BB on yhtä kuin Brigitte Bardot, mutta kolme B:tä tarkoittaa jotain ihan muuta. Vihje: liittyy popmusiikkiin. Toinen vihje: kukaan itsensä vakavasti ottava ihminen ei kuuntele sitä. Kolmas vihje: liittyy leimallisesti 1980-lukuun. Ja heti mennään metsään.
Me olemme kasvaneet luokittelemaan. Jaamme kulttuurin vuosikymmenet karkeasti, ikään kuin yhdestä vain äkkipäätä hypättäisiin toiseen. Jaamme myös kulttuurin tuotteet, kuten musiikkiartistit ja -äänitteet, karkeasti erilaisiin nippuihin. Kolme vuosikymmentä sitten teinipojat tapella nahistelivat siitä, kenellä oli oikeus elää: punkkareilla, diinareilla/teddyillä, diskohileillä vai hämyillä. Tänä päivänä ei riidellä niin väkivaltaisesti, mutta heimokuntaisuus vallitsee vielä meillä kolmi-nelikymppisillä. Luultavasti vanhemmillakin.
Rate Your Music -nettisivustolla käytiin jokin aika sitten sinänsä täysin älytön keskustelu aiheesta "onko Radiohead aikamme Beatles". Moni varmasti kysyy, mikä ihmeen Radiohead. Ei ihan sama täällä, mutta olenkin musiikinharrastaja. Näkökulmat aiheeseen jakautuivat niin totaalisesti, että koko asiasta tuli nopeasti palstan oma klisee ja vitsi. Samalla tuli selväksi, miten fanaattisia eri heimokuntia edustavat keskustelijat ovat. Ja luonnollisesti: mitä tiiviimmin samastuu johonkin musiikin heimokuntaan, sitä fanaattisempi on.
1990-luku – "tuo mystinen teknohumpan ja Ahtisaaren aikakausi", kuten eräässä hengentuotteessani ilmaisin – on musiikin heimofanaatikkojen mukaan myös "vaihtoehtorockin", erityisesti "grungen" (eli Nirvanan ynnä kaltaistensa) sekä "brittipopin" (Oasiksen ja kumppaneiden) aikaa. Ja elektronisen musiikin. Ja Radioheadin. Tyylilajien nimiä, artistien nimiä. Jotakin ne kertovat, jotakin eivät kerro. Minä elin valtaosan vuosikymmentä siinä käsityksessä, että paras pop on tehty jo aikoja sitten. Ensimmäisen asuntoni sisustin punaisella ja keltaisella, koska ne yhdistyivät menneeseen aikaan, joka inspiroi minua eniten.
Saksalaistuneista angloamerikkalaisista koostuneen Bad Boys Blue -yhtyeen levyn House of Silence kuuntelu saa ihmettelemään, miten tutulta se kaikki kuulostaa tämänikäisen korvaan. Tätä musiikkia radio soitti. Milloin? Ei 1980-, vaan 1990-luvulla. Se ei vielä ollut sitä 1990-lukua. Koivisto oli edelleen presidentti ja minä olin lukiossa. Neuvostoliitto oli yhä pystyssä, joskin murenemassa. Tätä musiikkia radio soitti – naiivisti, tiedostamatta, ettei kukaan itsensä vakavasti ottava ihminen kuuntele sitä. Samaa musiikkia radionkuuntelija oppi pitämään oman aikansa pulssina – ja vaikkei niin paljon olisi pitänytkään, siinä oli melodiaa ja melankoliaa, rytmiä ja sielua, vaikkei se ollutkaan mikään aikansa Beatles.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti