MAD

Päättyneenä kesänä kävin monena lauantaina Hämeenpuiston katukirppiksellä. Eräänä päivänä kiinnitin huomiota läjään tutunnäköisiä lehtiä eräässä myyntipisteessä. Nehän olivat Suomen MAD -lehtiä 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alulta. Totta kai olen koko ajan muistanut MADit. Ne vain ovat tuntuneet harvinaisen epärelevanteilta. Pahkasian jutuista iso osa on ajattomia – ja se, mikä Pahkis-huumorissa ei ollut ajatonta, se on ainakin kertaalleen palannut takaisin. Lisäksi Pahkasika kytkeytyy kulttuurisesti undergroundiin ja sillä on klassikon aura. Niinpä Pahkis on aika ajoin tuntunut ihan pätevältä lukemiselta. Suomen MAD sen sijaan oli suomiversio jenkkiläisestä lehdestä, vaikka siinä olikin myös toimituksen omia juttuja ja kotimaisia sarjakuvia – tekijänä muun muassa Viivin ja Wagnerin avulla melkoista mainetta saavuttanut Juba. Suuri osa MADin jutuista oli tiukasti kiinni julkaisuajankohdassaan (esim. satiirit ajankohtaisista leffoista ja tv-sarjoista) ja jenkkiläiset hupijutut kulttuurissa, joka meikäläisille on onneksi aina pysynyt vieraana.

Ei siis ole sattumaa, ettei MADin lukeminen ole viime aikoina kiinnostanut niin kuin (edes) Pahkasian. Ja kuitenkin sydämessäni jokin sävähti, kun näin lehdet myyntipaikalla. Ne olivat niin tuttuja! Aloin heti selailla niitä, löysin tuttuja juttuja ja – kun lehdet olivat niin halpoja – ostin nipun kotiini. Pari viikkoa ja monta kodikasta naurunhörähdystä myöhemmin tapasin saman myyjämiehen uudelleen Hämeenpuistossa, ja hänen mukanaan oli pino "uusia" (ts. edellisellä kerralla näkemättömiä) MADeja. Niihinkin piti sitten investoida. Muutamia lehtiä olen ostellut myös divarista ja kirpputorilta.

Välillä ne tutut jutut ovat tosi hauskoja. Numeron 2/1989 sisällysluettelossa satiiri Baskervillen koirasta on otsikoitu "Viskerpallin kirppupesäksi", kun taas itse sarjis osoittautuukin "Shermlock Shomes ja Basketballin koira" -nimiseksi. Numerossa 7/1990 "MADin helppo tee se itse -rock-konserttiselostus" naurattaa, kun yksi vaihtoehdoista tuhansien ahtautumispaikaksi kuuluu "Hannu Tarmion kylmiöön" ja mahdollisesti myös useat fanit "pierustivat" yli 10 tuntia. Lisäksi toimituksen vastaukset lukijakirjeisiin huvittavat edelleen. Ja eikö vain Elviksen Jailhouse Rock olekin suomeksi "Vankilatalon Kivi"?

Aika puskista tulee yhteiskuntakritiikki, jota MADin sivuilta silloin tällöin löytyy. Esimerkiksi käy juttu "amerikkalaisesta logiikasta" (1989), jota on muun muassa "rauhoittaa valtavia alueita luonnonpuistoiksi ja eläinreservaateiksi – ja jättää näiden hoito samoille laitoksille, jotka päättävät kaivos- ja öljynporausluvista". (Valitsin tämän esimerkin, kun se on meillä Suomessakin nykyään aika ajankohtainen.) Oma ylläripyllärinsä on Suomen MADin ulkoinen köppäisyys. Ainakin 1985–90 se näytti melkein underground-julkaisulta – itse asiassa enemmän kuin tuon ajan Pahkasika. Paljon uudemmista MADeista minulla ei ole kokemusta. Kaikin puolin MADista tulee nykysilmään ihan hirveän paljon sympaattisempi vaikutelma kuin olisin millään uskonut. Hölmöt jutut ovat kyllä edelleen hölmöjä, mutta verrattuna nykymaailman pullistelemaan kökköön se hölmöyskin on viime kädessä aika suhteellista.

Mitä tulee siihen, että jutut ovat kiinni julkaisuajankohdassaan, ei sekään osoittautunut pelkästään huonoksi asiaksi. Keväällä olin viestitellyt erään kulttuurisesti melko 1980-lukupainotteisen kaverini kanssa isojen tukkien vuosikymmenen ongelmista; ilmoitin, että koko vuosikymmen ei groovannut melkein ollenkaan. Kasarin alussa groovasivat 70-luvun jäänteet ja ihan lopussa 90-luvun enteet. Kaveri yhtyi tähän näkemykseen – en usko hänen umpi-80-lukulaisena oikein ymmärtävän grooven päälle. Mutta 1980-luvun loppuvuosien MADeja lukiessa tuleekin fiilis, että niiden maailma groovasi itse asiassa oikein hyvin! Numeron 3/1987 Konnankoukkuja kahdelle -satiiri muistutti sekä ylipäänsä kyseisen sarjan olemassaolosta että sen luonteenomaisesta svengistä, joka tietysti oli 30 vuotta myöhemmin unohduksissa. Katsoimme naapurin pariskunnan kanssa keskikesällä jopa yhden Konnankoukku-jakson DVD:ltä. Täytyy tunnustaa, että Bruce Willisin hahmo (David Addison) oli nelikymppisen silmään todella paljon ärsyttävämpi kuin varhaisteinin. Mutta ihan kiinnostava sekin trippi oli kokea.

Radio (eli "Tarvitaan uusi 60-luvun vallankumous")

Radiota tulee nykyään kuunnelluksi varsin vähän. Sille on syynsä. Siellä täällä auki olevat valtavirtakanavat muistuttavat aina koko ajan, millaista musiikkia valtavirtakanavat soittavat. Itse en yleensä pidä siitä. Radio Nostalgia on soitellut usein hyvääkin, ja Radio Suomelta saattaa joskus tulla yksittäinen kiinnostava musiikkiohjelma. Mihinkään sellaiseen en halua sekaantua, missä soitetaan kasvotonta amerikkalaista nyky"poppia", jonka lauluosuudet on kokonaan käsitelty autotunella. Tai missä soi Cheek, Elastinen, Sanni, nykyinen Antti Tuisku, Vain elämää -musiikki tai jokin niistä naispuolisista pop-iskelmäartisteista, joita en erota toisistaan.

Millaista musiikkia sitten haluaisin kuulla radiosta? Yhden puolen asiasta kattaa tietysti se ennen näitä päiviä tehty musiikki, josta olen aina ennenkin tykännyt. Radio on useimmiten soittanut puhki juuri keskinkertaisuudet; kyllä sellaiseltakin ajanjaksolta kuin 1990-luku, tai 1970-luku, löytyy paljon tuoreenkuuloista kamaa. Mutta haluaisin kuulla radiosta myös uutta musiikkia. Mikseivät ne Elat, Chekkoset, Beyoncét ja Summer Steelneckit sitten kelpaa? Eivätkö ne ole tämän ajan syke? No eivätpä todellakaan. Tämän päivän sykkeestä ihan oleellisen osan muodostavat ne vaihtoehtoiset ja omaehtoiset artistit, joita kuulen livenä Tampereella usein ilmaisissa tapahtumissa ja joiden levyjäkin olen sekä kuunnellut että peräti omin rahoin ostanut: Jukka Nousiainen, Samanna, Litku Klemetti, Mara Balls, Juuso Paaso, Guggenheim-projektz, Guggensizer, Dolls Are Creepy, Talmud Beach, Itä-Hollola Installaatio, Hulda Huima, Iida Umpikuja, Jutta Halmetoja.

Uusi Laulu -lehdessä 4/77 (kaikesta päätellen ilmestynyt lokakuussa 1977) on kiinnostava artikkeli nimeltä Radio on hienon hieno laite. Se muistuttaa 1960–70-luvun Sävelradiosta, jonka jatkuva musiikkivirta koostui usein ihan samoista kappaleista päivästä päivään. Ja nyt huom.: musiikkia yhdisti yhtenäinen julkaisutausta – levy-yhtiöt CBS, EMI, WEA, RCA, Capitol ja Polygram vastasivat kaikesta ulkomaisesta musiikista ja alun perin myös kotimaisesta parilla isolla täkäläisellä toimijalla täydennettynä. Love Recordsin tarinasta tiedämme myös, että riippumattomia Love-levyjä yritettiin aktiivisesti estää soimasta radiossa. Lopulta kävi niin kuin kävi, ja myöhemmän 1970-luvun juonnetuissa radio-ohjelmissa soivat Loven ja Hi-Hatin levyt siinä, missä EMI:n ja Fazer Finnlevyn julkaisut. Myös 1960-luvulle tyypillinen "lista-ajattelu" oli väistynyt: "Radion ohjelmaneuvosto on suorastaan kieltänyt ohjelmien teon listojen mukaan." Sävelradio kuitenkin jatkoi entisellään. Lisäksi Uusi Laulu -lehti toivoi Yleisradioon lisää kansanmusiikkia, työväenmusiikkia, muiden kuin länsimaiden omaa musiikkia sekä "kehittyneiden kapitalististen maiden sitä musiikkia, jota ylikansalliset äänilevymonopolit eivät ota Suomen välitykseensä".

Myöhemmistä vaiheista voin mainita, että 1970-luvun tyypillinen poliittinen kylmä asemasota jakoi radio-ohjelmien toimittamisen kahtia. Vuonna 1980 pitkän porun jälkeen (kommentti eduskunnassa: "Kuinka käy nuorten kuorolauluharrastuksen?") aloittanut Rockradio oli Ylen "vasemmistolaisen" toimituksen ohjelma. Kun tämän tietää, ymmärtää ihan muuksi kuin sattumaksi sen, että Rockradio soitti paljon uutta aaltoa, roots- eli juurimusiikkia, indietä (ts. "riippumattomien" levy-yhtiöiden musiikkia), kokeellista populäärimusiikkia ja marginaalimusiikkia. Sen sijaan "oikeistolainen" radiotoimitus soitti "nuorisomusiikkiohjelmissa" lähinnä kaupallisia listahittejä. Kun vihdoin vuonna 1990 – kaikkialle levinneiden freesien paikallisradioiden haasteeseen vastaten – Yle käynnisti Radiomafian, sen linja vastasi pääasiassa "vasemmistolaisen" radiotoimituksen linjaa. Sen oli 1980-luku osoittanut pätevämmäksi. Niinpä Mafia ei aikaillut esitellessään ensimmäisenä Suomessa muun muassa Nirvanan. Edelleen ohjelmistossa oli omia erikoisohjelmia maailmanmusiikille, bluesille, kokeelliselle musiikille ja niin edelleen.

1990-luku toi kuitenkin eteen toisensuuntaisia haasteita. Paikallisradiot ketjuttuivat suuriin mediakonserneihin. Nuorten suosikit Kiss FM ja NRJ sekä aikuisemman väestön Radio Nova eivät enää soittaneet rootsia ja indietä, saati marginaalia. Soittolistat valtasivat tilaa kaikkialla. Uusien kuuntelutottumusten myötä Radiomafia alkoi liukua "oikealle". Muutosprosessi huipentui vuonna 2003, kun koko entinen Mafia lakkautettiin ja tilalle luotiin kaupalliseen hittimusaan perustuva YleX sekä kypsempään musiikkimakuun vedonnut YleQ. Jälkimmäinen käytännössä tapettiin jo syntyessään: se ei kuulunut perinteisissä vastaanottimissa muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Niinpä YleQ lakkasi kumottamasta jo vuoden 2006 loppupuolella, ja "oikeistolainen" kaupallinen listamusiikkinäkökulma oli voittanut.

Nykyään ihmisillä on taipumus ajatella, että musiikkikulttuuri ja näin ollen myös radiot ovat aina kulkeneet kaupalliseen suuntaan. Tämä on väärinkäsitys. Vuonna 2017 olemme samanlaisessa pisteessä kuin ennen 1960-luvun loppua. Nykyisiä radiokanavia säätelevät taas isot levy-yhtiöt, joita 1960-luvun kuuden sijaan on enää kolme: Sony BMG, Universal ja Warner – jopa vanha ja vakaa EMI sulautettiin Universaliin vuonna 2012. Suomessa välillä rönsyilleet indieyhtiöt on joko yhdistetty samoihin jättiläisiin (esim. Poko Rekords), dumpattu marginaaliin tai Love Recordsin tavoin haudattu. 1960-luvulta aina 1990-luvulle asti jatkunut positiivinen kehitys toteutui, koska vasemmalle kallistuva vaihtoehto- ja kansankulttuurille myönteinen aktivismi toimi. Ilman aktiivista muutospainetta Love Records olisi jäänyt marginaaliin, Rockradiota ei olisi syntynyt (nuorten kuorolauluharrastuksen kilpailijaksi) eikä monien kaiholla muistelemasta ysärin indie-alternative-painotteisesta Radiomafiasta olisi tietoakaan. Nyt on aika uuden 1960-luvun vallankumouksen. Tarvitaan uusi laaja-alainen kansanliike ja aktivismi muistuttamaan, että samojen läpikaupallisten huttuhittien pyörittäminen ei kelpaa meille. Haluamme oman sykkeemme radioon! Tahdomme vapautuksen ison rahan pyörittäjien hirmuvallasta! Eläköön indie, marginaali, roots, kokeellisuus, underground ja vasemmistolainen kulttuuriajattelu.

Sisäinen Puutarha on tuhottu

Kaunis ajatus ihmisen sisältä löytyvästä onnesta, mitä seuraavassa nimitän Sisäiseksi Puutarhaksi, tuli laajempaan tietoisuuteen joskus 1960-luvun tiimellyksessä. Entistä enemmän kannatusta se sai 1980–90-luvulla, kun yhä useampi lakkasi uskomasta hyvän yhteiskunnan unelmiin. Se kytkeytyi myös tuolloin vallinneeseen "positiivisen ajattelun" trendiin. Mikäs siinä: jos ihmiset ympärillä vieraantuivat ja sosiaaliset velvoitteet ahdistivat, oli lohdullista ajatella, että onnen saattoi löytää ihan yksin ja itsestään. Ja usein se löytyikin.

Useimpia hyviä ideoita ympäröi väärinkäsitysten valitettava verkko. Esimerkkinä voisi toimia 1960-lukulainen "vapaan rakkauden" idea. Kyse oli alun perin tosiaan vapaasta rakkaudesta: kuka hyvänsä voi rakastaa ketä hyvänsä, miten hyvänsä, ilman kahleita ja sääntöjä. Kun idea myytiin laajemmille massoille, voitolle pääsi rakkauden sijaan seksi – ja kun 60-luvun ilmapiiristä hiukan etäännyttiin, koko rakkaus unohdettiin ja tuloksena oli kuviteltu ihanne tunteettomasta sinkkuelämästä, jossa kuka hyvänsä saattoi hässiä ketä hyvänsä piittaamatta mistään mitään. Rakkauden kentän laajentaminen muuttui rakkauden kentän tuhoamiseksi.

Sisäinen Puutarha sai ongelmalliseksi kylkiäisekseen individualismin eli yksilökeskeisyyden kaikkine oppihistoriallisine painolasteineen. Näihin kuuluu myös itsekeskeisyys, vaikka asiat eivät sinänsä tarkoita samaa. Väärinkäsitysten verkko – jota (valta)media yleensä tapaa sotkea entisestään – sai kuitenkin aikaan, että itsessään kaikin puolin positiivinen Sisäinen Puutarha muuttui ihmisten itsekeskeisyyttä korostavaksi tekijäksi. Yhtäkkiä "en piittaa sinusta, onni löytyy sisältä" oli aikakauden mantra. Koska amerikkalaismallisen individualismin – ja egoismin – erilaisia ilmentymiä vaikutti muillakin ajattelun ja yhteiskunnan suunnilla, ajatus "en piittaa sinusta" muodostui vallitsevaksi siitä riippumatta, ajateltiinko onnea (olevan ehkä olemassakaan) vai ei.

2010-luvun yhteiskunta ja kulttuuri, jossa ihmisille aatesuunnasta riippumatta tuntuu olevan tärkeintä ylittää ja nujertaa toinen ihminen, on johtanut – perin johdonmukaisesti – valitettaviin seurauksiin. Sisäisen Puutarhan tilaus on luonnollisesti entistäkin omnipresentimpi, ihmisten vieraantuminen ja sosiaalisten velvoitteiden ahdistavuus ovat entiseen nähden moninkertaisissa lukemissa. Mutta kun onnea etsii yksin ja itsestään, niin hupsista: se ei löydykään. Sen sijaan sisimmässä onkin läpitunkemattomat kerrokset katkeraa kuonaa, jota edes meditaatioharjoitus ei saa rauhallisesti "menemään pois", vaan se jää mieleen pyörimään luuppina, mikä saa koko ajan tukea kaikilta suunnilta. Luonto ei ilmennä ihmiselle kauniin yksinkertaista todellisuutta, vaan turhautumia malliin "helvetin ilmastonmuutos" ja "täälläkin jotkut vain räpläävät älykännyjään". Taide ja musiikki eivät ilmennä rajatonta luovuutta tai kauniimpaa maailmaa, vaan muistuttavat, kuinka "kaupallisuus pilaa kaiken", "media vaikenee tämän olemassaolosta" tai "perhanan oikeistolaiset eivät anna tälle senttiäkään tukea". Ja ihmisten pariin hakeutuminen ei tietenkään auta asiaa, kun joka paikassa on läsnä joku tyyppi, joka oli sanonut jollekulle jotain, mitä ei voi hyväksyä – tai ihan vain muistuttaa nykykulttuurisista ilmiöistä, joita ei voi hyväksyä.

Koska ihmisen perusolemus ei sinänsä ole muuttunut, voi silti edelleen käydä niin, että riittävä meditointi tai mentaaliharjoitus johtaa hänet pyörivien ajatusluuppien kerrostumien läpi rauhalliseen, vapauttavaan tyhjyyteen. Mutta kuonaisuus ja kaunaisuus eivät ole jättäneet sitäkään entiselleen. Tyhjyyden kokemus ei enää muistuta hiljaista onnea, vaan hiljaista surua. Kokemus olemisesta yhtä maailmankaikkeuden kanssa on muuttunut kokemukseksi olemisesta yksin maailmankaikkeudessa.

Totta kai on olemassa ihmisiä, joiden oma sisäinen puutarha ei ole tuhoutunut. He vain tuskin omalta yksilö- ja itsekeskeisyydeltään ymmärtävät, kuinka dramaattinen merkitys on sillä, kun yhtäkkiä moninkertaisesti entistä useammat sisäisen onnen ja tasapainon etsijät eivät löydä sitä. Sisäinen Puutarha on menneisyyttä – ja yhteinen puutarha tulevaisuutta. Onni ei enää voi löytyä muualta kuin ihmisten väliltä ja meidän ainoa toivomme on toisissamme. Rakkaus on pysyvä, häviämätön tosielämän ilmiö ja konkreettisemmin vaikuttava voima kuin Sisäinen Puutarha on koskaan ollut. Löytääksemme onnen edes itsestämme on meidän osattava rakastaa toisiamme ja välitettävä kaikista ihmisistä, kaikesta elävästä ja koko luomakunnasta. Mikään muu ei meitä pelasta eikä auta.

Sisäinen Puutarha on hylättävä. Meidän huomiomme täytyy jälleen kohdistaa yhteiseen onneen, rakkauteen, välittämiseen, ihan klassiseen ihmishyvyyteen ja vanhaan kunnon hyvän yhteiskunnan unelmaan. Nyt on työskenneltävä yksinäisyyttä vastaan, itsekeskeisyyttä vastaan, vieraantumista vastaan, sosiaalisen elämän velvoiteluonnetta vastaan, katkeruutta ja sen aiheuttajia vastaan. Asioiden vastustaminen ei saa enää tarkoittaa ihmisten vastustamista, vaan ihmisten on käännyttävä toistensa puoleen, kohdattava toisensa ja lähennyttävä toisiaan. Näin voimme saada kuonanmuodostuksen vähemmäksi, todellisuuden kauniimmaksi ja yksinkertaisemmaksi, elämämme luovaksi ja luonnolliseksi, onnen sisältä etsimisen yhä useammin tarpeettomaksi. Niin voimme löytää yhteisen puutarhan ytimen: kun olemme yhtä toistemme kanssa, olemme yhtä maailmankaikkeuden kanssa.

Seksuaalinen inhimillisyys ja pyrkyryys

Yle Fem näytti sunnuntai-iltana 5. maaliskuuta 2017 dokumentin minihameesta, sen kulttuurisesta merkityksestä ja naisten paljastavasta pukeutumisesta. Jälleen kerran ohjelmassa mietittiin sen mahdollisuutta, etteivät miehet aina kiihottuisi nähdessään vähäpukeisen naisen – tai jopa naisen ylipäänsä. Nykyisinhän on olemassa vaara, että raiskattua naista itseään syyllistetään raiskatuksi tulemisesta: mitäs läksit niin vähissä ja seksikkäissä kuteissa. Tämä on tietysti aivan tolkutonta kökköä. Naisella on oikeus pukeutua ihan miten lystää ja vaikka olla pukeutumatta ollenkaan, ja silti pysyä koskemattomana ja vapaana ahdistelusta. Ja itse asiassa minihamedokkarikin osoitti lopulta, ettei naisen pukeutumisella ja raiskatuksi tulemisella edes ole suoraa yhteyttä. Naisia joutuu raiskatuiksi myös farkuissa, harmaissa leggingseissä ja t-paidoissa.

Jäin kuitenkin miettimään seksuaalista kiihottumista. En näet voi (enkä haluakaan) kiistää, että nätin naisen tai tytön näkeminen pukeutuneena nätisti ja naisellisesti saattaa väräyttää myös minua. Ja tahdon korostaa, että tällainen pieni seksuaalinen virittyneisyys keskellä arkipäivää on yksinkertaisesti positiivinen asia. Se tuo hymyn huulille, siivittää askelia ja vapauttaa kehollista ilmaisua. Sairastaessakin seksuaalinen latautuminen toimii kuin lääke. Tuskaisuus ja voivottelut katoavat, kun pieni piristävä halu pujahtaa mieleen. Tässä asiassa ei siis ole mitään väärää, vaan valtavasti oikeaa. Meidän on hyvä elää maailmassa, jossa ihmiset hieman kiihottuvat toisistaan – ja kaikilla kun ei ole sitä omaa kultaa, on hyvä, että inhimillisen lääkintäreaktion voi aiheuttaa periaatteessa kuka hyvänsä ihminen.

Mutta millä ihmekonstilla tämä yksiselitteisesti myönteinen virittyminen muuttuu ahdisteluksi tai raiskaukseksi? Yritin pohdiskella tilannetta, jossa kohtaisin kävelyreitilläni alastoman naisen. Kuinka reagoisin? Ehkä hymyilisin ja sanoisin: "Vau." Ellei julkinen alastomuus olisi niin tavatonta yhteiskunnassamme, jättäisin myös "vaun" sanomatta: nythän kyseessä olisi ilmiselvä show, eikä show'sta ole lainkaan tavatonta antaa palautetta – varsinkin, jos se on positiivista. Mitään sen enempää en voisi kuvitella tekeväni. Ulkoisen reaktion vähäisyyden takana ei välttämättä piilisi sisäisen reaktion vähäisyys. Alaston nainen saattaisi näet olla mielestäni viikon kaunein näky ja päräyttävin kokemus, olisin myyty hänen uskallukselleen ja mielikuvitukseni rakentelisi fantastista tarinaa hetkellisen tapahtuman ympärille. Mutta se olisi hänen elämänsä ja tämä minun, eikä hän viittaisi sanallakaan mihinkään seksuaaliseen ylipäänsä – saati minun kanssani. (Ja mikäli viittaisi, jättäisin sen omaan arvoonsa: hänhän olisi minulle vieras ihminen.) Se siitä!

Tarvitaan siis täysin toisenlainen ihmisluonne, käyttäytymismalli tai sekä-että muuttamaan seksuaalisen virittymisen ahdisteluksi tai raiskaukseksi. Haluta saa, mutta väkisin ei pidä ottaa. Mikä aiheuttaa sen, että ihminen pyrkii ottamaan väkisin sen, minkä haluaa? Äkkiseltään luulisi, että tällainen käyttäytymismalli jää hiekkalaatikolle. Ehkä yhteiskunnassa on kuitenkin osa-alueita, joilla se elää ja voi hyvin. Liike-elämässä sitä nimittäin pidetään suorastaan hyveenä. Joka osaa ottaa asiakkaat vaikka väkisin, on bisnesmaailman alituisessa kilpailussa voittaja. Pyrkyryys on ehkä ikävä luonteenpiirre ihmisessä – kuten seksuaalinen aggressiivisuus – ja liian avoin pyrkyryys saattaakin karkottaa asiakkaat, niin kuin miehen liian avoin seksuaalinen aggressiivisuus saattaa karkottaa naisen. Mutta kun manipuloi asiakkaat ovelasti puolelleen, voi saada heidät – ja edelleen: kun mies manipuloi naisen ovelasti puolelleen, hän voi saada tämän. Lipsautin jo pari sukupuoli-ilmausta, mikä ei oikeasti ole vahinko tai harhaanjohtavaa: niin kuin seksuaalisista ahdistelijoista on kaikkien todisteiden mukaan ylivoimainen valtaosa miehiä, myös bisnesmaailma on yhä valtaosin miesten maailma. Suomalaista pörssiyhtiötä johti näet vuonna 2015 monta kertaa todennäköisemmin Juha kuin nainen.

Viimeaikaisessa raiskaus- ja ahdistelukeskustelussa on puhuttu mieskulttuurista, vinoutuneista miehenmalleista, jopa "toksisesta maskuliinisuudesta", mutta harvemmin siitä tosiseikasta, että "otan väkisin sen minkä haluan" -asenteella suorastaan pärjää nyky-yhteiskunnassa. Eikä raiskaajan tai ahdistelijan tarvitse itse olla liike-elämässä. Hän on vain imenyt itseensä sen pyrkyrimallin, että väkisin ottamisessa on jotain hyvää. Niin kauan kuin tätä puolta ei tunnisteta, voi hyvinkin tuntua asialliselta pyrkiä yhteiskuntaan, jossa ihminen ei kiihottuisi toisen pukeutumisesta tai pukeutumattomuudesta. Se veisi kuitenkin meiltä jotakin hyvin positiivista ja hyvin inhimillistä. Näin ollen siihen ei kannata pyrkiä eikä heittää lasta pesuveden mukana. On syytä muistaa, että minun laillani epäilemättä valtaosa ihmisistä kiihottuu pukeutumisasioista enintään positiivisessa mielessä. Niin saa olla jatkossakin. On ihmisoikeus kokea seksikkyyttä ja seksuaalisuutta, jos siltä tuntuu ja niin haluaa – ilman, että asiaan liittyy minkäänlaista pelkoa väkivallasta, vapaudenriistosta tai seksuaalisesta loukkaamisesta. Ja tähän tavoitteeseen pääsemme parhaiten, kun käymme käsiksi sen varsinaisiin alkusyihin tässä vinoutuneessa yhteiskunnassa.