"Miksi kutsutaan epäonnistunutta muusikkoa? Musiikkikriitikoksi." Tämän olen saanut kuulla ja lukea monesta paikasta. Itselläni se on pitänyt siinä mielessä paikkaansa, että musiikkiartistin urani ei ole (vielä) ottanut kunnolla tuulta siipiensä alle, kun taas toimin erään edesmenneen aviisin musiikkikriitikkona vuosina 2002–05. Tosin siihen mennessä en ollut tehnyt kuin pari demoa. No, ensimmäisen virallisesti julkaistun levyarvioni olen kirjoittanut jo 1994 (kyseessä oli Pink Floydin yhä viimeisin studioalbumi The Division Bell), jolloin en ollut edes demon tekemisestä ehtinyt kuin uneksia. Mutta jälleen toisaalta: ensimmäiset yhä muistamani omat sävellykset ovat viimeistään 1980-luvun alusta.
Itselleni on ehtinyt kehittyä hieman erilainen näkemys musiikkikriitikoista. He eivät välttämättä ole "epäonnistuneita muusikoita", eivätkä minunlaisiani totaalisia musiikkifriikkejä. Sen sijaan musiikkikriitikoiksi näyttää päätyvän silmäätekeviä rokkikundeja, joiden unelma on saada olla tekemisissä sikacoolien rock-piirien kanssa ja voida sen myötä ylenkatsoa jokaista, joka on vähemmän inessä niissä ympyröissä kuin he itse. Näihin ylenkatsottuihin lukeutuvat minunlaiseni ihmiset sekä musiikkiartisteina että -kriitikoina. Kokemusta nimittäin on kummastakin asiayhteydestä. Luultavasti ylenkatsontaa lisää alitajuinen uhan tunne. Minunlaiseni pelottaisi musiikkiartistina, koska piirit ja ympyrät eivät merkitse minulle mitään, samoin kuin musiikkikriitikkona, koska vaikutuksestani painottuu musiikki eikä piirit ja ympyrät.
Hyllystäni löytyy isot pinot vanhoja musiikkilehtiä. Musassa (1972–74) ja Soundissa (vuodesta 1975 aina 1990-luvulle asti) kirjoittaneen Jukka "Waldemar" Walleniuksen kanssa minulla olisi montakin yksittäistä kanaa kynimättä (The Alan Parsons Project: Eye in the Sky, Electric Light Orchestra: Time, pari mainitakseni). Silti hän edustaa minulle pysyvää esimerkkiä musiikkitoimittajasta ja -kriitikosta, jollaisista on nykyään pulaa. Voi kyllä olla, etteivät nykyiset musiikkilehdet huolisi Walleniuksen journalismia sivuilleen sillä iänikuisella kirveelläkään. Walleniuksella nimittäin oli tapana kirjoittaa palstatolkulla asiaa, joka ei välttämättä edes koskenut arvosteltavana olevaa levyä. Hänen musiikkitietämyksensä oli kuitenkin niin pätevää, että jos hän halusi Rod Stewartin sijaan kirjoittaa pääasiassa mieleen juolahtaneesta Righteous Brothersista (kuvitteellinen esimerkki), se ei haitannut: asiasisältö kiinnosti kumminkin. Rönsyilystä, poukkoilusta ja mukaan päässeistä puhekielisyyksistä huolimatta teksti oli aina täysin ymmärrettävää, toisin kuin jonkun Roo Ketvelin, jonka arvioista ymmärsi parhaiten, mikäli oli erikoistunut abstraktin lyriikan analyysiin. Silti jopa Roo Ketvel synnytti (positiivisessa mielessä) luovia ajatuksia, mihin piiri- ja ympyräpainotteiset kriitikot eivät kykene tai halua kyetä.
Nykyään Walleniuksen, Ketvelin tai edes Juho Juntusen levyarvioihin ei törmää musiikkilehdissä. Silti niissä vaikuttaa yhä useita pitkän linjan kirjoittajia. Harmi vain, ettei heistä juuri ole myönteisiksi esimerkeiksi. Lähinnä Imagessa nykyään kirjoitteleva Samuli Knuuti osaa kyllä käyttää sanan säilää, eikä edes käytä pakonomaisesti sanaa säilänä niin kuin monet nuoremmat. Valitettavasti Knuutilla on yksi ongelma: hänen populaarimusiikin historiankirjoituksensa alkaa noin vuodesta 1981. Niinpä Noel Gallagher saa pluspisteitä kuulostaessaan hetkittäin U2:lta, kun veli Liam Gallagher ei saa niitä erehtyessään kuulostamaan 60-luvun bändeiltä. Soundi-lehdessä on yhä asemissa Tero Alanko, joka on silkkaa musiikillista kapeakatseisuuttaan haukkunut 1990-luvulta alkaen niin monta modernia klassikkoa, etten osaa pitää edes lukua. Lyhyemmässä ajassa asemansa vakiinnuttanut Sue-lehden Jarkko Fräntilä on B-luokan Knuuti. Hän tuntuu pohdiskelevan ihmeissään lähes jokaisessa kirjoituksessaan, mitä tämä musiikki nyt oikein on ja miksei mikään tunnu miltään – ilman, että tajuaa oikeasti huolestua nykymusiikin tilasta: se ei ole coolia. Voi pientä.
Äsken kuuntelin belgialaisen Hooverphonic-yhtyeen neljä vuotta vanhan albumin The President of the LSD Golf Club. Epäilyttävästä nimestään huolimatta minusta kyseessä on oikein hyvä levy. Sen musiikissa yhdistyvät 90-luvun ambient- ja trip hop-vaikutteet sekä uusvanha 60-lukulainen retropsykedeliavivahde. Viime vuosina suomalainen musiikkimedia ei ole edes huomannut Hooverphonicin levyjä, sillä se ei edusta millään mitalla "kiinnostavaa" tyyliä. Kuka sen kiinnostavuuden määrittelee? Musiikkimedia. Ketkä ovat musiikkimedia? Ne, joiden unelma on saada olla tekemisissä sikacoolien rock-piirien kanssa?
Voi luoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti