Ennen muutaman kuukauden jaksoa noin 24 vuotta sitten olin 12-vuotias alle 1,5 metrin mittainen lapsi. Sen muutaman kuukauden jakson päätyttyä olin 13-vuotias yli 1,5 metrin pituinen nuori ihminen.
Kevätkaudella olin ensin ensimmäisellä partioleirilläni (Puolangalla) ja sitten ala-asteen luokkaretkellä (Ähtärissä). Kumpikaan näistä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin reissussa ilman vanhempiani, mutta näillä kerroilla tuntui siltä kuin olisin omillani ja vastuussa itsestäni. Esimerkiksi luokkaretkeen liittyy vielä paljon muistikuvia, jotka kertovat lapseudesta – en osannut käyttää bussin vessaa, nirsoilin ruokapaikassa tarjoilluista lihapullista – mutta toisaalta remusimme siellä oman jengin kesken ja teinimusa pauhasi bussin kasettisoittimesta. Opettajan läsnäoloa ei aina edes muistanut. Hassusti on myös jäänyt mieleen, kuinka aikakauden tyypilliseen leveähiha-aukkoiseen T-paitaan pukeutunut oman luokan tyttö nosti vieressäni käsivartensa vaakatasoon. Olisin nähnyt "jotain", mutten hennonnut katsoa.
Ajan uusi innovaatio oli rahoittaa luokkaretki oman koulun oppilaille suunnatuilla limudiskoilla. Ne pidettiinkin koulun juhlasalissa, joka sivumennen sanoen oli myös jumppasali. En osannut tanssia, mutta jotenkin sitä siellä liikuttiin. Monacon prinsessa Stéphanie oli tuolloin suuri tähti, jonka kappaleita kuultiin – ja tanssittiin – moneen kertaan. Vastikään kuuntelin niitä Youtubesta. Yhä edelleen erityisesti yksi tietty kappale (One Love to Give) yhdistyy päässäni erääseen tyttöön, johon olin aika ajoin ihastunut. Tanssimme sen ainakin kerran yhdessä. Lisäksi kovaääniset pauhasivat muiden muassa Madonnaa, joka oli silloin vielä uusi tähti, sekä poikien ja kovistyttöjen mieliksi jotain hardrockimpaa kuten ruotsalaista Europea. Vaihtoehtokulttuurista ja -musiikista tiedettiin niin vähän, ettei sitä käytännössä ollut olemassakaan.
Kesäkuun alussa heti koulun päätyttyä suuntasimme isäni ja äitini kanssa ulkomaille pidemmäksi ajaksi kuin koskaan ennen. Lomailu yhdistettiin isän työmatkaan. Olin päättänyt, että sitkeä ärrävikani saa jäädä historiaan sen "poissaolon" aikana. Yksikään kavereista ei pääsisi kommentoimaan yritystäni käyttää uutta ärrää. Projekti onnistui, eikä kukaan noteerannut muutosta ennen kuin joskus vuosien kuluttua. Reissusta jälkeenpäin teetettyjä valokuvia katsoin ihmeissäni: en ollut niissä enää se perheen pieni lapsonen, vaan melkein yhtä pitkä kuin äiti. Olin joskus alaluokilla ollut luokan pienin; seuraavana vuonna kolme luokan pojista oli minua lyhyempiä. Kuudennen luokan opettajani oli nimitellyt äänialaani sopraanoksi; yläasteen musiikinopettajan mukaan olin baritoni. Jossain tätä intiimimmässä tilanteessa voisin myös selittää, mikä slaaginomainen jysäys laittoi elimistönikin täysin sekaisin saunassa vanhempieni lähdettyä.
Heinäkuussa 1987 matkustin yksin junalla Oulusta Helsinkiin. Matka kesti muistaakseni tuolloin kahdeksan tuntia. Äiti oli saatellut minut matkaan ja perillä odotti sukulaisperhe, mutta sillä välillä olin yksin maailmalla. Minä, ajatukseni ja unelmani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti