perjantai 25. marraskuuta 2011

Dad rock

Törmäsinpäs aiemmin tänä vuonna tällaiseenkin käsitteeseen. Kuten tiedetään, rock ei ole aikoihin ollut nuorten etuoikeus. On silti väärin väittää, että rock ei ole nuorten musiikkia. Rokkia vain on moneksi, samoin rokin kuuntelijoita. Ja huomattava osa rock-yleisöstä on keski-ikäisiä, lapsia tehneitä miehiä. Siis isiä.

Dad rock eli isirokki on kuvitteellinen musiikkigenre, joka muodostaa janan Beatlesista Metallicaan. Esimerkiksi The Who on isirokkia, samoin CCR ja Rolling Stones. Myös Jimi Hendrix on isirokkia, vaikka hänen soittonsa olisi aikanaan ollut miten lumoavaa ja valtaa kumoavaa. 70-luvun hevahtavat bändit kuten Black Sabbath, Led Zeppelin, Deep Purple ja Uriah Heep ovat pahaenteisistä ääni- ja ideamaailmoistaan huolimatta tyypillistä isirokkia. Samaan karsinaan päätyvät Kiss huolimatta pahismaskeistaan (vaiko niiden takia?) ja Alice Cooper huolimatta muuten vain herättämästään pahennuksesta. Aerosmith, ZZ Top, Lynyrd Skynyrd? Isirokkia. The Policekin on isirokkia, vaikka rokkaa edellisiä sivistyneemmin – puhumattakaan Dire Straitsista ja Bruce Springsteenistä. Proge taas on progea, mutta aika moni biisi monelta progebändiltä sujahtaa ongelmitta isirokin joukkoon (ehdotus: Pink Floyd – Money). Ja arvatkaa, minkä kuvitellun genren yksi luonteenomaisimmista ilmentymistä on AC/DC?

Mikä sitten ei ole isirokkia? Dad rock -käsite on syntynyt ja levinnyt nykyisten parikymppisten nuorten musiikinharrastajien parissa. Jos oletetaan isukkien siittäneen heidät pääasiassa 25–35-vuotiaina, määrittyy rokki-isien syntymäajankohdaksi 1940-luvun lopun ja 1960-luvun lopun välinen aika. Isirokki on leimallisesti heidän nuoruusmusiikkiaan. Niinpä 1980-luvun jälkeiset ilmiöt eivät voi olla isirokkia, vaikka lukeutuisivatkin samaan rock-kaanoniin. Oasis tai Nirvana ei ole isirokkia, eikä Radiohead tai Rage Against the Machine. Lisäksi punk ja sen suorat perilliset on hankala vetää mukaan isien määrittämään kokonaisuuteen, vaikka Isi, mitä oli punk? -konsertti järjestettiin jo 1990-luvun alkupuolella. Jotkut iskät kyllä diggaavat Ramonesia, Clashia, jopa Sex Pistolsia ja Dead Kennedysiä, mutta ehkä niissä vielä on elämää. The Cure ja Joy Division eivät ole isirokkia millään ilveellä, eikä The Smiths tai Sisters of Mercy. Niiden arvon ovat myöhemmät sukupolvet löytäneet laajemmin kuin se alkuperäinen. U2 ja R.E.M. ovat vähän siinä kintaalla.

Oleellista dad rockin määrittämisessä on kuitenkin se, että minäkin voin kuulla mielessäni kuinka maan ympär' kajahtavi: "Annapa kun isipappa soittaa sulle kunnon kamaa!" Siinä saa Green Day, Muse tai My Chemical Romance (huom. kaikki ehdottomasti rockyhtyeitä) siirtyä hyllyyn, kun isäukko paukuttaa AC/DC:tä. Ja Doorsia! Thin Lizzyä! Dr. Feelgoodia! Paitsi, että kun isukki on pitkän, uuvuttavan session jälkeen lähtenyt kavereiden kanssa pelaamaan, jälkeläinen laittaa taas soimaan Green Daytä, Musea tai My Chemical Romancea. Kavereille kerrotaan, kuinka "iskä oli vähän nolo, kun se kävi soittamassa puolitoista tuntia omia lemppareitaan".

Oma isäni soitti lapsuudessani paljon Beatlesia, sekä levyltä että itse kitaralla (mukana laulellen). Minulta se onnistui tappamaan Beatles-kiinnostuksen siihen kesään saakka, kun täytin 25. Siinä vaiheessa otin maailman arvostetuimman yhtyeen kuunneltavaksi lopultakin omista lähtökohdistani, ja se alkoi kuulostaa oikein hyvältä. Beatlesin psykedeelisissä kokeiluissa on edelleen muutosvoimaa, samoin Hendrixin voimallisessa kitarailmaisussa, Janis Joplinin laulussa, David Bowien ja Queenin emansipoivassa showleikissä, Moody Bluesin ja Pink Floydin kokeellisissa äänimaailmoissa, vielä Motörheadin "hakkaa päätä seinään" -meiningissäkin. On käsittämättömän hirvittävä teko musiikin historialle, jos se kaikki typistyy isien kunnon kamaksi.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Runotyttöilyä

Olen ollut vuodesta 2007 alkaen rekisteröityneenä Rakkausrunot-sivustolle. Siellä olen julkaissut muutamia runojani, joiden tyylit vaihtelevat paljonkin runosta runoon. On riimittelyä, psykedeelis-surrealistista tyyliä, vanhanaikaistakin runoutta. En ole runoilija siinä mielessä, etten koe taiteenlajia kovinkaan omakseni enkä ole koskaan löytänyt paikkaani sen sisällä. Onneksi tuollaiselle sivustolle voi kirjoittaa aika "kevyesti" (ts. sinne runoilevan ei oletetakaan olevan professionaali). Nimimerkkiäni en viitsi mainita.

Yksi Rakkausrunoissa helposti vastaantuleva piirre on eri kirjoittajien runojen hämmentävä samankaltaisuus. Rekisteröityneistä iso osa on 15–25-vuotiaita tyttöjä ja nuoria naisia, ja on luultavaa, että heidän keskuudessaan elää ihan omanlaisensa runokulttuuri – jos sinussa on yhtään runotytön vikaa, kirjoitat tällaista tyyliä. Saman tien lukija löytää yhä uudelleen toistuvat samanlaiset virheet. Omaan silmääni särähtää eniten murteellisten persoonapronominien ja omistusmuotojen perustelematon käyttö. Vaikka muu runo on tyyliä "syksyn lehdet putoilevat puista, kylmä hiipii luihin ja ytimiin", sanotaankin "mielessä on sun kuva" tai "kunpa sä voisit soittaa mulle". Ehkä kyse on siitä, että nämä naisenalut kirjoittavat poppilyriikkaa, vaikka luulevat runoilevansa.

Toistakymmentä vuotta sitten seurustelin erään itseäni monta vuotta nuoremman tytön (nykyisen kolmikymppisen perheenäidin) kanssa. Hänkin kirjoitti runoja, jotka olivat myös kliseisiä ja täynnä vakiovirheitä. Mutta ne olivat erilaisia ja sympaattisia. Tyttö oli aikakauteensakin nähden jotenkin vanhanaikaista ihmistyyppiä, ja niinpä hänen runonsa olivat myös vanhanaikaisia. Niissä saattoi olla säkeitä kuten "se jäi ainiaaksi mielehen" tai "on loputon ikävä sydämessäin". Loppusointuja ei ollut, välimerkkejä ja isoja alkukirjaimia kyllä. Muistan, että tunsin niitä lukiessani olon hieman ristiriitaiseksi: yhtäältä niiden kirjoittajalla ei selvästi ollut pätevää kuvaa runoudesta, mutta toisaalta niissä oli viatonta, täysin turmeltumatonta kauneutta.

Kliseisyys ja tyylivirheiden toistelu ei silti ole epämiellyttävin nuorten tyttöjen runoissa vastaan tuleva ilmiö. Kaikkein eniten minua ärsyttää synkistely, oman tuomiopäivän pateettinen julistus. "Itken verisiä kyyneleitä" ja sitä rataa. Voivoivoi. Tämä on myös kaikkein selvimmin 2000-luvun ilmiö. Joskus mietin, kirjoittavatko nykytytöt onnesta enää lainkaan. Meneekö heillä hyvin silloin, kun ei ole aikaa tai tarvetta kirjoittaa runoja? Tehdäänkö sitä vain silloin, kun on tyhjiä hetkiä, joina saa tahtomattaan tilaisuuden itkeä murheitaan?

Yllä kirjoittamaani ei pidä käsittää väärin. En halveksi runotyttöjä, en edes nykyajan sellaisia. Ehkä uskon, että heistä on paljon parempaankin, mutta lyyriselle itseilmaisulle on aina paikkansa eikä sitä välttämättä tarvitse tehdä niin hemmetin tietoisena. Minunkin sisälläni asuu pieni runotyttö.