Olen tätä ennen kirjoittanut yhdeksän kirjoitelmaa elämäni käännekohdista. Niistä kolme ajoittui 1980-, kolme 1990- ja kolme 2000-luvulle. Aikajakauma voi sikäli vääristää, että minulle kaikkein rakkain vuosikymmen (kenties, hämmentävää kyllä, 90-luvun ohella) on 1970-luku. Ehdin nähdä siitä vain vähän yli puolet, ja yksityiskohtaisia muistikuvia on vuosikymmenen 2–3 viimeiseltä vuodelta. Silti se, mitä 70-luvusta yhtäältä muistan ja toisaalta ymmärrän, on kaikkein läheisintä ja "ominta".
Viime päivien sohvalukemistojani ovat olleet Minna Sarantola-Weissin Reilusti ruskeaa, Tiina Huokunan Vallankumous kotona ja Elina Standertskjöldin Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1960–1980. Kaikista näistä huokuu ongelmallinen näkökulma 70-lukuun. Sarantola-Weiss, yksi vuosikymmenen keskeisimmistä asiantuntijoista nyky-Suomessa, oli jo aiemmin viitannut omimpaan aikaansa ruokakirjassa 70-luku tarjottimella ja kulutuskulttuurin leviämistä koteihin tarkastelleessa Sohvaryhmän läpimurrossa. Reilusti ruskeaa lähtee rohkeasti kuvaamaan aikakauden ilmiöitä ja kumoamaan käsitystä, että 70-luku oli jokin ummehtunut ja pysähtynyt jakso radikaalin 60-luvun ja menevän 80-luvun välissä. Valitettavasti Sarantola-Weiss ei täysin löydä 70-luvun mystistä ydintä, vaan suorastaan ihmettelee, mikä se 70-luku loppujen lopuksi olikaan. Näin ollen edellä mainittu kumottava käsitys melkeinpä vahvistuu. Samaa ideaa toteuttaa Standertskjöldin teos, joka esittelee 60-lukua 50 sivun, 80-lukua 44 sivun ja 70-lukua vain 38 sivun verran; lisäksi esim. 80-luvun alkuun sijoittuva Oulun koulu on tungettu 70-luvun yhteyteen. Myös Huokuna esittää 70-luvun selkeästi aikakautena, jolloin edellisellä vuosikymmenellä alkanut arjen vallankumous tyrehtyi ja kansakunta alkoi asettua seuraavan vuosikymmenen leimalliseen keskiluokkaisuuteen.
Itselleni 70-luku on lähtökohta ja päätepiste. Synnyin 70-lukulaiseen todellisuuteen, joka alkoi radikaalisti muuttua juuri siinä vaiheessa, kun minulla käynnistyi prosessi nimeltä sosiaalistuminen. Se tuotti ongelmia alusta lähtien, joten on ymmärrettävää, että näistä ongelmista vapaa lapsuuden aikakausi muodostuu mielikuvissa myönteiseksi. Jos olisin elänyt 70-luvun jälkipuolta 14-vuotiaana poikana, olisin todennäköisesti saanut yhtä usein turpiini kuin vuosikymmentä myöhemminkin sain. 80-luvusta, etenkään sen loppupuolesta, en pidä – mutta hetkinen: eihän se johdukaan siitä, että sain isoilta pojilta turpiini. Se johtuukin siitä, että juuri noina vuosina (aivan erityisesti 1989) aloin itse ja oma-aloitteisesti tajuta, että tässä aikakaudessa on jotain mätää. Opin inhoamaan juppiaikaa niin totaalisesti, että siihen verrattuna varhaislapsuuden ajan todellisuus muuttui päässäni kiehtovaksi ja inspiroivaksi. Niinpä 90-luvulla lähdin tosissani tutkimaan ja ottamaan selvää, mitä oli 70-luku.
Mitä se sitten oli? Ensin liuta omakohtaisia muistikuvia tajunnanvirrallisesti. 70-luku oli voimakkaita värejä (vihreä, punainen, ruskea, oranssi, keltainen, tummansininen), joilla hieman vaisutkin asuin- ja elinpuitteet herätettiin vireään eloon. 70-luku oli leikkisiä muotoja, leveitä housunlahkeita ja kukkakuvioita. 70-luku oli vapaasti temmeltäviä lapsia, joiden ei tarvinnut pelätä nykyajan moottoriliikennekapasiteettia ja epäilyttäviä vieraita ihmisiä. Se oli myös paljon lapsia ja ylipäänsä paljon ihmisiä siellä, missä lapsia ja ylipäänsä ihmisiä eli ja oli. Asumukset olivat nykyaikaa ahtaampia, spontaani kyläileminen oli tavallista, eikä omakotitalon, oman auton ja suljetun työpaikan yksityisyysyhdistelmä ollut vielä mikään sääntö. 70-luku oli pieniä kauppoja, pieniä autoja, yhtä ja toista pientä – vaatteetkin olivat "pieniä", tyköistuvia. 70-luku oli rokkia (siis nimenomaan "rokkia", ei mitään jengitappelua punkit vastaan diinit), iskelmiä, "ajan sykettä" edustavaa diskomusiikkia, Beatlesin jälkivaikutusta sekä luonnollisesti Abbaa. Toisaalta 70-luku oli myös laitoksia silmänkantamattomiin, sosiaalista hyvinvointia ja kliinistä puhtautta, jolla pyrittiin karkottamaan pöpöt ja muu ällö. Samalla se kuitenkin oli rennompaa asennetta, istuttiin ja seistiin mieluummin vetelästi kuin suoraselkäisinä, eikä tupakansavua häädetty pihalle. Kokonaisuutena 70-luku oli iloista mieltä, sillä hymyä, onnellisuutta ja rakkautta pidettiin ainakin periaatteessa aina yksinkertaisesti hyvänä.
Mitä muuta noin 18-vuotiaana alkanut suuri omakohtainen 70-luvun tutkiskeluni on selvittänyt? Lähiörakentamista, jota vielä alkuaikoina kantoi eteenpäin vilpitön luottamus siihen, että kyllä ihmiset luovat oman elämänsä sielläkin ja kaikkialla, yhdessä ja itsekseen. Inhimillisyyden vaatimusta, joka kohdistui lähiörakentamisen (ja laitostumisen) lisäksi muuhunkin yhteiskuntasuunnitteluun ja muun muassa tieteenharjoittamisen tapaan. Radikaalia suunnittelua, designia ja taidetta. Energiakriisi, joka katkaisi radikaali-ideoilta toisen siiven ja sammutti katuvalot öisin. Vasemmistolaisuutta varsinkin kulttuurielämässä, radikaaleja opiskelijoita vuosikymmenen alkupuolella ja marxilaisia tutkijoita sen loppupuolella. Liennytystä ja rauhantahtoa, huippuna Helsingissä järjestetty ETY-kokous. Ympäristötietoisuuden lisääntymistä. Oli siihen kyllä syytäkin.
Lainaan toisaalla kirjoittamaani: "...the end of the 1970s is the worst tragedy of my lifetime." Pilkettä silmäkulmassa, mutta vain toisessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti