Ennen muutaman kuukauden jaksoa noin 24 vuotta sitten olin 12-vuotias alle 1,5 metrin mittainen lapsi. Sen muutaman kuukauden jakson päätyttyä olin 13-vuotias yli 1,5 metrin pituinen nuori ihminen.
Kevätkaudella olin ensin ensimmäisellä partioleirilläni (Puolangalla) ja sitten ala-asteen luokkaretkellä (Ähtärissä). Kumpikaan näistä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin reissussa ilman vanhempiani, mutta näillä kerroilla tuntui siltä kuin olisin omillani ja vastuussa itsestäni. Esimerkiksi luokkaretkeen liittyy vielä paljon muistikuvia, jotka kertovat lapseudesta – en osannut käyttää bussin vessaa, nirsoilin ruokapaikassa tarjoilluista lihapullista – mutta toisaalta remusimme siellä oman jengin kesken ja teinimusa pauhasi bussin kasettisoittimesta. Opettajan läsnäoloa ei aina edes muistanut. Hassusti on myös jäänyt mieleen, kuinka aikakauden tyypilliseen leveähiha-aukkoiseen T-paitaan pukeutunut oman luokan tyttö nosti vieressäni käsivartensa vaakatasoon. Olisin nähnyt "jotain", mutten hennonnut katsoa.
Ajan uusi innovaatio oli rahoittaa luokkaretki oman koulun oppilaille suunnatuilla limudiskoilla. Ne pidettiinkin koulun juhlasalissa, joka sivumennen sanoen oli myös jumppasali. En osannut tanssia, mutta jotenkin sitä siellä liikuttiin. Monacon prinsessa Stéphanie oli tuolloin suuri tähti, jonka kappaleita kuultiin – ja tanssittiin – moneen kertaan. Vastikään kuuntelin niitä Youtubesta. Yhä edelleen erityisesti yksi tietty kappale (One Love to Give) yhdistyy päässäni erääseen tyttöön, johon olin aika ajoin ihastunut. Tanssimme sen ainakin kerran yhdessä. Lisäksi kovaääniset pauhasivat muiden muassa Madonnaa, joka oli silloin vielä uusi tähti, sekä poikien ja kovistyttöjen mieliksi jotain hardrockimpaa kuten ruotsalaista Europea. Vaihtoehtokulttuurista ja -musiikista tiedettiin niin vähän, ettei sitä käytännössä ollut olemassakaan.
Kesäkuun alussa heti koulun päätyttyä suuntasimme isäni ja äitini kanssa ulkomaille pidemmäksi ajaksi kuin koskaan ennen. Lomailu yhdistettiin isän työmatkaan. Olin päättänyt, että sitkeä ärrävikani saa jäädä historiaan sen "poissaolon" aikana. Yksikään kavereista ei pääsisi kommentoimaan yritystäni käyttää uutta ärrää. Projekti onnistui, eikä kukaan noteerannut muutosta ennen kuin joskus vuosien kuluttua. Reissusta jälkeenpäin teetettyjä valokuvia katsoin ihmeissäni: en ollut niissä enää se perheen pieni lapsonen, vaan melkein yhtä pitkä kuin äiti. Olin joskus alaluokilla ollut luokan pienin; seuraavana vuonna kolme luokan pojista oli minua lyhyempiä. Kuudennen luokan opettajani oli nimitellyt äänialaani sopraanoksi; yläasteen musiikinopettajan mukaan olin baritoni. Jossain tätä intiimimmässä tilanteessa voisin myös selittää, mikä slaaginomainen jysäys laittoi elimistönikin täysin sekaisin saunassa vanhempieni lähdettyä.
Heinäkuussa 1987 matkustin yksin junalla Oulusta Helsinkiin. Matka kesti muistaakseni tuolloin kahdeksan tuntia. Äiti oli saatellut minut matkaan ja perillä odotti sukulaisperhe, mutta sillä välillä olin yksin maailmalla. Minä, ajatukseni ja unelmani.
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
torstai 19. toukokuuta 2011
Elämän käännekohtia: 17.8.1981
Tähän olisi voinut valita aiheeksi myös 30.10.1980. Silloin perheemme muutti pienestä omakotitalosta, jossa olimme asuneet kolme vuotta vuokralla, isompaan keskeneräiseen omakotitaloon, joka oli "oma". Lainausmerkit tarkoittavat, että sen velkoja maksettiin vielä 1990-luvullakin. Tänään tuntuu kuitenkin siltä, että oleellisempi käännekohta on seuraavan vuoden elokuun 17. päivä, jolloin aloitin peruskoulun ensimmäisen luokan. Sitä ennen olin jo käynyt ilmoittautumassa kouluun maaliskuussa ja tutustumisessa toukokuun alkupuolella, siis hiukan yli 30 vuotta sitten.
Sunnuntaina 16. elokuuta 1981 olin vielä "vapaa" lapsi viettämässä viimeisiä kesäpäiviä. En tietenkään muista siitä päivästä mitään. Seuraavan päivän muistan hämärästi. Luokallamme oli ilmeisesti 29 oppilasta, joista kolme tyttöä (!) passitettiin lähipäivinä naapurikouluun, ettei luokasta (pienen koulun ainoasta ekaluokasta) tulisi liian isoa. Seuraavana vuonna koulussa aloittikin ensimmäistä kertaa kaksi ekaluokkaa. Mutta se on jo asioiden edelle menemistä. Totean koulunalkua seuranneesta kaudesta vain, että jouduin pian törmäämään ilmiöön nimeltä koulukiusaaminen. Se paheni selvästi myöhempinä vuosina, mutta läsnä se oli alusta lähtien. Olin itse asiassa ollut jo tarhakiusattu, mutta viisivuotiaan tajunta on erilainen kuin seitsenvuotiaan, eikä kiusaaminen koskettanut minua lastentarhan ulkopuolella mitenkään. Sitä paitsi kouluunmeno oli ihan eri lailla pakollista touhua.
Vuodesta 1981 muistan yhtä ja toista. Olin käynyt keväällä seurakunnan pitämässä päiväkerhossa. Sieltä minut ja parhaan kaverini nouti tämän isä ikivanhalla keltaisella Volkswagenillaan. Loppuiltapäivän olin kaverin luona, kunnes äitini soitti sinne ilmoittaakseen tulleensa kotiin (jolloin minäkin saatoin sinne, melkein naapuriin, kävellä). Päiväkerhoa ei ollut kaikkina viikonpäivinä. Muut päivät vietin mummolassa keskikaupungilla. Mummo alkoi jo silloin hitusen dementoitua, vaikka oli "vain" reilun seitsemänkymmenen ikäinen. Siitä kevätkaudesta muistan lisäksi (kouluun ilmoittautumisen ja tutustumisen ohella), että maaliskuu oli poikkeuksellisen kylmä. Talvi oli ollut luminen. Lahdessa järjestettiin ampumahiihdon MM-kisat, joita katsoin mummolan telkkarista. 12-vuotiaan veljeni kanssa leikimme pikkuautoilla, joita hän kustomoi maalaamalla niihin kuvioita pikkutarkasti ja liimaamalla istuimiin plyysinpaloja. Loppukeväällä pääsin osalliseksi ajankohtaisesta musiikkibuumista, kun Stray Catsia kuunneltiin Rockradiosta aina tilaisuuden tullen.
Kesän alkupuoli oli sateinen, loppukesä ihan siedettävä. Kävimme isän, äidin ja veljen kanssa ensimmäisellä Etelä-Suomen automatkalla. Siitä tuli sittemmin jokakesäinen sääntö. Auto oli beigenvärinen Peugeot. Menomatka Oulusta Helsinkiin kesti uskomattoman kauan, perillä olimme vasta yökahdelta. (Myöhemmin on kerrottu, että matkan hitauden syy oli se, kun minun ja veljeni täytyi vähän väliä saada jostain syötävää tai juotavaa tai päästä pissalle – vuorotellen.) Elin sen päivän todella täysillä, muistan vieläkin, miltä tuntui jossain tietyssä reitinkohdassa – Vimpelissä, Virroilla tai Pälkäneellä. Muistan myös, että jossain vaiheessa päivää kuului radiosta Rainbow-yhtyeen hitti I Surrender. Se siivitti jo kohti niitä (koulu)vuosia, jolloin lempimusiikki oli aina (olevinaan) heviä. Helsingissä satoi koko ajan vettä, mutta kaupunki oli kiehtova. Paluumatka tehtiin Itä-Suomen kautta. Juuri seitsemän täyttäneen lapsen tajuntaan jäivät sellaisetkin paikannimet kuin Liljendal, Tuohikotti ja Vehmasmäki. Jossain vaiheessa kesää käytiin myös äidin suvun omistamalla saarella Taivalkoskella, missä nykyistä mökkirakennusta vasta suunniteltiin. Sukulaisten kyläilyt, ja sukulaisten luona kyläilyt, olivat yleisiä ja aina mukavia. Isä harrasti maratonjuoksua ja jolkottikin sinä kesänä voimaan jääneen ennätyksensä, 2.42 ja risat.
Elokuun kolmantena viikonloppuna olin vielä kiusaamaton, tärveltymätön ja naiivin onnellinen.
Sunnuntaina 16. elokuuta 1981 olin vielä "vapaa" lapsi viettämässä viimeisiä kesäpäiviä. En tietenkään muista siitä päivästä mitään. Seuraavan päivän muistan hämärästi. Luokallamme oli ilmeisesti 29 oppilasta, joista kolme tyttöä (!) passitettiin lähipäivinä naapurikouluun, ettei luokasta (pienen koulun ainoasta ekaluokasta) tulisi liian isoa. Seuraavana vuonna koulussa aloittikin ensimmäistä kertaa kaksi ekaluokkaa. Mutta se on jo asioiden edelle menemistä. Totean koulunalkua seuranneesta kaudesta vain, että jouduin pian törmäämään ilmiöön nimeltä koulukiusaaminen. Se paheni selvästi myöhempinä vuosina, mutta läsnä se oli alusta lähtien. Olin itse asiassa ollut jo tarhakiusattu, mutta viisivuotiaan tajunta on erilainen kuin seitsenvuotiaan, eikä kiusaaminen koskettanut minua lastentarhan ulkopuolella mitenkään. Sitä paitsi kouluunmeno oli ihan eri lailla pakollista touhua.
Vuodesta 1981 muistan yhtä ja toista. Olin käynyt keväällä seurakunnan pitämässä päiväkerhossa. Sieltä minut ja parhaan kaverini nouti tämän isä ikivanhalla keltaisella Volkswagenillaan. Loppuiltapäivän olin kaverin luona, kunnes äitini soitti sinne ilmoittaakseen tulleensa kotiin (jolloin minäkin saatoin sinne, melkein naapuriin, kävellä). Päiväkerhoa ei ollut kaikkina viikonpäivinä. Muut päivät vietin mummolassa keskikaupungilla. Mummo alkoi jo silloin hitusen dementoitua, vaikka oli "vain" reilun seitsemänkymmenen ikäinen. Siitä kevätkaudesta muistan lisäksi (kouluun ilmoittautumisen ja tutustumisen ohella), että maaliskuu oli poikkeuksellisen kylmä. Talvi oli ollut luminen. Lahdessa järjestettiin ampumahiihdon MM-kisat, joita katsoin mummolan telkkarista. 12-vuotiaan veljeni kanssa leikimme pikkuautoilla, joita hän kustomoi maalaamalla niihin kuvioita pikkutarkasti ja liimaamalla istuimiin plyysinpaloja. Loppukeväällä pääsin osalliseksi ajankohtaisesta musiikkibuumista, kun Stray Catsia kuunneltiin Rockradiosta aina tilaisuuden tullen.
Kesän alkupuoli oli sateinen, loppukesä ihan siedettävä. Kävimme isän, äidin ja veljen kanssa ensimmäisellä Etelä-Suomen automatkalla. Siitä tuli sittemmin jokakesäinen sääntö. Auto oli beigenvärinen Peugeot. Menomatka Oulusta Helsinkiin kesti uskomattoman kauan, perillä olimme vasta yökahdelta. (Myöhemmin on kerrottu, että matkan hitauden syy oli se, kun minun ja veljeni täytyi vähän väliä saada jostain syötävää tai juotavaa tai päästä pissalle – vuorotellen.) Elin sen päivän todella täysillä, muistan vieläkin, miltä tuntui jossain tietyssä reitinkohdassa – Vimpelissä, Virroilla tai Pälkäneellä. Muistan myös, että jossain vaiheessa päivää kuului radiosta Rainbow-yhtyeen hitti I Surrender. Se siivitti jo kohti niitä (koulu)vuosia, jolloin lempimusiikki oli aina (olevinaan) heviä. Helsingissä satoi koko ajan vettä, mutta kaupunki oli kiehtova. Paluumatka tehtiin Itä-Suomen kautta. Juuri seitsemän täyttäneen lapsen tajuntaan jäivät sellaisetkin paikannimet kuin Liljendal, Tuohikotti ja Vehmasmäki. Jossain vaiheessa kesää käytiin myös äidin suvun omistamalla saarella Taivalkoskella, missä nykyistä mökkirakennusta vasta suunniteltiin. Sukulaisten kyläilyt, ja sukulaisten luona kyläilyt, olivat yleisiä ja aina mukavia. Isä harrasti maratonjuoksua ja jolkottikin sinä kesänä voimaan jääneen ennätyksensä, 2.42 ja risat.
Elokuun kolmantena viikonloppuna olin vielä kiusaamaton, tärveltymätön ja naiivin onnellinen.
lauantai 14. toukokuuta 2011
Minun Beatles-esseeni
Sain juuri loppuun Jonathan Gouldin kirjoittaman Beatles-kirjan Can't Buy Me Love. Olen lukenut jo niin monta Beatles-näkökulmaa, että niiden jatkoksi on aika kirjoittaa tällainen oma Beatles-näkökulma.
Moni Beatles-tarina alkaa yhtyeen Amerikan-valloituksesta. Moni tarina myös päättyy siihen. Minua se ei hirveämmin kiinnosta, koska USA on ihan tyhmä maa. Suomalainen HIM:kin alkoi menestyä siellä heti muututtuaan umpitylsäksi kelaajaksi. Ja kun sain aasinsillan Suomeen, niin muistutan, että Beatles oli jo listaykkönen Suomessa ennen saman tapahtumista Yhdysvalloissa. Meidän ykköshittimme oli Twist and Shout, jota britit ja jenkit eivät julkaisseet singlenä. USA:ssa ensimmäinen listaykkönen oli I Want to Hold Your Hand. On mielenkiintoinen "sattuma", etten ole ikinä liiemmin välittänyt kyseisestä rallatuksesta. Toisaalta cover-kohkaus Twist and Shout ei sekään hirveästi sykähdytä.
Beatles oli aikansa poikabändi, "the boys from Liverpool", samalla tavoin kuin myöhemmin esimerkiksi Depeche Mode, "the boys from Basildon". Kumpikin bändi teki itse biisinsä ja kehittyi sittemmin valtavasti (ja valtavan kauas) alkuajoistaan. Mutta missä Deppareilla vedenjakaja oli alkuperäisen biisintekijän Vince Clarken lähtö bändistä, Beatles oli sama ihmisjoukkio koko levytysuransa ajan. Kaikki uran oleelliset käänteet olivat bändin sisäisiä, hyvin usein jopa yhden ihmisen sisäisiä. Tässä valossa Beatlesin uralla alkoi toden teolla tapahtua jossain vaiheessa vuotta 1964. Totta kai kansallinen ja sittemmin kansainvälinen megaläpimurto oli vaikuttanut bändiin ja sen jäseniin. Musiikissa se ei kuitenkaan kuulu, ellei lasketa A Hard Day's Night -albumia sävyttävää valtaisa pop-itseluottamusta.
Mitä vuonna 1964 tapahtui? No, Beatlesin vanavedessä rynni esiin lukemattomia uusia brittibändejä. Heistä suurin ja rumin oli The Rolling Stones. Bisneshuijari Dave Clarkin kokoama Dave Clark Five esiintyi tiuhaan listoilla. The Hollies ja Herman's Hermits tekivät tuloaan. The Kinks sai klassikon ensihitistään You Really Got Me. Lukuisat Liverpoolin bändit, etunenässä Gerry & the Pacemakers ja The Searchers, olivat ilmestyneet kuvioihin jo aiemmin. Heitä kaikkia oleellisempi on tässä tarinassa newcastlelainen The Animals, tarkemmin sanoen yksi heidän biisinsä, eikä se ollut edes heidän omansa. Sielukas rock-versio amerikkalaisesta kansanballadista The House of the Rising Sun on nimittäin yksi rockin historian tukevimpia merkkipaaluja. Se antoi folklaulaja Bob Dylanille hänen myöhemmän rock-soundinsa. Se ennakoi folkin ja rockin sulautumista ja välillisesti jopa psykedeelisen rockin syntymistä. The House of the Rising Sun on hetki, jolloin rockista alkoi tulla uutta kansanmusiikkia.
Vuoden 1964 loppupuolella The Beatles ja Bob Dylan tapasivat jossain Amerikassa. He polttivat yhdessä pilveä ja jakoivat ideoita keskenään. Beatlesin vuoden 1964 jälkimmäinen albumi, Beatles for Sale, onkin yllättäen folk-vaikutteinen. I'm a Loser on John Lennonin ensimmäinen Dylan-pastissi, Baby's in Black keinuu 6/8-rytmissä aivan kuten The House of the Rising Sun. I'll Follow the Sun on Paul McCartneyn ensimmäinen Beatles-levylle päätynyt akustishenkinen laulelma. Samaan aikaan Beatles for Salen kanssa ilmestyi single I Feel Fine / She's a Woman, joka käynnisti rinnakkaisen, yhtä pitkällisen tapahtumaketjun. A-puolen hitti alkaa feedback-efektillä, jollaiset oli siihen saakka yritetty kaikin voimin pitää poissa levytyksiltä. B-puolen kappaleella Paul käyttää tuolloin huumekulttuuriin yhdistynyttä slangi-ilmausta "turn me on". Levytys ei ole psykedeelistä rockia, mutta kylläkin sen esihistoriaa.
Tämän vaiheen jälkeen Beatles ei ollut koskaan entisensä. Tarkemmin sanoen popmaailma ja rockmusiikki eivät olleet koskaan entisensä. Teinityttöjen idolisoiman poikabändin dominoimasta vaikutuksesta oli syntymässä vastakulttuuri, joka kyseenalaisti koko vallitsevan arvotodellisuuden. Dylan on ainoa, jonka vaikutusta 60-luvun ihmeeseen voidaan edes verrata Beatlesiin. Pienempiä toimijoita saman prosessin musiikki-ilmentymässä olivat The Who, The Yardbirds, The Beach Boys, The Byrds, Donovan, The Mamas & the Papas, Lovin' Spoonful, Simon & Garfunkel ja Jimi Hendrix sekä liuta San Franciscon uusia yhtyeitä, edelläkävijänään Jefferson Airplane.
Vuoden 1965 ensimmäinen Beatles-albumi, samannimisen elokuvan ääniraidan ympärille koottu Help!, oli puolitäynnä uutta folk-vaikutusta. Mukana oli myös taidepoppia ja -folkia valtavasti inspiroinut Yesterday. Myöhempi Rubber Soul esitteli folkrockin ja taidepopin ohessa George Harrisonin vahvana laulunkirjoittajana sekä John Lennonin sukupolvensa uutena rakkauden profeettana (The Word: "I'm here to show everybody the light!"). Koko vuosi oli kuitenkin Beatlesin osalta lähinnä edellisenä loppuvuonna alkaneen kehityksen vakiinnuttamista. Siitä valtaisaa hyppyä eteenpäin edusti vuoden 1966 tuotanto. Tuhdisti rockanneen Paperback Writer -singlen B-puoli Rain ei ollut maailman ensimmäinen psykedelialevytys – Yardbirdsin Shapes of Thingsin ja Byrds-klassikko Eight Miles High'n psykedeelisyyttä ei ole mitään syytä kiistää – mutta viimeistään sen lopussa kuultu takaperin äänitetty lauluosuus avasi valtavat mahdollisuudet psykedeeliselle musiikille. Oleellista on myös Lennonin täydellisesti kaikista naamioista riisuttu laulusuoritus. Singleä seurannut Revolver on kenties kaikkien aikojen edistyksellisin rock-albumi, ja erään kommentin mukaan levyn päättävä Tomorrow Never Knows oli 30 vuotta aikaansa edellä. Tokkopa sekään riittää? Voi myös hyvällä syyllä väittää Yellow Submarinen torvisektiosämpläyksen käynnistäneen kehityksen, josta syntyi hiphop.
Eräänä päivänä ajattelin, että jos olisin elänyt pari-kolmikymppisenä 60-luvulla, olisin Strawberry Fields Foreverin kuultuani sännännyt Beatlesin teinifanien pakeille: "Te olitte alusta lähtien oikeassa! Te tajusitte jotain, mitä minä en tajunnut!" Lennonin lapsuustrippibiisi on yksi Beatlesin ehdottomia taiteellisia huippukohtia. Sellaisena pidetään myös albumia Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band, joka kyllä onkin käsitetaiteellinen huippukohta. Itse olen änkyrä ja väitän, että levy olisi paljon parempi, mikäli Penny Lanea ja Strawberry Fieldsiä ei olisi napattu kesken kaiken pois. Levylle päätyneistä ainakin Lovely Ritan olisi sumeilematta voinut viskata pihalle. Hieman askarruttaa myös, olisiko Magical Mystery Tour -albumi (joka alun perin julkaistiin Euroopassa vain EP:nä) niin ikään kiehtovampi kokonaisuus, jos se olisi koottu johdonmukaisesti yhtenäiseltä aikakaudelta. Mukana voisi olla Only a Northern Songia, It's All Too Muchia ja muita Beatlesin psykedeliakauden kummajaisia. Musiikkina nykyinen mysteerikiertuelevy on kyllä ihan priimaa. On selvää, että myyttisen hippivuoden 1967 kaikkein huikein musiikki tuli Beatlesilta – kirkkaimpana helmenä universaalin rakkauden hymni All You Need Is Love.
Lisää kysymyksiä: mitä, jos Johnin Across the Universesta olisi tullut vuoden 1968 ensimmäinen Beatles-single Paulin Lady Madonnan sijaan? Sellaiseksi Lennon alun perin biisiä tarjosi. Jonathan Gouldin mukaan myös Cry Baby Cry oli tehty jo ennen bändin kuuluisaa Maharishi Mahesh Yogi -vaihetta. Se kuitenkin julkaistiin vasta klassisen Hey Jude -singlen jälkeen marraskuussa 1968 ilmestyneellä "valkoisella tuplalla" eli The Beatles -albumilla. Levyn yksi upeimpia puolia on se, että osa musiikista on aidosti paskaa. Kokonaisuutena 1968 on populaarikulttuurisesti edeltäjäänsä hajanaisempi vuosi: yhtäältä psykedeliaunelman jatkoa, toisaalta flower power -unelman tyrmäys. The Beach Boys, Donovan, Bob Dylan ja The Byrds liukuivat tässä vaiheessa jo selvästi poispäin hipahtavista ihanteista.
Beatles-juttu hajosi lopullisesti käsiin vuoden 1969 aikana. Sitä olivat pohjustaneet jo yhtyeen perustaman Apple-yhtiön fantastinen kaaos sekä Yoko Onon ja Linda Eastmanin astuminen kuvaan. Tammikuiset Get Back -sessiot muuttuivat painajaiseksi. Oma hassu osuutensa asiaan on Alexis "Magic Alex" Mardasilla, jonka Applen kellariin muka rakentama huippustudio osoittautuikin huijaukseksi. Johnin ja Yokon "bed-inin", Georgen tilapäisen bändistä eroamisen sekä jokusen ainoastaan Paulin ja Johnin tekemän levytyksen jälkeen Beatles sai kuin ihmeen kaupalla vielä aikaiseksi kunnon albumin. Sen nimi on Abbey Road. Olen monta kertaa ihmetellyt Becausen ja Sun Kingin pysähtynyttä hartautta, kunnes on ilmennyt, että Yoko Onolla on osuutta kappaleiden tekemiseen. Erään kirjoittajan mukaan Abbey Roadia ei tehnyt Beatles, vaan "superbändi", jonka jäsenet olivat samat kuin Beatlesin. Samoihin aikoihin pidetyillä Woodstockin festareilla aikakaudelle tyypillisistä superbändeistä esiintyi ainakin Crosby, Stills, Nash & Young.
Sitten, kuten tiedetään, Beatles hajosi. Phil Spectorin Get Back -sessioista työstämä Let It Be ilmestyi postuumisti, minkä jälkeen kaikki oli ohi. Vai oliko? Asiaa hämärtäviä tekijöitä on useita. Ehkä mielenkiintoisinta on, että Lennonin loppuvuoden 1970 single Mother / Isolation julkaistiin Itä-Euroopassa Beatlesin nimellä. Ringo Starr soitti kappaleissa rumpuja, ja voi olla, että Harrisonkin kävi sessioissa! Se, että yksi Beatle puuttui kokoonpanosta, oli jo vuosia ollut tavanomainen ilmiö. Vuonna 1971 George yritti koota Beatles-reunionia kuuluisaan Bangladesh-konserttiinsa. John Lennon sanoi kyllä, McCartney kuitenkin kieltäytyi ja viime kädessä Lennonkaan ei näyttäytynyt. Ringo Starrin vuoden 1973 Ringo-albumilla olivat mukana kaikki Beatlet, joskaan eivät samassa biisissä eivätkä yhtä aikaa studiossa. Beatles-reunionia kaavailtiin myöhemminkin useita kertoja. John Lennon ammuttiin kuoliaaksi vuonna 1980, mutta vielä 1985 huhuttiin Beatles-esityksestä Live Aid -konsertissa. Johnin olisi korvannut hänen poikansa Julian. Esitystä ei kuitenkaan tullut. 1990-luvulla elossa olleet kolme Beatlea sentään kokoontuivat Anthology-levytyksiin ja -kuvauksiin. Niinpä minäkin olen istunut television äärellä vuonna 1995 katsomassa uuden Beatles-videon ensiesitystä. Yli puolitoista vuosikymmentä on kulunut siitäkin ja George Harrison kuollut syöpään, mutta edelleen The Beatles on kaikkien aikojen kiehtovin musiikkiyhtye.
Moni Beatles-tarina alkaa yhtyeen Amerikan-valloituksesta. Moni tarina myös päättyy siihen. Minua se ei hirveämmin kiinnosta, koska USA on ihan tyhmä maa. Suomalainen HIM:kin alkoi menestyä siellä heti muututtuaan umpitylsäksi kelaajaksi. Ja kun sain aasinsillan Suomeen, niin muistutan, että Beatles oli jo listaykkönen Suomessa ennen saman tapahtumista Yhdysvalloissa. Meidän ykköshittimme oli Twist and Shout, jota britit ja jenkit eivät julkaisseet singlenä. USA:ssa ensimmäinen listaykkönen oli I Want to Hold Your Hand. On mielenkiintoinen "sattuma", etten ole ikinä liiemmin välittänyt kyseisestä rallatuksesta. Toisaalta cover-kohkaus Twist and Shout ei sekään hirveästi sykähdytä.
Beatles oli aikansa poikabändi, "the boys from Liverpool", samalla tavoin kuin myöhemmin esimerkiksi Depeche Mode, "the boys from Basildon". Kumpikin bändi teki itse biisinsä ja kehittyi sittemmin valtavasti (ja valtavan kauas) alkuajoistaan. Mutta missä Deppareilla vedenjakaja oli alkuperäisen biisintekijän Vince Clarken lähtö bändistä, Beatles oli sama ihmisjoukkio koko levytysuransa ajan. Kaikki uran oleelliset käänteet olivat bändin sisäisiä, hyvin usein jopa yhden ihmisen sisäisiä. Tässä valossa Beatlesin uralla alkoi toden teolla tapahtua jossain vaiheessa vuotta 1964. Totta kai kansallinen ja sittemmin kansainvälinen megaläpimurto oli vaikuttanut bändiin ja sen jäseniin. Musiikissa se ei kuitenkaan kuulu, ellei lasketa A Hard Day's Night -albumia sävyttävää valtaisa pop-itseluottamusta.
Mitä vuonna 1964 tapahtui? No, Beatlesin vanavedessä rynni esiin lukemattomia uusia brittibändejä. Heistä suurin ja rumin oli The Rolling Stones. Bisneshuijari Dave Clarkin kokoama Dave Clark Five esiintyi tiuhaan listoilla. The Hollies ja Herman's Hermits tekivät tuloaan. The Kinks sai klassikon ensihitistään You Really Got Me. Lukuisat Liverpoolin bändit, etunenässä Gerry & the Pacemakers ja The Searchers, olivat ilmestyneet kuvioihin jo aiemmin. Heitä kaikkia oleellisempi on tässä tarinassa newcastlelainen The Animals, tarkemmin sanoen yksi heidän biisinsä, eikä se ollut edes heidän omansa. Sielukas rock-versio amerikkalaisesta kansanballadista The House of the Rising Sun on nimittäin yksi rockin historian tukevimpia merkkipaaluja. Se antoi folklaulaja Bob Dylanille hänen myöhemmän rock-soundinsa. Se ennakoi folkin ja rockin sulautumista ja välillisesti jopa psykedeelisen rockin syntymistä. The House of the Rising Sun on hetki, jolloin rockista alkoi tulla uutta kansanmusiikkia.
Vuoden 1964 loppupuolella The Beatles ja Bob Dylan tapasivat jossain Amerikassa. He polttivat yhdessä pilveä ja jakoivat ideoita keskenään. Beatlesin vuoden 1964 jälkimmäinen albumi, Beatles for Sale, onkin yllättäen folk-vaikutteinen. I'm a Loser on John Lennonin ensimmäinen Dylan-pastissi, Baby's in Black keinuu 6/8-rytmissä aivan kuten The House of the Rising Sun. I'll Follow the Sun on Paul McCartneyn ensimmäinen Beatles-levylle päätynyt akustishenkinen laulelma. Samaan aikaan Beatles for Salen kanssa ilmestyi single I Feel Fine / She's a Woman, joka käynnisti rinnakkaisen, yhtä pitkällisen tapahtumaketjun. A-puolen hitti alkaa feedback-efektillä, jollaiset oli siihen saakka yritetty kaikin voimin pitää poissa levytyksiltä. B-puolen kappaleella Paul käyttää tuolloin huumekulttuuriin yhdistynyttä slangi-ilmausta "turn me on". Levytys ei ole psykedeelistä rockia, mutta kylläkin sen esihistoriaa.
Tämän vaiheen jälkeen Beatles ei ollut koskaan entisensä. Tarkemmin sanoen popmaailma ja rockmusiikki eivät olleet koskaan entisensä. Teinityttöjen idolisoiman poikabändin dominoimasta vaikutuksesta oli syntymässä vastakulttuuri, joka kyseenalaisti koko vallitsevan arvotodellisuuden. Dylan on ainoa, jonka vaikutusta 60-luvun ihmeeseen voidaan edes verrata Beatlesiin. Pienempiä toimijoita saman prosessin musiikki-ilmentymässä olivat The Who, The Yardbirds, The Beach Boys, The Byrds, Donovan, The Mamas & the Papas, Lovin' Spoonful, Simon & Garfunkel ja Jimi Hendrix sekä liuta San Franciscon uusia yhtyeitä, edelläkävijänään Jefferson Airplane.
Vuoden 1965 ensimmäinen Beatles-albumi, samannimisen elokuvan ääniraidan ympärille koottu Help!, oli puolitäynnä uutta folk-vaikutusta. Mukana oli myös taidepoppia ja -folkia valtavasti inspiroinut Yesterday. Myöhempi Rubber Soul esitteli folkrockin ja taidepopin ohessa George Harrisonin vahvana laulunkirjoittajana sekä John Lennonin sukupolvensa uutena rakkauden profeettana (The Word: "I'm here to show everybody the light!"). Koko vuosi oli kuitenkin Beatlesin osalta lähinnä edellisenä loppuvuonna alkaneen kehityksen vakiinnuttamista. Siitä valtaisaa hyppyä eteenpäin edusti vuoden 1966 tuotanto. Tuhdisti rockanneen Paperback Writer -singlen B-puoli Rain ei ollut maailman ensimmäinen psykedelialevytys – Yardbirdsin Shapes of Thingsin ja Byrds-klassikko Eight Miles High'n psykedeelisyyttä ei ole mitään syytä kiistää – mutta viimeistään sen lopussa kuultu takaperin äänitetty lauluosuus avasi valtavat mahdollisuudet psykedeeliselle musiikille. Oleellista on myös Lennonin täydellisesti kaikista naamioista riisuttu laulusuoritus. Singleä seurannut Revolver on kenties kaikkien aikojen edistyksellisin rock-albumi, ja erään kommentin mukaan levyn päättävä Tomorrow Never Knows oli 30 vuotta aikaansa edellä. Tokkopa sekään riittää? Voi myös hyvällä syyllä väittää Yellow Submarinen torvisektiosämpläyksen käynnistäneen kehityksen, josta syntyi hiphop.
Eräänä päivänä ajattelin, että jos olisin elänyt pari-kolmikymppisenä 60-luvulla, olisin Strawberry Fields Foreverin kuultuani sännännyt Beatlesin teinifanien pakeille: "Te olitte alusta lähtien oikeassa! Te tajusitte jotain, mitä minä en tajunnut!" Lennonin lapsuustrippibiisi on yksi Beatlesin ehdottomia taiteellisia huippukohtia. Sellaisena pidetään myös albumia Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band, joka kyllä onkin käsitetaiteellinen huippukohta. Itse olen änkyrä ja väitän, että levy olisi paljon parempi, mikäli Penny Lanea ja Strawberry Fieldsiä ei olisi napattu kesken kaiken pois. Levylle päätyneistä ainakin Lovely Ritan olisi sumeilematta voinut viskata pihalle. Hieman askarruttaa myös, olisiko Magical Mystery Tour -albumi (joka alun perin julkaistiin Euroopassa vain EP:nä) niin ikään kiehtovampi kokonaisuus, jos se olisi koottu johdonmukaisesti yhtenäiseltä aikakaudelta. Mukana voisi olla Only a Northern Songia, It's All Too Muchia ja muita Beatlesin psykedeliakauden kummajaisia. Musiikkina nykyinen mysteerikiertuelevy on kyllä ihan priimaa. On selvää, että myyttisen hippivuoden 1967 kaikkein huikein musiikki tuli Beatlesilta – kirkkaimpana helmenä universaalin rakkauden hymni All You Need Is Love.
Lisää kysymyksiä: mitä, jos Johnin Across the Universesta olisi tullut vuoden 1968 ensimmäinen Beatles-single Paulin Lady Madonnan sijaan? Sellaiseksi Lennon alun perin biisiä tarjosi. Jonathan Gouldin mukaan myös Cry Baby Cry oli tehty jo ennen bändin kuuluisaa Maharishi Mahesh Yogi -vaihetta. Se kuitenkin julkaistiin vasta klassisen Hey Jude -singlen jälkeen marraskuussa 1968 ilmestyneellä "valkoisella tuplalla" eli The Beatles -albumilla. Levyn yksi upeimpia puolia on se, että osa musiikista on aidosti paskaa. Kokonaisuutena 1968 on populaarikulttuurisesti edeltäjäänsä hajanaisempi vuosi: yhtäältä psykedeliaunelman jatkoa, toisaalta flower power -unelman tyrmäys. The Beach Boys, Donovan, Bob Dylan ja The Byrds liukuivat tässä vaiheessa jo selvästi poispäin hipahtavista ihanteista.
Beatles-juttu hajosi lopullisesti käsiin vuoden 1969 aikana. Sitä olivat pohjustaneet jo yhtyeen perustaman Apple-yhtiön fantastinen kaaos sekä Yoko Onon ja Linda Eastmanin astuminen kuvaan. Tammikuiset Get Back -sessiot muuttuivat painajaiseksi. Oma hassu osuutensa asiaan on Alexis "Magic Alex" Mardasilla, jonka Applen kellariin muka rakentama huippustudio osoittautuikin huijaukseksi. Johnin ja Yokon "bed-inin", Georgen tilapäisen bändistä eroamisen sekä jokusen ainoastaan Paulin ja Johnin tekemän levytyksen jälkeen Beatles sai kuin ihmeen kaupalla vielä aikaiseksi kunnon albumin. Sen nimi on Abbey Road. Olen monta kertaa ihmetellyt Becausen ja Sun Kingin pysähtynyttä hartautta, kunnes on ilmennyt, että Yoko Onolla on osuutta kappaleiden tekemiseen. Erään kirjoittajan mukaan Abbey Roadia ei tehnyt Beatles, vaan "superbändi", jonka jäsenet olivat samat kuin Beatlesin. Samoihin aikoihin pidetyillä Woodstockin festareilla aikakaudelle tyypillisistä superbändeistä esiintyi ainakin Crosby, Stills, Nash & Young.
Sitten, kuten tiedetään, Beatles hajosi. Phil Spectorin Get Back -sessioista työstämä Let It Be ilmestyi postuumisti, minkä jälkeen kaikki oli ohi. Vai oliko? Asiaa hämärtäviä tekijöitä on useita. Ehkä mielenkiintoisinta on, että Lennonin loppuvuoden 1970 single Mother / Isolation julkaistiin Itä-Euroopassa Beatlesin nimellä. Ringo Starr soitti kappaleissa rumpuja, ja voi olla, että Harrisonkin kävi sessioissa! Se, että yksi Beatle puuttui kokoonpanosta, oli jo vuosia ollut tavanomainen ilmiö. Vuonna 1971 George yritti koota Beatles-reunionia kuuluisaan Bangladesh-konserttiinsa. John Lennon sanoi kyllä, McCartney kuitenkin kieltäytyi ja viime kädessä Lennonkaan ei näyttäytynyt. Ringo Starrin vuoden 1973 Ringo-albumilla olivat mukana kaikki Beatlet, joskaan eivät samassa biisissä eivätkä yhtä aikaa studiossa. Beatles-reunionia kaavailtiin myöhemminkin useita kertoja. John Lennon ammuttiin kuoliaaksi vuonna 1980, mutta vielä 1985 huhuttiin Beatles-esityksestä Live Aid -konsertissa. Johnin olisi korvannut hänen poikansa Julian. Esitystä ei kuitenkaan tullut. 1990-luvulla elossa olleet kolme Beatlea sentään kokoontuivat Anthology-levytyksiin ja -kuvauksiin. Niinpä minäkin olen istunut television äärellä vuonna 1995 katsomassa uuden Beatles-videon ensiesitystä. Yli puolitoista vuosikymmentä on kulunut siitäkin ja George Harrison kuollut syöpään, mutta edelleen The Beatles on kaikkien aikojen kiehtovin musiikkiyhtye.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)