaista, että feminiiniyteni ei liity seksuaaliseen suuntautumiseeni, mutta sitten tulikin "omasta piiristä" ääni, joka leimasi kaikki sen piirin jäsenet homoiksi sen enempää erittelemättä. Siinä oli paha pullikoida.
Tositilanne oli tuolloin, että olin harvinaisen yksinäinen ihminen. Olen sitä tänäänkin, vaikka välissä ollut pitkä seurustelu naisen kanssa tasapainotti kummasti seksuaalis-amorista tunne-elämää. Sitä ennen en tuntenut mitään takuita siitä, että nainen "huolisi" minunlaiseni väliinputoajan. Viime vuosina on höpisty kirjatolkulla läpiä päihin nuorista miehistä, jotka eivät "kelpaa" naisille. Siihen ryhmään en voisi kuvitellakaan samastuvani. Oman identiteetin epämiehisyyden kylkiäisenä on sekin tekijä, että parhaat ystäväni ovat jo kauan olleet pääosin naispuolisia. Pakkoryhmäidentiteetin ja käsiteleimaamisen paineiden keskellä tulee väistämättä mieleen kysymys: mitä tapahtui 1990-lukulaiselle ihanteelle täydellisestä vapaasta moninaisuudesta? Ja miksi?
torstai 31. maaliskuuta 2011
Metsään asumaan!
Taas on se aika vuodesta, jolloin radikaali ja uutta etsivä mieli kyseenalaistaa "keskiluokkaisen", tai sellaista leikkivän, elämänmuodon kokonaan. Kun säät lämpenevät, kokemus luonnosta ja luonnontilasta muuttuu ystävälliseksi. Mieleen juolahtaa, että mitä ihmettä me teemme säännösten mukaan rakennetuilla kiviseinillä, keskuslämmityksellä ja joukolla sähkölaitteita? Eikö edes kesällä pärjättäisi ilman? Silloinhan voisimme muuttaa asumaan vaikka lähimetsään. Kevät on siinä mielessä ongelmatonta/ongelmallista (yliviivaa tarpeeton) aikaa pohtia tällaisia, ettei metsän kiusallisista kanssaeläjistä, selkokielellä sanoen ötököistä ole tietoakaan. Kesäkuun hyttyset ja varsinkin elo-syyskuun hirvikärpäset voisivat laittaa painottamaan asiat hiukan eri lailla.
Olen joskus kirjoittanut (en muistaakseni tässä blogissa) "sala-asumusten metsästä", jonka kohtasin eräänä keväänä retkilläni Oulun eteläpuolella. Yhden itse kyhätyn majan seinät ja katto olivat isolta osin telttakangasta tai pressua, mutta myös vuorivillaa oli käytetty. Sisällä "oven" (kangasrievun) takana oli pulloja ja muuta roskaa. Olikohan siellä jopa kamiina, vai tekeekö muistini tepposiaan? Näytti joka tapauksessa siltä, että paikassa oli todella asuttu. Lähistöltä löytyi myös huussia muistuttava tönö, jonka vieressä mustikkametsässä oli puutarhatuoli ja -pöytä aurinkovarjoineen. Höksän ovessa oli omistajan nimi. Kolmas löytöni oli kenties vähäpätöisempi: sohva keskellä metsää, sen päällä katokseksi viritettynä jokin puukuitulevy. Siellä oli varmaan istuttu kosteiden kavereiden kesken iltaa.
Nyt, kun Helsinki häätelee romanikerjäläisiä ja tekee kansan enemmistön mielestä ihan oikein, tulee väistämättä mieleen, että tulevaisuus voi olla sala-asumusten ja piileskelevien irtolaisten aikaa. Siinä on kurjuutta, mutta myös anarkiaa. Talvi Pohjolan pakkasissa ilman tukevaa asuntoa puistattaa ajatuksena, mutta kesäkausi on vähän eri juttu. Ketään ei saa pakottaa metsään asumaan, mutta jos jotkut tekisivät niin omasta tahdostaan, se hämmentäisi pakkomielteisen turvallisuushakuista keskiluokkaa aika mainiosti. Onhan ihmisten reaktioissa irtolaisuutta vastaan havaittavissa valtava häpeä siitä, että itse olemme näin etuoikeutettuja.
Vähän kevyemmin puhuen, minusta olisi upeaa, jos aina kevään tullen alkaisi lähimetsiin putkahdella telttoja. Suomessa on edelleen jokamiehenoikeudet (typerä sukupuolittunut termi, sivumennen sanoen). Viime keväänä olin näkevinäni teltan keskellä Tampereen Kalevan liittymää. Voi olla, että mielikuvitukseni hieman lensi. Vappuaattona sellainen oli kyllä pystytetty läheiseen Liisanpuistoon, mutta se lienee eri juttu. No, yritän tällä kaikella sanoa, että meidän täytyisi vapauttaa itsemme pystyäksemme vapauttamaan yhteiskunnan ja maailman.
Olen joskus kirjoittanut (en muistaakseni tässä blogissa) "sala-asumusten metsästä", jonka kohtasin eräänä keväänä retkilläni Oulun eteläpuolella. Yhden itse kyhätyn majan seinät ja katto olivat isolta osin telttakangasta tai pressua, mutta myös vuorivillaa oli käytetty. Sisällä "oven" (kangasrievun) takana oli pulloja ja muuta roskaa. Olikohan siellä jopa kamiina, vai tekeekö muistini tepposiaan? Näytti joka tapauksessa siltä, että paikassa oli todella asuttu. Lähistöltä löytyi myös huussia muistuttava tönö, jonka vieressä mustikkametsässä oli puutarhatuoli ja -pöytä aurinkovarjoineen. Höksän ovessa oli omistajan nimi. Kolmas löytöni oli kenties vähäpätöisempi: sohva keskellä metsää, sen päällä katokseksi viritettynä jokin puukuitulevy. Siellä oli varmaan istuttu kosteiden kavereiden kesken iltaa.
Nyt, kun Helsinki häätelee romanikerjäläisiä ja tekee kansan enemmistön mielestä ihan oikein, tulee väistämättä mieleen, että tulevaisuus voi olla sala-asumusten ja piileskelevien irtolaisten aikaa. Siinä on kurjuutta, mutta myös anarkiaa. Talvi Pohjolan pakkasissa ilman tukevaa asuntoa puistattaa ajatuksena, mutta kesäkausi on vähän eri juttu. Ketään ei saa pakottaa metsään asumaan, mutta jos jotkut tekisivät niin omasta tahdostaan, se hämmentäisi pakkomielteisen turvallisuushakuista keskiluokkaa aika mainiosti. Onhan ihmisten reaktioissa irtolaisuutta vastaan havaittavissa valtava häpeä siitä, että itse olemme näin etuoikeutettuja.
Vähän kevyemmin puhuen, minusta olisi upeaa, jos aina kevään tullen alkaisi lähimetsiin putkahdella telttoja. Suomessa on edelleen jokamiehenoikeudet (typerä sukupuolittunut termi, sivumennen sanoen). Viime keväänä olin näkevinäni teltan keskellä Tampereen Kalevan liittymää. Voi olla, että mielikuvitukseni hieman lensi. Vappuaattona sellainen oli kyllä pystytetty läheiseen Liisanpuistoon, mutta se lienee eri juttu. No, yritän tällä kaikella sanoa, että meidän täytyisi vapauttaa itsemme pystyäksemme vapauttamaan yhteiskunnan ja maailman.
tiistai 22. maaliskuuta 2011
Lada oli viimeinen kuplavolkkari
Enpäs ole koskaan omistanut autoa. Joskus nuorempana se oli itsestäänselvä tavoite, mutta asiat ovat menneet vähän toisin. Ei ole ollut rahaa – eikä halua olla yksi autoilijoista. Mutta jos nykyisen autokulttuurin sijaan ajatellaan sitä, mitä se oli lapsuudessani, muuttuu ääni kellossa. Autot, ne hassunkuriset pienet ihmistenkuljetusvälineet, olivat joskus kivoja.
1960- ja vähän 1970-lukulaistenkin The Auto oli Volkswagen Kupla. Sen veikeästä ulkonäöstä tykättiin. Asioihin vaikutti myös, että se oli pitkään ainoa länsiauto, johon köyhällä kansalla oli varaa. Maailmalla harrastettiin mm. kilpailuja, kuinka monta matkustajaa saadaan mahtumaan avo-Kuplan kyytiin. Ei taitaisi liikennepoliisi nykyään tykätä. Kun Kupla alkoi väistyä ökympien ja funktionaalisempien autojen tieltä, sen hassunkurinen ja veikeä maine vain korostui. Partioaikoinani oli aina coolia päästä erään johtajan Kuplan kyytiin. Muistan myös kaverini innostuksen joskus 1990-luvulla, kun joku sukulaispoika oli hankkinut punaisen Kuplan vuosimallia 1974.
1980-luvulla VW valmisti jo Golfia, Passatia ja muita uuden ajan autoja. Myös vekkuli Saab 96 (alias "Citysämpylä" tai "Kajakkikaksikko") oli antanut tilaa modernimmille malleille. Mutta onneksi 80-lukulaisilla oli Lada. 70-luvulla se ei Fiat-muotoiluineen innostanut suomalaisia kommunisteja, jotka pitivät kiinni Mosseistaan, mutta kasarikansa osti "Lattarautaa" hurjin numeroin. Mukavimpana Lada-muistona on jäänyt mieleen, yllättäen(kö?), TV-mainos. Siinä erilaiset tavikset ja hupiveikot lallattelivat Ladasta monilla nuoteilla ja rytmeillä, ja kliimaksina oli farssinomainen "Ladoja siellä, Ladoja täällä" -jakso.
1990-luku toi paljon uusia läntisiä pikkuautomalleja, ja jotkut niistä näyttivät aika veikeiltä. Mutta ne olivat jo teknologia-ajan kauppakasseja. Mitään kulttuurisia "hyviä viboja" ei niihin liittynyt. VW kyllä lanseerasi New Beetlen, mutta sen nostalgiamainonta oli varsin epätoivoista. Nykyään automainokset ovat aina yhtä luotaantyöntäviä – miehistä "ajomukavuutta" epäluonnollisen autiossa vuorimaisemassa tosikkomaisen instrumentaalimusiikin soidessa taustalla. Ne ovat voimistaneet minussa hylkimisen tunnetta koko autokulttuuria kohtaan ja tehneet minusta yhä yksiselitteisemmin joukkoliikenteen puolustajan. Viimeinen hassunkurinen pieni ihmistenkuljetusväline oli Lada. Sen jälkeen autosta on lopullisesti tullut epäcool juttu.
1960- ja vähän 1970-lukulaistenkin The Auto oli Volkswagen Kupla. Sen veikeästä ulkonäöstä tykättiin. Asioihin vaikutti myös, että se oli pitkään ainoa länsiauto, johon köyhällä kansalla oli varaa. Maailmalla harrastettiin mm. kilpailuja, kuinka monta matkustajaa saadaan mahtumaan avo-Kuplan kyytiin. Ei taitaisi liikennepoliisi nykyään tykätä. Kun Kupla alkoi väistyä ökympien ja funktionaalisempien autojen tieltä, sen hassunkurinen ja veikeä maine vain korostui. Partioaikoinani oli aina coolia päästä erään johtajan Kuplan kyytiin. Muistan myös kaverini innostuksen joskus 1990-luvulla, kun joku sukulaispoika oli hankkinut punaisen Kuplan vuosimallia 1974.
1980-luvulla VW valmisti jo Golfia, Passatia ja muita uuden ajan autoja. Myös vekkuli Saab 96 (alias "Citysämpylä" tai "Kajakkikaksikko") oli antanut tilaa modernimmille malleille. Mutta onneksi 80-lukulaisilla oli Lada. 70-luvulla se ei Fiat-muotoiluineen innostanut suomalaisia kommunisteja, jotka pitivät kiinni Mosseistaan, mutta kasarikansa osti "Lattarautaa" hurjin numeroin. Mukavimpana Lada-muistona on jäänyt mieleen, yllättäen(kö?), TV-mainos. Siinä erilaiset tavikset ja hupiveikot lallattelivat Ladasta monilla nuoteilla ja rytmeillä, ja kliimaksina oli farssinomainen "Ladoja siellä, Ladoja täällä" -jakso.
1990-luku toi paljon uusia läntisiä pikkuautomalleja, ja jotkut niistä näyttivät aika veikeiltä. Mutta ne olivat jo teknologia-ajan kauppakasseja. Mitään kulttuurisia "hyviä viboja" ei niihin liittynyt. VW kyllä lanseerasi New Beetlen, mutta sen nostalgiamainonta oli varsin epätoivoista. Nykyään automainokset ovat aina yhtä luotaantyöntäviä – miehistä "ajomukavuutta" epäluonnollisen autiossa vuorimaisemassa tosikkomaisen instrumentaalimusiikin soidessa taustalla. Ne ovat voimistaneet minussa hylkimisen tunnetta koko autokulttuuria kohtaan ja tehneet minusta yhä yksiselitteisemmin joukkoliikenteen puolustajan. Viimeinen hassunkurinen pieni ihmistenkuljetusväline oli Lada. Sen jälkeen autosta on lopullisesti tullut epäcool juttu.
torstai 10. maaliskuuta 2011
Teitittelyn lähihistoriaa
Synnyin kulttuuriin, jossa teitittely oli vielä verraten yleinen sääntö, mutta kasvoin sen kehityksen mukana, että siitä haluttiin päästä eroon. Tuntui läheiseltä ja tuttavalliselta, kun toinen ihminen oli aina "sinä" eikä alentavasti mikään korkea-arvoinen "te". Koulussa tietysti muistettiin teroittaa teitittelyn tärkeyttä vanhempia ihmisiä tavattaessa. Oli siis tiedossa, että vieras aikuinen pitäisi minua sivistymättömänä ja huonosti kasvatettuna moukkana, jos erehtyisin sinuttelemaan häntä. Toisaalta ikäluokassani oli vielä sukupolvikapinaa. Se ajatus, että kaikkia voisi sinutella, tuntui yksinomaan vapauttavalta. Teitittelyä vaativat vanhemmat aikuiset olivat kalkkeutuneita "jarruja".
Opiskelin koulussa viisi vuotta saksaa. Muistan, miten meitä hämmensi ja nauratti, kun saksassa hiemankin vieraille ihmisille puhuttaessa käytettiin "sinun" sijaan pronominia "he" (sie). Onkohan se siis heitittelyä? Tietysti tunsimme myös huvittavan suomalaisen ilmiön, jota voisi ehkä kutsua hänettelyksi: "Ottaako hän kahvia?" Englanninkielisestä käytännöstä oli joskus keskustelua: ihmiset kuvittelivat alinomaa viljellyn you-sanan tarkoittavan "sinä", mutta sehän on yhtä lailla "te". Jotkut päättelivät, ettei englannissa sinutella ollenkaan.
Sinuttelun voittokulku ja teitittelyn alamäki jatkui viime vuosisadan loppuun. Sitten tapahtui yhtäkkiä minulle täysin käsittämätön käänne. Miten saattoikin olla, että kun aiemmin äitiänikään ei aina ollut teititelty, yhtäkkiä alettiin teititellä minuakin? Enhän ollut mikään korkea-arvoinen, vanha, vieras kalkkeutunut jarru, vaan vielä toisiakin vuorenvarmempi tuttavallinen "sinä". Kun kaupan kassalla sanottiin "olkaa hyvä", vastasin "kiitämme" tai vaihtoehtoisesti "olemme hyviä". Monta kertaa sain ihmettelevän katseen ja pari kertaa aikaiseksi lyhyen keskustelunkin. Useammin kuin yhden kerran kassatyöntekijä kommentoi, että heidät on ohjeistettu teitittelemään kaikkia asiakkaita, lukuun ottamatta lapsia.
Joskus määrittelin näin, miksi teitittely ärsyttää: se tarkoittaa, että joko minä olen vanha tai sitten yhteiskunta on konservatiivinen. En lainkaan tiedä, kumpi on siedettävämpi ajatus.
Opiskelin koulussa viisi vuotta saksaa. Muistan, miten meitä hämmensi ja nauratti, kun saksassa hiemankin vieraille ihmisille puhuttaessa käytettiin "sinun" sijaan pronominia "he" (sie). Onkohan se siis heitittelyä? Tietysti tunsimme myös huvittavan suomalaisen ilmiön, jota voisi ehkä kutsua hänettelyksi: "Ottaako hän kahvia?" Englanninkielisestä käytännöstä oli joskus keskustelua: ihmiset kuvittelivat alinomaa viljellyn you-sanan tarkoittavan "sinä", mutta sehän on yhtä lailla "te". Jotkut päättelivät, ettei englannissa sinutella ollenkaan.
Sinuttelun voittokulku ja teitittelyn alamäki jatkui viime vuosisadan loppuun. Sitten tapahtui yhtäkkiä minulle täysin käsittämätön käänne. Miten saattoikin olla, että kun aiemmin äitiänikään ei aina ollut teititelty, yhtäkkiä alettiin teititellä minuakin? Enhän ollut mikään korkea-arvoinen, vanha, vieras kalkkeutunut jarru, vaan vielä toisiakin vuorenvarmempi tuttavallinen "sinä". Kun kaupan kassalla sanottiin "olkaa hyvä", vastasin "kiitämme" tai vaihtoehtoisesti "olemme hyviä". Monta kertaa sain ihmettelevän katseen ja pari kertaa aikaiseksi lyhyen keskustelunkin. Useammin kuin yhden kerran kassatyöntekijä kommentoi, että heidät on ohjeistettu teitittelemään kaikkia asiakkaita, lukuun ottamatta lapsia.
Joskus määrittelin näin, miksi teitittely ärsyttää: se tarkoittaa, että joko minä olen vanha tai sitten yhteiskunta on konservatiivinen. En lainkaan tiedä, kumpi on siedettävämpi ajatus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)