Olen ollut vuodesta 2007 alkaen rekisteröityneenä Rakkausrunot-sivustolle. Siellä olen julkaissut muutamia runojani, joiden tyylit vaihtelevat paljonkin runosta runoon. On riimittelyä, psykedeelis-surrealistista tyyliä, vanhanaikaistakin runoutta. En ole runoilija siinä mielessä, etten koe taiteenlajia kovinkaan omakseni enkä ole koskaan löytänyt paikkaani sen sisällä. Onneksi tuollaiselle sivustolle voi kirjoittaa aika "kevyesti" (ts. sinne runoilevan ei oletetakaan olevan professionaali). Nimimerkkiäni en viitsi mainita.
Yksi Rakkausrunoissa helposti vastaantuleva piirre on eri kirjoittajien runojen hämmentävä samankaltaisuus. Rekisteröityneistä iso osa on 15–25-vuotiaita tyttöjä ja nuoria naisia, ja on luultavaa, että heidän keskuudessaan elää ihan omanlaisensa runokulttuuri – jos sinussa on yhtään runotytön vikaa, kirjoitat tällaista tyyliä. Saman tien lukija löytää yhä uudelleen toistuvat samanlaiset virheet. Omaan silmääni särähtää eniten murteellisten persoonapronominien ja omistusmuotojen perustelematon käyttö. Vaikka muu runo on tyyliä "syksyn lehdet putoilevat puista, kylmä hiipii luihin ja ytimiin", sanotaankin "mielessä on sun kuva" tai "kunpa sä voisit soittaa mulle". Ehkä kyse on siitä, että nämä naisenalut kirjoittavat poppilyriikkaa, vaikka luulevat runoilevansa.
Toistakymmentä vuotta sitten seurustelin erään itseäni monta vuotta nuoremman tytön (nykyisen kolmikymppisen perheenäidin) kanssa. Hänkin kirjoitti runoja, jotka olivat myös kliseisiä ja täynnä vakiovirheitä. Mutta ne olivat erilaisia ja sympaattisia. Tyttö oli aikakauteensakin nähden jotenkin vanhanaikaista ihmistyyppiä, ja niinpä hänen runonsa olivat myös vanhanaikaisia. Niissä saattoi olla säkeitä kuten "se jäi ainiaaksi mielehen" tai "on loputon ikävä sydämessäin". Loppusointuja ei ollut, välimerkkejä ja isoja alkukirjaimia kyllä. Muistan, että tunsin niitä lukiessani olon hieman ristiriitaiseksi: yhtäältä niiden kirjoittajalla ei selvästi ollut pätevää kuvaa runoudesta, mutta toisaalta niissä oli viatonta, täysin turmeltumatonta kauneutta.
Kliseisyys ja tyylivirheiden toistelu ei silti ole epämiellyttävin nuorten tyttöjen runoissa vastaan tuleva ilmiö. Kaikkein eniten minua ärsyttää synkistely, oman tuomiopäivän pateettinen julistus. "Itken verisiä kyyneleitä" ja sitä rataa. Voivoivoi. Tämä on myös kaikkein selvimmin 2000-luvun ilmiö. Joskus mietin, kirjoittavatko nykytytöt onnesta enää lainkaan. Meneekö heillä hyvin silloin, kun ei ole aikaa tai tarvetta kirjoittaa runoja? Tehdäänkö sitä vain silloin, kun on tyhjiä hetkiä, joina saa tahtomattaan tilaisuuden itkeä murheitaan?
Yllä kirjoittamaani ei pidä käsittää väärin. En halveksi runotyttöjä, en edes nykyajan sellaisia. Ehkä uskon, että heistä on paljon parempaankin, mutta lyyriselle itseilmaisulle on aina paikkansa eikä sitä välttämättä tarvitse tehdä niin hemmetin tietoisena. Minunkin sisälläni asuu pieni runotyttö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti