Kun yhtye tai musiikkiartisti julkaisee levyn, jolle on laitettu nimeksi jonkin musiikkityylin nimi, voi sen/hänet yleensä siirtää huoleti epäkiinnostavien joukkoon. Näin esimerkiksi Seal-nimisen artistin levyt on voinut jättää kuuntelematta siitä lähtien, kun hän julkaisi albumin nimeltä Soul (2008). Pidän kyllä soulmusiikista, sitä Sealin aiemmatkin levyt pääosin ovat. Ongelma onkin siinä, että kun hän ajaa itsensä genrelokeroon, hänellä tuskin on mitään uutta annettavanaan. Jos levyn nimenä on sen sijaan jokin artistille hieman epätyypillinen musiikkityylin nimi, levy voi olla kiinnostava. Lenny Kravitzin piti aikoinaan julkaista albumi nimeltä Funk, mutta otsikko ja konsepti hyllytettiin. Olisi se varmaan ollut parempaa kuin lopputuloksen uhitteleva ja puolivillainen retrorokki.
Musiikinharrastajat rakastavat usein genrejä enemmän kuin itse musiikkia. Kaksi vuotta sitten jouduin melkein ilmiriitaan erään tuttavani kanssa, koska en pitänyt hänen viljelemäänsä powerpop-termiä validina. Henkilötasoista vääntöä olen käynyt myös käsitteistä disco ja eurodisco, puhumattakaan krautrockista, joka on minusta saksalaisen progressiivisen rockin ilkeä pilkkanimi. Toisaalta Rate Your Music -verkkosivustolla käytiin mielenkiintoinen keskustelu, kun joku esitti tiedustelevan kysymyksen: "What exactly is indie rock?" Toisiaan kopioivia vastauksia sateli: "Indie rock is not a genre." Näytti vahvasti siltä, että sama vääntö oli käyty ennenkin. Genreys on siis pyhä asia: se, ettei yksi 'genre' ole oikea genre, lujittaa entisestään niiden asemaa jotka ovat 'oikeita'.
Olen miettinyt, onko genre muissa populaaritaiteen lajeissa niin tärkeä asia kuin musiikissa. Viime aikoina olen saanut käsityksen, että kirjallisuudessa se aika lailla on. Itse olen luova ihminen ja kirjoittanut paljon, eikä minun päähäni mahdu se, millä pieteetillä useimmat kirjailijat pitävät kiinni yhdestä genrestä. Kaupallisuus, joka usein ilmenee kustantajalta tulevina vaatimuksina, on tietysti yksi tekijä. Mutta en millään usko, että kirjailija on rahanahneimpia ammatteja. Ja siitä huolimatta kirjailijat, jotka ovat ansainneet omilla tyyleillään jo miljoonia, jatkavat uskollisesti entisiä polkuja. Ei kai heidän luovuutensa oikeasti ole niin kapea-alaista? Toki ihmisillä on nykykulttuurissa vahva taipumus urautua. Itse luulen menettäneeni useitakin julkaisudiilejä sen tähden, ettei materiaalini ole mahtunut mihinkään olemassaolevaan genreen. Toisaalta ei Erlend Loenkaan matsku tainnut aluksi mahtua.
Elokuvaa tunnen huonommin, mutta luulen, että siellä genreajattelu vasta jyllääkin. Ainakin modernit westernit, jotka ovat kyseenalaistaneet vanhojen lännenfilmien arvoasetelman, on esitelty mediassa todella kumouksellisina. Hollywood on kyllä kaikenlaisen kulttuuriluokittelun ja etikettitehtailun pesä.
Mitä tällä kirjoituksellani yritän sanoa? Tietysti sitä, että itse en pidä genresidonnaisuudesta – enkä genreistä ylipäätään. Uskon vilpittömästi, että mitä vähemmän luovuus on kahlittua, sitä huikeampia ovat lopputulokset.
Ai niin. En ole kirjoittanut Pirkanmaan kirjoituskilpailua varten mitään. Sen sijaan lähetän sinne yhden vanhemman tekstini, jota tähän viikkoon saakka luulin keskeneräiseksi.
lauantai 26. helmikuuta 2011
torstai 10. helmikuuta 2011
Uskon asioita
Synnyin aika tavanomaiseen näennäiskristittyyn kotiin. Äidin tausta oli hieman isää kristillisempi, mikä isoisissä vain tiivistyy – isän isä ei puna-ateistina kuulunut kirkkoon lainkaan, äidin isän lapsuuskodissa pidettiin seuroja. Jälkimmäisen hautajaisissa herätysliiketausta tuli esiin voimakkaammin kuin äiti oli koskaan vaivautunut asiasta puhumaan.
Teininä minulla oli selkeä kristitty vaihe. Tapailin uusheräykseksi kutsutun lestadiolaisuudesta erkaantuneen liikkeen ihmisiä ja kävin heidän tilaisuuksissaan. Myöhemmin hengellinen kiinnostukseni kääntyi kauas itään. Vuosikausia buddhalaisuuden ympärillä tanssahdeltuani loin yhteyksiä tiibetinbuddhalaisiin (vajrayana) piireihin. Kuherruskuukausi oli kerrankin ajallisesti kirjaimellinen.
Jostakin syystä vertailen mielessäni kaikkia kokemuksiani yhteisöistä, joihin voisi edes teoriassa kuvitella todella yhteisöllisiä piirteitä. Todelliset hurmosliikkeet olen ymmärtänyt (?) jättää väliin. Teini-ikäisenä partiolaisena oli ihan kiva olla, mutta ei siitä mitenkään paratiisillisia muistoja ole. Poliittisen aktivismin ympyröissä olen törmännyt vain mekaaniseen yhteishenkeen. Viimekesäinen Savon hippileiri oli(si ollut) kyllä yhteisöllinen, mutta vaikutti hieman vakavatunnelmaiselta. Buddhalaisetkin olivat vakavia, joskaan eivät niin tosikkoja kuin saattaisi pelätä. Sosiaalinen puoli heissä kuitenkin mätti.
Tulen kerrassaan omituiseen johtopäätökseen. Mokomat uusheränneet kristityt, jotka paheksuivat Electric Light Orchestran kuunteluani tutustuttuaan tahattoman koomiseen Rock 'n' rollin maailma -kasettiin vakavissaan, olivat mukavin tähän asti tapaamani yhteisö. He olivat elämänmyönteisiä, iloisia ja nauravaisia. Asiaan voi vaikuttaa, että he olivat pienissä piireissään melkein kaikki keskenään vanhoja kavereita. Ehkä myös se, kun elettiin vielä 80-lukua (ja 90-luvun alkua), aikaa ennen lamaa, synkistelytrendiä ja uuskonservatismia. Ehkei sen kaltaista kristillistä yhteisöä enää löydy. Voi silti löytyäkin.
Kristityksi en enää voisi kuvitella ryhtyväni. Uskonasiat eivät päässäni yhdisty yhteisöihin vaan omaan yksityiseen käsitykseeni elämän totuudesta. Evankelis-luterilaisesta kansankirkosta erosin pian kymmenen vuotta sitten. Kai näistä pohdinnoistani jotakin päätyy käsitykseeni elämän totuudesta. Suhdettani tiettyihin opetuksiin ja opettamattomuuksiin ne eivät silti muuta.
Teininä minulla oli selkeä kristitty vaihe. Tapailin uusheräykseksi kutsutun lestadiolaisuudesta erkaantuneen liikkeen ihmisiä ja kävin heidän tilaisuuksissaan. Myöhemmin hengellinen kiinnostukseni kääntyi kauas itään. Vuosikausia buddhalaisuuden ympärillä tanssahdeltuani loin yhteyksiä tiibetinbuddhalaisiin (vajrayana) piireihin. Kuherruskuukausi oli kerrankin ajallisesti kirjaimellinen.
Jostakin syystä vertailen mielessäni kaikkia kokemuksiani yhteisöistä, joihin voisi edes teoriassa kuvitella todella yhteisöllisiä piirteitä. Todelliset hurmosliikkeet olen ymmärtänyt (?) jättää väliin. Teini-ikäisenä partiolaisena oli ihan kiva olla, mutta ei siitä mitenkään paratiisillisia muistoja ole. Poliittisen aktivismin ympyröissä olen törmännyt vain mekaaniseen yhteishenkeen. Viimekesäinen Savon hippileiri oli(si ollut) kyllä yhteisöllinen, mutta vaikutti hieman vakavatunnelmaiselta. Buddhalaisetkin olivat vakavia, joskaan eivät niin tosikkoja kuin saattaisi pelätä. Sosiaalinen puoli heissä kuitenkin mätti.
Tulen kerrassaan omituiseen johtopäätökseen. Mokomat uusheränneet kristityt, jotka paheksuivat Electric Light Orchestran kuunteluani tutustuttuaan tahattoman koomiseen Rock 'n' rollin maailma -kasettiin vakavissaan, olivat mukavin tähän asti tapaamani yhteisö. He olivat elämänmyönteisiä, iloisia ja nauravaisia. Asiaan voi vaikuttaa, että he olivat pienissä piireissään melkein kaikki keskenään vanhoja kavereita. Ehkä myös se, kun elettiin vielä 80-lukua (ja 90-luvun alkua), aikaa ennen lamaa, synkistelytrendiä ja uuskonservatismia. Ehkei sen kaltaista kristillistä yhteisöä enää löydy. Voi silti löytyäkin.
Kristityksi en enää voisi kuvitella ryhtyväni. Uskonasiat eivät päässäni yhdisty yhteisöihin vaan omaan yksityiseen käsitykseeni elämän totuudesta. Evankelis-luterilaisesta kansankirkosta erosin pian kymmenen vuotta sitten. Kai näistä pohdinnoistani jotakin päätyy käsitykseeni elämän totuudesta. Suhdettani tiettyihin opetuksiin ja opettamattomuuksiin ne eivät silti muuta.
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
BBB
BB on yhtä kuin Brigitte Bardot, mutta kolme B:tä tarkoittaa jotain ihan muuta. Vihje: liittyy popmusiikkiin. Toinen vihje: kukaan itsensä vakavasti ottava ihminen ei kuuntele sitä. Kolmas vihje: liittyy leimallisesti 1980-lukuun. Ja heti mennään metsään.
Me olemme kasvaneet luokittelemaan. Jaamme kulttuurin vuosikymmenet karkeasti, ikään kuin yhdestä vain äkkipäätä hypättäisiin toiseen. Jaamme myös kulttuurin tuotteet, kuten musiikkiartistit ja -äänitteet, karkeasti erilaisiin nippuihin. Kolme vuosikymmentä sitten teinipojat tapella nahistelivat siitä, kenellä oli oikeus elää: punkkareilla, diinareilla/teddyillä, diskohileillä vai hämyillä. Tänä päivänä ei riidellä niin väkivaltaisesti, mutta heimokuntaisuus vallitsee vielä meillä kolmi-nelikymppisillä. Luultavasti vanhemmillakin.
Rate Your Music -nettisivustolla käytiin jokin aika sitten sinänsä täysin älytön keskustelu aiheesta "onko Radiohead aikamme Beatles". Moni varmasti kysyy, mikä ihmeen Radiohead. Ei ihan sama täällä, mutta olenkin musiikinharrastaja. Näkökulmat aiheeseen jakautuivat niin totaalisesti, että koko asiasta tuli nopeasti palstan oma klisee ja vitsi. Samalla tuli selväksi, miten fanaattisia eri heimokuntia edustavat keskustelijat ovat. Ja luonnollisesti: mitä tiiviimmin samastuu johonkin musiikin heimokuntaan, sitä fanaattisempi on.
1990-luku – "tuo mystinen teknohumpan ja Ahtisaaren aikakausi", kuten eräässä hengentuotteessani ilmaisin – on musiikin heimofanaatikkojen mukaan myös "vaihtoehtorockin", erityisesti "grungen" (eli Nirvanan ynnä kaltaistensa) sekä "brittipopin" (Oasiksen ja kumppaneiden) aikaa. Ja elektronisen musiikin. Ja Radioheadin. Tyylilajien nimiä, artistien nimiä. Jotakin ne kertovat, jotakin eivät kerro. Minä elin valtaosan vuosikymmentä siinä käsityksessä, että paras pop on tehty jo aikoja sitten. Ensimmäisen asuntoni sisustin punaisella ja keltaisella, koska ne yhdistyivät menneeseen aikaan, joka inspiroi minua eniten.
Saksalaistuneista angloamerikkalaisista koostuneen Bad Boys Blue -yhtyeen levyn House of Silence kuuntelu saa ihmettelemään, miten tutulta se kaikki kuulostaa tämänikäisen korvaan. Tätä musiikkia radio soitti. Milloin? Ei 1980-, vaan 1990-luvulla. Se ei vielä ollut sitä 1990-lukua. Koivisto oli edelleen presidentti ja minä olin lukiossa. Neuvostoliitto oli yhä pystyssä, joskin murenemassa. Tätä musiikkia radio soitti – naiivisti, tiedostamatta, ettei kukaan itsensä vakavasti ottava ihminen kuuntele sitä. Samaa musiikkia radionkuuntelija oppi pitämään oman aikansa pulssina – ja vaikkei niin paljon olisi pitänytkään, siinä oli melodiaa ja melankoliaa, rytmiä ja sielua, vaikkei se ollutkaan mikään aikansa Beatles.
Me olemme kasvaneet luokittelemaan. Jaamme kulttuurin vuosikymmenet karkeasti, ikään kuin yhdestä vain äkkipäätä hypättäisiin toiseen. Jaamme myös kulttuurin tuotteet, kuten musiikkiartistit ja -äänitteet, karkeasti erilaisiin nippuihin. Kolme vuosikymmentä sitten teinipojat tapella nahistelivat siitä, kenellä oli oikeus elää: punkkareilla, diinareilla/teddyillä, diskohileillä vai hämyillä. Tänä päivänä ei riidellä niin väkivaltaisesti, mutta heimokuntaisuus vallitsee vielä meillä kolmi-nelikymppisillä. Luultavasti vanhemmillakin.
Rate Your Music -nettisivustolla käytiin jokin aika sitten sinänsä täysin älytön keskustelu aiheesta "onko Radiohead aikamme Beatles". Moni varmasti kysyy, mikä ihmeen Radiohead. Ei ihan sama täällä, mutta olenkin musiikinharrastaja. Näkökulmat aiheeseen jakautuivat niin totaalisesti, että koko asiasta tuli nopeasti palstan oma klisee ja vitsi. Samalla tuli selväksi, miten fanaattisia eri heimokuntia edustavat keskustelijat ovat. Ja luonnollisesti: mitä tiiviimmin samastuu johonkin musiikin heimokuntaan, sitä fanaattisempi on.
1990-luku – "tuo mystinen teknohumpan ja Ahtisaaren aikakausi", kuten eräässä hengentuotteessani ilmaisin – on musiikin heimofanaatikkojen mukaan myös "vaihtoehtorockin", erityisesti "grungen" (eli Nirvanan ynnä kaltaistensa) sekä "brittipopin" (Oasiksen ja kumppaneiden) aikaa. Ja elektronisen musiikin. Ja Radioheadin. Tyylilajien nimiä, artistien nimiä. Jotakin ne kertovat, jotakin eivät kerro. Minä elin valtaosan vuosikymmentä siinä käsityksessä, että paras pop on tehty jo aikoja sitten. Ensimmäisen asuntoni sisustin punaisella ja keltaisella, koska ne yhdistyivät menneeseen aikaan, joka inspiroi minua eniten.
Saksalaistuneista angloamerikkalaisista koostuneen Bad Boys Blue -yhtyeen levyn House of Silence kuuntelu saa ihmettelemään, miten tutulta se kaikki kuulostaa tämänikäisen korvaan. Tätä musiikkia radio soitti. Milloin? Ei 1980-, vaan 1990-luvulla. Se ei vielä ollut sitä 1990-lukua. Koivisto oli edelleen presidentti ja minä olin lukiossa. Neuvostoliitto oli yhä pystyssä, joskin murenemassa. Tätä musiikkia radio soitti – naiivisti, tiedostamatta, ettei kukaan itsensä vakavasti ottava ihminen kuuntele sitä. Samaa musiikkia radionkuuntelija oppi pitämään oman aikansa pulssina – ja vaikkei niin paljon olisi pitänytkään, siinä oli melodiaa ja melankoliaa, rytmiä ja sielua, vaikkei se ollutkaan mikään aikansa Beatles.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)